Se se oli

Siis kesäviikonloppu. Ehkä viimeinen, ehkä ei (siis rauhallinen ja lomaisa). Ja kyllä Suomen luonto tarjoaa paljon edullista hupia, jos vaan riittää laaja-alaisia ystäviä ja edes hiukan aikaa ja intoa pistää nenä ulos ovesta.

Lauantaina ystäväpariskunnan luona, uiden, syöden ja kajakoiden. Siis pojat meloivat kajakeilla.

Sunnuntaina kotona - aamupäivästä puolison ja hänen ystävänsä kanssa ihan takapihan lähellä kallioille kiipeämässä, iltapäivästä  epämääräisiä pikkuteitä ajellen vanhimmaista ja hänen ystäväänsä kauan odotetulle heppaleirille viemässä.

Ja kaiken aikaa 12-vuotias vetää niskaansa pyyhkeen ja snorkkelin ja ajaa kavereiden kanssa jollekin rannalle. Ihanuutta! (koulun alkuun kymmenen päivää)

Viimeisiä

Viimeinen viikonloppu ennen kuin keskiviikkona starttaa taas henkilökohtainen ralli Jyväskylä-Rovaniemi. Neljäksi kuukaudeksi, työjuttuja, päivystystä.

Stressausta vuorojen vaihdosta (pitkät pätkät molemmilla paikkakunnilla toiveissa), kevyttä marjojen keräystä pihapuskista, kesäkeliä, omien ja naapurin lasten ruokkimista.

Puskia ja peräkyliä etelänaapurissa

Kun pyykkikori on hetkellisesti tyhjä ja hiekat puisteltu pois kaikista kengistä, voi naputella reissun kokemukset muistiin (menee matkapäiväkirjaksi tämä blogi). Mutta tässä siis raportti Viron reissusta, jota on suunniteltu talvesta asti ja majoituksia varattu toukokuusta saakka. Tavoitteena oli nähdä jotain muuta kuin Tallinna ja Pärnu, olla yhdessä perheen kanssa ja saada uida. Nämä tavoitteet täyttyivät upeasti.

Reitti oli Jyväskylä- Helsinki- Tallinna- Tartto- Räpina- Värska- Vöru- Kilingi-Nömme- Kabli- Ainazi (Latvian puolella)- Pärnu- Tallinna- Helsinki- Jyväskylä. Aikaa oli varattu kuusi päivää ja viisi yötä (yhdet Tartossa ja Värskassa, kolme Kablissa.

Matkamittariin tuli Suomessa noin 540km ja Virossa noin 750km. Rahaa meni tietenkin paljon - jotain luokkaa 1500e kun mukaan lasketaan myös ruoat ja ostokset (kotonakin olisi tosin ollut syötävä). Mutta majoitukset eivät olleet kalliita, uimaan ja museoon sai edulliset perheliput ja hintatasohan on sen verran maltillinen että kaupan ruokia saa pikkurahalla ison kassin ja meidänkin kuusi henkeä pystyy ruokailemaan kunnon ravintolassa kokonaishintaan 30-50e. Ja olo on sellainen, kuin olisi käynyt kauempanakin ja ollut poissa kauemminkin.

Ohjenuorana meillä oli ensialkuun vain google mapsista tulostettu huono koko maan kartta ja vuoden -92 matkaopas (joka keskittyi aika paljon Kalevipoegin sankaritekoihin ja muihin muinaismuistoihin) joten Vörun jälkeen kaikki tuntui paljon helpommalta (tai ainakin ennustettavammalta) kun ostimme maantiekartan. Mutta siis ilmankin olisi paikkoihin löytänyt, sen verran hyvin tiet oli merkitty. Ja mitä tulee luontokohteisiin ja niihin muinaismuistoihin, ehkä jopa paremmin kuin Suomessa. 

Hauskaa oli ajella puskassa peräkylien läpi - isoilta teitä päästiin eroon kaikilla muilla väleillä paitsi Tallinna-Tartto ja Pärnu-Tallinna. Maisemat olivat ajattomia (lue: vanhanaikaisia), tiet paikoin huonokuntoisia, metsää piisasi, ja peltoa, ja haikaroita, ja talonrohjoja, ja vinttikaivoja, ja tuulimyllyjä. Ja kun kysymyksessä on niin pieni maa, ei kylien välit olleet niin pitkiä ja uuvuttavia kuin Suomessa. (Se että puolisolla on kokemusta Virossa autoilusta, auttoi taatusti. Voin kuvitella että ensikertalaista saattaisi auton ratissa jännittää.)

Muutama kohde ja paikka:

Tartossa majoituimme Tampere-majaan, joka on ihan vanhassa keskustassa ja tosi idyllinen 1700-luvun taloon remontoitu vierasmaja. Naapurikadulla on lelumuseo leikkihuoneineen, joka itsessään on hyvä peruste matkustaa Tarttoon.

Hotelli Räpinassa oli valkoisten pöytäliinojen ravintola, ja hyvää ruokaa eikä ketään muita syömässä. Pikkuteiden pikkukahvipaikat tarjosivat kotiruokaa pilkkahintaan.

Värskassa olisi ollut suuri ja neuvostohenkinen Sanatorium, mutta me majoituimme hassusti uimahallin yläkerralta tuntuneeseen vesipuiston (Värska Veekeskus) hotelliin. Huoneesta näkymä allasosastolle! Ja joka paikkaan mennäkseen, myös aamiaiselle, tarvitsi rannekkeen. Vesipuisto oli siis isohko uimahalli, mutta meille ihan riittävä. Ison altaan lisäksi oli mineraalivesialtaita, lasten altaita, 25m allas jossa sai myös hyppiä ja jonka meidän koululaiset saivat pitää ihan omanaan, ja kahluuallas jonka pohjalla oli kiviä.

Kablissa majoituimme hotelliin nimeltä Lepanina, jonka rakennusaika jäi arvoitukseksi (80-90-luku?) ja jonka arkitehtuuri teki vaikeaksi arvioida kuinka iso paikka on ja kuinka paljon väkeä hotellissa oli. Sellainen pitkä pötkö punatiiltä, paljon rappusia ja käytäviä. Huoneista on upea merinäköala, ja hotellin edessä on uima-allas. Ympärillä metsää ja minigolf ja rantaa lisää ja lisää ja lisää. Jos ei olisi ollut niin JÄRKYN tuulista, olisi ollut vielä nautinnollisempaa. Nyt nautimme lähinnä rauhasta ja aaltojen äänestä ja hotellin hassuudesta - lämpimällä ja tyynellä olisi voinut nauttia uimisestakin. Toki lapset uivat koko ajan, mutta ei heillä lämmin ollut. Niin, ja Lepaninaan ei kannata mennä jos on kovin herrkä yhdistelmälle kostea sisäilma ja kokolattiamatot. me pärjäsimme ihan hyvin, mutta pyyhkeet eivät kyllä kuivuneet millään ilveellä.


Kablista oli Latvian rajalle vain 15km. Pakkohan siellä oli käydä. Rajalla oli vain valvontakamera ja kylä muuttui sujuvasti ojan takana toiseksi. Kylttien väri vaihtui ja kieli kylteissä. Mutta niin helppo oli ajaa Latviaan, että heti alkoi miettiä muutaman vuoden päähän laajempaa Balttian kierrosta omalla autolla. Ja mitä teimme Ainazissa? Tietenkin menimme Hesburgeriin!

Pärnu tuntui peräkylien jälkeen isolta ja ruuhkaiselta ja suomen kieltä kuuli siellä ihan liikaa meidän makuumme (eteläosissa maata puhuttiin muuten hotelleissakin suomea ihmeen vähän ja englantia vielä vähemmän). Taatusti sielläkin olisi kiva lomailla ja olihan se ranta upean ja vanha keskusta kivan näköinen. Mutta mahdollisilla seuraavilla kerroilla äänestäisin kuitenkin uudelleen pienempien paikkojen puolesta.

Aika hyvin oltiin saatu koottua kaikille kelpaava reissuohjelma. 9-vuotias olisi arvostanut uudemman aikaisia hotelleja, 14-vuotias olisi tahtonut puissakiipeilypuistoon ja vanhemmat olisivat mielellään pysähtyneet useampaan uhrilehtoon, luontokohteeseen tai muinaismuistopaikkaan. Lapsista oli kivaa uinti ja haikarat. Nuorimmainen muistelee eniten laivaa, ja hiukan pelokkaasti rannikon tuulia. Totta kai kun kuusi henkeä on reissussa ja ison osan ajasta pienissä tiloissa, kähinää tulee. Mutta ei nyt kamalasti. Ravintoloissa pitää muistuttaa säännöllisesti miten pitäisi olla. Mutta sekin alkoi loppua kohden sujua (saatiin kertaheitolla enemmän kokemusta lasten kanssa ravintoloissa ruokailusta kuin koskaan ennen - reissun viime vaiheessa ei laivan buffettiin meno jännittänyt enää ollenkaan). Kuusi päivää on liian lyhyt aika olla autoilemassa perheen kanssa - ryhmädynamiikka käynnistyy kunnolla vasta toisella viikolla, kun muistelen pohjoisen reissujamme. Siihen nähden meni tosi hyvin.

(Vanhemmat laittavat korvan taakse, että vessassa kannattaa käyttää koko laumaa ennen kuin mennään autojonoon odottamaan laivaan pääsyä, ja ruoka-ajoista on reissussakin hyvä pitää kiinni. Ja hytti on ihan hyvä investointi vaikka laivamatka kestäisi vain sen 2 ja puoli tuntia.)

Ja kyllä oli kummallista ja helppoa kun kouluikäiset osaisivat kuljeskella keskenään laivalla, ja nelivuotiaskin kykeni löytämään yksin huoneen siellä Lepaninan hotellissa.

Alppiniittyjä ja esitelmiä

Menneen reilun viikon aikana:

Otettu sunnuntaina vastaan mummi, pappa ja koira ja jätetty huusholli luottavaisin mielin heidän hoitoonsa. Ajettu Helsinki-Vantaalle, päästy koneeseen ja lennähdetty Zürichiin. Nautittu siitä kun kohde on tuttu, eli löydetty helposti ensimmäinen juna, toinen juna ja kolmas juna, vaikka harmi kyllä kolmannen kohdalla oli tullut jo pimeä. Viimeinen pätkä Davosiin kun on aika hieno, jyrkänteitä ja alppiniittyjä ja mutkaista raidetta.

Todettu, että nyt kannatti mokata. Olin säätänyt tulo- ja lähtöpäivien suhteen hotellin kanssa pariin otteeseen, eikä heillä ollut tarjota meille sen tasoista huonetta kun oli sovittu. Saatiin ihan liian hieno huone samaan hintaan. Puolisoa ei harmittanut enää yhtään se, ettei ollut rekisteröitynyt kokoukseen.

Puoliso teki etätöitä, lenkkeili vuorilla ja nautti hienosta huoneesta. Minä koetin omaksua paljon uutta liittyen lumeen, ilmastoon ja näiden kahden vuorovaikutukseen. Yleissivistävistä jäi mieleen se, että auringon aktiivisuuden heikentyminen kompensoisi kasvihuonekaasujen lisääntymisestä aiheutuvasta lämpenemisestä vain 20-30% seuraavan sadan vuoden aikana. Ja että mannerjäätiköiden sulamisesta aiheutuvaa merenpinnan nousua arvioitaessa on erittäin tärkeää huomioida lohkeileminen rannikoilla.

Tapasin tuttuja Suomesta, Skandinaviasta, Amerikoista ja etenkin paikkakunnalta. Siellä kun on ansioitunut alan tutkimuslaitos ja se on monien kivojen ja taitavien tutkijoiden asemapaikka. Yksi heistä koodasi minulle hyödyllisen koodinpätkän. Toinen esitteli minua nuoren sukupolven tutkijoille henkilönä, joka on ollut mukana lumen mallinnuksessa heidän mallillaan jo yli kymmenen vuotta. Kun nimeni tunnistettiin (mutta ei naamaa) tuli hiukan pölyinen mutta kunniakas olo.

Parina päivänä ehdimme puolison kanssa seikkailla vuorilla yhdessäkin - Sveitsissä on niin ihana "vaeltaa", kun sen voi osaksi tehdä bussilla, junalla (!) tai hiihtohissillä, polut on merkitty pikkuruisin keltaisin kyltein ja kylteissä on merkitty myös missä on lähin baari, kahvila tai ruokaravintola. Yli 2000 metrissä käytiin ja lunta oli. Ja ravintoloissa juustoista ruokaa niin kuin asiaan kuuluu.

Hyväksi lopuksi siirryttiin torstaina Olteniin ja vasta perjantaina sieltä lentokentälle ja Riian kautta kotimaahan. Oltenissa oli hirmu hassu Bed&Breakfastin pitäjämies, vanha ystävä vaimoineen ja heidän tuore vauvansa. Kuukausi ikää ja alle 4kg painoa. Saatiin hiukan tyydyttää vauvanhoitotarvetta molemmat. Tuntui taas tosi luontevalta. Sveitsiläinen vauva ilmehtii, elehtii ja kommunikoi ihan samalla lailla kuin suomalainenkin.

Automatka Keski-Suomeen oli aika uninen, ja kaiken lisäksi radiosta tuli tangoa ihan koko ajan.

Kotona olivat pärjänneet hyvin, vaikka onhan tässä porukassa tohinaa ja elämää vaikka muille jakaa.

Kesälomainen fiilis jatkuu. Kun saisi matkalaskun tehtyä edellisestä reissusta, ja auton töötin korjattua, voisimme ylihuomenna käynnistyä koko porukan reissulle - taas Suomen rajojen ulkopuolelle. Lapset odottavat kovasti Viroa ja laivaa, ja kyllä minäkin. Hiukan stressiä aiheuttavat tuntemattomat määränpäät ja majoitukset yhteensä kolmella eri paikkakunnalla (ja hiukan ahtaasti), mutta eiköhän kaikki mene hyvin. Itärannikon hiekkaranta saisi olla yhtä pitkä ja rauhallinen kuin mainostavat.

Sitten taas reilu viikko kotilomailua, ja pään säätö pois tutkimuksesta ja kohti päivystysmoodia, ja käynnistys pohjoiseen. Näin se elämä menee, nopeasti.

Kivaa

Eilen: Särkänniemessä kastumassa. Mutta muuten oli kyllä kivaa.

Tänään: luontokirkossa kiertämässä luontopolkua ja laulamassa. Ja taas oli kivaa.

Huomenna: mummi ja pappa tulevat, me puolison kanssa lähdemme. Jos ei tapahdu ennalta-arvaamatonta, suljemme huomenna silmät Davosissa yhden lentokone- ja kolmen junamatkan jälkeen.

Arvatkaa vaan onko kivaa?

Yöelämää

Ehkä tätäkin on joskus ikävä.

Kun nukahtaa, voi olla melko varma siitä, että joku lapsistakin on vielä hereillä. Uni on hataraa, kun valoa on niin paljon (meidän tämänhetkisessä makuuhuoneessamme on huonot verhot) - vaikka en olisi uskonut näin ajattelevani, valoisia öitä rakastavana. Ja ne linnut pitävät ääntä.

Kun havahdun taas johonkin aikaan yöstä, vaellan vessaan ja tarkastuslenkille. Kuka nukkuu missäkin? Suljen parvekkeenoven tyttöjen huoneesta ja peittelen nuorimmaisen; huone on tuulettunut vilpoisesta kylmäksi mutta sitä ei teini huomaa. Poikien huoneesta sammutan 1-3 yövaloa ja tarkistan onko hälytinpatjan säätö varmasti päällä (kuinkahan monena keväänä tämä kummajainen on meillä ollut lainassa?).

Omaan sänkyyn takaisin. Hyvässä lykyssä puolison viereen - ja se pakollinen omasta huoneesta löytyvä lapsi on lattialla olevalla patjalla, ei vieressä.

Mielenrauhasta

Tilannehan voi olla kahdenlainen. Voi olla niin, että terveys on hyvä, kroppa pelaa, suhteet perheenjäseniin on keskimäärin kunnossa, kalenteri ei ole ihan levällään, laskut on maksettu, työtilanteen voi hyväksyä ja huushollissa ei mikään pistä pahasti silmään juuri sillä hetkellä. Tai sitten voi olla niin että jokin edellämainituista, tai monet, eivät päde. Voi olla riitaisiaa, tai sairaudet vaivaavat tai rahahuolet tai työtä on liikaa tai liian vähän tai kaikki kaatuu kotona päälle, vaikka pyykkivuoret ja pihahommat.

Sitten pään sisällä tilanne voi olla neljänlainen. Ulkoinen tilanne voi olla hyvä, ja sitä voi katsoa tyytyväisenä ja rauhallisin mielin. Tai ulkoinen tilanne on hyvä, mutta silti oma olo on levoton, tuskainen ja jotain enemmän kaipaava. Tai ulkoinen tilanne on kurja, ja sen näkee juuri sellaisena kuin se on - ja tempoo kohti parempaa. Tai ulkoisesta huonosta tilanteesta riippumatta pään sisällä on ihana rauha.

Tuo viimeksi mainittu olisi taatusti tavoittelemisen arvoinen olotila.

Eilen ja toissapäivänä ihastelin sitä, miten hetkellisesti kaikki on hyvin ja mielikin on hyvä. Ajattelin, että tästä pitää äkkiä kirjoittaa ennen kuin se menee ohi. No meni jo, ja paha tuuli tuli ilman mitään syytä.

On se harmi, ettei ihminen ole kone joka vain reagoi ulkoisiin tilanteisiin. Vai onko? Kai se ajan kanssa on eduksi, jos oppii katsomaan erilaisia hyviä ja huonoja tilanteita, välillä hyvällä ja välillä pahalla mielellä. Vai?

Akateemisen elämän suolia

Helle hellitti ja saimme viettää ihanat kaksi päivää eteläisessä Suomessa. Lapset olivat mummin ja koiran hoivissa ja me puolison kanssa nautittiin akateemisen elämän suolista (sanoi kollega - ja korjasi sitten että suolasta) ensin väitöstilaisuudessa ja sitten noin kymmenen vuoden takaisten opiskelu- ja työtovereiden kanssa lounastamassa ja hyväksi lopuksi karonkassa.

Karonkassa jutut kiersivät hiihtämisestä siihen kun oman ikäiset kollegat harmaantuvat vuoden tapaamattomuuden aikana eikä enää voi pitää itseään nuorena tutkijana, ja Helsingin silhuettia tarkasteltiin ahkerasti. Puheet olivat niin helliä ja rakastavia kuin karonkoissa aina.

Iltapuku mahtui päälle. (Tähän väliin on ihan pakko iloita siitä, että kymmenen kuukauden liikuntaharrastus näkyy ainakin siinä että ne vaatteet jotka uhkasivat käydä pieneksi eivät uhkaile enää. Ja koska en viitsi kirjoittaa erillistä kehumispostausta, niin kehutaan tässä yhteydessä sekin että juhannuksen aikoihin jaksoin ihan oikeasti hölkkäillä sen neljän kilometrin lenkin pysähtymättä välillä. Mikä tuntui syyskuussa inhimillisesti katsoen mahdottomalta.)

Karonkassa tulee aina myös hiukan haikea olo. Tätä ihmistä emme tällä porukalla enää kokoonnu kehumaan, ehkä jossain eläkkeellejäämisjuhlissa tai vanhana tai hautajaisissa korkeintaan. Oman nuoruuden opiskeluryhmästä on jäljellä enää muutama harva, jotka tällaiset juhlat voivat järjestää. Seuraavan polven juhlissa olemme kuitenkin eri roolissa.

Eilinen ja tämä aamu meni sitten siinä kun puolison isä tuli tänne leirivastuidensa jälkeen nukkumaan, ja kokkaamaan, ja katsomaan jalkapalloa. Nyt on lomaisa olo - vaikka tämän viikon loma onkin epälomaa jonka aikana on valmisteltava ensi viikon matkaa ja luettava sähköposteja.