Tänään tähän mennessä

Tänään nukuttu pitkään mummun ja tyttären kanssa. Pidetty hiukan sadetta. Valmisteltu hiukan mökkiä talven varalle. Jumpattu tyttären kanssa. (Huomio: älä haasta 13-vuotiasta kovakuntoista mihinkään missä pitää hypätä. Häviät taatusti, ja saat halveksivan tuhahduksen päälle. Jos on pakko haastaa jossain, niin vaikka ihan perus-vatsalihasliikkeissä.) Ajettu 60km Rovaniemelle ja pidetty ihana kokous muutaman poro- ja ilmastoihmisen kanssa. Opittu uutta luposta, ahmoista ja keskusteltu laskennasta, mallintamisesta ja talvisäästä. Tultu oikeisiin töihin, jääty ihmettelemään syyssäätä.

Untuvahousut jalassa saunan lauteilla

Kun pääsimme eilen perille - äitini, 13-vuotias ja minä - puimme hiukan lisää päälle, laitoimme kynttilöitä ja otsalamput valoksi ja tulet erinäisiin tulisijoihin ja haimme vettä ja purimme tavarat ja asetuimme taloksi.

Harvemmin olen istunut untuvahousut jalassa saunan lauteilla.

Kun lähdin tänään aamulla töihin, jäivät mummu ja tyttö nukkumaan. Elän siinä toivossa, että mökki on saatu lämpimäksi työpäiväni aikana.

Syksy on tullut tänne, pimeää on illalla ja aamulla ja luntakin oli jossain satanut viime yönä. Onneksi sää on ollut tänään helppo, olen päässyt taas orientoitumaan tähän työhön.

Sateenvarjot auki

Sade ropisee.

Kolmevuotias tuli äärimmäisen hiljaa ja reippaasti alakertaan aamukahdeksalta, tahtoi aamupalaa, kävi vessassa itse ja puki. Ja sanoi että nyt voitaisiin lähteä kerhoon. Ah, kerhoaamut!

11-vuotias lähti kivikauden kylään luokan kanssa. Jospa siellä ei sada. Mitä ihmiset tekivät kivikaudella sateen sattuessa? Pitikö katto? Mitä leikittiin? Arvausleikkiä? Vai pitikö töitä jatkaa vaikka ulkona oli märkä ja kylmä?

Huomenna otan 13-vuotiaan ja ajamme mummua hakemaan ja sitten pohjoiseen. Menemme tälleen naisporukalla laittamaan mökin talvikuntoon ja minä teen siinä samalla kolme vuoroa päivystystöitä.

Etätyöpäivä

Onneksi!

Viralliselle työpisteelle on nimittäin noin 560km.

Lennossa

Työnantaja vaihtui lennossa, mutta saman keittiönpöydän äärellä tässä työskennellään  edelleen, ja melkein samojen asioiden parissa. Otetaan tuohon vähän toisenlaista kirjoitusta ja lukemista oheen ja jatketaan. Vuoden loppuun on siis taas enemmän säähän keskittyvää työtä tiedossa ja kuukausien viimeiset viikot päivystystä siellä pohjoisessa.

Ehdin välissä kaksi ja puoli viikkoa korjata niihin ns. omiin töihin liittyvää artikkelia ja järjestellä ensi vuoden alussa alkavaa uutta hanketta. Tätä työtä riittää pitkin syksyä, mutta sen ei tarvitse olla kovin kuormittavaa. Maanantai tulee kyllä menemään sen nimissä, sain nimittäin Oulun maakunta-arkistosta kaukolainana isot läjät vanhaa tietoa pohjoisen Suomen poronhoito-oloista. Sitä lukemaan ja kopioimaan siis.

11-vuotias edustaa kouluaan tänään koulujen välisissä yleisurheilukisoissa, lajeina tällä kertaa pituus ja tonni. Eivät ihan pojan leipälajeja, mutta laji kuin laji, kyllä se aina luokkahuoneen voittaa.

Liikunnasta sen verran, että illalla menemme puolison kanssa pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Tarkoitus olisi syksyn aikana siis ihan oikeasti liikkua jonkin verran joka päivä, ja jotta sen jaksaisi, sen on oltava hauskaa ja monipuolista ja helppo toteuttaa. Sulkapallon toteuttaminen ei ole helppoa, mutta menköön hauskuuden piikkiin se.

Alitajunnalta terveisiä

Ensimmäisessä unessa olin ollut puolison kanssa naimisissa sen 15 vuotta kuten tosielämässäkin, mutta unen juju oli joka tapauksessa se, että jännitin ja kipuilin sitä miten saisin ilmaistua hänelle sen että olen häneen ihastunut. Niin kuin joskus yläasteikäisenä.

Unikirja? Onko tämä hyvä vai huono uutinen alitajunnalta?

Toisessa unessa olin puolison ja poikien kanssa matkalla Davosiin. Olimme jo päässeet Sveitsiin jonnekin lentokentälle, mutta emme millään saaneet ostettua junalippuja. Yhteydet olivat huonot, emme ymmärtäneet lipunmyyjien puhetta ja rahaa oli liian vähän. Iltakin oli tulossa. Sitten huomasin, että olimme onnistuneet matkustamaan sinne saakka ilman passeja. Poikienkin uudet hienot passit olivat unohtuneet kotiin! Miten me pääsisimme takaisin? Kenet värvättäsiin etsimään passit ja pikapostittamaan ne Davosin majapaikkaamme?

Oli mukava herätä ihan tavalliseen aamuun, jonka suurin haaste oli 11-vuotiaan saaminen ajoissa kouluun. Kohtuullisen kokoinen haaste toki sekin.

Tyytyväisenä syksyyn

Olipa miellyttävä pikaloma Savossa. Nyt on yli puoli vuotta tottunut siihen, että mennään sukulaisiin vain koska on "pakko" (lasten hoidon järjestämiseksi tms), ja ihan huvikseen olo oli oikein rentouttavaa. Lapset olivat pakanneet mukaan pieniä asioita kuten itse tehdyt korkeushyppytelineet, keihäitä ja ompelutarvikkeita, ja heillä oli kyllä ihan yhtä aktiiviset kaksi päivää kuin tavaramäärästä ja tavaroiden laadusta voi päätelläkin.

Olin kaksi tuntia serkun tyrnipuissa, ja suvun avustuksella sain kotiin viemisiksi pari litraa vitamiineja.

Tässä kirjoittaessa vierellä on maltillisesti oman pihan satoa, eli kaksi omenaa, kaksi luumua (pieniä mutta hyviä) ja kaksi puutarhamustikkaa (vetisiä). Voisiko syksystä ihan pitää? 

Vieras mies ovella

Olisi paljon kaikkea, uutisia pitäisi kommentoida ja lasten kouluasioista kirjoittaa, mutta joskus toiste, joskus toiste. Olisi nimittäin myös töitäkin tehtävänä ja pakkauksia pakattavana - illalla ajamme ihan vaan huvikseen mummun luokse Savoon. Milloinkahan siellä olisi viimeksi tullut käytyä huvikseen ja koko perheen voimin? Viime jouluna?

Kerrotaan siis eilinen tapahtuma. Ovikello soi kymmeneltä aamulla. Oven takana oli jotenkin vaivaantuneen näköinen vanha setä kävelysauvoineen, ja ajattelin heti että nyt sieltä tulee jotain tyyliin  "pakko on kyllä tulla sanomaan kun tuo teidän lasten riehuminen pihalla niin häiritsee", mutta ei. (Miksi tämä oli ensimmäinen reaktio?) "Minä olen rakentanut tuon teidän autotallin vuonna 57 ja minä olen huomannut että sitä on remontoitu. Onkohan siellä vielä se vaijeri katossa, jonka minä laitoin että se talli pysyisi kasassa?"

Hauska yllätys! Setä on siis aikoinaan asunut tässä, ja hänen isänsä on talon rakentanut. Autotallin setä rakensi Java-moottoripyörän pakkauslaatikoista ja muusta joutavasta, vaijeri oli suht välttämätön. Tallissa pidettiin aikoinaan Skoda Octaviaa. On se kumma, miten autot vuosien varrella kasvaa. Ei nykyinen Octavia mahtuisi vaikka tyhjentäisi pois kaikki puutavaran, pyörät ja puuhevoset.

Puolisokin sattui olemaan kotona, ja kävivät tuttavallisesti kopistelemassa autotallin nurkkia, olivathan he nyt molemmat sen kertaalleen rakentaneet. Ja kyllä, lattia oli entinen, ja ikkuna, eikä me vaijeriakaan oltu mihinkään otettu.

Setä muisteli myös talon rakennusaikaa vuonna 53. Puutavara kuulemma oli ollut hyvää ja sirkkeli meidän pihalla. Muutamia muita naapuruston taloja oli tehty samaan aikaan.

Kunhan syksy tästä entisestään etenee eikä iltaisin ole niin vilkasta, on kutsuttava setä kahvikupilliselle ja kirjattava ylös talon historiaa oikein kunnolla!

Toimistolla

Olen lainannut kaksi päivää tietokonetta, jossa on Oikea Ohjelma tiettyjä artikkelin korjaamisessa välttämättömiä laskentoja varten. Koneen (tai siis työhuoneen) lainaaminen onnistui sujuvasti vuoden takaiselta työnantajalta, kun joku työmatkalainen oli sopivasti työmatkalla.

Onpa ollut kummaa istua hiljaisessa työhuoneeessa, joka on ihan suunniteltu tietojen käsittelyä ja kirjoittamista silmällä pitäen. Ainakin puolet ajasta on mennyt torkkumiseen ja netissä roikkumiseen, kun on ollut niin rauhallista eikä koululaisten kotiinpaluu ole antanut sopivaa pontta työskentelyyn (äkkiä nyt, puolen tunnin päästä ne tulee). Kait minä olen riittävästi laskenutkin, niin että huomenna voin kotoa jatkaa itse kirjoitustyötä.

Muutamana iltapäivänä on kyllä tullut kysyttyä itseltäni, että ihanko tosissani halusin työskennellä syksyn nimenomaan kotoa käsin. Toimiston nurkka olisi varmasti jostain järjestynyt koko kaudelle. Olen tolkuttanut puolisolle, lapsille ja itselle, että nyt kun voin, haluan hoitaa työt kotoa ja olla paikalla kun lapset lähtevät kouluun ja palaavat koulusta. Keväällä tilanne kuitenkin taas muuttuu, kun olen ns. toimistotyöajat yliopistolla. Onhan siinä hyviä puolia, ja kanssakäyminen nuorison kanssa on ainakin virkeää  ja eloisaa ja sitä varmasti muistelee lämmöllä tulevina vuosina. Mutta tee siinä työtä, kun 1-3 omaa ja 0-n vierasta lasta laittaa välipalaa, syö, selittää, pyytää lupaa, vonkuu, lähtee sinne tänne ja etsii sitä tätä. Viisas on se, joka tekee tehokkaasti siihen asti ja säästää netissä roikkumisen siihen kun tämä härdelli alkaa.

Pee ja Äs. Koko kesän on pitänyt alkaa liikkua enemmän. Ja vähemmän olen liikkunut, kuten taisin jo päivystysluontoisesta työstä selittäessäni valitella. Joku suunnitelma pitäisi olla. Luin jostain, että kun aloittaa liikkumaan enemmän, olisi hyvä pitää noin kolmen viikon totuttelujakso, jonka aikana joka päivä esim. kävelee tai pyöräilee noin puoli tuntia, ei enempää mutta ei vähempääkään. Sen jälkeen vasta kannattaa tehdä kerralla enemmän mutta harvemmin. Kuulostaa aika naurettavalta, ettei muka viime kuukausina olisi tehnyt edes tuota, mutta jotenkin tuntuu että ei. Hyötyliikunta on ollut kovin matalatempoista sekin. Nyt olen kolme päivää saanut riittävän annoksen liikuntaa. Minkälainen projekti tuonne sivupalkkiin nyt pitäisi laittaa, että tämä suunnitelma olisi lainvoimainen ja riittävän sitova? Vaikka sellainen, johon pitäisi syyslomaan mennessä kertyä 30 rastia?

Taas keittiössä

Ei mikään Master Chef, vaan ihan arkinen postaus vaan.

Launtai-iltapäivät ja illat tuntuvat olevan ainoa aika viikossa, kun meillä on aikaa, virtaa ja halua olla keittiössä muissakin puuhissa kuin läksyjä tekemässä, lehtiä lukemassa, askartelemassa, työskentelemässä tai järjestämässä itselle tai toisille pikaista aamu-, väli- tai iltapalaa. Voi vaikka laittaa ihan oikeaa ruokaa ja  hauskaa siinä on se, että hiljalleen kaksi vanhinta lasta on alkanut tulla tähän mukaan.

11-vuotiashan on pienestä pitäen ollut ruokamyönteinen ja osaa laittaa kokkelia ja jotain muutakin. Laittaa ja syö salaattia ja sen sellaista myös. Kaikista on hauskaa leipoa sämpylöitä, sekin on hyvä (kolmevuotiasta myöten). Uutta on se, että alkaneen yläkoulun ja kotitaloustuntien myötä myös 13-vuotias haluaa välillä laittaa ruokaa tai leipoa alusta saakka itse - vaikkapa valita jonkun ohjeen ja sitten ihan ilman apua toteuttaa sen.

Tähän aikaan vuodesta on omenoita, ja monta onkin. Esimerkiksi kaura-hunaja-voi-omenapöperöä on mahdollista olla tarjolla enemmän ja useammin kuin tahtoisi, vaikea uskoa mutta totta se on. Lauantaina kaivettiin esiin mehustin, ja 11-vuotiaan kunnioittavalla avustuksella (tarpeeksi iso ja vaarallinen kattila antaa ruoanlaitolle miehiset mittasuhteet) pilkottiin, höyrytettiin ja pullotettiin. No puolitoista pulloa ehkä,  mutta jotain kumminkin. Ja sosetta tehtiin maltillisesti, kun sitäkään ei talven aikana kovin paljon kulu.

Kait niitä jonnekin pitää lahjoittaa. Kauemmas kuin naapurille - kadun varrella näyttää kaikilla olevan monen omenan myönteinen ongelma.

PS. Tänään kävimme pikaisilla sunnuntai-kaupoilla, ja ostimme halvimman kapean hyllyn mitä löytyi. Nuoriso kasasi sen ihan ilman apua (Eikö tässä ole jo syytä kylliksi lasten hankkimiseen? Ei tarvitse enää itse koota huonekaluja.) ja nyt meillä seisoo keittiössä tukiasema kaikille niille 13-vuotiaan ompeluharrasteille, mitkä ovat viimeiset kuukaudet tuntuneen valtaavan koko huoneen. Totesin, että on ihan turha koettaa pitää tämän sortin tekemistä lapsen omassa huoneessa tai muuten poissa silmistä. Ei se pysy. Eikä sen tarvitsekaan. Laitetaan sitten ihan selkeästi paikka tavaroille siihen mihin ne tuntuvat luonnostaankin jäävän.

Meikitön päivä - vai elämä?

On kuulemma Meikitön päivä. En nyt jaksa etsiä linkkiä, jostakin toisesta blogista se taatusti löytyy.

No on meikitön päivä. Oli eilen ja toissapäivänäkin. Ja aika kauas taapäin pitää mennä, ennen kuin tulee muistissa vastaan päivä jonka aikana laitoin muistaakseni sävyttävää naamarasvaa ja vähän huulipunaa (ja pyyhin sitten suurimman osan pois kun näytin niin kummalta), varmaan niihin aikoihin kun tutkimusryhmäläisemme väitteli ja olin illalla karonkassa.

Joskus teininä piti olla meikkaavinaan, kun kaveritkin meikkasi. Olen kuitenkin perinyt äidiltä täydellisen kyvyttömyyden kiinnostua koruista ja kasvojen kaunistamisesta, ehkä jotain peitepuikkoa lukuunottamatta. Ja sen kyllä huomaa, näytän ihan 1800-luvun savolaisnaiselta.

On minulla jossain silmänrajauskynä, mutta en osaa käyttää sitä. Lapsille voi piirtää sillä kuonon ja viikset, jos on naamiaiset tulossa. Ripsiväri ja luomiväri eivät ole koskaan tuottaneet muuta kuin suurta sotkua, enkä ole sellaisia omistanut sitten teinivuosien. Yksi huulipuna minulla on, mutta kuten sanottu, se tekee minusta vieraan näköisen. Jossakin on puuteri (on kai?) ja se sävyttävä voide ja peitepuikko. Huulipuna ja voide ovat kotoisin ekokaupan ekohyllystä, eli ne varmaan homehtuvat ennen kuin saan ne loppuun käytetyksi.

Että silleen. 1800-lukulaisen näköisenä eteenpäin kohti puhtaampaa ympäristöä.

PS. Tytär 13-vuotta on perinyt samat geenit. Ei koruja, ei mitään naamaan, hiukset hän sentään leikkautti muutama viikko sitten ja taitaa nykyään jopa kammata ne.

Laita lapsi metsään, mene itse perässä

Eilen olimme kolmevuotiaan kanssa 11-vuotiaan futisharkkoja katsomassa. Tai siis tarkoitus oli ottaa aurinkoa ja raitista ilmaa se reilu tunti. Kentän laidasta alkoi metsää, joutomaata ja pusikkoa. Jossain päin meni myös reitti pururata- ja latuverkostolle, en ollut ihan varma missä.

Hyväksi havaittu konsti virikkeelliseen lenkkeilyyn on tämä: laitetaan pieni lapsi nenä luontoon päin ja seurataan perässä. Lapsen kanssa löydettiin hyvin pian puskaan johtava polku, joka oli tallattu keskelle vattupöheikköjä pitkin sähkölinjaa. Hyvin meni. Polku ylitti jonkin tien, ja maasto muuttui kallioiseksi metsäksi. Ei kun parempaa! Kallioilla on kiva kiivetä ja siellä oli puolukoita. Hiukan mietin jaksaako pienet jalat takaisinkin, poluilla kantaminen on vähän riskaabelia puuhaa.

Alkoi häämöttää puiden välistä joku niityn tai suon tapainen. Siellähän on pitkospuut ja soinen lampi! Täällä kaupungin kupeessa? Mentiin siihen nuotiopaikalle, istuttiin, syötiin puolukoita ja laukusta rusinoita, oli olo kuin Lapissa. Lammen vieressä istui penkillä joku setä, käytiin ihmettelemässä vettä ja siihen heijastuvia pilviä ja vaihtamassa muutama sana sedän kanssa. Ja takaisin.

Olin ääneen huolissani lapsen jaksamisesta takaisin, mutta hän selitti että kyllä hän jaksa, hänhän voi hyppiä. Ja niin hypittiin kivien ja juurien yli koko matka kentälle takaisin.

Pikavaellus pohjoisessa!

Menkää kaikki tarkistamaan joku polku, vaikka tänä iltana. Yleensä  ne johtavat johonkin paikkaan, jonne kannattaa mennä! (Tosin kaupunkiluonnossa usein oikotietä Siwalle tai bussipysäkille.)

PS. Liikutti ja suretti tämä pienten lasten aivan oikeutettu varovaisuus ja ennakkoluulo toisia ihmisiä kohtaan. Oltiin lähdetty sedän luota menemään, kun kolmevuotias totesi: "Sehän oli ihan kiltti se setä. Se ei tehnyt mitään pahaa. Se vaan jutteli mukavia asioita."

Pupun paluu

Niin, kun saavuin kotiin, oli vanha kunnon pupu löydetty ja tiukasti taas kainalossa. Mutta kun se taas jonain iltana katosi, vihreäraitainen kelpasi jälleen unikaveriksi.

Mitäs muuta päivänpolttavaa. No, pitää koettaa asettua syksyn työtilaan eli keittiön pöydän ääreen kirjoitustensa kanssa. Lapsilla on kovasti menoja ja koulua on ja uinteja ja vanhempainiltoja ja sen sellaista syksyistä. Kesä oli pitkälti keskityttävä siihen että työt sai tehtyä, niin että syksyllä olisi tosi mukava käydä isovanhemmilla ja parin ystäväpariskunnan luona, ihan huvikseen.

Eli kalenterin luvuksi menee.