Alas kartalla

Tulin eilen alaspäin Suomen karttaa ja sitten kolmasosan takaisin. Lentomatkustuksen ihanuutta. Ja yömyöhään perheen viereen nukkumaan.

Matka Kaamaseen oli kolmen päivän intensiivinen kertauskurssi pohjoisen elämän ulottuvuuksista. Käynnissä ovat Saamelaiskäräjien vaalit, ja näistä ja vaaliluetteloon pääsyn torppaamisesta ja uudesta käräjien talohankkeesta ja käräjien sisäisestä riitaisuudesta kuulin suusta jos toisestakin. Nellimissä on vakavat pororiidat – taas – kumma miten riitaisuus tuntuu olevan pohjoisen alueen yksi määräävä luonteenpiirre. Myös pororiidoista sain pitkän selonteon alan tutkijoilta. Kahvipöytä- ja lounaskeskusteluissa puhuttiin paljon maastossa liikkumisesta, kalastuksesta, metsästyksestä ja lihasta ja kalasta. Ja marjoista. Ja säästä. Ensilumi oli myöhässä ja juuri koettu ensimmäinen pakkasaamu harvinaisen myöhään.

Niin kai se on vieläkin, että siinä osassa maata ihmistä on hankala erottaa ympäristöstä ja ympäristöä hankala erottaa ihmisten kertomuksista menneistä tapahtumista. Se on aika shamanistinen ajatus, että vuosisata sitten tapahtuneet muuttoliikkeet, asuinpaikat, sukulaisuussuhteet ja vihanpidot kantavat voimaa vielä tänäkin päivänä.

Poroasemalla on

Poroasemalla on muutama asialleen omistautunut tutkija. Porojen juoksumatto, lypsykone, ruokinta-asema, verinäytteenottopenkki ja obduktiopöytä. Kyltti, jossa sanotaan ”Varo, poroja sisällä”. Ei poroja kuitenkaan. Osa tiloista tyhjillään ja loput varojen puutteessa vajaakäytöllä. Ulkona kaunis mäntykangas, lampia, lähellä saamelaisalueen koulutuskeskuksen opisto ja lintutorni. Tornista avarat näkymät koko maailmaan ja suolle.

Ruskaretki

Koetan rauhoittua.

Lähetin taas kiinnostavan työhakemuksen.

Huomenna matkustan kolmen päivän työmatkalle pohjoiseen Suomeen, tutustumaan lisää poroihin ja porojen tutkimukseen.

Keski-Suomen viihtyisin keittiö iskee jälleen

Tuokiokuva alkuillasta.

Oltiin katettu iltapalaa, mutta lapset muistivat samalla luvanneeni heille Talent Suomi -ohjelman nelosen ruutu-palvelun kautta, eli iltapala muuttui jonkinlaiseksi buffet-pöydäksi. Nuorimmainen riisui pikkuhoususilleen kenenkään huomaamatta, ja oli kai ne pikkuhousutkin olleet jossain välissä pois päältä sillä jalat menivät hiukan vääristä aukoista sisään ja mahan kohta oli ahdas. Vanhimmainen oli muistanut myös avata biologian läksyt keskelle pöytää, mutta ne jäivät puolestaan kesken ja Talentkin meni paussille kun isä ja tytär ryhtyivät ex tempore jatkamaan silloin tällöin edistämäänsä puuhevos-projektia. Höyläystä, porausta ja sahausta keittiön lattialla. Nuorimmainen meni hakemaan pupuaan joka oli jäänyt jääkaapin eteen, eikä uskaltanut kävellä höylänlastuissa. Joutui ryömimään tuolien alta. Ovikello soi, ja vanhimmaisen kaveri tuo koululla kiertävän "ystävänkakun" taikinajuuren meille. Ohjeita luetaan, juurta kaadetaan kulhoon ja etsitään kaiken puutyön ja iltapalan ja läksyjen seasta sille sopivaa paikkaa tekeytyä. Samassa muistuu mieleen, että huomennahan on koulukuvaus. Koulukuvalappua täytetään. Nuorimmainen viedään nukkumaan. Talentkin alkaa taas pyöriä, minä huomaan että leipä loppuu eikä huomista ruokaakaan ole, ja lähden vielä kauppaan ennen kuin suunnittelen avaavani koneen ja tekeväni rästityön alta pois ennen huomista. Miten tällaisen illan luokitettelisi? Perheen yhteistä vapaa-aikaa?

Moniajoa

Eilen oli melkomoinen moniajopäivä puolisolla ja minulla. Aamulla oli aiheena kymmenvuotiaan käyttäminen lääkärin pakeilla, on ollut etenkin kesällä väsymystä ja tukkoisuutta ja ahdistusta, semmoista klassista astmaoireilua. Ajateltiin tutkituttaa, kun isän puolelta aika vahvat taipumukset voisivat olla. Erinäiset tutkimukset osoittivat ettei ole mitään pitkäkestoisia tulehduksia päällä, keuhkot ja nenäontelot ja risat OK, eikä sellaista astmatyyppiä johon määrättäisiin jatkuvaa lääkitystä. Kehotettiin seuraamaan asiaa, ja käyttämään avaavaa lääkettä jos on ahdistava olo. Tämä diagnoosi meni meidän kyökkiastmalääkärienkin mielestä ihan nappiin. Diagnosoitu tahtoo jättää pianotunnit sikseen (oli unohtanut kesän aikana melkein kaikki nuotitkin) ja tahtoo aloittaa naapurin pojan kanssa yleisurheiluharkoissa käynnin maanantaisin.

Sitten tehtiin töitä ja työpäivän päätteeksi vesisateen uhan alla kaatopaikalle tyhjentämään peräkärry ja takaisin kotiin täyttämään se pinnasängyllä ja vauvanvaunuilla. Puoliso moniajaa tänään pääkaupunkiseudulle auttamaan siskojensa muutoissa.

Töissä oli aamulla lähetekeskustelu liittyen pikkujouluaikaan ja –paikkaan.

Viikko tuli, viikko meni

Töissä käyntiä, lasten harrastusten muutoksia ja pohdintaa, lattian maalausta, ruoan laittoa, puheluita, laskujen maksua, lehtien haravointia tai siihen patistelua, pientä omaa harrastustoimintaa, lasten hammas- ja muita lääkäreitä, Wilma-viestejä koulusta, muuttoapua, kaksivuotias joka hokee "kato minä pomppaan ihan ite, kato minä satutan ihan ite, äiti minulle tuli pissi sänkyyn, minä haluan kaaka-uu, minulla on kengät rikki, äiti elä pusuta, äitillä iso nenä, minulla pikku nenä". Siinä se viikko menee aika vauhdilla.

Rikasta

Viime maanantain fiilis oli sellainen nuhjuinen. Nyt on taas saatu kiinni omasta elämästä kavereiden elämän tavoittelun sijaan, ja oma elämä tuntuu merkitykselliseltä, täydeltä ja rikkaalta. Mikäs on tuntuessa, kun ihmisiä ja tekemistä on yllin kyllin. Raha tulee, joskin se menee sitä mukaa kun sitä tulee, ja tavaraa on liiankin kanssa, kuten porstuan tyhjennysharjoitus osoitti.

Ja mikäs on tuntuessa, kun on saatu viikonlopun aikana tehdä käsillä ja saattaa remonttiasioitakin eteenpäin. Autotalli on maalattu (aplodeja)!!! Ja aika lailla järjestelty sisäpuolelta. Tekee hyvän olon. Puoliso oli harrastamassa aika myöhään eilen, mutta tultuaan sai inspiraation hioa porstuan lattian. Iltasella vielä kykittiin vuoron perään vetämässä sahajauho-liima-vesi –pöperöä pahimpiin lattianrakoihin. Eikä sekään ollut pahitteeksi, kun lasten kanssa saatiin kaivettua saunakammarista esiin sekä pinnasänky että lastenvaunut tykötarpeineen. Ne lähtevät perjantaina eteläiseen Suomeen ja antavat meille pari neliömetriä lisää lattiapinta-alaa.

Parasta viime päivissä oli toki se, kun saimme perjantaina ajella puolison kanssa Helsinkiin kuuntelemaan arvokasta väitöstä ja juhlistamaan sen jälkeen pitkäaikaisen kollegan saavutusta karonkassa. Karonkat on ihania, ihmiset niin vilpittömästi kiittävät toinen toisiaan, raavaat miehetkin. Illallinen oli vegetaarinen, ja kas kun totta maar on mahdollista tarjota juhlavaa kasvisruokaa.

Tällaisen irtioton mahdollisti se, että se entisen hoitotädin tytär on saatu tutustutettua meihin ja meidän lapsiin ja taloon, ja että hän on luotettava, täsmällinen ja tahtoo silloin tällöin olla meillä lapsenlikkana ja että hän osaa komentaa poikiamme ja olla mukava pienimmäiselle. Miten ihanaa, voi tavallaan rentoutua jossain alitajunnassaan kun tietää että on joku jota kysyä ja johon luottaa.

Noin täyden muutaman päivän jälkeen on hyvä istua aloilleen ja tehdä vaikka töitä.

Lumen, poron ja ihmisen elämää

Käyn tässä hissukseen läpi lumioloja Muoniossa 39 vuoden aikana, ja laskeskelen erinäisiä tunnuslukuja noille kuluneille talville. Aloitin ajalta kun en ollut syntynytkään. Olen jo paarustanut läpi syntymä- ja lapsuusvuoteni. Nyt olen menossa siinä talvessa, jolloin olin juuri muuttanut Helsinkiin ja opiskelin ensimmäistä vuotta. Edessä ovat seurustelu- ja naimisiinmenovuodet, kaikkien lasten syntymävuodet, muuttovuodet ja isäni kuoleman vuodet ja niiden lumiolot. Aikasarja päättyy toissatalveen, aikaan kun nuorimmainen oli vielä vauva ja olin piakkoin palaamassa työelämään. Sinä talvena oli Muonion maksimilumensyvyys vain 70 cm. Lumi satoi jäätyneeseen maahan 19. lokakuuta. Poroille tämä talvi taisi olla ihan OK.

Puoliso repäisi (muovimaton)

Muistanette, että meillä on ollut autotalliremontti (joka on edelleen hiukan kesken). Sen tieltä jouduimme tyhjentämään autotalliin kertyneet romut muun muassa porstuaamme, joka onkin ollut yli vuoden kerrassaan erikoinen suksien, työkalujen, harrastevälineiden ja puutavaran myyntinäyttely. Sellainen joka ei juuri paranna kodin feng shuita tai toivota lämpimästi tervetulleeksi. Puoliso on lisäksi pitkään jupissut siitä, että muovimaton alla on ihan kelvollinen puulattia.

Pari iltaa sitten puolisolla oli jo kädessään työkalut, ja muovimattoa ja sen alla olevaa levyä raoteltiin toiveikkaana. Aavistin jo. Eilen illalla se sitten tapahtui. Puoliso oli kaikessa hiljaisuudessa alkanut kantaa tavaraa takaisin autotalliin. Autuasta! Ja vanhan pakastimen peräkärryyn odottamaan Mustankorkealla käyntiä. Menin apuun, ja nyt suuri osa tavarasta on oikealla paikallaan – tosin se osa joka ei ole, on siroteltu epätodennäköisiin paikkoihin eteiseen (sukset, vaahtosammutin), keittiöön (penkki, osa työkaluista ja keskeneräisistä nikkaroinneista, kauko-ohjattavat vekottimet) ja työhuoneeseen (lämpöpatteri, pöytälevy, työkalupakkeja). (Onneksi olen jo tottunut siihen että meillä on outoja tavaroita oudoissa paikoissa. Se on hinta jonka maksaa kun asuu kuuden hengen perheellä noin 110 neliömetrin taloa).

Muovimaton ja levyn lähtöön meni ehkä vartti. Alla on hiomaton mutta oikein hyvästä puusta tehty lautalattia. Näkisin, että ennen talven tuloa meillä on parempi porstua kuin koskaan (ja ainakin parempi kuin nyt).

Kaiken repäisyn lisäksi päivän mielialaa nostaa kaksi asiaa.

Numero yksi. Tänään lähtee harvinaisen kiinnostava apurahahakemus. Olen saanut sitä varten oikein mieltä nostattavia suosituksiakin.

Toinen asia on se, että huomenna lapsenlikkamme on meillä iltapäivästä myöhään iltaan, ja me puolison kanssa otamme saamastamme kutsusta vaarin ja puemme aamulla yllemme sivistyneet vaatteet, pakkaamme autoon iltapuvun, frakin ja juhlakengät, ajamme Helsinkiin, kuuntelemme jännittävän väitöstilaisuuden tunnelmaisessa yliopiston päärakennuksen salissa, käymme kantamassa pari lipastoa autoon puolison siskon luona, vaihdamme juhlakamat päälle, ja hyväksi lopuksi osallistumme juhlavaan karonkkaan Kalevankadulla ja ajamme yötä myöten kotiin. Kiitos sinulle entisen tutkimusryhmäni väitöskirjantekijä ja maastotyökumppanini kutsusta!

Hurrikaani

Lapsista oli oikein jännää, että hurrikaani Katia tulee Suomeen. Heistä oli vähän antikliimaksista että se tuli sitten ihan tavallisena vesisateena.

Vettä tuli sen verran kuitenkin, että pidettiin pikainen tekstarikierros naapureiden kanssa, ja kun lähdimme töihin klo 8.50 meillä oli kyydissä hoitoon menevän nuorimmaisen lisäksi myös viisi 7-10 -vuotiasta koulupoikaa. Tuntui hauskalta purkaa viisi koululaista auton uumenista koulun rappujen alle (siis tässä kaupungissa tuntuu kaikki olevan mäen päällä ja rappujen päässä, niin meidän koulummekin).

Eilen tuli maailman paras elokuva eli Luc Bessonin Fifth Element. Koetin laatia samalla apurahahakemuksen rahoitussuunnitelmaa. Kumpikaan ei oikein edennyt. Olisi pitänyt keskittyä elokuvaan.

Nuhjuista

Unista. Nuhaista. Olimme viikonlopun, syksyymme kuuluvasti, rannikolla ystäväperheen luona. Nyt on hieman karu paluu arkeen, kun siellä oli saaristolaisleipää, auringonpaistetta laiturilla, virvelöintiä, veneretki saareen ja kaikkea ihanaa. Ennen kuin taas tottuu kotielämään, näkee vaan virheet, epäjärjestyksen ja sateen.

Kyllä se tästä.

Mikään työ ei mene hukkaan

Kun olin aloitteleva geofysiikan alan väitöskirjantekijä, olin hirmu kiinnostunut yhdistämään siihen fysikaaliseen puoleen ekologista yhteistyötä ja ekologiaan liittyviä sovelluksia mutta täysin ummikko ekologiasta. Olen edelleen, mutta kuluneen yli kymmenen vuoden aikana olen onnistunut jonkin verran tekemään sitä talviekologista yhteistyötäkin ja jotain oppinutkin. Ainakin tuntemaan ihmisiä. Tämä työ johon minut nyt on neljäksi kuukaudeksi palkattu, on vähän niin kuin palkinto sitkeästä kiinnostuksesta oman alan melkein-ulkopuolisiin asioihin. Vähän niin kuin bonus. Ota nyt tämä, että saat käyttää kymmenen vuotta sitten kopioimiasi artikkeleita, koneellesi hautautuneita tekstinpätkiä ja irrallisia ideoita. Ettei olisi mennyt hukkaan se, kun istut nuorena tutkijakoulutettavan planttuna kymmenessä työhuoneessa ja kysyt tyhmiä kysymyksiä niiltä jotka tietävät miten ekologista tutkimusta tehdään. Eikä se olisi mennyt hukkaan, kun matkustit apurahalla Kanadaan ja tapasit sen yhden tunnetun nimen talviekologian alalla, ja veit hänelle terveisiä suomalaiselta tutkijalta ja vasta silloin kuulit että he olivat eronneet vuosia sitten myrskyisissä tunnelmissa eivätkä olleet enää puheväleissä. Eivätkä ne päivät, kun sait pääsyn edellä mainitun henkilön artikkeliarkistoon ja pengoit mappeja ja laatikoita ja kopioit tietoa ja tutkimusraportteja onnellisena ja vielä silloin täysin turhaa työtä tehden.

Ei muuta kuin että kiitos tästä bonuksesta.

(Ja miten kiinnostavaa on taas pitkästä aikaa lukea pohjoisten alueiden eläinten sopeutumista kylmään ja lumeen. Eläimet ja niiden eloton (lumi, jää, sää, maastonmuodot) ja elollinen (metsä, maasta syötävä kasvillisuus, saaliseläimet) ympäristö muodostavat saumattoman kokonaisuuden, josta eläintä on vaikea erottaa. Ja sen toiminta ja käytös ilman ympäristöään on merkityksetöntä. Samoin ympäristö ilman tiettyä eläintä menettää tavallaan käyttöarvoaan siitä kohtaa. Olisiko tästä jotain opittavaa ihmiselle omassa elinympäristössään ja sosiaalisessa ympäristössään?)

Tyrni ja puolukka

Huomattiin että on pakko tehdä ex tempore –liikahdus Savoon ja mummun luo, jos aikoo marja-aikaan ehtiä siellä käydä. (Tämä meidän syksy on tyypilliseen tapaansa täynnä menoja.) Otin lauantai-iltapäivällä nuorimmaisen ja ajettiin sinne. Sunnuntai oli onneksi aurinkoinen. Saalis oli seitsemän litraa puolukkaa, kaksi litraa tyrniä (Serkun pensaista – kaksi litraa tuli siitä kun neljä aikuista ja kaksi lasta keräsi tunnin. Uskomattoman hidas poimittava!) ja neljä säkillistä polttopuita. Perustuotantoalue käytetty hyödyksi tehokkaasti.

Nimet ja naamat

Uuden työpisteeni työyhteisö on pieni ja kodikas, yliopistokompleksin yläkerrassa. Postilaatikon avain roikkuu kahvihuoneen seinällä, ja kuka vaan voi muistaessaan hakea postin. Väki puhuu keskenään riistasta ja kalasta, ja kasvihuoneista ja maratoninjuoksusta. Eiköhän tässä muutaman kuukauden saa töitään edistettyä. Olen alkanut tulla tottuneeksi uuteen työyhteisöön menijäksi. Muistan ottaa selvää toimistotarveveraston avaimesta, printtereistä ja kahvinkeittovuoroista heti ekana päivänä. Toisena päivänä pystyn jo yhdistämään neljä naamaa ja nimeä kymmenestä toisiinsa. Siis etunimeä. Voin tulla brassaamaan sitten kun olen oppinut kaikki sukunimetkin.

Nyt penkomaan tutkimuksia siitä, miten eri ympäristötekijät vaikuttavat poroihin, peuroihin ja karibuihin--- Kuulostaa utopistiselta, että joku oikeasti tahtoo maksaa minulle siitä että luen noita juttuja!