Kolme

Minulla on vissiin niin paljon aikaa kun puolet perheestä on leirillä, etten keksi muuta kuin päivittää monesti päivässä. Mutta kun tämän päivän ärsyjä on huojentanut muutama mainio asia. Kolme oikeastaan.

Ensinnäkin, nyt illalla on ollut just sopiva lämpötila. Kyllä tuntuu hyvältä.

Toiseksi, sain pitkästä aikaa kirjastosta Fred Vargasin kirjan. Ikimetsän sydän odottaa hyllyssä.

Kolmanneksi on talkootyö. Puoliso käväisi kaupungissa näyttämässä polveaan lääkärille, ja oli saanut leiriltä mukaansa ”pienen” ostoslistan ja tukkukortin numeron. Oletteko olleet tukussa? Tämä oli minulle kolmas kerta. Tukussa saa mielihalun ostaa vaikkapa suuren määrän pizzalaatikoita tai suuren summattoman säkin korppuja. Me ostimme ostoslistan mukaan yli 600 kananmunaa (niitä löytyi mm 240 kappaleen laatikoissa), 190 kiloa vehnäjauhoja, 15 kiloa maissihiutaleita (yllättävän suurikokoinen laatikko), 30 kilo sipuleita ja sen semmoista. Ison auton peräosa oli hupaisan näköinen noiden ostosten jälkeen. Ja mieli oli kevyempi.

Lisä-ärsy

Tänään on oikein ärsyinen päivä.

Kauan työstämämme, anonyymien arvioitsijoiden toiveiden mukaan muokkaamamme, loppuvaiheissa jo viiteluettelon viilaamisella viimeistelemämme artikkeli hylättiin toimituksessa tässä vaiheessa. Syynä oli liian pieni aineisto ja epäily tilastotieteellisestä ihmeestä nimeltään "pseudoreplikaatio". Ei siinä mitään, oletettiin vaan että nämä olisivat tulleet esille arvioitsijoiden työssä ja jo huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa.

Ärsyynnyttiin hetki kollegojen kanssa, mutta päätettiin olla koskematta valmiiseen artikkeliin, joka on tehty parhaan taitomme ja tietomme mukaan, ja lähettää se toiseen lehteen.

Selvittiinhän siitä

Autuasta. Lämpötila laskenut liki kymmenen astetta eilisestä. Nyt tuntuu taas hyvältä. Kuusivuotias oli viimeistä kertaa uimakoulussaan, ja oli kyllä ihan kannattava investointi. Hän sukeltaa ja kelluu kilpikonnakelluntaa. Hän myös rohkeasti koettaa uida.

Jyväskylä elää rallihuumaa. Onko pakko sanoa että no kai sitä pitää rallia ajaa kun monet siitä tykkäävät? Rallit tuovat melua kaupunkiin ja lähiympäristöön, ruuhkia maanteille, helikoptereita taivaalle ja humalaisia äijiä kaikkialle.

Niin ja uusi lämpöennätys. Toivottavasti sitä ei rikota ihan heti. Jos rallit ärsyttävät, tänään ärsyttää myös se, miten edes äärilämpötiloja ei uskalleta panna muuttuvan ilmaston piikkiin. Jos ei näitä, niin eikö mitään sitten?

Leirillä ovat sietäneet helteen ja eilisöisen sateen ihan hyvin. Lääkintätyypit ovat joutuneet jonkin verran kiinnittämään huomiota lämpötiloista uupuneisiin ja joku oli saanut jonkun tuulessa kaatuneen parrun päähänsä. Puoliso on uponnut korviaan myöten ruoanjakelun järjestelyyn, mutta ei osannut sanoa mitä ruokaa on huomenna. Hän oli menossa jo sunnuntain listoissa.

Leirielämä on hauskaa

(Sellainen minikirja minulla oli joskus 70- ja 80-lukujen taitteessa.)

Leiriläisillä on ollut suhteellisen lämmintä, mutta hyvin ovat pärjänneet. Puoliso on ollut toimistolla tekemässä ruoanjakolistoja, yhdeksänvuotias on ystävystynyt puolen leirin kanssa ja 11-vuotias on luuhannut ympäriinsä kaverinsa kanssa. Muun maalaisten kanssa on yritetty oltu kanssakäymisissä, mutta kielitaidon puute on ollut esteenä. Ruoka on ollut kuulemma hyvää. Ja tekemiset kivoja. Teltta on kuulemma mäessä, mutta ei kuulemma haittaa että makuualustat liukuvat yhteen suuntaan.

Me olemme eläneet hiukan samanlaista hiljaiseloa kuin kovilla pakkasilla. Aamulla on ollut hyvä käydä rannassa uimakoulussa ja vilvoittelemassa. Sitten sisälle, ikkunat auki ja etelän puolen verhot kiinni. Istutaan ja katsotaan vanhoja Myytinmurtajien jaksoja kuusivuotiaan kanssa. Huomenna helpottaa.

Teksas palaa, ja Jyväskylä

Olen ollut muutaman päivän taas hiljaa, mutta tämä ei missään nimessä merkitse että täällä olisi ollut hiljaista. Kesälomaa on lapsilla jäljellä vielä parisen viikkoa, ja näihin mahtuu tosi iso meno, keskikokoinen meno ja sellainen pienehkö meno. Erinäistä valmistautumista ovat vaatineet. (Tähän kesään on kertynyt harvinaisen paljon menoja!) Ensinnäkin kuusivuotias on tämän viikkoa rantauimakoulussa tuossa meitä lähimmällä rannalla. Näillä keleillä aamukymmenen on juuri oikea aika olla rannalla – eikä ainakaan palella. Kaksi aamua on takana, ja uimakoululainen on hirmu innokas ja on jo oppinut sukeltamaan.

Keskikokoinen meno on elokuun alkupuolella kahden päivän futiskeikka Valkeakoskelle, mutta se iso meno on jo käynnissä. Puoliso ja kaksi vanhimmaista lähti tänään suurella tohinalla, peräkärry kolisten ja auto puolillaan telttaa ja vaihtovaatetta ja ruokailuvälinettä leirille. Kyseessä on kirkkomme maailmanlaajuisen polunkävijätoiminnan partiohenkinen suurleiri, joka järjestetään joka neljäs vuosi. Edellisen kerran leiri oli Suomessa melkein 40 vuotta sitten, eli ehdottoman pakko oli tarttua tilaisuuteen kun se on tällä kertaa tuossa vajaan tunnin ajomatkan päässä. Mukana on yli 2000 varhaisnuorta ja nuorta yli 20 maasta. Taatusti elämys. Puoliso on aikoinaan ollut itse mukana polunkävijänä ja ohjaajana, nyt hän lähti mukaan vapaaehtoisena. Tarkoitus oli mennä keittiöavuksi ja muuhun ruumiilliseen työhön, mutta autotalliremontissa rasittunut polvi päätti ärtyä sopivasti juuri ennen lähtöä. Sain äsken viestin leirille menneiltä. Olivat päässeet hyvin majoittautumaan ja puoliso oli polvineen istutettu infopisteeseen. Ja peräkärry ilmoittautui palvelukseen siellä ruoanjakopuolella.

Helle on aika raskas. Aamulla on kiva ulkoilla, ja illalla, mutta päivällä ei ole kivaa missään. Saunakammari on salaperäisesti viileämpi kuin talo. Nukkumaan olemme pystyneet, kun verhot ovat olleet päivän kiinni etelän puolella ja illalla on ahkerasti tuuletettu. Näille keleille sopii luettavaksi Jack Reacherin seikkailuista kirja Teksas palaa. Siinä on ankara helle Teksasissa.

Isän tyttö unikoulun kertauskurssin jatkokoulutuksessa

Vauva on ihanassa isän tyttö -iässä. Keittiössä ei seistä äidin lahkeessa kiinni, vaan etsitään isä jonka edessä voi kääntää katseen yläilmoihin ja ojentaa kädet niin ylös kuin saa. Ja päästää heti syliin -rääkäisyn.

Isä on myös taas nukkunut pari yötä tyttärensä kanssa. Lomareissulla menivät yökuviot taas kovin taantumuksellisiksi. Jotta minulla ei olisi kiusausta ottaa vauvaa viereen yömaidoille, olen nukkunut - taas - alakerrassa. Ja viime yönä teltassa yhdeksänvuotiaan kanssa. Ainakin siihen saakka kun ukkonen nousi oikein kunnolla. Ukkosen lopputulema oli se, että minä nukuin sohvalla, kaksi lapsista omissa sängyissään mitään kuulematta, ja kaksi isänsä kanssa parisängyssä.

Kymmenen kohdan kasvatusopas matkailijoille

Tarkoituksena lähteä perheen kanssa automatkalle, ja tavoitteena rauhallinen reissu ilman suurempia kiukkukohtauksia? Tämä opas on koottu yhdentoista vuoden kokemuksesta lasten kanssa reissuamisesta, ja pätee parhaiten niille joilla on edessä satoja kilometrejä yhteistä matka vilkkaahkon lapsilauman kanssa. Toisaalta tämä opas on täysin turha, sillä pitkälle reissulle laumansa kanssa lähtevät osaavat sitä kyllä käsitellä.

VARAA MATKALLE JOUKKUEHENKEÄ. Vältä liian voimakasta lapset/aikuiset tai käskyttäjät/tottelijat asetelmaa. Reissussa ollaan yhdessä yhtenä perheenä, jolloin kaikilla on mukavampaa jos hyvä joukkuehenki saadaan luotua heti alussa.

VARAUDU. Matkalle ei voi lähteä noin vain autoon hyppäämällä. Lapsille on hyvä varata mukaan omat laukut tms, joissa on ikätasoista touhuttavaa ja evästä. Niillä on kuitenkin koko ajan ”nälkä”. Ja jos mukana on yksi kaikkein kivoin juttu, on syytä sopia sen käyttövuorot jo etukäteen. Ja pysähdyspaikat – joustonvaraa on luonnollisesti oltava myös. Toimivan istumajärjestyksen haku muistuttaa hiukan jääkiekkovalmentajan ketjujen muodostamista. Todennäköisesti jompikumpi vanhemmista joutuu tai saa matkustaa suuren osan matkasta takapenkillä, eikä sitä pidä ottaa epäonnistumisena.

ENNAKOI. Älä automaattisesti oleta autossa tai etenkään pysähdyspaikoilla hyvää käytöstä. Käy tilanteet läpi ennalta, selitä, väännä rautalangasta jo hyvissä ajoin.

VAADI SOPIVASTI. Tilanteeseen sopivaa käytöstä on lapseltakin lupa vaatia, etenkin siellä pysähdyspaikassa. Huuto ja riitely häiritsevät kaikkia ja vallaton juoksentelu saattaa vaaraan sekä lapsen että tielle osuvat. Toisaalta toissijaiset tavoitteet (kuten iltapuuron syönti loppuun huoltsikan pöydässä) eivät ehkä ole kulutetun vaivan arvoisia. Joskus voi syödä iltapalaksi hillomunkkia. Eikä ole vaarallista, jos kengät unohtuvat laittaa jalkaan vessassa käytäessä. Ja kun vaatii sopivasti, pystyy lapsi noudattamaan vaatimuksia ja hänellekin tulee iso, reipas ja onnistunut mieli.

ÄLÄ KIELLÄ TAI KÄSKE MONESTI. Jos kielto tai käsky ei ole mennyt läpi parista kerrasta, se ei mene läpi lainkaan. Yhdentekevän asian ollessa kyseessä anna asian huomaamatta olla. Jos lapsi sanoo ettei mene vessaan tai tule pois leikkipaikasta, on turha jäädä jankkaamaan ja terrorisoimaan kaikkia lähellä olijoita. Kantamalla se menee/tulee kuitenkin.

ÄLÄ HUUDA JULKISELLA PAIKALLA. Et halua lapsesikaan huutavan. Kun tarpeen, mene lapsen luo ja motkota hiljaisesti.

JAA VASTUUTA. Isot osaavat käydä ostamassa pillimehut ihan itse ja hyysätä eskari-ikäistä vessassa.

PIDÄ BRIEFING. Kun jotain on mennyt vaikkapa pysähdyspaikalla pieleen, käy asia läpi matkan jatkuttua autossa. Kerro miten olisi pitänyt toimia.

KEHU. Kun etappi on ajettu rauhan vallitessa tai pysähdys mennyt edes suurin piirtein nuottien mukaan, jaa kehuja ylenpalttisesti.

RELAA. Kukaan ei ole totteluautomaatti, ja harvat vanhemmatkaan ovat koko ajan täydellisiä. Usein matka on itselle kauan odotettu ja tärkeä. Eikö silloin siitä ole lupa nauttia, vaikka olosuhteet välillä olisivatkin epätäydelliset? Hyväksi havaittu konsti on päättää itsekseen kotona nauttia tästä kauan odotetusta reissusta vaikka matkakumppanit eivät kaiken aikaa nauttisikaan.

Matkalla jossain päin Suomea

Kahdessa viikossa ehtii aika paljon, vaikkei käykään kuin kahdella paikkakunnalla. Asiaa auttaa tietenkin jos toisella niistä on yksi Suomen suurimmista hengellisistä kesäjuhlista, ja se että paikat sijaitsevat kaukana toisistaan. Aloitimme siis kevyesti äidin enon lesken 90-vuotisjuhlista, jotka hänelle luontevasti olivat seurat. Kaikille tarjottiin ensin mykyrokkaa (Vauva söi niin paljon kuin annettiin, 11-vuotias tuijotti omaa annostaan kunnes minä söin sen. Mykyrokka on hyvää, mutta syönnin jälkeen kitalakeen jää hassu rasvainen jälkimaku.). Sitten säädettiin siirretäänkö penkit pihalle vai alkaako sataa. Siirrettiin, eikä alkanut, itikoita oli vaan liikaa. Sitten oli noin tunnin verran lyhyitä seurapuheita ja Siionin virsiä – olettaisin, minä ja lapset ja suurin osa muista lapsista ja äideistä oli paennut itikoita sisälle. Oli söpön näköistä, kun kaksivuotiaalla oli käsissä Siionin virret joista hän lauloi ”ja NÄKKILEIPÄÄ!”

Äitini on niitä ihmisiä, joille Herättäjäjuhlat ovat tärkeä asia, ja jotka jopa matkustavat ko. juhlille asioikseen jollekin vieraallekin paikkakunnalle. Nyt kun juhlat olivat pitkän tauon jälkeen kotipaikkakunnalla, oli äiti ja ilahduttavan moni muukin paikkakuntalainen tohkeissaan. Talkooväki oli rakentanut, leiponut, tarkistanut vessojen viemäröintejä, nitonut ruokalappuja yhteen ja silittänyt esiliinoja jo vaikka kuinka kauan. Talkooväki myös levitti juhlien seurapenkit, kymmenkunta kilometriäkö niitä nyt on, kirkkopuistoon. Mäkinen puisto oli hyvän näköinen tyhjine penkkeineen. Oli se hyvän näköinen sittenkin kun penkit olivat täynnä. Laitan myöhemmin kuvia. Äiti oli juhlilla perjantai-aamusta sunnuntai-iltaan, kävi kotona lähinnä nukkumassa. Me lasten kanssa oltiin joka päivä vähän, ja kun ei tavoiteltukaan muuta kun alueella kiertelyä ja oheisohjelmaan osallistumista (sählyä ja kirkkokierroksia), ja vähän puheiden ja veisuun kuuntelua nurmikolla, tunnettiin tavoitteiden täyttyneen hienosti. Juhlakentälle oli laitettu myös hiekkalaatikkoja ja yhdellä sellaisella sukulaislasten kanssa jaksoivat ollakin sunnuntaina melkein koko päätösseurat. Painostavan kuuma oli, mutta vain äitini poltti itsensä.

En osaa laskea itseäni körtiksi, mutta körttisukuun kuuluvaksi on pakko totuuden nimissä lukeutua. Ja onhan se körttiläisyys tärkeä osa omaakin hengellistä maisemaa, ehkä sitten se peruskallio. Lisäksi kuulostaa komealta, kun 15 000 ihmistä veisaa yhtä aikaa vanhaa virttä, rukoukseksi kirjoitettua. Se on jotenkin hyvin suomalainen ja savolainen tapa harjoittaa hartautta.

Lappiin ajeltiin sitten äitini mukaan ottaen reittiä nelostie. Tuntui vapauttavalta päästä hellettä karkuun. Kuivaniemessä uitiin tauolla meressä. Tai siis kahlattiin. Perillä huidottiin itikoita, laitettiin ruokaa kaasu- ja puuhellalla, pumpattiin vettä lähteestä mökille, säikyttiin ulkohuussia (kuusivuotias lähinnä), hyssyteltyiin vuoroin vauvaa (kun se heräsi ennen muuta porukkaa), vuoroin isompia lapsia (kun ne oli hereillä vauvan päivä- ja iltauniaikoina), haisteltiin Keski-Lapin ilmaa ja ihmeteltiin sen iltavaloa. Ja sään vaihtelua (joka on tosin tullut tutuksi jo lapsuusvuosien Lapinreissuilla). Olin pakannut mukaan suunnilleen kaikki vaatteemme, ja melko kattavasti käytettiin sekä pipoja että sandaaleja. Vauvalla oli yhtenä päivänä pelkkä vaippa, seuraavana haalari ja kypärämyssy. Isommat rankuivat vain ihan vähän sähköisten hupien perään, ja heittivät paljon paperilennokkeja yläparvekkeelta alas. Yhdeksänvuotiaasta tuli amatöörigeologi, ja hän halkoi satoja kiviä vasaralla.

Viime vuoden pohjoisen reissulla kuuntelimme aivan liikaa Omituisten otusten kerho –levyä. Olin varannut kirjastosta tällä kertaa äänikirjoja. Toivon ihan läheisten vuoksi, ettei liika huonojen puujalkavitsien kuuntelu saa aikaan niiden liiallista veistelyä arkielämässä. Kuuntelimme nimittäin Timo Parvelan Ella-koululaishuumorikirjoja (suosikkimme oli Ella yökoulussa) ja Jukka Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle -sarjaa. Amalia-täti ei suinkaan antanut mielitietylleen syntymäpäivälahjaksi Harley Davidsonia, vaan rollaattorin. Lahjan saaja ilahtui että juuri tuollaista olen aina halunnut – sehän on aito Harley Parkinson!

Alla lapsia joessa, jossain päin pohjoista Suomea.

Boys are back in town

Palattu on. Nurmikko oli muuttunut upeaksi apilaniityksi, ja autotalli odotti uskollisesti ilman seiniä ja lattian paikalla kiviröykkiö. En nyt ehdi naputella koko matkakertomusta, mutta kerrottakoon että useita kilometrejä ajettiin, 90-vuotiaan sukulaistädin synttäreille osallistuttiin, Herättäjäjuhlilla oltiin 35 000 muun ihmisen kanssa, lukuisia sukulaisia käteltiin, Keski-Lapin itikoita, mäkäräisiä ja paarmoja hätisteltiin, helteestä vuoroin nautittiin ja vuoroin kärsittiin, yhdessä oltiin enimmäkseen enemmän mutta tietenkin välillä vähemmän yhdessäolosta nauttien, porojakin nähtiin, uimassakin käytiin. Tyypillinen ja oikeastaan oikein onnistunut lomareissu. Lehtiä ei luettu eikä uutisia kuunneltu. Välillä meillä ei ollut edes yhtään päällä olevaa kännykkää lähettyvillä. Ja tietokonetta lähestyi eilen illalla hiukan huolestuneena - mitä viestejä sen sähköpostilaatikot pitävät sisällään? Eikös se ole nykyaikana onnistuneen loman merkki, kun pystyy irtautumaan sähköisistä viestimistä edes muutamaksi päiväksi?

Viisas mies kalliolle rakensi

Kuuma on. Eilen oli +28 varjossa. Vanhimmainen ei huomannut mitään, sillä hän kiersi kahden kaverin kanssa lähiuimarantoja koko päivän. Pienemmät lapset kahlasivat ja istuivat uima-altaassa, eli heillä oli myös ihan OK olo. Puoliso raukka ahersi koko päivän autotalliremontissa syöpäläisten kanssa, eli pitkähihaiset päällä. Kuuma kuulemma oli. Autotallista on nyt kadonnut kolme seinää neljästä ja lattia (lattialaudat numeroitiin ja varastoitiin, toiveissa että ne laitettaisiin syksyllä takaisin paikoilleen ja autotalliin saataisiin vanhaa tunnelmaa). Se on hyvin ilmava ja kevyt, ja nousee kevyesti rautakangella tai auton tunkilla. Siihen on nyt vaihdossa alapalkit (lahoja) ja ihan alimmaiseksi on tulossa betoniharkkoja. Viikonloppuna kirkon lastenluokassa kuultiin vanha tuttu viisas mies, joka rakensi kalliolle. Ymmärrän toki tyhmääkin miestä. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut vain vaihtaa autotallin ulkoverhous!

Huomenna jätän autotallin ja miehen muutamaksi päiväksi kaksin, ja lähdemme lasten kanssa Savoon. Mummun luo, ja yksille 90-vuotissynttäreille, ja Herättäjäjuhlille. Jossakin vaiheessa autotalli jää ihan yksikseen, ja vietämme viikon verran Lapissakin. Kaipa tämä on se virallinen kesälomamatkamme. Mehtäpäiväkirjat palaa uusin voimin loman jälkeen.

Vierailla vesillä

Jännä juttu, miten vierailla vesillä tuntee olevansa heti kun jatkaa vauvan imetystä yli yksivuotiaaksi. Kaikki kokemus ja liki kaikki ohjeistus kattaa ajan ennen yksivuotispäivää – ja päättyy siihen, miten sen ikäinen lapsi vieroitetaan siististi ja opetetaan juomaan kylliksi maitoa mukista tai pullosta.

Nuorimmankin kohdalla oli alkuun tarkoitus lopetella imetys synttäreiden kieppeillä, mutta sitten vieroituksen aloitus viivästyi kun vauvarokon takia yösyöttöjen lopetus viivästyi. Ja sitten saimme järkeenkäypää oheistusta imetyksen jatkamisesta ainakin jonkin verran päivähoidon aloittamisen jälkeen. Kun siis on tarkoitus imettää vielä noin pari kuukautta, on mietittävä kuinka paljon ja milloin. Helpointa ja luomuinta olisi antaa edelleen rintamaitoa aina kun vauva maitoa kitisee. Aamuimetys ja myöhäisen iltapäivän maito nyt ovat selkeästi säilytettäviä, ainakin toistaiseksi. Mutta ennen hoitoon menoa olisi äärimmäisen käytännöllistä päästä eroon ainakin päiväuniin liittyvistä maidoista.

Kyllähän tuo vauveli jo juo maitoa ruoka-aikaan nokkamukista, ihan mielelläänkin. Mutta kun maitokitinäisen pikkuisen käteen lyö mukin, ei se oikein lämmitä. Mutta muistaakseni jossakin vaiheessa on toki tehtävä se päätös, että pari viikkoa satunnaista kitinää jaksaa, ja sinnikkästi tarjota mukia rinnan sijaan.Siis jos tässä yksivuotisena vieroittaa.

Tässä on nyt sitten kahta mielipidettä pitkään jatkuvan imetyksen / vanhemman päätöksestä tehtävän vieroituksen luomuudesta. Vuosi ja muutama kuukausi on ilmeisesti mitä hankalin aika lopettaa imetys. Jos jatkaa yli vuodesta, olisi hyvä jatkaa sinne lähelle kahta vuotta. Silloin useimmiten lapsi vieroittaa itse itsensä ja imetys jää pois luonnollisesti ja kitinöittä. (Mutta kun ei ole itsellä sitä kokemusta! Entä jos siitä kasvaakin Johannes Virolainen! Ja miten voi olla niin, että näinkin imetysläheiselle ihmiselle ison lapsen imetys on saanut ympäröivän yhteiskunnan taholta hiukan surkuhupaisan leiman? Mistä löytyy, jos tahtoo, se sukulaisrouvan 80-lukulainen rohkeus imettää ”poikalasta kolme ja tyttölasta kaksi vuotta – niin paimentolaisetkin tekevät”?) Toisaalta kun LUONTOA katsoo, lapsukaiset pukataan kylmästi pesästä tahikka annetaan niille muutama viikko maitoa ja jätetään selviämään yksin. Joskus vanhemman on tehtävä rankkoja päätöksiä jälkikasvun edun takia. Luomua sekin on.

Katsotaan. Ehkä mennään taas kultaisen keskitien ojanvierustoja, ja vähitellen imetyskertoja vähentäen edetään. Ja tutustutaan näihin uusiin imetysvesiin mielenkiinnolla.

Päivähoitokokemuksista

Kirjoittelin lapulle tietoja pienestäni. Pieneni on lähdössä elokuussa maailmalle, perhepäivähoitoon.

Kaikki lapsemme on viety yhteiskunnan kylmään syliin varhain. Esikoinen lähti perhepäivähoitajalle jo kymmenkuisena. Jälkikäteen ajatellen hirvittää, mutta kaikki meni silloin hyvin. Ennen eskariin menoa hän ehti olla kotona kahteen otteeseen noin vuoden kerrallaan, pienempien sisarusten synnyttyä. Perhepäivähoitopaikkojakin hänellä ehti valitettavasti olla useita, sillä Helsingissä samalle hoitajalle mahtuminen oltuaan pitkään poissa vaati tuuria. Hoitotätejä oli yhteensä neljä, joista yksi oli yksityinen ja viimeiselle hän meni eka- ja tokaluokkalaisena iltapäivähoitoon.

Toisen lapsen täytettyä vuoden puolison sisko kävi meillä kesän ajan kolmena päivänä viikossa hoitamassa esikoista ja yksivuotiasta, ennen kuin sisarukset lähtivät syksyllä yhdessä taas perhepäivähoitajalle. Tämä oli se yksityinen, kun kunnalliselta puolelta ei sisaruksille löytynyt tilaa samasta perhepäivähoitoryhmästä. Yksityinen täti oli ensimmäistä kertaa perhepäivähoitajana, ja hoiti samalla kahta omaa poikaansa. Järjestely toimi ihan hyvin ja hän otti työn tosissaan. Muuttaessamme hiukan kauemmas seuraavana kesänä saimme ja otimme vastaan kuitenkin kunnallisen paikan. Luulen, että molemmat osapuolet hieman huojennuimme – on aina helpompaa asioida kokeneen hoitajan kanssa, ja perhepäivähoito on kokemattomalle tosi rankkaa työtä. Toiseksi vanhin ehti olla ennen eskariin menoaan siis kolmella hoitajalla, yhdellä yksityisellä ja kahdella kunnallisella. Viimeinen oli se sama, jolle isosisko tuli koulun jälkeen. Hänen luonaan ehdittiin olla peräti pari vuotta, ja hän tuli kovin tutuksi ja turvalliseksi koko perheellemme.

Kolmannen hoitouran aluksi sain itse kokeilla perhepäivähoitajan arjen ihanuutta. Meillä oli kotona yksityisen perhepäivähoidon kautta kahtena tai kolmena päivänä viikossa viisivuotias tyttö oman joukon jatkona. Hoitolapsi tuli syksyllä, kun nuorimmainen oli seitsemisen kuukautta, ja oli seuraavaan kesään saakka. Oli antoisa mutta harvinaisen raskas vuosi. Hoitolapsesta kantaa huolta aivan eri tavalla kuin omista, ja kun kokemattomana on luotava turvallisen hoitopäivän rutiinit, energiaa menee ihan ruokalistojen suunnitteluun, aikataulujen pitämiseen ja ulkoilujen sujumiseen. Oma esikoinen oli lisäksi hankalassa iässä ”vieraan” lapsen tuloa ajatellen, eivätkä tyttöjen kemiat oikein kohdanneet. Meillä riideltiin kovasti sen vuoden aikana.

Kun sitten menin virallisesti takaisin töihin, aloitti kolmas lapsemme sillä tutuksi ja turvalliseksi tulevalla tädillä, ja hoitoarki pysyi vakaana Jyväskylään muuttoomme saakka. Täällä saimme taas oikein mukavan ja persoonallisen kunnallisen hoitotädin siihen saakka, kun kolmas lapsi jäi kotiin nuorimmaisen synnyttyä.

Nyt olemme siinä vaiheessa, että elokuussa edellä mainittu kolmas lähtee jo eskariin ja nuorimmainen ottaa ekat askeleensa perhepäivähoitotiellä. Saimme paikan kotikatumme varrelta (!), kokeneen ja kivan tuntuisen tädin kotoa. Olemme jo kerran käyneet pihalla leikkimässä, tutustuen, ja tulemme käymään vielä pariin otteeseen ennen lomareissuja. Aloitus tehdään koulunalkuviikolla kevyesti, parin tunnin hoitopäivillä aloittaen.

Olemme suomalaisen perhepäivähoitojärjestelmän kokosydämisiä kannattajia. Luonnollinen hoitoryhmä on pieni, perhemäinen, ja siihen kuuluu eri-ikäisiä lapsia. Lapset oppivat toisiltaan. Ryhmän dynamiikka on rauhallinen ja syli on aina tuttu. Nykyisessä systeemissä hoitajien ja kotien valvonta pelaa. Koskaan en ole pelännyt jättää lasta hoitoon. Ainoastaan varahoidot ovat olleet hankalia – rutiinin muutos voi olla lapselle vaikeaa, ja etenkin kolmas suorastaan pelkäsi mennä varahoitoon. Tällaisina päivinä olin kiitollinen työstä, josta ei saa paljon palkkaa, mutta joka mahdollistaa tosi lyhyiden päivien tekemisen tai kotiin jäämisen, ilman että on tilivelvollinen kenellekään.

Meille on kertynyt sirpaleista kokemusta muunkinlaisista hoitomuodoista.. Toisen lapsen eka hoitaja oli tosiaan puolison sisko meillä kotona. Ja jos oikein pinnistän muistiani, sama sisko hoiti satunnaisesti kyllä esikoistakin, ennen hänen virallista hoitoon menoaan. Ennen kuin kolme lastamme lähti oikeasti hoitoon, naapurin viisilapsisen perheen rouva otti heidät silloin tällöin päiväksi oman joukkonsa jatkeeksi ollessani päiviä työn vuoksi Tampereella. Kun rouva lähti itse yllättäen töihin, jatkoimme samaa järjestelyä niin että kahdeksan lapsen päiviä viettikin perheen iskä, kirjallisuustieteen väitöskirjaa valmisteleva sellainen. Yksi kolmevuotiaamme ja toinen viisivuotiaamme kulki vuoden seurakunnan kerhossa, kaksi kertaa viikossa kolme tuntia. Esikoinen oli välillä pari tuntia kerrallaan puistotädillä. Tähän mennessä kaikki eskarilaisemme ovat käyneet esikoulunsa päiväkodissa – kolmonen menee koulun esiopetusryhmään ja iltapäiväksi tutun hoitotädin luo koulun naapuriin.

Kaikki käyttämämme hoitomuodot ovat olleet omana aikanaan hyviä ja meille sopivia. Mutta kyllä olen onnellinen tuosta nuorimmaisen perhepäivähoitopaikasta!