Sähkön väristä, osa II

Vihreästä sähköstä olen kirjoittanut taannoin, kun oli ajankohtaista sähköntarjoajan valinta. Parin vuoden aikana on sähkön hinta noussut, välillä isostikin, ja alkoi tuntua ajankohtaiselta kilpailuttaa ns. ekosähkö uudempaan kertaan. Etenkin kun nyt tuo ”vihreä sähkö” tuntuu olevan isojenkin tarjoajien muotituote. Toki oli selvä jo ennen kilpailutusta, että kaikilla tarjoajillahan sähkön hinta on noussut, ja tulee nousemaan vastakin.

Nykyäänhän ei ole Norppasähköä, van Suomen luonnonsuojeluliiton ”sertifioima” sähkö on ekosähköä. Töpselikukkainen kasvi on SLL:n ympäristömerkki sähkölle, lämmölle ja energiansäästölle, ja sen kriteerit ovat entisestäänkin tiukentuneet. Tehtiin kilpailutuspyyntö tällä sivulla, ja saatiin kuusi vastausta. Meidän oma sähköntarjoajamme, Pohjois-Karjalan sähkö, oli hinnassa keskikaartia. Kumma kyllä, isojen talojen, Fortumin ja Vattenfallin ekosähkö tulisi kalliimmaksi, ainakin näin suurella kausisähkön kulutuksella. Lisäksi en tykkää siitä, että raha menee isoksi osaksi muualle kuin Suomen pientuottajille. Kokkolan energia ja lappeenrantalaiset tarjoaisivat ekosähköään halvemmalla (hintaerotus luokkaa 10-30 euroa kuukaudessa, ja nyt puhutaan siis isoista sähkölaskuista). Emme taida viitsiä vaihtaa. Muuta kuin ekosähköä en suostu harkitsemaan, ja näiden vaihtoehtojen sisällä kysymys on siitä, kenelle ja minkälaiselle tuotantotavalle tahtoo rahansa ohjata. Kannatamme mielellään tuottajaa, jonka sähköstä iso osa tulee paikallisesta pienvesivoimasta ja paikallisista biotuotantolaitoksista, ja joka myös panostaa tuulivoiman ostoon. Ja itse olen kaikella tapaa hajautetun sähkötuotannon kannalla. Siksikin mieluummin rahaa tuonne itärajalle.

Jyväskylän energia tarjoaisi normaalisähköään muutamaa kymppiä edullisemmin kuukaudessa kuin keskimääräinen ekosähkön hinta. En lähde siihen kelkkaan. Enkä oikein arvaa lähteä ostamaan heidän vihreää sähköäänkään, jonka voi valita puu- tai tuulisähkönä, mutta joka ei ole SLL:n merkkiä saanut. Minulla on vissiin huono suhtautuminen koko paikalliseen sähköyhtiöön. Ja ainakin toistaiseksi kirjaimellisesti varaa valita.

Vähiin käy, osa kaksi

Viikonlopun aikana on rakennettu hiukan lumilinnaa, podettu taas hiukan kuusivuotiaan toimesta mahaa (mikähän sillä oikein on, kun reilun viikon välein tulee mahatauti päiväksi ja sitten taas menee pois, eikä meihin muihin tule) ja kiipeilty katoilla. Kolme vanhinta pudotteli autotallin katolta liiat lumet, ja puoliso testasi kiipeilyvarusteitaan ja pudotteli lapsille vaaralliset lumilipat räystäiltä. Ompelin kasaan muutamat risat pussilakanat, jotka otamme Ghanaan mukaan. Luisteltiin ihanassa talvi-ilmassa. Paljon on tehty, mutta suhteellisen kiireettömältä on tuntunut. Elän toivossa, että kaikki pysyvät ensi viikon terveinä. Olisin menossa Helsinkiin "hyvästelemään" tutkimusryhmää (aika teoreettinen hyvästely), söisimme peräti illallisen yhdessä. Vaikka ihmisten hyvästely on teoreettista, konkreettisesti antaisin pois avaimeni ja puhelimeni.

Lunta lapioimassa

Olipa terveellistä viettää aikaa ulkona. Olen niin jämähtänyt kirjoituspöytätöihin, että jo tunti metsässä mittalaitteiden kanssa avasi silmät talven ihanuudelle. Työpaikalle tullessa uskalsin jo oikaista jäälle muodostuneen polun kautta järvenlahden yli. Talvi avaa uusia kulkuteitä! Lumi ja jää vapauttavat liikkumaan ihan kuin ennen vanhaan! (Ja päivä pitenee, ja aurinko lämmittää. Ah, ihana kevättalvi!)

Viidesluokkalaisten opettaminen oli ihan samanlaista kuin biologien opettaminen. Luento upposi ihan hyvin, nauroivat oikeissa kohtaa ja ihastelivat eläinkuvia. Ulkona ne kaksi tyttöä palelivat ja pitkästyivät liian ohuissa talvihousuissa ja lunta kengissä, muut touhottivat mennä pitkin metsää mittaamassa lumen syvyyttä ja testaamassa tiheyden, lujuuden ja lämpötilan mittalaitteita. Kivaa oli.

Toiminnallista talvipäivää

Laiskaton tammikuu menee työpaikan ATK-järjestelmien kankeuden kanssa tapellen ja kaikenlaisia oheistoimia keksien (Muun muassa lupasin mennä huomenna pitämään viidennelle luokalle oppitunnin lumesta. Tämä on jännittävää, toivottavasti looputulos kelpaa.). Mutta kyllä nuo tekstitkin pikku hiljaa kypsyvät. Työn alla on se kaikkein kamalin - johdanto ja menetelmien kuvaus tuntuu menettelevän, mutta tuloksiin en ole vielä uskaltanut hipaistakaan.

Viidesluokkalaisille ajattelin puhua puolisen tuntia, sitten voisimme mennä ulos vähän mittaamaan.

Erään sormuksen tarina

Kävin eilen läpi yläkerran vessan romulaatikkoa etsiessäni jotain Ghanan reissulle tarvittavaa lääkeainetta, ja löysin sieltä itsevalaisevien muovitähtien, rihkamakorujen, sinkkivoiteen, tietokoneliitäntien ja irtonappien seasta vihkisormukseni. Onko yleistäkin, että tämmöinen kalleus löytyy jostakin huusholliin kertyneistä kymmenistä romulaatikoista? Ehkä selitys on paikallaan.

Meillä on perinteisesti huono onni vihkisormusten kanssa. (Puolison sormus esimerkiksi katosi kun hän karsi koivupöheikköjä Lapin mökin ympäristössä. Tiedämme kyllä aarin tarkkuudella missä se on, mutta siihen se jääkin.) Joskus vuonna 1999, muutaman vuosi vihkitoimituksen jälkeen, toimitin asioita opiskelija-asuntosäätiön taloyhtiön pyykkituvalla. Sormus jäi sille tielleen. Onneksi joku vilpitön sielu oli löytänyt sen pyykkikoneen tiivisteen sisältä (tarkistakaa, niissä on vaikka mitä), ja sain sen takaisin.

Sittemmin joskus jonakin muuna vuonna olin pissattamassa pientä poikaa kylmällä parkkipaikalla, ja huomasin jokin aika sen jälkeen että sormus on taas tiessään. Olin niin varma sormuksen totaalisesta katoamisesta parkkipaikalle x, että jonkin kuukauden päästä sain aikaiseksi käydä tilaamassa uuden. Samanlaisen mutta ihan vähän pienemmän, pysyisi sormessakin. Kuka arvaa miten kävi? Sormus löytyi autosta, kuljettajan penkin alta. No hyvä – nyt minulla oli kaksi. Ja se alkuperäinen tuli laitettua muun tarpeettoman tavaran kanssa kylppärin kaapin pohjalle, kun ei ollut arvokkaampaakaan sijoituspaikkaa tarjolla.

Eivätkä sormuksen seikkailut tähän loppuneet. Kun muutimme toissa kerran, isolla porukalla ja ryminällä kerrostalosta paritaloon, jäi kylpyhuoneen kaapin nurkkien tonginta vaillinaiseksi. Kuka nyt yhtä vihkisormusta kaipaa? Uudet asukkaat olivat sen löytäneet (ja pientä sälää pattereiden takaa) ja toimittivat sen taas minulle. Otinko opikseni ja laitoin hyvään talteen? Ei, taas oli elämä sen verran hektistä ettei yhden sormuksen olinpaikkaa ehtinyt miettimään, ja kylpyhuoneen romukoppaan se meni.

Seuraavaksi tapahtui että parin uuden raskauden aikana ja jälkeen tämä hiukan pienempi sormus ei mahtunut sormeen, ja muuttui riipukseksi. Kihlasormus onneksi sopi. Taaskaan ei nimittäin ole ollut aikaa tai energiaa muistella minne se aiempi versio menikään, eikä varallisuutta lähteä ostamaan taas uutta. Lopputulema tästä kaikesta on se, että olen ylen määrin onnellinen löydettyäni alkuperäisen kappaleen ja huomattuani sen sopivan jälleen kerran kuin valettu!

(On minulla muuten nykyään korurasiakin. Sen säilytyspaikka on joku arkinen, jonkun toisen romulaatikon vierellä, mutta se on päällystetty simpukankuorilla ja se on sisältä punaista samettia. Otin sen mukaan joskus lapsuudenkodissa käydessäni – kun sain sen lapsena, se oli hienoista hienoin ja luksuksista luksuksin. Pitäisikö minun nyt laittaa se toinen sormus sinne, se joka ei tällä hetkellä mahdu sormeen? Jos oikein muistan, se riipus roikkuu jossakin ylävessan seinänaulakon naulassa...)

Ijjoja

Meillä on iijja -vaihe taas menossa. Perässä kävelee hyvin lyhyt ihminen, jolla on kuvakirja tiukasti kaksin käsin edessään, ja joka tökkii sillä toisia, mieluiten aikuisia: "Iijja, iijja, IIIIIJJJJAAA!!!!" Sitten välillä luetaankin. Meillä menee teoksia nimeltä Mitä vauva löytää, Missä kenkäni ovat, Voi ei, Dumbo, Maatilan kymmenen kananpoikaa, Kymmenen leppäkerttua, Lurpan luunetsintä. Hiukan enemmäntekstiä sisältäviäkin on jo luettu, kuten vanhoja Minttuja, Tomppia ja Buu ja Bää -kirjoja (aivan ihania). Todettiin puolison kanssa, että hetkeen ei ole tarvinnutkaan / saanutkaan istua sohvalla pitkiä pätkiä kirjaläjän kanssa. Kerran vielä, siis. Kirjastoihmisenä hyrisen mielihyvästä, kun saan taas kohta kantaa kotiin Teemut, Sannat, Mikko Mallikkaat, Valtterin violetin väriliidun ja muut suosikit. Hyvät kuvakirjat ovat hauskoja myös lukijasta. En jaksa lukea lapselle sellaista, joka ei joko miellytä omaa silmää, omaa kielitajua tai huumorintajua tai liikuta tai jännitä. Monesti hyvä kirja, lapsenkin, pienenkin lapsen, tekee näitä kaikkia.

Muistin ihmeellisyydestä

Vielä aiheesta unohtunut PIN-koodi. Niin kuin arvelinkin, seuraavana yönä heräsin siihen, että nyt muistan sen koodin. Ja niin muistin aamullakin ja olen muistanut siitä saakka.

Tämä on hauska esimerkki aivojen toiminnasta ja unen tärkeydestä. Kun nyt on viime päivinä työskennellyt ehkä aiempaa ahkerammin, ja kirjoittanut, on lähimuisti vissiin ollut aika kuormitettu. Artikkelin laadinnassa on kuitenkin pidettävä mielessä mihin alalukuun missäkin vaiheessa on muistettava viitata, mikä kuva on vielä vailla kommentointia ja missä järjestyksessä asiat olisi esitettävä. Näköjään tämä prosessointi saattaa sysätä joitain muita, normaalisti lähimuistissa säilytettäviä asioita, jonnekin muualle. Mutta minne? Sitä en tiedä.

Unen aikana aivot hoitavat muistia siistimmäksi, ja tilaa jää taas vanhallekin. Jännä juttu!

Lumilinnoja ja julkaisupähkintää

Lunta siirrellään kansakunnan toimesta paikasta toiseen. Ihmiset tonteillaan, ja aura-auto kadulta pihatielle, ja ihmiset pihatieltä tontilleen (ja jotkut vissiin naapurin tontille tai takaisin tielle). Lapsista on ihanaa, kun on paljon lunta. Koulun pihalla oli ensin mielettömät lumivuoret ja jäämäet, ja rouhijan tai minkä lie käytyä materiaalia luokkien ja kaveriporukoiden omiin lumilinnoihin. Piha on tosi upean näköinen. Muistan vieläkin, kun kakkosluokan aikana oli paljon lunta, ja koulun pihan keskelle aurattu valtava lumiläjä. Meidän luokka kaivoi sen liki ontoksi, ja tunneleissa ja luolissa leikittiin siihen saakka kun joku toinen lumityökone jyräsi kaiken alleen.

Nuorimmaisen vesirokko menee naurettavan helposti. Uusia näppyjä ei ole tullut, ja vanhat häipyvät siihen malliin että maanantaina uskaltaa viedä jo hoitoon. Tällä viikolla on pitänyt aktiivisesti muistaa, ettei vie lasta tartuttamaan kirjastoon tms.

Ja kaiken muistamisen lopputulema: eilen oli pudonnut pankkikortin tunnusluku päästä. Siinäpä seisoin pankkiautomaatilla. Ehkä se palaa, kun lepäilee viikonlopun.

Laiskattomasta tammikuusta sen verran, että kohtuulliselta näyttää sairaspäivistä huolimatta. Tavoitteena on, että kesäkuussa pystyy raportoimaan rahoittajalle 4-5 julkaistusta tai arvioinnissa olevasta artikkelista. (Oikeastaan tutkimussuunnitelmassa odotettiin hiukan enempääkin, mutta yksi työn osa-alue jää väistämättä tulevaisuudessa toteutettavaksi. Onneksi korvaamaan on tulossa kolme juttua yhteistöistä, joita en ollut osannut suunnitelmaan laittaa. Näitä juttuja en itse kirjoita, teen niihin vain laskentoja. Yhdet laskennat on jo tehty, toiset ja kolmannet ovat työn alla ja valmistuvat tässä kuussa. Eli nämä voi raportoida kesäkuussa käsikirjoituksiksi, ja olla siihen tyytyväinen.) Näistä yksi on vihdoin kohta proof-vaiheessa. (Eli meille tulee valmiiksi taitettu juttu hyväksyttäväksi. On jo aikakin. Olen viimeksi nähnyt tässä vaiheessa olevan artikkelini vuonna 2007. Kotimaisia tai kokousjulkaisuja ei nyt lasketa.) Toisen mainitsinkin menneen kanssakirjoittajille viimeiselle kommenttikierrokselle, sitten se lähtee ekaa kertaa lehteen. Kolmatta laitan nyt kuntoon, ja se lähtee ensi viikolla kanssakirjoittajille ensimmäiselle kommenttikierrokselle. Vaikka se onkin hyvässä vaiheessa, menee varmaan Ghanan reissun jälkeen ennen kuin sen voi lähettää lehteen. Neljättä alan laittaa kuntoon ensi viikolla, ja koska sen ainoa kirjoittaja olen minä, voin laskea rimaa sen verran että saan sen lähtemään suoraan lehteen ennen matkaa. Se on näitä Iisakin kirkko -tyypin julkaisuja, joita on väännetty kasaan vuosikausia täysin kyllästyneenä. Se viides on vielä ajatuksen ja datankäsittelyn asteella, eli siitä olen tyytyväinen jos sen käsikirjoitus on valmis ja parhaassa tapauksessa lähetetty lehteen just ennen rahoittajalle raportoimista.

Olipas siinä tekstiä kirjoittamisesta! Pitäisikö avata tuo tekstinkäsittelyohjelma ja ryhtyä oikeasti toimeen? Käsis numero kolme, sivu kahdeksan...

Kepeä tauti

Oliko puhe siitä vesirokosta? Neidillä 1v oli illalla 10-20 näppylää ja iso virnistys. Tilanne on sama tänään, mutta kyllähän tuollainen tartuttaa villisti, vaikka touhuaa, syö ja nukkuu normaalisti. Eli porttikielto päivähoitoon täksi viikoksi.

Vähiin käy

Työsuhde Helsingin yliopistoon käy vähiin, ennen kuin helmikuun lopussa loppuu tyystin. On setvittävä viimeisiin palkkoihin liittyviä asioita, tietokoneen, avainten ja työpisteen luovutukseen liittyviä asioita, sähköpostin siirtämiseen alumniosoitteeksi liittyviä asioita (Mutta sentään. Olen käyttänyt vanhaa unix-järjestelmän Pico-ohjelmaa pääasiallisena postiohjelmanani jo vuodesta 1994. Postin kätköissä on viestejä jo varmaan kymmenen vuoden ajalta, kauempaakin. Säästetyn viestiliikenteen saa toki talteen, mutta onko minun oikeasti opeteltava modernien verkkoselaintyyppisten postiohjelmien käyttäjäksi?).

Matkustin tänään taas Helsinkiin pakkaamaan työpistettäni kasaan. Ja laiskattoman tammikuun merkeissä katsomme myös ekan artikkelin viimeisiä korjauksia, toka artikkeli (hei ja hoi!) meni viime viikolla viimeiselle kommenttikierrokselle kanssakirjoittajille. Jo junamatkalla tartuin myös kolmanteen artikkeliin, jossa on jo mukavasti lihaa luiden päällä joulukuisen posteriesityksen tekstien ja tulosten muodossa. Kannattanee pitää vauhtia yllä niin kauan kuin intoa riittää, ja aikaa on.

Viikonloppuna jatkoimme Ghanaan lähdön valmistelua ja laitoimme tyttären kanssa kolerarokotecoctailit. Lasillinen, jossa maistui katkera lääkkeen maku yhdistettynä vadelmaesanssilla taitettuun samariniin. Meni melko hitaasti alas, kaksitoistavuotiaalla.

Olenko edes kertonut, että yksitoistavuotias on nykyään kaksitoista? Taisin mainita ohimennen. Sunnuntaina meillä ja läheisessä sisäpuistossa oli viisi hyvää kaveria asiaa juhlistamassa. Muuten viikonloppu meni suurelta osalta perhettä levon merkeissä. Pojilla on ollut jotain pöpöä liikkeellä, kuusivuotias on enimmäkseen maannut ja valittanut mahaansa. Ja kahteen otteeseen oksentanut komeasti lattialle. (Ja nuorimmaisen mahdollista vesirokkotilannetta seurailemme samalla. Eli ei ainoastaan kannata pitää työvauhtia yllä innon lopahtamisen pelossa. Myös työaika on kortilla jos ja kun lapset alkavat sydäntalvea viettää sairastamalla.)

Lunta oli tullut aamulla. Hyvä kun sain taksin juna-asemalle. Hetken jo katsoin lumihupussa olevaa autoa, ja pohdin rupeanko pikaisesti kolaamaan ja harjaamaan ja liukastelemaan asemalle itse (ja ilahduttamaan puolisoa aamuvarhaisella tekstiviestillä että auto onkin asemalla, anteeksi ei ollut rahaa maksaa parkkimaksua). Muuramen kohdalla oli vaihde (ainakin aiemmin yöllä ollut) jäässä. Ja niin edelleen. Lumi – Suomessa aina yhtä yllättävä talvinen ilmiö.

Kulta, islam ja pyhä käärme

Olen osana Ghanaan lähdön valmisteluja lukenut Juha Vakkurin, historioitsijan, mainiota katsausta Länsi-Afrikan muinaisiin kuningaskuntiin (Ghana, Mali, Songhai). Takakannen sanoin, kirja kertoo ”Länsi-Afrikan mustien kuninkaiden ja kultakaupan vuosisatoja kestäneestä kukoistuskaudesta, jonka aikana islamin ja animististen uskontojen kilpailu ja vuorovaikutus heijastuivat politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin.” Kirjassa on vuosilukujen ja perimysjärjestysten lisäksi mainiota aikalaiskuvauksia ja suullisen perimätiedon mukanaan kantamia tarinoita muun muassa Malin rikkaan kuninkaan näyttävästä matkasta Mekkaan (Saharan ylityksen aikana tarjolla oli jatkuvasti tuoretta kalaa ja muita herkkuja; saattueen hulvattomasti käyttämä kulta romautti Kairon talouden useaksi vuodeksi) ja kuninkaiden legendaarisesta menneisyydestä (tyyliin Kalevala). Afrikkaan suhtautuu helposti ylemmyydentuntoisesti ja säälitellen. On syytä muistaa, että silloin kun osassa Eurooppaa asuttiin vielä rännän keskellä savuisissa hökkeleissä ja kuoltiin ruttoon (eikä Suomen sydänmailla ehkä edes asuttu), oli Länsi-Afrikassa ehtinyt usea kuningaskunta jo nousta, kukoistaa ja kuolla. Hovit olivat pröystäileviä, sivistyselämä vilkasta, runoelmia laadittiin, sotajuonia punottiin. Välimeren rannoille ja arabimaailmaan oli yhteyksiä koko ajan. Sitten tuli yhteys Eurooppaankin. Hetken näytti hyvältä. Sitten tuli valkoinen mies, orjakauppa, riisto, ja niiden jäljistä ei tarvitse puhua sen enempää.

Piikit on saatu

Kävimme eilen tyttären 12-vuotissyntymäpäivän kunniaksi kunnallisella matkailijoiden rokotusvastaanotolla. Tytär sai reippaana keltakuume-, lavantauti- ja aivokalvontulehdusrokotukset. Viimeksi mainittu on se joku meningiitti. Minä sain poliotehosteen ja samaiset lavantaudit ja aivokalvontulehdukset. Molemmat saimme tarrat. Ja tytär ihan ikioman keltaisen kansainvälisen rokotuskortin. Lisäksi meillä odottaa nyt jääkaapissa juotava rokote koleraan (joka auttaa kuulemma myös moniin yleisiin turistien vatsaoireisiin), ja minä sain Malarone-reseptin ja illalla jopa haettua pillerit odottamaan. Halusimme tyttärelle myös mieluummin Malarone Junior –valmisteen kuin sen toisen malarian estolääkkeen, jolla on isompi liuta mahdollisia sivuvaikutuksia. Tätä ei kuitenkaan ole suoraan Suomen markkinoilla (tai jotain, en ihan ymmärtänyt), eli lääkärin piti kirjoittaa poikkeuslupa (tai poikkeuslupahakemus tai jotain), eli saamme reseptin ensi viikolla. Itse lääke on myös tilattava, johon menee muutama päivä lisää. Mutta vaikuttaa siltä, että olemme länsimaisen ylimieliseksi lääkittyjä siinä vaiheessa kun lähtöpäivä koittaa.

Tytär sai myös matkalaukun. Kohta siihen pakataan ensimmäiset jutut – työhanskoja.

Laiskaton tammikuu

Loma oli, loma meni. Se oli niin pitkä, että kukaan ei meinannut aamulla saada itseään liikkeelle. Ehkä tämä tästä.

Olimme vielä loppiaisviikonloppuna puolison vanhempia ja sisaruksia tapaamassa Etelä-Suomessa. Nuorimmainen jaksoi tämänkin reissun ihmeen hyvin - rupatteli omalla kielellään kaikkien kanssa, ei pelännyt muuta kuin kammoittavaa puudelia ja nukkuikin. Paitsi yhtenä hotelliyönä piti valvoa puolilleöin matkasängyssä, roikottaa rakasta pupua kaksin käsin korvista sängyn laidan yli ja laulaa "tiittaa, tiittaa".

Viikonloppuna tapasimme vanhimmaisen kanssa myös Ghanaan lähtijäporukan ja täytimme viisumihakemukset (neljänä kappaleena). Lähtö alkoi taas tuntua entistä konkreettisemmalta kun näimme kuvia paikan päältä, kuulimme reissun päivä- ja viikko-ohjelmaa ja saimme ohjeita mukaan otettavasta tavarasta.

Eilen kuusi meni palasiksi käsisahalla, siinä olohuoneessa, ja syöttyi saman tien uuniin ja muuttui tuhkaksi ja savuksi. Näin se käy.

Nyt on se tammikuu, josta olen puhunut koko syksyn. Että sitten tammikuussa en tee muuta kuin kirjoitan rästiartikkeleita. Puolisolla on ollut vähän samat puheet. Jotkut viettää tipatonta tammikuuta, jotkut laihduttaa. Me koetetaan viettää laiskaton tammikuu mahdollisimman vähillä muilla velvoitteilla kuin kirjoitushommat. Eli voidaan varmaan sopia, että päivitystahti täällä on seuraavat viikot suht rauhallinen?

Laiskaton tammikuu on hyvä aloittaa tälleen kesken. Olihan se koululaisten pitkä loma ihana, ja paljon ehdittiin. Mutta uuden vuoden eka kuukausi hurahti melkein puoliväliin ennen kuin itse selvisi ensimmäistä kertaa työpöydän ääreen.

Kotona, hetken

Vajaa viikko meni tuttuun tapaan mummulassa. Lunta oli, ja Marx-veljeksiä ja hiihtoa TV.ssä, ja sukulaisia. Mukavaa. Mummusta oli ihanaa, kun nuorimmainen ei vierastanut lainkaan, vaan tuli heti syliin, tahtoi leikkiä koko ajan mummun kanssa ja antoi pukeakin. Huomenna iltapäivällä menemme toisien isovanhempien luo ennen kuin arki kunnolla alkaa. Lapset oppivat kyllä tähän matkalaukkuelämään pienestä pitäen.

Kotona oli muun postin seassa odottamassa tervetulopostitus Imetyksen tuki ry:stä. Kirje, jäsenkortti ja kaksi lehteä. Meillä on imetys tosiaan jatkunut 2-4 kerran päivätahtiin, eikä viikon poissaolo mielestäni heilauttanut puoleen eikä toiseen. Ehkä viimeisen kohdalla on tosiaan mahdollista jatkaa vähintään kahteen vuoteen, tai siihen, kun lapsi itsestään vieroittuu. Olisi hienoa! Katsotaan mitä parin viikon poissaolo keskellä talvea tekee.

Tässä kohtaa voi kertoa miten neuvolan täti kysyi kuullessaan että vielä imetän, että miten se onnistuu, kun käyn töissä ja lapsi on hoidossa. No haloo, ei se siellä koko vuorokautta ole! Onko tämä oikeasti ensimmäinen kerta, kun hän törmää tällaiseen tilanteeseen, tuskin? Hänenhän pitäisi virkansa puolesta olla tukemassa osittaisimetyksen jatkumista joka ikisen asiakkaan kohdalla päivähoidon alkaessa. Ja täti kyseli myös miten lapsukainen sitten syö muuten ja osaa muuta maitoa juoda. Ja mainittakoon se, että tietenkään en kertaakaan ole lapsen synnyttyä kuullut terveydenhuollon puolelta kahden vuoden imetyssuosituksesta.

Lääkärille mainitsin ennen viikon reissua, että harmi kun imetys varmaan jää reissun takia. Hän sanoi, että olen kuitenkin keskimääräiseen nähden imettänyt pitkään, ja että lapsen vasta-aineet ovat hyvällä mallilla ja että tässä vaiheessa asialla ei ole enää niin suurta merkitystä. No joo, osaamansa teorian tasolla vastaukset olivat taatusti oikein, ja asenne on semmoinen äitiä ja äidin oikeuksia (päästä vapaaksi) kunnioittava. Mutta minua ei häiritsisi, jos äideille esitettäisiin hienovaraisesti tai suoraan mahdollisuutta jatkaa kuitenkin, ja käytäntöjä ja apua. Että imetys olisi oikeasti niin pitkä kuin lapsesta tuntuu. Tai niin pitkä kuin suositus suosittaa.