Liika on liikaa

Onhan se ihanaa nukkua pitkään ja syödä herkkuja ja lorvailla ilman mitään pakollista tekemistä, mutta vajaa viikko sitä riittää kerrakseen. Onneksi huomenna lähdemme hakemaan nuorimmaisen kotiin, tulee ryhtiä päiviin.

Nyt on vuorokausirytmi vinksahtanut sen verran, että kello 11 on aamulla aikaisin, samaten kuin kello 23 illalla. Ja ruokavalion viilaaminen paljon sokeriköyhemmäksi tuntuu hyvältä ajatukselta.

Jouluperinteitä

Me päätettiin aatonaattona jättää siivoamatta.Tuli se joulu ilmankin.

Ilman perinteikkäitä viettomuotoja joulu ei olisi joulu. Omia perinteitä ollaan kehitetty jo yli kymmenen vuotta. Ihan ensimmäiset joulumme vietimme isovanhemmilla, mutta sen jälkeen olemme tietoisesti välttäneet joulunpyhien pitämistä muualla kuin omassa kotona ja useimmin ihan omalla porukalla.

Aatonaattona on aika usein vähän siivottu. Mutta sitten menty vastapainoksi uimaan tai jotain. Nyt kun lintsattiin toisesta jäi toinenkin tekemättä. Tässä minun flunssani näytteli jonkinlaista osaa. Lumettomuus esti lapsia menemästä pulkkamäkeen - tätäkin on aika paljon aatonaattoisin harrastettu. Kaupassa käytiin ilman lapsia zen-asenteella ja poiskin päästiin. Kalkkunarulla paistettiin ja pakastimesta kaivettiin arabiankakku (kuorrutettavaksi) ja pala hirveä (keitettäväksi). Liinoja, kynttilöitä ja sen semmoisia siroteltiin. Kuusi nostettiin pihalta sisään.

Ihan illalla tuli paketoitua vielä jotain. Lahjojen suhteen koetetaan pitää kohtuus mielessä. Tai tavaran suhteen yleensäkin, etenkin muina kuin juhla-aikoina. Koetan pitää vuoden aikana mielessäni listaa tarvittavista tai erityisen toivotuista asioista. Näitä sitten hommataan jouluksi ja synttäreiksi. Nuorimmainen esimerkiksi ilahtui vaikka kuinka ihan tavallisesta kaulurista, kun hän oli sellaista kauan toivonut. Tulihan meille jotain lelujakin, mutta tavoite on se että ne kuuluisivat johonkin jo olemassaolevaan kokonaisuuteen (esim. junarata) eikä mitään ostettaisi vain siksi että jotain romua oli keksittävä. Harraste- ja liikuntakamaa tuli tänä vuonna ennen joulua täydennettyä aika hyvin, etenkin lasten osalta. Kirjoja meillä tilataan jouluksi netti-antikvariaateista Suomesta ja ulkomailtakin.

Aaton koreografia on niin tuttu, ettei sitä tarvitse perustella enää muille kuin 4-vuotiaalle. Kuusen koristelu, joulurauha, puuro, kahvit herkkuineen, joulukuvaelma kirkossa, saunan lämmitys ja jouluaterian valmistelu ja kuusen alla täydentyvä lahjaläjä, sauna, syönti, jokunen laulu ja jouluevankeliumi ja lahjojen jako ja avaaminen pitkän kaavan mukaan.

Joulupäivät menevät sitten samaa ruokaa syöden ja makoillen ja ehkä naapureita nähden (lapset) ja leikkien ja liian myöhään valvoen / nukkuen. Kouluikäisestä ylöspäin tästä osaa jo ihan nauttia. 4-vuotiaalle joutilaisuus ja liian suuri määrä tarjolla olevaa makeaa ei ole hauskaa, vaan poikkeama arjesta väärään suuntaan.

Tänä vuonna mukava lisä normaaliin on ollut koululaisten ja isänsä rakennusprojekti. Löysivät netistä vanerista valmistettavien kuminauha-aseiden piirustukset.  Täällä on sahattu, hiottu, liimattu, ammuttu tarkkuutta ja leikitty kuminauhasotaa niin että jopa pasifistiäidin mieltä lämmittää.

Joulurauhaa!

(Huomenna viemme nuorimmaisen mummulle ja saamme jatkaa muutaman päivän löhöilyä vielä paremmin rauhassa. Ehkä siinä sivussa tulee tehtyä ihan vähän töitäkin. Uusi vuosi mennee Savossa tyttöä hakemassa. Ja loppiaisviikonloppu mummilla ja papalla. Sitten on loman aikana hoidettu sukuvelvoitteetkin!)

Lomille

Aikamoista hohhailua nämä viimeiset päivät ennen joululomaa. Yksi lapsista vaisusti flunssainen, yksi aamuherätyksiin loputtoman väsynyt. Pari sentään ihan pirteitä. Vanhemmilla työmotivaatio hukassa ja eilen oli peräti yliopiston lounasruokalakin kiinni. Työpäivän mitaksi tuli ehkä kaksi tuntia. Tänään meno on samanmoinen. Työhuoneella syödään karkkia ja tuetaan valittavaa graduntekijää.

No, jos tulee huono omatunto, voi muistaa että loman aikana oli tarkoitus lukea ja parantaa paria artikkelia.

Ja syödä lisää karkkia, makoilla, kantaa puita, tavata isovanhempia ja muita sukulaisia, sietää märkää ja mälsää säätä joulukuusen ja hyvän ruoan turvin.

Unohdus sekin

Kuudesluokkalaiselle kertyy unohduksia läksyistä siihen malliin, että aina välillä täytyy jäädä istumaan koulun jälkeen. En tiedä miten se parantaa muistia, mutta silti.

Eilen olisi pitänyt jäädä. Mutta kun poika ei muistanut!

Jytym

Kello neljä aamulla. Puoliso ja minä heräämme yhtä aikaa adrenaliinipiikkiin, jonka aiheuttaa salaperäinen humahtava ääni sekä sitä seuraava taloa tärisyttävä (kirjaimellisesti) jymähdys. Ensireaktio: katto ja parveke menivät uusiksi, joko vaahtera tai mänty tai molemmat kaatuivat päälle just.

Aika äkkiä saatiin sen verran vaatetta päälle että päästiin ensin kurkkimaan ikkunoista ja sitten pihalta että mikä ihme se oikein oli. Isot puut olivat kumma kyllä pystyssä ja katto ehjä. Ja autokanta. No, talon takana on yksi yksirunkoinen ja yksi kaksirunkoinen koivu. Sen kaksirunkoisen koivun toinen runko oli mennyt muutaman metrin korkeudelta katki, ja katki mennyt osa oli ilmeisesti kaatunut ensin toista koivua vasten, ja sitten tehnyt jonkinlaisen pyörähdyksen ja jysähtänyt vapaapudotuksessa maankamaraan. Siinä touhussa se oli mennyt vielä kahteen osaan. Hyvin oli asiansa hoitanut, sillä seinässä / katossa ei näkynyt mitään ja ainoa vahinko (jota emme itke) on orapihlaja-aidassa.

Aika vaikea oli nukahtaa uudestaan. Tuuli kävi aika kovana ja puuskat olivat tasaisia ja pitkiä, tuli ehkä odoteltua uusia ääniefektejä. Mutta ei niitä tullut.

Aamulla soitin jollekin puunkaatomiehelle. Saadaan varmaan kuivamaan omaakin puuta tulevien talvien iloksi.

Päivitys iltapäivällä: mies kävi pällistelemässä ja mittailemassa ja haistelemassa ilmansuuntia, ja sanoi että joo. Onnistuu puun kaato, mutta odotamme pohjoistuulta, laitamme tien hetkeksi poikki liikenteeltä ja viritämme vedon naapurin mäntyyn. Ja toivomme parasta.

Pohjoistuulta odotellen.

Krooh

Hämärää on. Ja pimeääkin välillä. Liukasta, sohjoista, mälsä kosteankylmä tuuli.

Koululaiset alkaa olla aika horrostavaisia mitä tulee aamuherätyksiin. Ja itsellä se päivän hyvä hetki on se, kun kahdeksaan menijät/menijät ovat lähteneet ja voi käpertyä sohvalle peiton alle hetkeksi ennen kuin pitää nousta olemaan tehokas yhdeksään menijän/menijöiden kanssa.

Onneksi talvipäivänseisaus saadaan alta pois jo tällä viikolla. Ja joululoma on 17 päivän mittainen.

Olotila

Olotila: tasapainoinen, rauhallinen.

Ulkona on pimeys ja pakkanen, sisällä lämmintä ja suhteellisesti ottaen siistiä. Keittiön pöytä käännetty eri päin, jolloin koko huusholli on kuin uusi.

Kello on myöhä, koululaisilla koko viikonlopun paljon urheilumenoja, istuvat nyt sohvassa katsomassa Night at the museum. Nelivuotias nukkuu isoveljen sängyssä, kolme gerbiiliä läjässä jossain kuivikkeen seassa.

Gerbut haettiin kovalla kohinalla eilen iltapäivällä. Nyt ovat kuin olisivat olleet meillä aina. Niitä on niin hauska käydä katsomassa ja hauska on miettiä mitä tuoreruokaa antaisi ja ihmetellä miten nopeasti ne sisustavat terraarion uuteen uskoon. Onhan näitä kolmisen vuotta pohdittukin. Ehkä perheen kokoonpani olisi nyt tässä - kuusi ihmistä ja kolme eläintä.

Eilinen oli gerbiilit poislukien taas niitä akateemisen elämän suolia/suoloja. Aamupäivällä parin tunnin pläjäys seremonioita, kauniisti letitettyjä miehiä ja fiksua diskussia. Tutkimusryhmäläisen väitös. Illalla kuusi tuntia uskomattoman tunteikkaita puheita (raavaat miehet eivät häpeä itkeä karonkassa), uusia ja entisiä tuttuja ja vanhoja ja uusiakin keskustelunaiheita. Ja kilistelyä jokaisen puheen jälkeen niin että kumma kun lasit ei menneet rikki yhdessäkään pöydässä. Lähdin viisaasti pois enenn kuin yleinen halailu alkoi.

Huomenna he tulevat

Taas se on nähty. Kahta harrastetta ei äiti-ihminen ehdi pitää. Liikunta on ollut minimissään, kun luku-urakkaa ja kiinnostavaa sellaista kestää tammikuulle. Luvun alla on aimo pumaska imetystietoa - nyt kun sen vielä omaksuisi ja osaisi käyttää kun joku jotain pohtii.

Työn puolestakin on saanut taas lukea ja ajatella, kun tuli tavattua Turussa kollegoja ja mietittyä mitä lähdettäisiin ensi vuonna rahoituksenhakurintamalta hakemaan.

Ja kotona on luettu gerbiilikirjoja ja ostettu terraario. Sitä ovat koululaiset innosta puhkuen sisustaneet ja kaiken pitäisi olla valmiina. Huomenna he tulevat.

Mikä oikein on

Vanhimmainen kertoi filosofisesta puheenvuorosta, jonka 4-vuotias oli käyttänyt jokin aikaa sitten jäätyään alakynteen isänsä ja vanhimmaisen päätettyä jotakin hänen mielestään ihan väärin ja tyhmästi. ”Isä tietää kaiken. Ja sinä tiedät kaiken. Mutta yhtä te ette tiedä. Te ette tiedä MIKÄ ON OIKEIN!”

Joo. Teknisesti oikeaoppiset ratkaisut eivät välttämättä ole oikein, eivät perheessä eivätkä yhteiskunnassa.

On pitkä aika siitä kun olen ollut vahvasti jotain mieltä, mutta kyllä nyt alkaa olla pakko.

Tammisalo on menetetty.  Raahen synnytystoiminta on lopetettu.

Synnytykset on päätetty lopettaa Pietarsaaressa ja Vammalassa.

Salossa marssitaan oman synnytysosaston puolesta.

Vuoden 2016 loppuun mennessä suunnitellaan synnytykset lakkautettaviksi Oulaskankaan sairaalassa.

Synnytyksiä keskitetään pienistä sairaaloista isompiin yksiköihin. Taustalla on uusi asetus kiireellisen hoidon perusteista ja päivystyksen erikoisalakohtaisista edellytyksistä. ”Asetuksen mukaan synnytyssairaalassa tulee olla ympärivuorokautinen hätäsektiovalmius sekä saatavilla tulee olla nopeasti lastentautien erikoislääkäri tai lastentautien hoitoon hyvin perehtynyt lääkäri, jolla on mahdollisuus konsultoida hoidosta lastentautien erikoislääkärin kanssa. Tarvittaessa lastentautien erikoislääkärin on voitava saapua nopeasti päivystysyksikköön.”

No ok, tässä ovat valmistelijat taatusti kirjoittaneet omasta mielestään hyvää ja harkittua tekstiä ja ehkä jopa kokeneet parantavansa maailmaan. Mutta kun.

Lainaan Oulaskankaan synnytysten lopettamista vastustavaa adressia:  

”Tilastojen mukaan vuosittain yksi vastasyntynyt tuhannesta (1/1000) tarvitsee välitöntä lastenlääkärinhoitoa. Onko tämä riittävä ja perusteltu syy siirtää loput 999 synnyttäjää synnyttämään yliopistosairaalaan? Tehdäänkö elämän luonnollisimmasta asiasta sairaus? Vaatiiko synnytyksen hoitaminen todella aina yliopistotasoista hoitoa?”

Miten liekään, lakkautetut ja lakkautusuhan alla olevat yksiköt ovat niitä joissa äidit ja perheet ovat olleet tyytyväisiä hoitoonsa, useiden toimenpiteiden prosenttiosuus on ollut alhaisempi kuin isoissa yksiköissä eivätkä ns. tulokset ole olleet sen huonompia kuin muuallakaan. Ollaan ehkä oltu etulinjassa mitä tulee pehmeään, perhelähtöiseen, luonnonmukaisuutta kunnioittavaan ja kodinomaiseen synnytystenhoitoon. Henkilökunnalla on ollut aikaa, perheillä on ollut tilaa. Noin niin kuin yleistäen.

Eniten minua ihmetyttää se, kuka päättää. Miten yhteiskunta on voitu suunnitella sellaiseksi, että ketkään muut kuin palvelun käyttäjät (ihan äidit, isät ja me kaikki) sekä palvelun tarjoajat eli sairaaloita ja synnytysyksiköitä työkseen pyörittävät (siis henkilökunta, ei hallinto ja/tai ”omistaja”) pystyvät tekemään päätöksen siitä tarvitaanko ja tarjotaanko jotakin palvelua vai ei? Joo joo, raha ja säästö, mutta miten voi olla että jokin mystinen työryhmä tupsauttaa ilmoille selvityksen, esityksen tai päätösluonnoksen, joka on täysin vastoin kansalaisten ja henkilökuntien arkikokemusta, tarpeita, toiveita ja oikeustajua?

Ehkä työryhmä tietää kaiken. Mutta yhtä se ei tiedä. Mikä on oikein.

(Nämäkin naiset ovat kysyneet ”missä haluat synnyttää.”)

Akateemista elämää

Ah yliopisto. Työsopimus. Oma aikataulu. Työpiste kansoitetussa huoneessa. Naapurityöpisteen pöllimä internetpiuha ja oman piuhan saamisen helpotus. Business Eurocard. Mahdollisuus syödä ruokalassa ja tammikuusta taas mahdollisuus käyttää yliopistoliikuntaa. Pinon pohjalta kaivettu käsikirjoitus ja siihen vaadittavat muutokset. Ensi vuoden apurahahakujen suunnittelu. Ensi viikolla tutkimusryhmäläisen väitös ja karonkka. Tätähän tämä on.

Toimistolta päivää

Keittiönpöytätoimistolla.

Viimeisiä säähän liittyviä töitä hiottu, lähetetty "tilaajalle". Siitä työsuhteesta alan olla vapaa.

Ensi viikolla jatkuvan tutkimuspestin töitä ajateltu, tökitty varovasti henkiin, suunniteltu tulevaa. Tavattu sen vuoksi ihmisiä puhelimessa ja yksi jopa livenä.

Katsottu kun koululaiset syövät, askartelevat pienoisjousipyssyjä, tekevät läksyjä tai nahinoivat toisaalla huoneessa tai taloudessa.

Odotettu puolisoa kotiin pitkäksi venähtäneeltä firmansa muuttokeikalta (ei ollut sellainen tulitikkuja lainaamassa -tyyppinen, vaan ihan siitä syystä kun ei ne tietoliikenneyhteydet sitten toimineetkaan).

Tavattu samaisen pöydän ääressä ihanainen ystäväni doulakouluttautumispiireistä. Suunniteltu lisää tulevaa, puhuttu asiasta ja asian vierestä.

Tehty rohkea teko ja käyty varaamassa kolme perheenjäsentä lisää. Ne tulevat viimeistään 15.12. Onhan tätä suunniteltukin. Ne ovat vaalea äitigerbiili sekä sen kaksi tytärtä, toinen ihanan siniharmaa, toinen kirjava. Etenkin viimeksimainittu niin utelias ja ihmisläheinen kuin toivoa saattaa.

Adaptaatiota

Muutoksiin pitää kuulemma sopeutua, ja tätä on tässä tehty.

Kalenterissa on yksi toiselle paikkakunnalle suuntautuva työmatka tälle vuodelle, ja sekin on päiväseltään tehtävä keikka. Ja kohta kirjoitetaan alle työsopimus, joka näillä näkymin on yli vuoden mittainen. Sopeutuminen on siis paikallaan vietettävään elämään, ja paljon vakaampaan ja ennakoitavampaan sellaiseen. Vielä tuntuu kivalta, katsotaan alkaako kaasujalkaa kutittaa viikon vai vasta kahden päästä.

Onneksi lasten ja puolison kalenteri ei muutu, eli kaikki tuntuu kaatuvan yhtä ihanasti päälle kuin kuluneet kuukaudetkin. Mutta matkalaukun laitoin kyllä pois näkösältä ja ajattelin matkoilla käytettävän kampalaukunkin tunkea kaappiin.

Kirjallisiin töihin pääsee keskittymään hissuksiiin, ja jouluvalmisteluihin, ja kunhan uskallan, ilmoittaudun taas läsnäolevaksi ensikodille ja yleensä sen kaltaisiin vapaaehtoistoimiin.

Haikein mielin

Vietän viimeistä päivystysvuoroa tälle ”kesälle” haikein mielin. Etukäteen ajattelin, että huonolla ammattitaidolla tehtyjä väsyttäviä työvuoroja ei tulisi ikävä, eikä etenkään pitkiä ajomatkoja liukkaalla ja pimeässä. Taitaa tulla hiukan niitäkin. Antaahan auto mahtavan ajan ja paikan reflektoida elämäänsä ja tavallaan olla vaan. Ja työyhteisöönkin on jotenkin päässyt paremmin sisälle kuin viime vuonna. Kenties työn sisältöönkin.

Ei silti, helpotus on päästä taas ”puhtaan” tutkimustyön pariin. Ja perheen pariin.

Isoin haikeus tulee tosiaan ihmisten jättämisestä. Kait tänne ensi vuonna taas tulee pariksi kuukaudeksi, mökillä asuen, mutta jotenkin ehdin jo vähän tottua puolison siskon luona majailuun, ihmisten tapaamiseen ja laajoihin kiireettömiin keskusteluihin paikallisten ystävien kanssa. Etenkin terapeuttisiin keskusteluihin työkaverin kanssa – terapia oli tarkoitettu hänelle hänen erikoisen elämäntilanteensa vuoksi, mutta sitten sitä alkoi tulla toiseenkin suuntaan.

Plusssaahan tämän syksyn kokemukset ovat ja niistä pitää olla iloinen ja ottaa opikseen, ihan niin kuin viime vuoden kokemuksista ja ajatuksistakin tuli jotain ottaneeksi. Mutta minkäs sillekään voi, että nyt viimeisellä viikolla pääasiallinen mielentila on ollut ärtynyt.

Supervoima: vauvan hymy

Viime viikonloppuna tapahtui sykähdyttävä juttu. Oltiin nuorimmaisen kanssa oltu kylässä ”doulattavan” ystäväperheen luona ja siellä taas pohdittu imetysasioita ja vauva oli nukkunut ja itkenyt ja syönyt ja pääsi vasta meidän just pukiessa ulkovaatteita rauhallisen tyytyväiseen olanylikatseluun käsiksi. Menin sanomaan vauvalle heipat, ja jäin hörpöttelemään ja hymyilemään hänelle pariksi minuutiksi, olin kuullut nimittäin huhuja että hänen SOSIAALINEN HYMYNSÄ oli herännyt. Ja sieltähän se tuli! Koko vauvan kirkastava hymy, aukinaisesta suusta silmien kautta sormiin ja varpaisiin!

Vauvan hymyllä on valtava yhteyttä rakentava voima. Vahvin se on tietenkin vauvan ja vanhempien yhteyttä rakentamassa, mutta hymy on niin voimallinen että se vaikuttaa tällaisiin etäisiin kyläileviin täteihinkin.

Tähän asti olen ajatellut tätä nimenomaista vauvaa hiukan ulkokohtaisesti, lähinnä hänen vanhempiensa kautta, ja ajatellut mitä hänen vanhempansa miettivät ja kokevat. Hymy loi meille yhteyden, ja huomasin ajattelevani häntä nimeltä, persoonana. Ja paremmin ottavani huomioon hänen näkökantansa ja kokemuksensa.

Luin eräästä kirjasta sattumuksen, missä alle vuoden ikäinen vauva järjestelmällisesti hymyilemällä aiheutti sen, että yksi kerrallaan junan vaunussa matkustavat, aiemmin toisilleen tuntemattomat ihmiset hymyilivät takaisin, ottivat kontaktin vauvaan, rentoutuivat, ja alkoivat keskustella keskenään. Muutamassa minuutissa vauva oli sosiaalisella hymyllään rakentanut itselleen sopivan luottamuksen, yhteisöllisyyden ja turvan ilmapiirin.

Tämä antaa ajattelemisen aihetta mitä tulee siihen kliseeseen että ”vauva antaa niin paljon hoitajalleen.”

Arvostan ja kunnioitan suuresti vauvoja. Heillä on kova homma syntymisessä, kasvamisessa ja kehittymisessä ja työkalupakki on vielä aika tyhjä. Silti se mitä työkalupakissa luonnostaan on, on aika lähellä supersankarien supervoimia.

Holhottavana kyselyikäinen

Kuten edellä kävi selväksi, tuli oltua pari vuorokautta melko tiiviisti 4,5-vuotiaan parissa. Ja huomattua mm. että lapsi on ajautunut ihanasti intensiiviseen kyselyikään. Tämä on nyt neljäs kyselyikäinen jota on tullut hoidettua viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ehkä voi jo vetää jotain johtopäätöksiä lapsia kiinnostavista aihepiireistä

Luonto. Oravat, karhujen vaarallisuus, puut ja puiden lehdet, kasvien kasvaminen, lumi, jää ja sulaminen, miksi mäki ei valu alas. Pilvien olemus, sade.

Ajan kulku ja vuodenajat. Päivät, onko nyt huomenna. Viikkojärjestys. Juhlapäivät ja syntymäpäivät. Vuodenaikojen vaihtuminen ja miksi niin.

Taivaankappaleet. Loputon kysymysten lähde on taivas ja sen ilmiöt, etenkin jos ajetaan autolla pimeässä. Miksi aurinko on niin kuuma? Miksi kuu näkyy paremmin pimeällä? Jos kuuhun poraa reiän, meneekö se reikä umpeen kun poran ottaa pois?

Oma perhe ja oma paikka siinä, perheen historia. Missä järjestyksessä kaikki ovat syntyneet. Miksi? Missä asuttiin aikaisemmin ja miksi muutettiin? Millaista oli  kun lapsi oli pienempi?

Suuret kysymykset. Tähän kategoriaan kuuluvat kaikki kysymykset, jotka joko vaativat vanhempaa tietämään mitä mieltä juuri hän on hengellisistä ja ikuisuuskysymyksistä tai  kaivamaan kirjahyllystä ”meille tulee vauva” –henkisen kirjan. Miten se vauva tulee ulos sieltä mahasta? Missä se vauva oli ennen kuin se oli siellä mahassa? Kun ukki kuoli, onko se jo syntynyt uudestaan? Miksi kirahvi on tuon näköinen? Mitä sitten jos ei ole yhtään ihmisiä? Milloin mummu kuolee? (Jos itsellä ei ole antaa omakohtaisia vastauksia – joiden on muuten hyvä alkaa ”Minä uskon että…”, näiden kysymysten vastauksissa kun ei liikuta kovin vankalla maaperällä – ”En tiedä, mutta aika monet ajattelevat että…” –alkuiset vastaukset ovat ihan OK.)

Sitten tulee täsmäiskuja joidenkin yksittäisten teemojen kimppuun, ja keskustelu ja kysymykset pyörivätkin tiiviisti tunnin tai pari päivää niiden ympärillä. Teknisten laitteiden toimintaperiaatteet. Ravitsemusoppi (lasta kiehtoivat loputtomasti erilaiset sokerit ja mistä ruoista niitä saa). Sukulaisuussuhteet. Näin joulun lähestyessä kirjoitamme taas noin 70 korttia, ystäville, sukulaisille, työkontakteille. Tämä on kyselyikäiselle huumaava mahdollisuus päästä kyselemään kuka kukin on, missä se asuu, miksi sille laitetaan kortti, ollaanko käyty sen luona ja miksi ei, mitä sukua se on meille. Mitä isompi ja monimutkaisempi suku, sitä tärkeämpi tällainen integroiva keskustelu vaikka sitten vain kerran vuodessa.

(Joulukortteja kirjoittaessani hokasin että totta vieköön, äitini asuu saman tien varrella kuin hänen äitinsä vanhemmat aikoinaan asuivat. Ja saman tien varrella on ollut myös isäni isän synnyinkoti.)

Olen edelleen sitä mieltä, että terve lapsi saisi kyselemällä imettyä itseensä vähintään peruskoulun oppimäärän – edellyttäen, että läsnä olisi innostuneita ja laajan tietopohjan omaavia aikuisia.

Myrskyn ulkotöiltä pelastama pohtii (taas) vanhemmuutta

Tulikin myräkkä, ja sain erinomaisen tekosyyn olla tekemättä rästissä olevia pihatöitä ollessani muutaman päivän kotosalla ennen tätä viimeistä päivystyspätkää. Ehkä ne odottavat vielä viikon. Tällä aikataululla on vaan tosi vaikeaa olla jouten ja paikoillaan. Onhan siitä ylivirityksestä se hyöty, että ajatukset alkavat virrata sitten kun hetkeksi pysähtyy.

Koetin pihatöiden sijaan sitten seurustella koululaisteni kanssa, olla tiiviisti nuorimmaisen kanssa, ja pikaisesti tavata puolisoakin. Hän tosin hoiti firman tietokoneiden muuttoa toisella (kolmannella?) paikkakunnalla ja ollessaan päivän kotona lähinnä harrasti harrastuksiaan joita ei oikein helpolla voi hoitaa kun toinen vanhempi liehuaa pohjoisessa.

Muutaman päivän sisällä ehti taas olla hyviä ja vähän vähemmän hyviä hetkiä vanhemmuudessa. Pitkiä keskusteluja saatiin käytyä aiheesta jos toisestakin, ja se on aika askel eteenpäin. Poikia ihailin ihan heidän fysiikkansa puolesta – molemmat ahkeroivat jalkapallon ja muidenkin liikuntamuotojen parissa ja 9-vuotiaan futsal-peliä oli kiva katsoa ja 12-vuotias on muuten vaan kehittymässä harteikkaammaksi ja vähän niin kuin NUORISOA edustavaksi.

Nelivuotias kasvaa kohisten, etenkin henkisesti, ja hänen kanssaan on niin kiva jutella, kylästellä ja touhuta. Ainakin silloin kun molemmat ovat hyvin levänneitä. Hänellä on muun muassa palapelivaihe menossa. Muutaman kymmenen palan pelit menevät parin opettelukerran jälkeen nopeasti ja miettimättä – myös ylösalaisin tai kuvaton puoli päälle päin jos oikein haasteen tarve yllättää. Lapsi saa hoidossakin tehdä nykyään palapelejä päiväuniaikaan, eli harjoitusta tulee sen verran että aletaan tarvita kohta uutta materiaalia.

Onhan vanhemmuudessa vielä vaikka kuinka niitä haasteitakin, ja uusia tulee tasaiseen tahtiin (esimerkiksi teinipojat, se tulee olemaan minulle ihan uusi aluevaltaus). Nelivuotiaan peukalon imeminen ei ole loppunut vieläkään, eikä varmaan lopukaan ennen kuin perheen elämä asettuu rauhallisempiin uomiin. Pojan yökastelu ei ole voitettu, mutta sen hoito on tasapainossa. Kaikkihan tästä ei ”parannu” koskaan, kysymys on siitä miten vaivan kanssa oppii itsenäisesti elämään. (Ja aikuisiässä yöllä vessassa ramppaaviahan ei enää onneksi kutsuta yökastelijoiksi.) Ja onhan samaisen lapsen kanssa kähinää vieläkin enemmän kuin tarvitsisi olla. Mutta kaikesta tästä koko ajan opitaan uutta ja toivottavasti kasvetaan puolin ja toisin.

(Lukemani äitiys- ja vauvakirjat ovat kyllä aika hyvää tavaraa. Ja vaikka niissä vauvoihin ja taaperoihin keskitytäänkin, jotain ravitsemusopillista ja lapsen käytöstä ymmärtävää voinee noukkia takataskuun myös leikki-, koulu- ja teini-ikäisiä ajatellen. Ehkä olisi voinut lukea pari parasta kirjaa jo ennen lapsia ja välttää syvimmät sudenkuopat esikoisen kanssa? Vaan olisikohan niitä silloin uskonut. Tosi jännää huomata, miten neljän lapsen kokemuksella alkaa kulkea tosi lähellä niitä linjoja, jotka ulkomaalaiset kahdeksan lapsen vanhemmat ja siinä sivussa lasten lääketieteen asiantuntijat esittävät. Kait siinä jotain yleismaailmallista on. Ja siinä että me ja kuulemma hekin olivat ihan eri mieltä lasten kanssa olemisesta silloin esikoisen kanssa.)

Talousihmeitä

Ei liene mikään yllätys, että kotona kaikki oli kunnossa. Puoliso oli ansioitunut etenkin kouluikäisten vanhemmuuden henkisellä saralla. Oli hoidettu kiusaamista harrastuspiirissä, erimielisyyksiä ja niiden sopimista vanhempien ja lasten välillä, luovia ajanhallintaratkaisuja. Kateellisena (tai ehkä mieluummin ihaillen?) katselen.

Sen puoliso tosin tunnusti, että ihan kaikki ei koko ajan mene putkeen taloustöissä. Meille kun laitettiin jokin aika sitten se jätevaunu, siirtyi entinen biojätesanko paristosangoksi. Viesti ei ollut mennyt ihan kaikkien kansakerrosten tietoisuuteen, eli eräänä päivänä oli paristoroskiksesta löytynyt ihana homekasvustoinen yllätys. Harmaanvihreä kasvusto ulottui kuulemma melkein kanteen asti.

Ulkonakin on edelleen harmaanvihreää, märkää ja synkkää. Pohjoisessa oli sentään pari senttiä lunta ja jäästä liukkaat kadut.

Itsellä on tosi pöpperöinen olo väärästä vuorokausirytmistä johtuen, ja ehkä myös siitä että kuluneen viikon aikana on tunteja ja taas tunteja istunut ja puhunut ihmisten kanssa. Toki työn puolesta, mutta myös ihan vaan ihmiseltä ihmiselle. Pitäisi nukkua pitkiä öitä (normaaliin aikaan) ja lokeroida kaikki kuulemansa ja ajattelemansa ja olisi taas viisaampi ja "parempi". Nyt on vaan pöpperöisempi.

Varsova, Rovaniemi

Varsovassa ovat aloittaneet taas ilmastokokouksen. Tuntuu että tähän blogiinkin on tämä asia tullut linkitettyä jo niin monena syksynä. Joinakin syksyinä olen kokousta seurannut ahkerastikin, välillä väsähtäneesti. Tänä vuonna on selkeästi väsähtäneen vuoden vuoro. Toivottavasti kokousväki ei ole väsähtänyt.

Meillä on ollut hassua kanssakäymistä puolison siskon kanssa, kun olemme taas muutaman päivän yhdessä asuneet. Minä tunnun olevan töissä yöt, hän päivät. Tai sitten olemme tahoillamme kaveeraamassa ja sosialiseeraamassa. Eilen sentään kävimme tutulla tädillä ihan yhdessä, puhumassa vanhojen ja nuorten elämänhaasteista ja syömässä ihan liikaa makeita kahvileipiä.

Tänään yövuoroihin valmistautuminen piti sisällään tarkaan harkittua ruokailua, tietokirjallisuuden lukemista sängyssä selällään ja uimahallissa päivän mielihyvähormonit hakemassa.

Silloin kun minä olin nuori

..ja yövuoro sujuu kepeästi puolilleöin kun radiosta tulee Nenäradio ja Matti Airaksinen kera DJ Orionin.

Sitten kun meidän ikäluokka istuu kiikkutuoleissa palvelutaloissa, ei siellä soi oleskeluhuoneen radiossa Ruusuja hopeamaljassa vaan jotain ihan muuta...

Kitalaki

Lapset oli viime sunnuntaina leipomassa leipää partiohommissaan. Jauhotkin tehtiin itse. Leivästä tuli kyllä ihan hyvää,  mutta nyt on kitalaessa kipeä kohta. Jyvät eivät tainneet jauhautua ihan kokonaan hienonhienoksi jauhoksi vaan seassa oli tikkumaistakin materiaalia.

Au.

Pohjoisessa on lunta, sellainen turistimaisema, eikä varmaan yhtään liian aikaisin. Työvuoroja, nukkumista, sosiaalista elämää kalenterissa tällä kertaa.

9-vuotias analysoi vauvanhoitoa

Oltiin tuossa taannoin ajelulla naapurikaupunginosassa, ja käytin autoa myös ensikodin pihassa. Näytin kyydissä olleille 9- ja 4-vuotiaalle, missä silloin tällöin käyn vauvoja hoitamassa.

9-vuotias halusi tietää tarkemmin mitä siellä oikein tehdään ja miksi ihmiset siellä asuu. Selitin, että kaikki eivät välttämättä osaa heti aluksi hoitaa vauvaa, ja he tulevat tuonne harjoittelemaan. Toiset ihmiset voivat sitten auttaa heitä siinä hommassa. Poika mietti ja puntaroi, kävi selvästi mielessään läpi oman elämän kokemuksia perheen vauva-arjesta. Sitten tuli analyysi. "Eihän siinä vauvanhoidossa oikeastaan ole muuta vaikeaa kuin se imettäminen. Ja vaipanvaihto. Muutenhan se on tosi helppoa."

Ehkä jokunen äiti tässä maassa allekirjoittaa tuon imetyksen ihanuuden. Ihan yhtä monella ei välttämättä ole samaa rakastetun isonveljen aurinkoista kokemusta vauvan kanssa touhuamisen vaistomaisuudesta ja helppoudesta. 

(Luen tällä hetkellä ristikkäin Kuusiston Ritvan klassikkoa "Imetän ja hoivaan" sekä Searsin perheen tuhtia tieto- ja kokemuspakettia "The Baby Book". Tässä elämänvaiheessa tiedän kokemusperäisesti tosi monet tilanteet joista kirjoissa kerrotaan, osaan eläytyä niihin ja allekirjoitan melkein kaiken mitä kirjoissa pidetään hyvinä käytänteinä. Etenkin sen molemmissa olevan humaanin pohjavireen - vauva ei ole koira, vaan ajatteleva, älykäs, voimakas ja pystyvä kanssaihminen heti ensimmäisestä minuutista alkaen, eikä muutu vanhempien viholliseksi edes taaperoksi kasvettuaan. Harmi kun en yhtään muista mitä ajattelin näistä asioista silloin kun esikoinen oli vauva. No, onneksi molemmat ihanat opukset toteavat omissa perheissään esikoisten kärsineen kokeilevasta ja hapuilevasta vanhemmuudesta, ennen kuin asiat alkoivat rullata omalla, luonnollisella painollaan. Ja että tämä on ihan ymmärrettävää)

Mitä useampi kokki...

...sitä enemmän soppaa. Niinkös se meni? No ei ainakaan jos otetaan puheeksi taloutemme punajuuret. Tarkoitus oli laittaa jotakin niistä jäljelle jääneistä, mutta niitä ei löytynyt mistään. Puolisolle tuli outo ilme. "Ai nekö oli punajuuria? Minä katsoin että onpa perunat menneet kumman näköisiksi ja heitin ne pois."

Puolisolle plussaa siitä, että hän on kesyttänyt yhden murheenkryynimme, koko tässä talossa asumisajan savuttaneen pönttöuunin. Vaikka teen kaiken niin kuin hän, minulle uuni savuttaa. Tässä täytyy olla jotain henkilökemiaa takana. Puoliso väittää että se on kuin formula-auto. Se käy joko täysillä tai ei ollenkaan.

Nämä marraskuun synkeät illat eivät varsinaisesti laita hurraata huutamaan. Jotain hyvin synkän suomalaista on siinä näyssä, kun 12-vuotiaat pojat pelaavat jalkapalloa iltapimeässä, tuuli vaan kaatelee roskapönttöjä kentän ympärillä. Mutta onhan sitten tietenkin kiva tulla takaisin sisälle.

Meillä on käynnissä viimeinen puristus tälle syksylle. Siis mitä tulee toisella paikkakunnalla työskentelyyn. Teemme lentäviä vaihtoja muutamaan kertaan ennen kuin 24.11. jälkeen asetumme paikallemme määrittelemättömäksi ajaksi. Huomenna illalla tapahtuu seuraava vuoronvaihto.

Halloweenin jälkeistä elämää

Hassua omakohtaisesti huomata miten vanhat periaatteet tai ärsyynnyksenaiheet laimenevat kun lapset kasvavat ja ikää ja elämänkokemusta tulee lisää. Esimerkiksi en jaksa kohkata niin yhdestä halloween-viikonlopusta. Vaikka ihan mielelläni tähän kirjoitan otteita kotipaikkakunnan paikallislehdestä:


"Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä. Kekri oli sadonkorjuun juhla, ja karjamarkkinoiden aikaa, ja runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa... Kekri on työn juhla ja ilon juhla... Kekrinä alkoi palvelusväen vapaaviikko... Koska kekrin käsitettiin vanhastaan merkitsevän vuoden vaihtumista, liittyi siihen usein myös erilaisten enteiden kuulustelua ja tulevaisuuden ennustamista... Kekri muistutti usein saksalaisia karnevaaleja. Siihen liittyi myös 12 päivää kestänyt jakoaika, jolloin ei yleensä tehty työtä enemmän kuin oli välttämätöntä."

(Huomatkaa! Jos päätätte perinteiseen tapaan ryhtyä taas viettämään perinteistä kekriä, saatatte joutua vaihtamaan pois joulun, uudenvuoden ja vapunkin!)

12-vuotias oli muutaman kaverin kanssa kulkemassa pelottavan näköisenä lähialueilla, ja me lähinnä jaksettiin huolestua siitä ettei meillä ole omassa kaapissa juuri mitään herkkuja. 14-vuotiaskin sai kinuttua itselleen luvan mennä muutamaksi tunniksi luokkakaverin halloween-henkisiin pippaloihin. Ja mitä turhaa työtä - juhlien pitäjä sairastui ja koko neuvottelu meni ihan hukkaan.

Viikonloppu oli viimeinen yhteinen ennen monen viikon yksinhuoltajuusputkea. (Se menee näin: puoliso Hollantiin, minä välittömästi sen jälkeen Rovaniemelle, puoliso sen jälkeen välittömästi Espooseen, minä välittömästi sen jälkeen Rovaniemelle, puoliso sen jälkeen välittömästi Joensuuhun. Iltalehti otsikoi joku viikko sitten kulissiavioliitoista: puolisot kommunikoivat pääosin sähköpostitse. Me toivomme että pysytään edelleen kulissien ulkopuolella ja käytetään myös tekstareita. Lapsille on koetettu muistaa myös selittää ohjelma yksityiskohtaisesti etukäteen. Hassua (?) on se, kun joskus luulee selittäneensä kaikille, mutta yksi on epähuomiossa jäänyt briefaamatta. On sitten aika hämmennyksissään että mitä varten tuo lähtee kun tuo just tuli. Jos näin käy, kysymyksessä on jompi kumpi keskimmäisistä lapsista. Vanhin ja nuorin tulee aina valmisteltua kaikkeen paremmin.) (24.11. jälkeen helpottaa. Sen jälkeen on monta kuukautta perusrauhallista peruselämää eikä koko ensi vuodenkaan pitäisi olla kovin paha. Ja lapset odottavat sitä, kun meille on uhannut tulla gerbiilejä sen kunniaksi.)

Viikonloppuna tehtiin siis kaikkea pientä kivaa - lapset leipoivat, käytiin pienellä porukalla taas moikkaamassa vauvaa, pelattiin sählyä. Ja vanhimmainen törmäsi pitkästä aikaa siihen, että hän kuuluu tavallaan kahteen kirkkokuntaan - riparivuosi alkoi riparikirkon merkeissä. Olipa virkistävää käydä välillä luterilaisessa messussa. Se on lyhyt ja tunteisiin vetoava. Ja oli kumman miellyttävää osallistua rukoukseen ja ehtoolliseen yhdessä niiden kanssa, joita tavallisesti tapaa koulun käytävällä tai futisharkoissa.

Lukis jos kerkeis

Niin se ajankäyttö. Tämä päivä alkoi nuorimmaisen viennillä kerhoon ja pikkuauton viennillä huoltoon. Jatkui sillä että puoliso noukki kyytiin ja menimme hakemaan peräkärryn täydeltä polttopuita. Eilen olimme ehtineet viemään peräkärryssä maanneet lehdet kaatopaikalle. 180kg. Kotia taas vähän hoidettu.

Onneksi työn puolesta ei vaadita kovin laajaa ajankäyttöä, vain tarkaan harkittuja täsmäiskuja sähköpostitse ja aineistonkäsittelyn parissa.

Harrastepuolella ärsyttää kun näköjään pitää valita uppoutuva lukeminen tai ahkera liikunta. Viime syksynä huomasin miten liikunnan lisääminen jätti pois lukemisaikaa tai ainakin -energiaa. Nyt kun on niin paljon kiinnostavaa hyllyssä näihin doulahommiin liittyen, huomaa tarttuvansa sen irrallisen 20 minuutin aikana kirjaan eikä niinkään tehokkaaseen jumppaharjoitteeseen. Olen minä onneksi niitäkin jonkin verran tehnyt, mutta vähän niin kuin ylläpitomielessä, ei niillä tähän tahtiin kunto kohoa.

No, jos lukisi muutaman kuukauden ja sitten taas olisi innokas liikkuja.

Ja kun lukulistalla on niin paljon kiehtovaa teosta vauvuudesta ja vanhemmuudesta, muu lukeminenkin jää. Jos olisi pohjattomasti aikaa, lukisin varmaan tuon pinon jonka olen Jyväskylän ja Rovaniemen kirjastoista haalinut. Siis kiintoisan yhteiskuntatietelliset kirjoitusvalikoimat "Väärin ajateltua - puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta" ja "Anarkismi, avantgarde, terrorismi". "Toisenlaisen maailman manifesti" joka kertoo Attac -järjestön kymmenvuotisesta taipaleesta tuli melkein kokonaan selattuakin, se oli sen verran lyhyt. Mutta saako sanoa että se oli tooosi kapulakielinen ja tylsä, vaikkei aiheesta olisi näin osannut päätellä? Lisäksi olisi hyllyssä taatusti viihdyttävät Kate Atkinsonin "Kaikkein vähäpätöisin asia" ja Henning Mankellin "Pyramidi".

Mutta lyhyen tähtäimen tarkoitus on että syksyn aikana lukulistalle alkaisi hiljalleen päivittyä suomen- ja englanninkielisiä kirjoja muun muassa imetyksestä, synnytyksestä ja hoivaamisesta.

Aikakauden loppu

Kerroin taannoin huonekasveista. Meillä asuneen kuparilehden tarinahan oli alkanut jo joskus yli 20 vuotta sitten... Ensimmäisen poikaystävän olohuoneesta napsaistusta pistokkasta. Tämä jälkeen ko. kasvia meillä on ollut lapsuudenkodissa 1-3 yksilöä kerrallaan, ja yksi yksilö muutti kanssani Helsinkiin vuonna 1994. Omassa huushollissani kuparilehteä on aina ollut, joskus montakin, joskus erittäin hyvinvoipana ja kukkivanakin. Talvet ovat olleet välillä kasville vaikeita - mutta yleensä kevään valo on herättänyt nuutuneen oloiset varret puskemaan uutta lehteä.

Mutta. Hyväksyttävä se on. Tällä kertaa tuo harmaa ja kuolleenrapea varsi ei tuosta enää herää. Jokin aikakausi päättyi, kun kävin viimeisen kuparilehtiyksilömme kompostiin eilen kippaamassa.

Aikoja ja paikkoja

Matka kotiin oli pitkä ja pimeä, mutta onneksi radio viihdytti parhaansa mukaan. Antaa tuo pohjoisen pesti taas muun muassa ajokokemusta.

Palautumista kyllä, ja mukavia hetkiä lasten ja puolison kanssa. Lapsilla ensimmäinen päivä on sellainen "ihanaa olla taas yhdessä kotona" -päivä, sitten äiti muuttuu taas arkipäiväiseksi.

Tulee jotenkin sellainen talveen päin katsova olo, ja samalla tekee mieli järjestellä hieman. Puoliso oli jo aloittanut vaihtamalla jonkin maton ja siirtämällä nojatuolia eli tällaista suuren luokan sisustuksellisuutta. Minä aloin käydä läpi isoja vaatekaappeja ja tarkoitus olisi roudata pois (ei tarvitse viedä kauemmas kuin saunakammariin) ainakin lasten vanhat koulukirjat ja aika paljon kaapissa olevasta tavarasta on vuosien aikana ehtinyt muuttua roskaksikin. Vapautuvaan tilaan olisi tarkoitus laittaa pari isoa laatikkoa, joihin voisi hissun kissun keräillä leluja joita kukaan ei ole kaivannut viimeiseen puoleen vuoteen (ja silti ne jaloissa pyörivät).

On niin mukavaa, kun tällaisen syksyn keskellä on se pari tuntia aikaa tehdä jotain hyödyllistä omassa kotonaan. Ja vaikka samalla rupatella perheensä kanssa. (Kyllä, aina ei tarvitse edes tehdä mitään, voi vaikka istua vaan sohvalla ja rupatella siinä. Tätäkin tehtiin. Mutta sehän menee hyvin pian painimiseksi, ja kun lapset alkavat olla tuota kokoluokkaa, painiminen ei enää ole hauskaa ainakaan kauaa aikaa kerrallaan).

Tajunnan taso?

Menee se leopäivä näinkin - rauhallistakin rauhallisempaa viikonloppupäivää yksin päivystyksessä kuluttaen, rauhoittavaa musiikkia kuunnellen ja huoneen hämäränä pitäen. Illalla jos pääsisi lähtemään ajelemaan kotiin.

Tämä pohjoisen viikko on ollut ladattuna niin täyteen kaikkea erilaista tekemistä ja niin kummallisiin vuorokaudenaikoihin että saa olla onnellinen ja kiitollinen kun a) on ollut terve, eli on pystynyt tekemään liki kaiken suunnittelemansa, täällä ollessa on kuitenkin niin kätevää tavata tutkimushankkeen ihmisiä, ei tarvitse sitten varta vasten lähteä kun yliopiston työsuhde taas virallisesti joulukuussa jatkuu ja b) viikko alkaa olla jo ohi. Ja vielä c) autoilu kammoittavissa keleissä onnistui näinkin hyvin eli hengissä ollaan.

Päivystysvuoroja on ollut tämä mukaan lukien neljä, onneksi vain yksi yövuoro. Yhtenä päivänä istuin ahkerasti Paliskuntain yhdistyksellä lukemassa toimintakertomuksia ja hahmottelemassa yhtä kirjallista työtä. Kahtena ajoin ihan paliskuntiin, pohjoiseen ja itään. Ne tapaamiset ovat niin opettavaisia ja mielenkiintoisia. Toiveissa on että itsekin pystyy antamaan jotain siitä omasta työstä, ja ainakin koettaa rakentaa luottamusta siihen että työssäni pysrin pitämään esillä käytännön työtä tekevien kokemuksia ja näkemyksiä.

Mutta se keli. Molempina päivinä viimeiset 100km "kotiin" päin olivat lievästi sanottuna tarkkaavaisuutta vaativia. Jäätävää sadetta, järkyn liukasta tienpintaa tai vaihtoehtoisesti pöllyävää lunta.

Niin kuin työohjelmissa ei olisi kyllin, päädyin valvomaan yövuoron lisäksi melkein toisenkin yön. Se huono puoli siinä on, jos lähtee itseään kymmenen vuotta nuoremman kollegaystävän kanssa syömään ja sitten ehkä vielä baariin. Se hyvä puoli siinä on että en muista milloin olisin viimeksi käynyt yhtä pitkiä ja perustavanlaatuisia keskusteluja. Ei sellaisia oikein käydä päiväsaikaan, työpaikoilla ainakaan. Tai missään missä on jatkuvia keskeytyksiä tarjolla.

(Tässä vuodessa on merkillepantavaa se, että uusia ystävyyssuhteita on syntynyt monta. Tutkimuspiireistä on tullut läheiseksi kaksi rouvaa, toinen pohjoisesta, toinen etelästä. Päivystyspuolelta olen ystävystynyt ko. nuoreen mieheen. Ja doulaharrastuksen virityksistä on löytynyt aivan ihastuttava ja tosi äkkiä tosi lämpimiin väleihin johtanut ystävystyminen jyväskyläläiseen  saman harrastuksen aloittajarouvaan. On se aika ihanaa.)

Päällä on viikon jälkeen prosessoitavaa ja kropalla palauduttavaa. Aloitan siis tällä meditatiivisella lauantaitorkkumisella. Kotona voi jatkaa tajunnan tason normalisointia.

Ammattitaito?

Kolme naista seisoo parvekkeella ja miettii mitä sataa. Yhden heistä työtä olisi kirjata tieto säästä kahdesti tunnissa. Toisen heistä työtä olisi ennustaa sää lähitunneiksi. Onko tämä lunta vai räntää? Tuliko se kuurona, ja tuliko se siis kuuropilvestä?

Joulu?

Maassa on lunta just sen verran että valo on kirkkaan joulupäivän valo.

Kun eilen illalla vielä majapaikassamme laitetiin kynttilät palamaan ja lämmitettiin lähikaupasta löytynyttä glögiä, alkoi jo kaivata joululauluja.

Tämän päivän uutinen on ollut - ainakin radiossa - se että istuminen tappaa. Tai siis että istumatyöläisillä nimenomaan liikkumattomuudessa on iso riski terveydelle moneen muuhun vaaraan verraten. Olen siis istunut tänään puoli päivää satulatuolissa, itseäni huijatakseni. Selkä tulee kipeäksi. Mitä tästä pitää päätellä?

Taivaan esikartanoissa

Ehkä nyt taas jaksaa tehdä viikon päivystystöitä ja puoliso jaksaa pyörittää kotia. Oltiin torstaista lauantaihin taivaan esikartanossa ystäväperheen luona Paraisilla. Siellä oli toinenkin ystäväperhe yhden yön ja sen aikaa meillä oli talossa siis kahdeksan lasta ja neljä aikuista. Hyvin mahduttiin.

Sitten oli sitä veneilyä, kylpytynnyriä, leikkiä, ruokaa ja rakkautta niin että tankit on täynnä ainakin vähäksi aikaa.

Niin että montako vaahteranlehteä?

En jaksanut laskea.

Kun koko piha nyt on haravoitu - siis lehdet läjään - olipa sitten kyseessä vaahteran-, koivun-, pihlajan-, pajun- tai koristepuunlehti tai havunneulanen - on lehtiläjien lukumäärä noin 73. Kiersin talon pariin kertaan ja laskin, mutta molemmilla kerroilla tuli eri tulos.

Aika monta, kun ne pitää vielä kärrätä peräkärryyn tai lehtikompostiin tai jotain.

Se on imetysviikko

Hyvää imetysviikkoa vaan. Tänä vuonna teemana on "Lähellä äitiä", ja korostus on äidin lähipiirin merkityksellä imetyksen aikana, etenkin haastavien alkuviikkojen.

Nuorimmainen on edelleen reissussa, tulee puolison kanssa illalla. Vapautunutta aikaa on käytetty vauvaperheessä vierailuihin (imetysviikon hengessä), vessan pesuun (Onko tämä yksi keski-iän merkki? Että jos on vapaata aikaa, miettii että jee nyt ehtii pestä vessan?), shoppailuun (tyttärelle talvitakki) ja siihen että pojat ja minä saimme aamupäivästä kaksi kolmasosaa hiuksista pois päästä.

Ja pihassa on muutama kappale vaahteranlehtiä.

Ah syysloma

Ah.

Nuorimmainen ja isänsä lähti kahden yön reissulle. Kyllä se rentouttaa, vaikka vauva onkin jo nelivuotias. Me jotka jäätiin jäljelle voimme rauhassa katsoa huonoja elokuvia, pestä vessaa tai mitä nyt kulloinkin sattuu huvittamaan. Mennä nukkumaan ja herätä järjettömiin aikoihin.

Ah.

Täytyy toivoa että viiden vuoden päästä tämä ei ole jatkuva asiantila.

Ei-ihan-arvovapaata

Tiistaina työskentelyä kotitoimistolla ensi vuoden rahoituksen haun ynnä muun etäisesti tieteellisen parissa. Siinä sivussa otin kansion ja keräsin yhteen kaiken paperisälän jota olen kerryttänyt näihin doulauksiin ynnä muuhun vapaaehtoishommaan liittyen. Siitä tuli paksu kansio. Ja vähän pohdin päässäni miten ja millä aikataululla jatkaa esim. kouluttautumista.

Keskiviikkona pidin reilusti vapaapäivän kaikesta edes etäisesti tieteeseen liittyvästä ja olin kuusi tuntia leikkimässä kotidoulaa ystäväperheen luona. Kokkasin, juttelin, söpöstelin vauvaa. Imetystukea en osannut antaa kuin ihan vähän. Eli kouluttautumista varmaan tarvitaan lisää.

Torstaina eli eilen oli sitten pitkä päivä akateemisella hiekkalaatikolla - Suomen Akatemian ensi vuonna avautuvaa arktista tutkimusohjelmaa valmistelevassa "tutkivassa työpajassa". 150 kollegaa joista osan tunsin pitkältä ajalta ja läheisesti, osan nimeltä, osaa en ollenkaan. Jakauduttiin keskustelemaan erilaisista aiheista, itse olin ryhmässä "Hyvä elämä pohjoisessa". Ei ollut ihan arvovapaa keskustelu. Tosi mielenkiintoisia tieteenala- ja yhteistyökuvioita voisi kehitellä ja rahanhakuun jonkin verran panostaa. Jos vaikka saisi jatkaa mielekkään ja aikataulultaan vapaamman työelämän piirissä.

Joo, jonkinlainen arvokeskustelu on käytävä itsensä kanssa ja kartoittaa ne kuuluisat voimavarat ja aikaresurssit, kunhan ensin selkenee ensi vuoden rahoitus- ja työkuviot ja sitten sen jälkeen seuraavien vuosien. Kaikkea olisi kiva tehdä. Melko montaa asian jopa aion tehdä. Mutta kaikkea ei voi tehdä sataprosenttisesti ja yhtä aikaa.

Tämä hetki on hyvä

Meidän säädöt onnistuivat. Kaikki ovat taas hetken samalla paikkakunnalla eikä kukaan ole vaarassa jäädä rekan alle satojen kilometrien ajotaipaleilla. Lapset ovat terveitä ja vanhemmatkin. Kukaan ei ole edes riidoissa kenenkään kanssa. Takka vetää.

Asiat ovat aika ihanasti.

Kai se meni ihan hyvin?

Eilinen oli outo päivä. Lapioin lapset kouluun ja hoitoon ja menin takaisin nukkumaan. Neljän tunnin unen jälkeen voi olla ihanasti sekaisin aikatauluista ja sehän passaa kun tarkoitus on ajella yötä vasten pohjoiseen ja aamuksi töihin.

Pojat siirtyivät iltapäivällä kavereille yökylään ja tytöt jäivät nelivuotiaan sanojen mukaan "pitämään juhlia".

Puoliso ehti lentokoneiden vaihtoon ja ilmeisesti tällä kertaa matkalaukkukin oli mukana, ja olihan meillä sitten loistavasti aikaa käydä läpi kuluneen viikon kuulumiset niin maailmalla kuin kotonakin kun ajettiin tahoillamme 100km/h pohjoiseen. Puoliso kotiin ja minä töihin.

Toivottavasti tämä on hankalin säätö mikä meidän täytyy nyt syksyllä työaikataulujen takia tehdä.

Sadonkorjuu minuutissa

Tämän vuoden sadonkorjuu ei ole ollut kovin työläs. Omenia tuli ja tulee maltillisesti, eli ne ehtii prosessoida ihan syömällä. Mummi keräsi härkäpavut joku päivä sitten, ja ne keitettiin eilen. Kourallinen tuli. Voin ja suolan kanssa ihan kelvollista, en ollut ennen maistanutkaan. Porkkanat eivät edelleenkään olleet kasvaneet ja perunoita saatiin osapuilleen saman verran kuin oltiin istutettukin. Salaatteja ei näin lokakuulla oikein maalta tee mieli syödä ja loput tomaatit on tuotava sisälle kasvamaan.

Ei tällä oikein perhettä elättäisi.

Vailla varasuunnitelmaa

Ihan vähän hirvittää tuo pe-la -ajanjakson suunnitelma. Normaalisti on kaikenlaisia backup -verkostoja ja varasuunnitelmia, mutta nyt kaikki kaatuu jos puoliso myöhästyy koneenvaihdossa maailmalla. No miksi se myöhästyisi.

Ensi vuoden rahoitusta varmistellaan. Jos jostakin käsittämättömästä syystä tähän tulee mutkia, sitten sitä vasta ollaankin vailla varasuunnitelmaa.

Tai en nyt tiedä. Muun ohessa kun on näitä synnytys- ja doulahommia pohtinut ja lukenut ja sen toisen Jyväskylästä doulakoulutuksessa olleen kanssa jutellut, ei tuntuisi ollenkaan hullummalta jos ensi vuonna ja senkin jälkeen olisi hiukan vähemmän työaikaa lusittavana. Keksisin muutakin tekemistä. Vaikka sitten tarvittaisiin kyllä melkoinen varasuunnitelma menojen pienentämiseksi.

Toisaalta ja toisaalta. Syksyisin on aina käynnissä kuhina tutkimushankkeiden suunnitelmien parissa ja rahoitustilaisuuksien kartoittamisessa. Muidenkin kuin periaatteessa jatkuvien hankkeiden viimeisen vuoden rahahanojen väännön. Aika pian avautuu kiehtova ja laaja ja paljohkosti palkkarahaa jakava ja tutkimusmahdollisuuksia avaava tutkimusohjelma. Sellainen aina voimistaa innostusta työtään kohtaan, nimenomaan sitä tutkimustyötä kohtaan. Jos hyvällä porukalla saisi aikaan heurekamaisen ja tuoreen hankesuunnitelman? Tai ainakin tylsemmän varasuunnitelman?

Ja kaiken työ- ja kotihässäyksen takia menee kotiseurakunnan taatusti mielenkiintoinen koko viikon kestävä tapahtuma ihan sivu suun. 

Ratkaisuja

En tiedä alkavatko ne kohta vihata minua töissä. Kehitin monimutkaisuudessaan neroutta hipovan vuoronvaihtosuunnitelman, jossa vuoroja vaihtavat minun lisäkseni kaksi muuta ihmistä. No hyväksyivät ne sen. Eikä minun siis tarvitse olla töissä ennen kuin lauantaiaamuna. Ehditään melkein nähdä puolison kanssa kun hän palaa, viimeisimmän tiedon mukaan perjantai-iltana.

Ehkä ne eivät ala vihata, vaan huomaavat minun olevan mainio resurssi kaikkiin ihan järjettömiin työaikajärjestelyihin. Siltä se enemmän vaikuttaa. Aamulla alkoivat soitella sieltä päin, kun heidän omana ongelmanaan oli marraskuun viimeinen viikonloppu jolle henkilöstö oli suunnitellut ihanan hauskaa yhteistä kahden päivän ja yhden yön pikkujoulukeikkaa Leville. Mutta kuka päivystää? Sovittiin että minähän se toki olen, työsuhteen loppumisen ilosta, teen epämääräisen jättivuoron perjantailta puoliltapäivin jonnekin lauantai-aamuun.

Tuo on jo niin outo järjestely, että se on hauskaa.

Ongelmia ja ratkaisuja

Pojat jakavat huoneen ja ongelmana on ollut se että toinen ei halua nukahtaa pimeässä ja toinen ei saa unta jos huoneessa on valoa. Tämä on ollut yksi syy siihen, että jompikumpi usein hiiviskelee meidän huoneeseen nukkumaan.

Ajateltiin lopultakin tehdä asialle jotakin. Vaikkapa siirtää sänkyjä niin, että ne jäävät pikku seinämän eri puolille. Vanhimmaisen kanssa mentiin Prismaan ja ostettiin 19 eurolla verhotanko. 14-vuotias tytär otti kätösiinsä sahan, akkuporakoneen ja sopivia ruuveja ja lyhensi tangon ja väkersi sen seinämän jatkoksi kattoon kiinni ja ripusti siihen ison tummansinisen päiväpeiton.

Katsotaan nyt oliko tämä ratkaisu. Ainakin huone on nyt ns. jaettu. Ja äidillä huoli pois siitä pärjääkö tytär omassa huushollissa vai tarvitaanko jokaisen taulun ripustamiseen isän tai veljen vierailua.

Puoliso tulee hautajaisreissultaan perjantaina tosi myöhään. Näillä näkymin minun pitäisi olla töissä perjantaina aamulla, siellä toisella paikkakunnalla. Olen tämän päivän vainonnnut kollegoja mitä mielikuvituksellisimmilla vuoronvaihtosuunnitelmilla. Ja päässä pyörii myös sellaisia mahdollisia ratkaisuja joihin kuuluu lasten siirtelyä ja yökyläilyjä.

Aina nämä jotenkin on ratkenneet.

Harvenee

Meidän lapsilla on ollut sankka isovanhempien joukko - on minun savolainen sukuni, on puolison biologinen suku pohjoisessa, ja etenkin adoption kautta saadut laajat suvut Etelä-Suomessa ja jopa ulkomailla. Isovanhempia on löytynyt kahdesta sukupolvesta, eri kielialueilta ja monesta maasta.

Mutta kato käy. Eilen tuli tieto että puolison isän äiti on siellä kaukomailla kuollut. Tervehän hän ei ole ollut enää vuosiin, ja ollut pariin otteeseen sairaalalla toimenpiteissä ja tarkkailussa kuluneen vuoden aikana. Ei siis tullut yllätyksenä.

Mutta onhan se aina suru, etenkin niille lähimmille, ja se tieto on haikea että väki harvenee siitä päästä missä on muistoja ja kokemuksia niiltä ajoilta joita itse tai itseä nuoremmat eivät ole olleet näkemässä. Ne tarinat mitä ei ole kirjoitettu muistiin tai kerrottu eteenpäin ovat lopullisesti menneet.

Merellinen lehtiä

Pitää vaihtaa talvirenkaat siihen autoon, joka lähtee aamulla pohjoiseen. Yöpakkasia luvassa.

Tällä välin saatu kokea iloa ystävien vauvasta (viikon vanha), sukulaisten taaperosta (eilen 2-v synttäreillä) ja mikä ettei omastakin laumasta.

Ärsyynnytty muun muassa vaahteranlehtimerestä (joka pitäisi haravoida niin kuin joka syksy) ja tietokoneista jotka ei muka jaksa laskea uusia suureita 80 000 rivistä säähavaintoja.

Sitä, tätä ja tuota (taas)

Nuorimmainen on ollut samalla hoitajalla jo kolmisen vuotta. Pidettiin tänään varhaiskasvatuskeskustelu, hyvissä ajoin. Todettiin että vakavin ongelma on peukalon imeminen, ja siihen ehkä voisi auttaa pinkki kynsilakka. Ilmeisesti hoitoryhmässä ei ole ongelmia, jos hoitajan arvio on "en tiedä mitä tekisin jos minulla ei olisi tuota tyttöä ryhmässä". (Hän muisteli siis viime vuotta, kun hänellä oli yhtäaikaa kolme vilkasta noin 2-vuotiasta mutta onneksi yksi rauhallisempi juttukaveri siinä lisänä.)

Oli koulujenväliset yu-kisat eilen. Meidän perheen edustus oli 12-vuotias keihäs- ja korkeusmies. Vankkaa keskikastia molemmissa lajeissa. Ja kyllä oli monta tuttua naamaa, etenkin lasten ja nuorten joukossa urheilukentällä ja katsomossa!

Eli alkaa vanhemmuus sujua ja tuntua tutulta? No joo. Riideltiin tai ehkä tarkemmin sanottuna tapeltiin railakkasti mainitun 12-vuotiaan kanssa sitten koko eilinen ilta.

Vaikka kuinka on tuttua ja teoriassa kaikki menee, ei se käytäntö sitten olekaan oppikirjasta.

Viikonloppuun voisi kuulua sadonkorjuuta ja monen perheenjäsenen menoja sinne, tänne ja tuonne. Lasten serkkua voisi käydä juhlistamassa niinkin lähellä kuin Turussa. Täyttää hänkin muhkeat 2v.

Liikuntapäivitys, kuluneeseen vuoteen katsellen

Eilinen teksti  päättyi pitkään listaan perheen liikuntaharrastuksista.

Ja taitaa olla osapuilleen vuosi siitä, kun aloin kirjoitella tänne viime kesän päivystysvuorojen kirvoittamana TARPEESTA LIIKKUA enemmän. Sittenhän siinä tuli isoa alkuinnostusta (sivusto jota käytin ja käytän edelleen löytyy oikean reunan linkkilistasta nimellä "Liike on lääke") ja ehkä jopa vähitellen tapa ottaa muutaman kerran viikossa jonkinlainen harjoite tai uimassa tai lenkillä tai jopa jumpassa käynti normaalin elämän osaksi.

Juhlan kunniaksi takana on tietenkin viikko-pari tosi laiskaa liikuntaoloa - johtuen muun muassa siitä että jos viikolla on enemmän kuin yksi yövuoro valvottavana ei tunnu fiksulta rehkiä kovin paljon muuten. Tai sitten vaan muuten laiskottaa. Tiedän että tuttuun ja mukavaan sohvalla makoiluun olisi helppo palata ja unohtaa koko liikuntaherätys. Kun ei tänään ehdi ja huomenna jaksa. Siksi olen iloinen että minulla on liikkavihko, jonka tyhjä sivu ärsyttäisi kuukauden lopussa ihan mahdottomasti.

Koko vuoden ajan on liikkavihkoon tullut merkintöjä, joinakin kuukausina tosi paljon ja toisina laiskemmin. Mitat on pysyneet suunnilleen samoina (jos niihin haluaisi tarkkaa trimmausta, pitäisi oikeasti panostaa ruoan määrään ja laatuun ja sitä en just nyt kyllä jaksa enkä näe niin tarpeelliseksikaan) mutta sanoisin että kunto on kohentunut. Ja sellainen liikunnallinen itsetunto. Ei tunnu siltä että on asioita joita ei voi oppia tai että jotain ei kerta kaikkiaan vaan voisi jaksaa. Useista asioista en edelleenkään pidä (suurin osa joukkueurheilusta, jumppatunnit joissa on koreografiaa, hiihtäminen huvin vuoksi tai lenkkeily) mutta olen löytänyt entisiä ja uusia asioista joista pidän. Ja tiedän että on monia muitakin joista voisin innostua ja joita haluaisin kokeilla. Ja kun tässä ikää tulee joka päivä lisää (ja aikaa ja energiaa periaatteessa myös, kun lapsillekin tulee ikää joka päivä lisää), näistä mahdollisuuksista ja ideoista ja innostuksista on pidettävä kaksin käsin kiinni.

Kun lopputulema kaikesta huolimatta on se, että liikkuminen tipahtaa ainakin minulta heti ekana kalenterista jos tiukkaa alkaa tekemään.

Suunnistaminen olisi kivaa (huvikseen, itsekseen). Haluaisin osata uida paremmin. Boulderointi, lähinnä sisällä turvallisissa oloissa, on mielenkiintoinen haaste itselle, samoin kuin jousiammunta (vaikkei se kovin urheilullista olekaan). Sulkkista olisi kiva ehtiä taas pelata puolison kanssa. Crossfit -henkisessä maailmassa on monipuolista haastetta lopuksi ikää, sen kun lisää vaikeustasoa ja painoja sen mukaan kun (jos) kehittyy ja alkaa taas vähentää tai soveltaa mummoiässä. Yliopistoliikunnan ryhmätunneilla oli helppo käydä ja sinne on melkein ikävä.

Tein huvikseni tänään ennen töiden aloitusta sen harjoitteen, jolla aloitin vuosi sitten. Aikaa kului vähemmän kuin vuosi sitten. Fiilis oli parempi. Eikä tarvinnut huijata ihan niin paljon.

Iloa roska-astiasta

Nämä on nyt sellaisia tällä välin tapahtunutta -postauksia.

Työvuorot tehty, kotiin saatu ajettua edelleen upeissa syysilmoissa. Viikon ainoa sadeilta oli se, kun menimme puolison siskon kanssa mökille yöksi. Yhtäkkiä ilta muuttui sysipimeäksi ja pilvet roikkuivat suunnilleen auton katon korkeudella. Vain yksi salama nähtiin Lapin kesän komeimmasta myräkästä.

Sähköpostissa etenevä synnytys-case on loppusuoralla ja se tosielämän synnytys-case kesti sekin pitkään mutta päättyi sentään onnellisesti syntymään. Nyt pitää malttaa mielensä eikä tuppautua vierailulle liian aikaisin. Muistan kyllä miltä ne ekat päivät (viikot) tuntuvat, kun kaikki elämän palikat liikahtelevat kuitenkin ennalta-arvaamattomasti ja yhtäkkiä ruokalautasellisen syöminen muuttuu haastavaksi, suunnittelemista vaativaksi operaatioksi.

Kotona olivat laittaneet meille uudet roska-astiat. Ei saa nauraa, tämä on oikeasti merkittävä parannus viisi vuotta väliaikaisena olleisiin sankoihin joihin laitettiin seka- ja biojätteet. Nyt on sellainen cool vedettävä roskakärry kaapissa, kuinka luksusta! Ja biojätesanko muunnettiin ongelmajätesangoksi ja sekajätesanko lasi- ja metallipurkkisangoksi. Siistiä!

Lapsilla on syksymeininki eli paljon kaikkea harrastavat. Vanhimmainen puhui itsensä käymään entistä säännöllisemmin seinäkiipeilyssäkin, mutta se on helppoa kun paikka on niin lähellä ettei kyytejä tarvita. 12-vuotias tasapainoilee edelleen yleisurheilun ja futiksen kanssa - yleisurheilua olisi tarkoitus painottaa tänä vuonna hiukan enemmän nyt kun molemmat lajit siirtyvät vähitellen sisälle. 9-vuotias ottaa futiksensa edelleen pieninä annoksina, kerran viikossa, mutta aikoo mennä silloin tällöin isosiskon kanssa partiohenkisesti leipomaan ja retkeilemään. Ihan niin kuin olisi mielessä jo ensi kesän leiri, jonne ei pääse jos ei ollenkaan ole toiminnassa mukana vuoden aikana. Nuorimmainenkin pääsee syksyn aikana pienimpien nassikoiden yleisurheilukerhoon. On helppo sanoa että 4-vuotias ei tarvitse mitään harrastuksia, ennen kuin on kuunnellut yli vuoden sitä narinaa että miksi minäkin en voisi mennä tuonne mukaan juoksemaan ja hyppäämään (vaikka nollavuotiaasta asti toki on ollut epävirallisesti mukana kaikissa noissa juoksu- ja hyppypaikoissa touhuamassa).

Päivystyspäivitys

Tällä välin tapahtunutta.

Kahden koululaisen vanhempain"vartit" keskusteltu opettajan kanssa. Veljekset ovat erilaisia, niin oli keskustelutkin. Toinen vartti kesti 10min ja puhuttiin pääasiassa  muusta kuin kolmasluokkalaisesta, jonka koulumaailmaan sopeutumisessa ei ole ollut ikinä pulmia. Toinen kesti 30min ja siinä ehdittiin aika tunteikkaasti puhua kuudesluokkalaisen läksyistä, niiden tekemättömyydestä, kuka opettaa vastuuta ja miten, luokan dynamiikasta, opettajankin jaksamisesta. Molemmista keskusteluista lähdettiin kuitenkin hymyssä suin.

Puolison sisko muuttanut pohjoiseen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Minulla siis matka kotoa tälle paikkakunnalle ei lyhentynyt, mutta työpätkien päivittäinen työmatka sen sijaan radikaalisti.

Ah.

Ja todella, todella hassua viettää aikaa tämän  nimenomaisen ihmisen kanssa ROVANIEMELLÄ.

Mutta ei ollut helppoa lähteä taas kotoa. Erikoistilanne on erikoistilanne koko perheelle.

TV näyttää päivystysvuorojen aikana vuoron perään ruoka- ja laihdutusohjelmia.

Sähköpostissa pyörii doulakoulutuksen viimeiset rippeet, synnytys-case jossa minun tehtäväni on reagoida kulloinkin esitettyihin esimerkkitapauksen tilanteisiin. Kamalan pitkä synnytys. Kestänyt kohta jo yli viikon. Ja ollaan vasta puolivälissä.

Kaiken huipuksi tiedän jyväskyläläisen ystävän käyvän parhaillaan läpi omaa synnytystään ihan reaaliajassa.

Jotenkin irrallinen olo.

Muistojen tiellä

Pidin vajaan viikon pohjoisessa, mukana äitikin. Oli aika rattoisaa viettää työn ohessa rauhallista aikaa ja kuunnella kun äiti puhuu (hän on aika ahkera savolainen mitä puhumiseen tulee). Tuli kuultua muistoja äidin nuoruuden ajoilta, muun muassa viikoista 40-luvulla kun tuolloin pieni äiti ei vaan suostunut menemään kouluun. Ja vielä varhaisempia, muistoja joita hänen vanhempansa olivat hänelle kertoneet - ajoilta kun ison perheen sisarukset joutuivat hakemaan elämän eväitä osa vanhempien kodissa tai sen läheisyydessä, joku pitäjän kaukaisessa kolkassa "erämaassa". Ja sitten kaksi sisaruksista vaihtaa asuinpaikkoja, ja sivuuttaa toisensa puolimatkassa lehminensä...

Viikonlopun aikana kävimme myös katsomassa 150km päässä minun lapsuuteni maisemia, jokivartta Vuotson liepeillä. Se oli ihan niin kuin se oli silloinkin. Mutta minä olin kasvanut ja vanhentunut. Niinhän se menee. 

Jos etsit kadonnutta aikaa...

Taas pohjoisessa työpätkällä, tällä kertaa äitikin mukana mökillä.

Töihin ajatessa radiossa soi suomalaiskansallinen Leevi and the Leavings, ja härskit sanoitukset herkistävät melkein kyyneliin. Mieleen palaa monia ihmisiä, paikkoja, aikoja, tilanteita.

Pieniä vastoinkäymisiä

Lähimarket ei enää tilaa norjalaista ruskeaa herajuustoa. Vieroitusoire!

Ja jos joillakin on joskus bad hair day,  meidän perheessä oli eilen varsinainen huono käsi -päivä. Ensin tuli 12-vuotias kolhuilla ja kuhmuilla kun oli kaatunut pyörällä ja sai oikeaan käteensä erinäisiä laastareita ja paikkoja (ja kehut kun oli ollut kypärä päässä) - illalla vielä 9-vuotias tuli side kädessä futista pelaamasta, kun kaveri oli tömähtänyt päälle. No ei vakavampaa kummallakaan.

Mutta kun ottaa nämä ja vanhimmaisen hammaslääkärit ja omat harrastemenot huomioon, oli ihan hyvä etten luulotellut tekeväni kamalasti työasioita näinä kotona vietettävinä välipäivinä. Eihän ne lisätyöt tämän hetkiseen työsopimukseeni kuuluisikaan, eli täytyy koettaa malttaa olla niin kuin toisetkin keikkatyöläiset - töissä kun on töissä ja vapaalla kun on kotona. Tavallaan aika kivaa.

JJK on putoamassa alemmalle sarjatasolle. No se ei meitä haittaa, ensi kaudella on sitten samoissa otteluissa tämänhetkisen ja entisen asuinpaikan joukkueet. Voidaan vaikka välillä istua vieraskatsomossa.

Ihania naisia

Viikonloppu meni käytännössä kokonaan doulakoulutuksessa. Jos en ollut siellä, aivot prosessoivat asiaa, ja puoliso joutui kuuntelemaan ja kommentoimaan sataa eri juttua aiheeseen liittyen.

Lyhyesti: tosi antoisa koulutus, kouluttajalla riittävästi kokemusta ja näkemystä ja taitoa ohjata keskustelua. Tietoa tuli, omia kokemuksia ymmärtää paremmin tuota tietopohjaa vastaan. Käytännön harjoitteita tehtiin niin ettei ole ihan kädetön olo jos joskus päätyy tukihenkilöksi synnytykseen.

Ihaninta oli tunnelma. En muista olisinko koskaan tuntenut samanlaista tuttuuden, avoimuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin tuossa kouluttaja-koulutettavat -porukassa. Kukaan ei vielä lauantai-aamuna tuntenut toisiaan. Lounaaseen mennessä tunnelma oli lämmennyt jo jonnekin te-kaikki-olette-ihania -tasolle ja seuraavana päivänä ei tuntunut ollenkaan kömpelöltä tai vaivaannuttavalta hieroa toistensa alaselkää tai kommentoida miltä tuntuu roikkua rebozo-liinan varassa polvet koukussa.

Tuli myös iso kiitollisuus siitä, miten omat synnytykset ovat menneet. Se että ensimmäinen kokemus oli hyvä ja hyvin pitkälti luonnonmukainen antoi eväitä taas seuraaviin. Ei olisi ollut mikään ihme, jos kokemus olisi ollut ihan toisenlainen. Miten monelta toimenpiteeltä, toipumiselta, vaivalta, hankaluudelta ja puuttumiselta sitä onkaan onnistunut välttymään! Miten paljon helpommalla on päässytkään!

Synnyttäminen harrastuksena III

Eilen kotiin pöllämystyneenä pitkistä työvuoroista ja ajamisesta ja kuulemaan perheen kuulumisia ja toteamaan että työhuone on järjestelty uudelleen ja kaikki on sujunut ilman minuakin. Se on aina hyvä huomata.

Eikä nelivuotias tietenkään (eikä pidäkään) arvosta lainkaan sitä, että lähden huomenna ja ylihuomenna heti melkein koko päiväksi harrastamaan. Mutta kun mutta kun noita kurssipäiviä on niin harvoin ja olin jo toukokuussa näille ilmoittautunut ja ja ja...

Huomenna siis doulakurssille.

***

Ai niin, pitikö itsekin olla jotain mieltä. Jos vielä menisin itse synnyttämään, muistuttaisin itseäni näistä kymmenestä periaatteesta (saa olla eri mieltä):

1) Synnytys on osa naisen normaalia seksuaalielämää – intiimi ja henkilökohtainen tapahtuma, jossa ei yleensä ole mitään ”selviämistä” tai hätää. Synnytys ei ole hätätila eikä sairaus eikä synnyttäjä ole potilas. 

2) Tukihenkilö on synnytyksessä synnyttäjää varten (samoin kätilöt ja lääkärit on hyvä mieltää palvelijoiksi). On hyvä miettiä jo etukäteen onko hillittävä itseään, padottava tiettyjä osia itsestään tukihenkilön edessä. Voitko olla varma, ettei sinua nolota tai pelota synnyttää hänen läsnä ollessaan – ja että hän ymmärtää että synnytys on kaunis ja upea mutta myös raadollinen tapahtuma kaikkine ihmiseritteineen, tukihenkilölle välillä pohjattoman tylsää (synnyttäjä ei rupattele, ja tukihenkilön rupattelu kätilön kanssa voi tuntua synnyttäjästä epäkohteliaalle), ja ilman synnyttäjää kannattelevaa hormoni-cocktailia myös raskasta. Tukihenkilön on oltava valmis TUKEMAAN, sekä henkisesti että myös fyysisesti jos niin tahdot.

3) ”Ei” on lähtökohtaisesti hyvä vastaus aina kun kysytään jostain toimenpiteestä – ellei oikeasti ole ongelma ja äkillinen kriisi.

4) Kipu on synnytyksessä kaveri, ja myös pelko voi olla kumppani jonka voi toivottaa tervetulleeksi synnytyshuoneeseen. Eikä se estä sitä, etteikö myös mielenrauha mahtuisi mukaan.

5) Pysy pystyssä, pysy liikkeessä. (Synnytys on nopeampi ja helpompi. Ei välttämättä kivuttomampi.)

6) Se pohjattoman toivottomuuden fiilis, jonka useimmat kokevat jossakin vaiheessa synnytyksen loppupuolella - "minä en selviä tästä!" - se on sitä varten että huudetaan apuvoimat kehiin, kohta syntyy vauva!

7) Ei ole tarpeen ponnistaa ennen kuin kroppa sanoo että nyt on pakko. Sitä ei voi olla huomaamatta. Vaikka kohdunsuu on auki ja kätilö käskee ponnistaa, on turha hoppuilla jos vauva ei ole valmis. Jos pysyy edelleen pystyssä, painovoima ja kohtu hoitavat suuren osan työstä.

8) Vauvan kanssa ei tarvitse heti ruveta kamalasti häseltämään. Hän on juuri syntynyt. Napanuoralla ei ole kiire. Pestä ehtii, pukea ehtii, mitata ehtii sitten joskus. Imettääkin ehtii vähän myöhemmin. Ihokontaktista ja ensi-imetyksestä on puhuttu niin paljon, että ne kyllä hoidetaan kätilön ohjeistamana ja hyvä niin. Mutta vauva ei välttämättä ole valmis imemään heti vartin päästä. Saattaa mennä tuntikin. Ei ole kiire. Voi köllötellä sylikkäin ja höpötellä. Tutustua. Antaa vauvan rauhoittua ja herätellä vaistonsa. Kun vauva on valmis ryömimään rinnalle, sen kyllä näkee. Vauvaa ei tarvitse välttämättä edes paljon auttaa, hän on elementissään.

9) Istukka syntyy kyllä, puoli tuntia tai kauemminkin ei ole aika eikä mikään odotella. Ei hätää.

10) Seuraavat päivät: nukutaan, syödään, juodaan ja imetetään. Imetys ei ole ehkä helppoa, mutta ei kai mitään taitoa opi hetkessä. Vauvasta tuskin tarvitsee lepoa – kaikesta muusta kylläkin. Jos sairaalalla on hyvä, kotiin ei ole kiire vaikka hoitaja hoputtaisikin. Ehtii sinne huomennakin. Tai ylihuomenna. Toisaalta, jos kotona on hyvä, siellä pärjtään kyllä. Lapsihan ei ole sairaalan oma, ja se tarvitsee lähinnä vanhempansa.

Synnyttäminen harrastuksena II

Doulakurssi tulee ihan kohta.

Olen siis lukenut jo kesällä lukemani kirjapumaskan lisäksi aika paljon nettisivuja ja sekalaisia blogeja ja tekstejä. Varmaan enemmän kuin omina raskausaikoina. Ja ehkä nyt onkin eri tavalla vastaanottavainen tiedolle ja mielipiteille, kun ei ole oma lehmä niin syvällä ojassa.

Kirjoista on tiiviit arviot ”Luettuja” –sivulla.

Muutama linkki. Kätilöliitto on ollut fiksuilla linjoilla, ja ollut huolissaan liiasta synnytyksiin puuttumisesta. Synnytystupa on juuri se malli, jota tähän maahan kaivataan.

Lopuksi yksi oivallinen teksti synnyttämään menijän luettavaksi: ei haittaa vaikka pelottaa.

Minimalismia tunturimaisemassa

Kävin viikonloppuna eräänlaisen kollegan luona yökylässä. Jonkinmoinen ajomatka napapiirin tuntumasta vielä ylöspäin, havupuun puurajan taakse. Perillä pysäköitiin auto, ja vedettiin perämoottori käyntiin. Vaihtoehtoina olivat kolmen kilometrin jalkapatikka mönkijän uraa tai noin vartti veneellä järven yli. Taloon ei ollut tietä perille.

Itse talo oli modernimpi kuin meidän, olihan se 50 vuotta nuorempi. Olisimme voineet istua iltaa uudenaikaisessa kerrostalokaksiossa (josta on mahtava tunturinäkymä). Illuusio hälveni siinä kohtaa kun seurasin ennätysvähällä vedellä hoidettua tiskiä, ja sain ohjeet siitä miten kädet saa puhtaaksi vähimmällä määrällä vettä vessassa käynnin jälkeen. Huussi oli siis ulkona ja vesi tuli sisään kannettuna. Juomavesi kesän aikaan suht kaukaa kannettuna.

Samassa pihapiirissä asui myös kollegan puolison isä ja setä. Jos jätetään pariskunnan tuore talo pois laskuista, pihapiiri oli hyvin perinteinen noita oloja ajatellen. Erillisiä mökkejä, varastoja, tarvekaluja.

Sain kalaa ja mustikoita. Sain myös perunoita, sillä niitä ja sipulia minua oli pyydetty tuomaan tullessani. He kun eivät olleet aikoihin käyneet kaupassa.

Kovin paljon lähemmäs luontoa ei ehkä Suomen oloissa pysty palaamaan. Vaikka kuinka olisi tehdasvalmisteinen pöytä vaaleapintaista puuta ja merkkiastiat pöydässä. Kollega nauroi joutuvansa ihan ihme hommiin tuolla asuessaan - touhuamaan polttopuiden, moottorikelkkojen, kalojen ja lihojen kanssa. Postin haku maantien varresta antaa päivään rytmiä, ja siinä yhteydessä pääsee myös halutessaan kävelemän asfaltilla. Aina välillä on kuulemma erittäin terveellistä ja ihanaa päästä kaupunkeihin ja yliopistoihin, tukka kammattuna ja kaupunkivaatteet päällä!

(Niin, ja tässä maassa asuu edelleen väkeä, jonka ei tarvitse tehdä tätä "paluuta luontoon". Eivät ole ikinä lähteneetkään. Eikä heihin missään nimessä sovi määreenä "viherpiperrys", joka on yksi tämän tekstin tunnisteista. Elävät vaan elämäänsä, sitä samaa elämää kuin menneetkin sukupolvet.)

(En itse tahtoisi tehdä juuri tuota valintaa. Sosiaalinen piiri olisi aivan liian pieni. Ja elämä ehkä siltikin liian raskasta. Takaisin kivikaudelle mutta isommalla porukalla?)