Hauki

Kymmenvuotias toi koulun kalastuspäivältä kotiin HAUEN. Pienen mutta silti. Poika ja sen kaveri hoitivat perkauksen saunan nurkalla ja minä paistoin. Söivät, mutta valittivat suomuja ja ruotoja. Kaikkeen sitä joutuu.

Kävin tarkistamassa huomenna alkavan työsuhteeni puitteet. Pääsen töihin puolison yläkertaan. Oli kone, oli sähköposti, oli intranet, oli avain ja työajanseuranta, oli työhuoneen nurkka. Kumman helposti tuntuu pääsevän kiinni tuon työn syrjään, ainakin käytännön asioiden puolesta.

Jännää! Syksyyn kuuluu aina kaikki uusi.

Kärryillä

Hassu tunne, kun on saanut lähetettyä lehtiin kaksi iänkaiken roikkumassa ollutta käsikirjoitusta ja vielä tehtyä yhden raportoinnin jonka takaraja on vasta huomenna. Ja täytettyä tällä erää viimeisen päivärahahakemuksen työttömyyskassalle. Ihan niin kuin olisi hetken kärryillä.

Ylihuomenna alkaa muutamaksi kuukaudeksi uusi työ, joskin näitä vanhoja voi toki tehdä senkin työn nimissä. Mutta ainakin on uusi työpiste ja uusia kasvoja ja tapoja ja hiukan uutta aineistoa ja menetelmiä. Ja poroja, vaikka ne porot eivät varmaan tule tänne Jyväskylään vaan pysyvät siellä Kaamasen koetarhoissa.

Kiitoksin

Mielessä ensimmäisenä suuri kiitollisuus siitä, että kymmenvuotias saa pelata palloa niin hyvien miesten valmennuksessa. Tämä saattaa tuntua kummalliselta asialta mielen päällimmäisenä kuljetettavaksi, mutta tuo kymmenvuotias on luonteeltaan himpun haastavampi kuin vaikkapa kaksi pikkusisarustaan, ja liikuntaharrastus on hänelle tosi tärkeä. Ja tuskin kukaan kieltää, että kasvuikäiselle pojalle valmentaja on yksi tärkeimpiä miehen ja ihmisen malleja.

Poika oli viikonloppuna taas joukkueen kanssa turnauksessa, ja pelasivat hyviä pelejä ja saivat loppujen lopuksi neljännen sijan. Turnauksessa oli kuultu ja nähty myös sitä toisenlaista jalkkiskulttuuria: huutelua, vastustajan mollaamista, tuomarille valittamista. Pelaajien mutta etenkin valmentajien ja vanhempien toimesta.

Olen nauttinut poikien pelin ja valmentajien toiminnan seuraamisesta, ja näköjään jatkossakin saan olla näistä ylpeä. Pojat osaavat pelata ja tehdä päätöksiä kentällä itse, heille ei tarvitse huutaa. Pojat osaavat käyttäytyä pelissä ja pelin ulkopuolella. Mokata saa, eikä toiset hauku. Valmentajat puhuvat pojille niin kuin ihmisille, kehutaan kun on aihetta, mietitään mistä epäonnistumiset johtui ja missä kohtaa pelissä on parannettavaa. Ja valmentajat opastavat poikia käytöksen kiemuroissa ja paimentavat turnauksissa ja ovat aivan mahtavana mallina. Minulla on koko ajan ottanut positiivisesti korvaan se, miten valmentajat osaavat KIITTÄÄ. He muistavat ja viitsivät kiittää vanhempia, kun johonkin juttuun valmistautuminen on sujunut. He kiittävät poikia hyvästä käytöksestä peleissä. He kiittävät kenttätuomareita. He kiittävät äitejä, jotka ehkä kerran vuodessa saavat aikaan kioskin kentän laidalle.

Kiittäminen on kumma juttu. Sillä on paljon voimaa.

Pikaisesti

Mummi tuli eilen parin päivän pikalomalle ilman puolisoa ja koiraa, ja aikoo viettää mahdollisimman paljon aikaa kaksivuotiaan kanssa. Hyvä suunnitelma. Ovat parhaillaan ulkoilemassa ja ostamassa kaupasta jotain hyvää. Palaan siis tuonne laittamaan artikkeleita kuntoon...

Submittaatiota

Perheen tutkimustyötä tekevät (ai niin olen vielä tämän kuukauden työttömyyspäivärahalla) ovat tekemässä submittaatioita. Puolisolta ja hänen kanssakirjoittajiltaan lähtee ennen kuun loppua yksi artikkeli arvosteltavaksi ja minulta ja minun kanssakirjoittajiltani kaksi. Tämä on hurjaa ajatellen kummankaan julkaisutahtia.

Olemme myös lopulta aktivoituneet lapsenlikka -asiassa. Kun eivät ne pääkaupunkiseudulla lapsiamme silloin tällöin hoidosta hakeneet / hoitaneet / nukkumaan laittaneet ole vieläkään tänne muuttaneet, tarvitaan löytää uusia. Seitsenvuotiaan entisen hoitotädin abiturienttitytär, lapsiin tottunut ja meille jo tuttu, tulee torstaina käymään. Sovimme jonkin illan, kun hän tulee kokeilemaan lapsilauman nukutusta ja me menemme puolison kanssa submittaatioiden kunniaksi illalliselle. Oli jo aikakin!

Jotain uutta, jotain vanhaa

Tein ensimmäistä kertaa eläessäni etikkakurkkua kahdesta pihalla kasvaneesta kurkusta. Kukahan uskaltaa maistaa?

Luen ensimmäistä kertaa eläessäni Henning Mankellin tuotantoa. Odotukset olivat kyllä korkeammalla. Menoa on kuin Ilkka Remeksellä, mutta ruotsalainen poliisi ei ole paljon Beckin ajoista parantunut.

Kymmenvuotias vonkuu toistuvasti kauko-ohjattavaa autoa, sellaista isoa jolla voi ajaa ulkona. Puoliso muisti purkaneensa omansa osiin joskus yli 20 vuotta sitten. Sain seurata hämmästyttävää taidonnäytettä, kun puoliso löysi auton kaikkien muutoissa purkamattomien kamojen joukosta, kasasi sen ilman manuaalia, ja sai vanhat akutkin ladattua. Siinä vaiheessa piti lainata sulake ompelukoneesta.

Tänään ovat pojat ajaneet autolla. Ja vonkuneet, että uusi pitäisi saada, kun tässä ei akut kestä ja se on muutenkin vanha ja ruma. Siinä vaiheessa minulla meni hermot ja pidin kovaäänisen luennon luonnonvarojen säästämisestä, liiallisesta tavaramäärästä meillä kotona ja toisten työn ja vanhojen esineiden arvostamisesta. Toivottavasti tästä ei ollut haittaa asenteen muodostukselle. Äh.

Vanhemmuudesta ja siihen kasvamisesta

Puoliso oli eilen ykkösluokan vanhempainillassa. Vanhemmuus kasvattaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla puoliso ei oikein olisi uskaltanut mennä tuollaiseen tilaisuuteen. Kolmannen kohdalla hän liikkuu vanhemmuuden vesillä sujuvasti, myös silloin kun niihin liittyy sosiaalista vuorovaikutusta toisten aikuisten kanssa.

Vanhempainillasta tuli tuliaisina kotiin täytettäviä lappusia, muun muassa aika hauska arviointitehtävä. Lapulla oli 21 ominaisuutta, ja sitten piti rastittaa onko oma lapsi sellainen vähän, jonkin verran, paljon vai erittäin paljon. Ominaisuudet olivat tyyliin arka, rohkea, huomionhaluinen, tiedonhaluinen, kärsivällinen, iloinen, sopeutuvainen, syrjäänvetäytyvä jne. Tehtävä oli hauska siinä mielessä, että sen saattoi kopioida ja tehdä tahoillaan puolison kanssa. Aika hyvin arvotimme lapsen samalla lailla molemmat, se oli kiva huomata. Kärsivällisyydestä ja uhmakkuudesta olimme eri mieltä, mutta sitten saimme pohtia hieman miten määrittelemme kärsivällisyyden ja onko uhmakkuus aina uhmakkuutta tai mitä oman pään pitämisestä ylipäätään pitäisi ajatella.

On ihanaa, miten lasten määrän kasvaessa ja iän lisääntyessä (lapsille ja itselle) alkaa vähitellen hahmottaa vanhemmuus -tehtävää hiukan paremmin. Esimerkiksi näkee jo aika selvästi lasten ominaisuudet, eikä ole tarvetta selitellä niitä parhain päin, piilotella niitä tai ottaa ne omaksi syykseen/ansiokseen. Ja onneksi meillä on vielä hetki seesteistä aikaa nauttia osaamisen tunteesta, ennen kuin murrosiät iskee täysillä ja säännöt menevät osittain uusiksi.

Murrosikä on monilapsisessa perheessä vissiin aikamoinen juttu. Viimeisen vuoden aikana olen rupatellut vanhemmuudesta monen ihmisen, puolitutunkin kanssa. Mieleen ovat jääneet kahden puolitutun miehen kommentit monen lapsen isänä olemisesta. "Kymmenen vuotta oli murrosikää," kuvaili autokorjaamon huoltopäällikkö. "Niin, se murrosikä -vaihe oli ehkä raskainta," sanoi etäälle tuijottaen keski-ikäinen mies vielä yksi vauva sylissään.

Kait sitä pitäisi saada lapset ennen sitä hyvälle polulle, joka heidän mielestään johtaa selkeästi kohti aikuisuutta. Tästä lisää myöhemmin, kun jaksan ajatella tähän liittyvän ajatukseni loppuun. Se menee jotenkin niin, että pienet lapset on jopa nykyaikana ja nykyisessä yhteiskunnassa helpohko kasvattaa niin kuin lapsista luontevalta tuntuu. Heillä on mahdollisuus oppia elämän perusasiat kiinni läheisissä ihmisissä, matkimalla. Ongelmallisempaa on jatkaa tätä läheisiä ihmisiä matkimalla oppimista myöhemminkin - kouluikäisen ja nuoren kanssa. Olen vakuuttunut, että lapselle olisi luontaista oppia vastuullisen aikuisen elämää tällä tavalla. Siksi minua niin surettaa, kun vanhempi sanoo lapselleen: "Minä lähden nyt töihin, nähdään illalla," ja lapsi vastaa: "Minä tulen mukaan," ja tähän on nykypäivänä melkeinpä pakko sanoa: "Harmi, se ei kyllä onnistu, et sinä voi tulla."

Syyskesä

Syyskesä. Vaahtera tipautti ensimmäisen varoituksen ajotielle. Eilen oli kymmenvuotiaalla pallopoikavuoro JJK-Jaro -pelissä, ja minäkin menin katsomaan pelin. Oli viihdyttävää. Etenkin kun pojan kaveri tuli mukaan, ja minullakin oli seuraa katsomossa. Huippuhetki oli se, kun fanikatsomo lauloi kotiseutulaulun kesken kaiken.

Kalenteri täyttyy omilla ja lasten menoilla. Pihalla ainoa avomaankurkku on tehnyt jo yhden kurkun. Pitääkö siitä tehdä säilyke? Entä mistä tietää milloin luumut on kypsiä ja ehtivätköhän ne kypsyäkään? Seuraamme myös kiinnostuksella ainoan kesäkurpitsan toimintaa. Se kurpitsa kasvaa niin hassusti esiin.

Nuorimmaisen päivähoitopäivä on nyt normaalissa mitassaan. Ekaluokkalainen on myös aloittanut koululla olevan iltapäivähoidon, eli arki on mennyt sellaiseksi kuin se nyt tulee olemaan monta kuukautta. Kunhan itse vielä menee kodista pois töihin syyskuun alussa.

Iltasatuja

Kun koettaa päästä ajoissa nukkumaan, ei omiin iltasatuihin juuri jää aikaa. Henning Mankellin pikkuinen kirja 70-luvulta, Kadonneiden miesten metsä, sopi sellaiseksi. Kirja oli vilpitön ja siitä jäi hyvä mieli. 70-luvun Ruotsi on tietenkin itselle hiukan vieras alue. Mutta kirjan henki oli sellainen Beck / Arto Paasilinna.

Pojille aloin lukea ääneen myös vanhaa ruotsalaista: Hans-Eric Hellbergin klassikkosarjan "Dunder ja Brak" tavallaan ensimmäistä osaa, eli kirjaa Seikkailu maan alla. Kaikkein eniten nauroi ääneen seitsenvuotias, mutta kyllä kymmenvuotias peesasi. Ostakaa divarista, sillä kirjastosta niitä Dundereita ja Brakkeja saa enää heikosti. Puujalkavitsien aarreaitta tyyliin: -Tahdotko nenäliinan? -Ei kiitos, ei minulla ole nälkä. Niissä on lisäksi ihan hitunen yhteiskunnallista paatosta Mankellin tyyliin.

Alkuja ja aikeita

Ne alkoi ne koulut.

Ykkösluokkalainen saateltiin iloisen jännityksen vallitessa koululle, siellä iso lauma ekaluokkalaisia jakautui luokkiinsa ja lähti reippaina opintielle. Vesivahingosta ja remontista huolimatta rehtori oli aina yhtä pirteä ja asiallinen ja kaikki tuntui olevan kunnossa mitä järjestelyihin ja oppilaiden hyvinvointiin tulee. Iloisena mutta iltaa kohti hiukan väsyneen-ärtyneenä jatkoi seitsenvuotias elämäänsä ekan koulupäivän jälkeen.

Toiset ovat jo sen verran rutinoituneita koulunkäyntiin, että en osaa enää olla huolissani. Nelosluokkalainen valitteli väistötilojen olevan rumia ja tylsiä ja että koulun pihalla on vain yksi jalkapallomaali. Kuudesluokkalainen tuntui handlaavan bussimatkustelun kavereiden kanssa hyvin ja ilman suurempaa draamaa. Ja hänen väistökoulunsa on kuulemma ihan ok.

Koulunalkuun liittyy aina tukku hyviä aikeita. Olen koettanut saada lapset aikomaan sitä, että tänä vuonna ihan oikeasti tehdään läksyt heti koulusta tultua, ja syödään kunnon välipala. Omalta osaltani aion vakaasti pitää huolen siitä, että kotona on kunnon välipalan tarpeita ja että illallakin syötäisiin hyvin. Tähän liittyy hyvä aie ruveta taas kerran valmistelemaan viikon ruokalista, käymään siihen liittyen ostoksilla ja mahdollisesti tehdä jotain sämpylää, keittoa ja välipalanomaista valmiiksi viikkoa varten jo sunnuntaina.

Katsomme muutaman sunnuntain jälkeen kuinka kävi. Muistelen, että tällainen auttaisi arkea kummasti.

Hampaasta, päivää

Olin eilen poistattamassa viimeisen viisaudenhampaani. Pitkällisen lykkäämisen ja välttelemisen jälkeen. Kunnallinen terveydenhuolto poisti sen ripeästi, ammattitaitoisesti ja huomaavaisesti. Ei valittamista. Tähän mennessä ei edes poski ole turvonnut mahtavaksi, niin kuin edellisen kerran kävi. Mutta pari puolitehoista päivää sohvalla on ehkä tähän väliin sopiva juttu.

Lapsilla alkaa huomenna koulu. Kesäkuisen vesivahingon jälkeen joutuvat aloittamaan KOLMESSA koulussa. Ykkösluokkalainen, jota kouluun meno innostaa ja jännittää, saa aloittaa omalla koululla. Kuudesluokkalainen , joka on jo iso ja itsenäiseen kulkemiseen opetteleva, saa aloittaa luokkakavereineen viiden kilsan päässä ja saavat bussikortit. Neloselle menevä pääsee varsinaisiin väistötiloihin ja 2-5-luokkalaisille järjestettyyn koululta lähtevään kuljetukseen. Toivotaan parasta. Eiköhän se siinä mene.

Tähän aikaan kesästä on nuo jalkapalloharrasteetkin niin pinnalla, että koulunalkupäivän iltanakin on kilpasarjan peli pari vuotta vanhempia tyttöjä vastaan, enkä tosiaan tiedä kumpi on pojalle tärkeämpi tapahtuma.

Ja taapero meni tutulle hoitotädille jo totuttautumaan hoidon arkeen. Ottavat pienellä ryhmällä leppoisesti tämän viikon.

Paljon sattuu ja tapahtuu eikä kirjoittamaan ehdi. Pöh. Muun muassa viime viikonlopun sukutapaaminen vaatisi pitkän selostuksen. Sanottakoon vaan, että paikalla oli äitini ikäluokkaa11 henkeä, omaa ja serkkujeni ikäluokkaa 23 henkeä ja lapsia 18 henkeä. Syötiin ja puhuttiin viisi tuntia. Paikalla oli niitä jotka ovat aina olleet olemassa elämässäni, mutta myös uusia tuttavuuksia – serkkujen tuoreita puolisoita ja pieniä lapsia joita ei ollut tullut ennen tavattua. Toi aika turvallisen tunteen.

Kirsikka

Toinen pihalla olevista "turhista puista" (sanoo seitsenvuotias) kasvatti itseensä tänä kesänä parikymmentä kirsikkaa. Kas! Happamia, mutta smoothien sekaan muiden marjojen kanssa sotkettuna menivät alas. Niissä on ilmeisesti hirmu määrä kaikkea terveyttä ylläpitävää, eli hyvä kun menivät.

Toinen turhista puista on täynnä luumunaihioita, eli odotellaan lämmintä loppusyksyä.

On ollut sadepäivä, ja vireystila aika matalalla. Ja lapsilla on koulunalkua ennakoiva nuha. Täytyyhän pöpöjen päästä hyvälle jalansijalle, mielellään eri pöpöjen eri perheissä. Lapset voivat sitten ensi viikolla tartuttaa toisiaan.

Mutta viikonlopuksi on tarkoitus lähteä Savoon, ja tavata serkkuja, pikkuserkkuja ja tätejä ja enoja ja muita. Paljon puhetta odotettavissa!

Elokuu

Kalenteri kääntyi elokuulle, pojat tulivat meluisesti leiriltä (hyvin oli mennyt poikien ikä ja mukana ollut veli huomioiden) ja puoliso tuli väsyneenä pohjoisesta (olivat mittailleet kaikkea ja viettäneet miesten välistä laatuaikaa, hyvin oli mennyt mukana ollut kymmenvuotias venäläispoika huomioiden). Nyt tuntuu siltä, että kaikkialla on tavaraa ja epäjärjestystä ja melua. Siis kaikki niin kuin tavallisestikin.

Elokuun alku saa koulunalun näyttämään myös läheiseltä. Ja nuorimmainen lähtee hoitoon jo ensi maanantaina. On kaikkia työtehtäviä aluillaan, ja meneillään, ja rästissä. Hyvin elokuinen olo.

Viikonloppuna on onneksi rentouttava ja taatusti äänekäs sukutapaaminen Savossa. Äitini on kutsunut koolle sisaruksensa lapsineen ja lastenlapsineen. Tulossa on yli 50 henkeä, muun muassa kaikki parikymmentä pikkuserkusta.