Pieniä vastoinkäymisiä

Lähimarket ei enää tilaa norjalaista ruskeaa herajuustoa. Vieroitusoire!

Ja jos joillakin on joskus bad hair day,  meidän perheessä oli eilen varsinainen huono käsi -päivä. Ensin tuli 12-vuotias kolhuilla ja kuhmuilla kun oli kaatunut pyörällä ja sai oikeaan käteensä erinäisiä laastareita ja paikkoja (ja kehut kun oli ollut kypärä päässä) - illalla vielä 9-vuotias tuli side kädessä futista pelaamasta, kun kaveri oli tömähtänyt päälle. No ei vakavampaa kummallakaan.

Mutta kun ottaa nämä ja vanhimmaisen hammaslääkärit ja omat harrastemenot huomioon, oli ihan hyvä etten luulotellut tekeväni kamalasti työasioita näinä kotona vietettävinä välipäivinä. Eihän ne lisätyöt tämän hetkiseen työsopimukseeni kuuluisikaan, eli täytyy koettaa malttaa olla niin kuin toisetkin keikkatyöläiset - töissä kun on töissä ja vapaalla kun on kotona. Tavallaan aika kivaa.

JJK on putoamassa alemmalle sarjatasolle. No se ei meitä haittaa, ensi kaudella on sitten samoissa otteluissa tämänhetkisen ja entisen asuinpaikan joukkueet. Voidaan vaikka välillä istua vieraskatsomossa.

Ihania naisia

Viikonloppu meni käytännössä kokonaan doulakoulutuksessa. Jos en ollut siellä, aivot prosessoivat asiaa, ja puoliso joutui kuuntelemaan ja kommentoimaan sataa eri juttua aiheeseen liittyen.

Lyhyesti: tosi antoisa koulutus, kouluttajalla riittävästi kokemusta ja näkemystä ja taitoa ohjata keskustelua. Tietoa tuli, omia kokemuksia ymmärtää paremmin tuota tietopohjaa vastaan. Käytännön harjoitteita tehtiin niin ettei ole ihan kädetön olo jos joskus päätyy tukihenkilöksi synnytykseen.

Ihaninta oli tunnelma. En muista olisinko koskaan tuntenut samanlaista tuttuuden, avoimuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin tuossa kouluttaja-koulutettavat -porukassa. Kukaan ei vielä lauantai-aamuna tuntenut toisiaan. Lounaaseen mennessä tunnelma oli lämmennyt jo jonnekin te-kaikki-olette-ihania -tasolle ja seuraavana päivänä ei tuntunut ollenkaan kömpelöltä tai vaivaannuttavalta hieroa toistensa alaselkää tai kommentoida miltä tuntuu roikkua rebozo-liinan varassa polvet koukussa.

Tuli myös iso kiitollisuus siitä, miten omat synnytykset ovat menneet. Se että ensimmäinen kokemus oli hyvä ja hyvin pitkälti luonnonmukainen antoi eväitä taas seuraaviin. Ei olisi ollut mikään ihme, jos kokemus olisi ollut ihan toisenlainen. Miten monelta toimenpiteeltä, toipumiselta, vaivalta, hankaluudelta ja puuttumiselta sitä onkaan onnistunut välttymään! Miten paljon helpommalla on päässytkään!

Synnyttäminen harrastuksena III

Eilen kotiin pöllämystyneenä pitkistä työvuoroista ja ajamisesta ja kuulemaan perheen kuulumisia ja toteamaan että työhuone on järjestelty uudelleen ja kaikki on sujunut ilman minuakin. Se on aina hyvä huomata.

Eikä nelivuotias tietenkään (eikä pidäkään) arvosta lainkaan sitä, että lähden huomenna ja ylihuomenna heti melkein koko päiväksi harrastamaan. Mutta kun mutta kun noita kurssipäiviä on niin harvoin ja olin jo toukokuussa näille ilmoittautunut ja ja ja...

Huomenna siis doulakurssille.

***

Ai niin, pitikö itsekin olla jotain mieltä. Jos vielä menisin itse synnyttämään, muistuttaisin itseäni näistä kymmenestä periaatteesta (saa olla eri mieltä):

1) Synnytys on osa naisen normaalia seksuaalielämää – intiimi ja henkilökohtainen tapahtuma, jossa ei yleensä ole mitään ”selviämistä” tai hätää. Synnytys ei ole hätätila eikä sairaus eikä synnyttäjä ole potilas. 

2) Tukihenkilö on synnytyksessä synnyttäjää varten (samoin kätilöt ja lääkärit on hyvä mieltää palvelijoiksi). On hyvä miettiä jo etukäteen onko hillittävä itseään, padottava tiettyjä osia itsestään tukihenkilön edessä. Voitko olla varma, ettei sinua nolota tai pelota synnyttää hänen läsnä ollessaan – ja että hän ymmärtää että synnytys on kaunis ja upea mutta myös raadollinen tapahtuma kaikkine ihmiseritteineen, tukihenkilölle välillä pohjattoman tylsää (synnyttäjä ei rupattele, ja tukihenkilön rupattelu kätilön kanssa voi tuntua synnyttäjästä epäkohteliaalle), ja ilman synnyttäjää kannattelevaa hormoni-cocktailia myös raskasta. Tukihenkilön on oltava valmis TUKEMAAN, sekä henkisesti että myös fyysisesti jos niin tahdot.

3) ”Ei” on lähtökohtaisesti hyvä vastaus aina kun kysytään jostain toimenpiteestä – ellei oikeasti ole ongelma ja äkillinen kriisi.

4) Kipu on synnytyksessä kaveri, ja myös pelko voi olla kumppani jonka voi toivottaa tervetulleeksi synnytyshuoneeseen. Eikä se estä sitä, etteikö myös mielenrauha mahtuisi mukaan.

5) Pysy pystyssä, pysy liikkeessä. (Synnytys on nopeampi ja helpompi. Ei välttämättä kivuttomampi.)

6) Se pohjattoman toivottomuuden fiilis, jonka useimmat kokevat jossakin vaiheessa synnytyksen loppupuolella - "minä en selviä tästä!" - se on sitä varten että huudetaan apuvoimat kehiin, kohta syntyy vauva!

7) Ei ole tarpeen ponnistaa ennen kuin kroppa sanoo että nyt on pakko. Sitä ei voi olla huomaamatta. Vaikka kohdunsuu on auki ja kätilö käskee ponnistaa, on turha hoppuilla jos vauva ei ole valmis. Jos pysyy edelleen pystyssä, painovoima ja kohtu hoitavat suuren osan työstä.

8) Vauvan kanssa ei tarvitse heti ruveta kamalasti häseltämään. Hän on juuri syntynyt. Napanuoralla ei ole kiire. Pestä ehtii, pukea ehtii, mitata ehtii sitten joskus. Imettääkin ehtii vähän myöhemmin. Ihokontaktista ja ensi-imetyksestä on puhuttu niin paljon, että ne kyllä hoidetaan kätilön ohjeistamana ja hyvä niin. Mutta vauva ei välttämättä ole valmis imemään heti vartin päästä. Saattaa mennä tuntikin. Ei ole kiire. Voi köllötellä sylikkäin ja höpötellä. Tutustua. Antaa vauvan rauhoittua ja herätellä vaistonsa. Kun vauva on valmis ryömimään rinnalle, sen kyllä näkee. Vauvaa ei tarvitse välttämättä edes paljon auttaa, hän on elementissään.

9) Istukka syntyy kyllä, puoli tuntia tai kauemminkin ei ole aika eikä mikään odotella. Ei hätää.

10) Seuraavat päivät: nukutaan, syödään, juodaan ja imetetään. Imetys ei ole ehkä helppoa, mutta ei kai mitään taitoa opi hetkessä. Vauvasta tuskin tarvitsee lepoa – kaikesta muusta kylläkin. Jos sairaalalla on hyvä, kotiin ei ole kiire vaikka hoitaja hoputtaisikin. Ehtii sinne huomennakin. Tai ylihuomenna. Toisaalta, jos kotona on hyvä, siellä pärjtään kyllä. Lapsihan ei ole sairaalan oma, ja se tarvitsee lähinnä vanhempansa.

Synnyttäminen harrastuksena II

Doulakurssi tulee ihan kohta.

Olen siis lukenut jo kesällä lukemani kirjapumaskan lisäksi aika paljon nettisivuja ja sekalaisia blogeja ja tekstejä. Varmaan enemmän kuin omina raskausaikoina. Ja ehkä nyt onkin eri tavalla vastaanottavainen tiedolle ja mielipiteille, kun ei ole oma lehmä niin syvällä ojassa.

Kirjoista on tiiviit arviot ”Luettuja” –sivulla.

Muutama linkki. Kätilöliitto on ollut fiksuilla linjoilla, ja ollut huolissaan liiasta synnytyksiin puuttumisesta. Synnytystupa on juuri se malli, jota tähän maahan kaivataan.

Lopuksi yksi oivallinen teksti synnyttämään menijän luettavaksi: ei haittaa vaikka pelottaa.

Minimalismia tunturimaisemassa

Kävin viikonloppuna eräänlaisen kollegan luona yökylässä. Jonkinmoinen ajomatka napapiirin tuntumasta vielä ylöspäin, havupuun puurajan taakse. Perillä pysäköitiin auto, ja vedettiin perämoottori käyntiin. Vaihtoehtoina olivat kolmen kilometrin jalkapatikka mönkijän uraa tai noin vartti veneellä järven yli. Taloon ei ollut tietä perille.

Itse talo oli modernimpi kuin meidän, olihan se 50 vuotta nuorempi. Olisimme voineet istua iltaa uudenaikaisessa kerrostalokaksiossa (josta on mahtava tunturinäkymä). Illuusio hälveni siinä kohtaa kun seurasin ennätysvähällä vedellä hoidettua tiskiä, ja sain ohjeet siitä miten kädet saa puhtaaksi vähimmällä määrällä vettä vessassa käynnin jälkeen. Huussi oli siis ulkona ja vesi tuli sisään kannettuna. Juomavesi kesän aikaan suht kaukaa kannettuna.

Samassa pihapiirissä asui myös kollegan puolison isä ja setä. Jos jätetään pariskunnan tuore talo pois laskuista, pihapiiri oli hyvin perinteinen noita oloja ajatellen. Erillisiä mökkejä, varastoja, tarvekaluja.

Sain kalaa ja mustikoita. Sain myös perunoita, sillä niitä ja sipulia minua oli pyydetty tuomaan tullessani. He kun eivät olleet aikoihin käyneet kaupassa.

Kovin paljon lähemmäs luontoa ei ehkä Suomen oloissa pysty palaamaan. Vaikka kuinka olisi tehdasvalmisteinen pöytä vaaleapintaista puuta ja merkkiastiat pöydässä. Kollega nauroi joutuvansa ihan ihme hommiin tuolla asuessaan - touhuamaan polttopuiden, moottorikelkkojen, kalojen ja lihojen kanssa. Postin haku maantien varresta antaa päivään rytmiä, ja siinä yhteydessä pääsee myös halutessaan kävelemän asfaltilla. Aina välillä on kuulemma erittäin terveellistä ja ihanaa päästä kaupunkeihin ja yliopistoihin, tukka kammattuna ja kaupunkivaatteet päällä!

(Niin, ja tässä maassa asuu edelleen väkeä, jonka ei tarvitse tehdä tätä "paluuta luontoon". Eivät ole ikinä lähteneetkään. Eikä heihin missään nimessä sovi määreenä "viherpiperrys", joka on yksi tämän tekstin tunnisteista. Elävät vaan elämäänsä, sitä samaa elämää kuin menneetkin sukupolvet.)

(En itse tahtoisi tehdä juuri tuota valintaa. Sosiaalinen piiri olisi aivan liian pieni. Ja elämä ehkä siltikin liian raskasta. Takaisin kivikaudelle mutta isommalla porukalla?)

Synnyttäminen harrastuksena

Jatketaan nyt tuota jaarittelua tukiäitihommista. Ennen kuin lähden viikonlopunviettoon ihan ilman perhettä ja huomenissa ihanasti kyläilemään serkulla ja sitten yhden sortin kollegalla niin luonnon helmassa että siitä on romanttisuus kaukana.

Kuten edellisessä postauksessa sanoin, syksyllä en ehdi tehdä tällä tukiäitisaralla juuri muuta kuin käydä kolmena päivänä doulakoulutuksessa. Tai kahtena.

Mutta miksi doulahommaa?

No synnyttäminen on aika hieno ja intensiivinen kokemus, mutta tosi suurella todennäköisyydellä minulla elämänvaiheena taakse jäänyt. Ja kaikilla ei ole tukihenkilöä omasta takaa. Ja laajalti hyväksytään se näkökanta, että tukihenkilö tekee synnytyksestä äidille miellyttävämmän kokemuksen – parhaassa tapauksessa vähentää lääketieteellisten puuttumisten tarvetta, estää synnytyksen pitkittymistä ja niin edelleen. Eli win-win siinä missä vauvojen hoito ensikodillakin.

On toinenkin perustelu, vaikka doulana onkin sitouduttava synnyttäjän/perheen omiin tarpeisiin, ei omiin periaatteisiin. Silti ajatus luonnonmukaisemmasta ja sitä myötä HELPOMMASTA synnytyksestä ja sen edistämisestä kolkuttelee jossakin mielen kolkassa.

Olen nyt ollut mukana raskaus-, synnytys- ja imetyskuvioissa yli 15 vuotta. Edelleen ne jaksavat ihastuttaa ja ihmetyttää. Koko ajan olen jotain oppinut ja koko ajan liirannut lähemmäs luonnonmukaisuuden ihannetta – vaikka se taisi olla lähtökohta jo silloin kauan sitten, miksi muuten olisimme hakeutuneet Haikaranpesä-osastolle, vaikka en perusteita tosiaan enää muistakaan.

Nykyinen äitiyshuolto ja synnytysten ”hoito” taitavat edelleen olla kauempana luonnollisuuden ideaalista kuin pikkulapsen hoito (sillä puolella kun mm. vierihoito, imetys ja lapsentahtisuus alkavat olla jo päivän sana), eli tekemistä piisaa riittävästi vertaistoimijoillakin.

(Ei lähdetä keskustelemaan äiti- ja lapsikuolleisuuden vähenemisestä ja nykysynnytysten turvallisuudesta. Minun on vaikea uskoa miten ne eivät voisi olla yhtä aikaa turvallisia ja lempeitä, perheen valintoihin ja voimavaroihin luottavia.)

Harrastus jossa on ITUa

Mistähän sitä aloittaisi, politiikasta vai perhe-asioista. Siis kun varoittelin että tulee lukemisten ja pohdintojen ja uusien harrasteiden takia paljon tekstejä. Aloitetaan vaikka perhehenkisestä harrasteesta.

***

Kesä 2013, rakkauden kesä. Niin sanoi toukokuussa YleX. Ja jotenkin oli tosi hyvä kevät ja alkukesä. Melko tasapainoinen. Ja omaa energiaa tuli laitettua työn ja perheen lisäksi asioihin, jotka ehkä edesauttavat yhteistä hyvää. Se tuntuu aina tyydyttävältä. (En laske kivikautista blogikirjoittelua tähän, vaikka siitäkin voi jollekulle olla hyötyä tai ainakin iloa. Lähinnä se kirjoittelu on syntynyt omista lukukokemuksista ja ajattelusta, jotka taas ovat syntyneet näistä yhteistä hyvää edesauttavista asioista.)

Asiaan.

Kun on ollut aikaa (tähän kyyninen naurahdus), olen kevään 2013 aikana tehnyt sen minkä aioin tehdä jo edellisenä keväänä mutta sitten opiskelinkin meteorologiaa – alkanut ”kouluttautua” tukiäidiksi. Tarkoitan tällä siis vapaaehtoistoimintaa, jota voisi tehdä omaan tahtiinsa joko päivän vuodessa tai päivän viikossa, elämäntilanteesta riippuen, melko itsenäisesti tai sitten järjestöjen kautta (Aktiivinen synnytys ry, Imetyksen tuki ry ja Ensi- ja turvakotien liitto ry nyt ekana ovat tulleet mieleen). Siis äitien ja pikkulasten asioita, vertaistukipohjalta. Kokemusta tällaisesta vapaaehtoistyöstä minulla on Helsingin vuosilta sen verran, että puolison kanssa kävimme muutamia kertoja olemassa lapsenlikkoina ensikodilla. Nyt kun omat lapset ovat alkaneet kasvaa pois sylistä, asia tuntuu tosi päivänpolttavalta. Siis siinä mielessä, että just kun on oppinut miten pienten kanssa ollaan, niitä ei kotona enää olekaan.

Ihan omien kokemusten pohjalta ei tukea voi antaa (tai pitäisi), eli siinä mielessä jonkinlainen kurssittautuminen on hyväksi. Sain keväällä aloitettua helposta – Imetyksen tuen netissä käyty Imetystiedon peruskurssi oli keskusteleva, ja siinä sai perustiedon lisäksi pureskeltua omia ja toisten kokemuksia. Ja käytyä kertaalleen imetystukiryhmässä ja tavattua hommassa pyöriviä ihania äitejä.

Tämän jälkeen rohkaistuinkin vasta viisi vuotta roikkumassa olleeseen hankkeeseen, eli ilmoittamaan paikalliselle ensikodille että meitä olisi kaksi kappaletta uusia vapaaehtoisia toimintaan mukaan. Ja sinnehän pääsi avosylin. (Kaikille kiinnostuneille tiedoksi – paikalliset ensikodit ottavat vastaan ihmisiä jotka osaavat hoitaa vauvoja, mutta myös ihmisiä jotka osaavat jutella toisten ihmisten kanssa, tehdä pieniä talonmiehen töitä, leipoa, askarrella, olla vaan.) Kahdesti olemme nyt käyneet kolme tuntia kerralla ja 3h/kk on juuri sopiva sitoutumisen aste tässä elämäntilanteessa. Ja joulukuuhun asti laitettiin homma katkolle, kun olen niin paljon poissa paikkakunnalta. (Tai mistä sen tietää jos puoliso saa aikaiseksi – meille ja etenkin hänelle kysymyksessä on todellinen win-win. Ensikodin asiakas saa omaa aikaa, ja hän saa hoitaa pientä vauvaa.) Täytyy sanoa että ensikodilla ollessaan tuntee tekevänsä sitä mitä osaa, ja paljon pienemmän paineen alla kuin kotona. Aika hurmaavaa.

Seuraava askel tuntui mahtuvan syksyn kalenteriin, vaikka vaatiikin kaksi-kolme kertaa muutamia tunteja kahden kuukauden aikana. Ja tämä on ensikodin lisäksi se askel, josta aidon oikeasti ja kaikkein eniten olen innostunut – synnytysdoulakoulutus. Sitä en tiedä uskallanko tai ehdinkö lähivuosina mukaan tositoimiin. Mutta niin kuin imetystuen puolella, onpa takaraivossa ja plakkarissa jotain muutakin kuin oma kokemus. Johon pelkästään nojaten saattaisi olla aika yksisilmäinen ja aina oikeassa.

On niin kivaa kun a) oma elämäntilanne on sellainen, että energiaa ja aikaa vapautuu myös johonkin ”ylimääräiseen” ja b) kun se ylimääräinen on jotain, jossa voi käyttää omia kertyneitä taitojaan ja kokemuksiaan ja c) siitä ylimääräisestä on apua ja iloa jollekulle toisellekin, ja vielä kaiken huipuksi d) se ylimääräinen loksahtaa jotenkin kivasti osaksi sitä ajattelumallin muodostusta jonka kanssa olen nyt lukemisiani lukenut ja pohtimisiani pohtinut.

Ma raportoin sitten kun koulutus on ohi tai käynnissä.

Hop hop

Kävin Keski-Suomessa kääntymässä. Tai siis toimitettiin lapset kouluun lopulta aika hyvillä mielin joskin väsyneinä ja puolison kanssa otettiin työn alle vähän lepäämistä ja paljon kesän jälkien hoitamista - pyykkejä 1-4 reissusta, teltan kuivatusta, sen sellaista. TV näyttää onneksi MM-kisoja. Nuorimmainen meni pitkästä aikaa hoitoon, ja vuotta nuorempi hoitokaveri oli selvästi kaivannut. Tarttui kädestä ja sanoi vakavasti: "Minä pidän sinusta huolta. Minä pidän sinusta huolta KOKO AJAN."

Eilen tulin tänne takaisin. Nyt on hahmotettava tuleva viikko tai reilu sellainen - kuinka paljon on päivystystä, kuinka paljon ehtisi tehdä muita töitä, entä muita hupeja.

PS. Mietittiin pitäisikö jonnekin synnytysvalmennuksen yhteyteen toimittaa lista niistä kummallisista hommista, joita olemme vanhempina joutuneet viimeisen 15 vuoden aikana tekemään. Kuluneen viikon ajalta siihen olisi voinut lisätä esim. perhekuvassa käynnin joulupukin kanssa, homeeseen menneen ratsastuskypärän pesun sekä myöhässä olevan kasvion teossa avustamisen.

Ihmisten ilmoille, ihanko totta?

No saivathan lapset jonkin verran keskinäistä draamaakin aikaiseksi, ja lisädraamaa siitä kun kouluun pitäisi mennä perjantaina. Vaikka aikataulut ovat edelleen kesäajassa, jalkapohjat likaiset, vaatteet savunhajuiset ja tukka sekaisin. Ja koulureppu halki tai ainakin täynnä kalastuskamppeita.

Tavoitteena on joka tapauksessa siirtyä huomisen aikana kotiin siistiytymään.

Ja minä tulen tänne ensi viikolla takaisin, tällä kertaa ilman perhettä.

Pitkien työvuorojen hyödystä

Lappi on ollut lämmin, lapset ovat olleet mökki-henkisiä ja päivät (ja yöt) siis rauhallisia.

Työvuorot ovat olleet äkkiseltään pitkiä, mutta muutamia varhaisen aamun kriisejä lukuunottamatta myös niin väljiä kuin muistelinkin. Varoituksen sana on siis paikallaan. On ollut aikaa jopa omille ajatuksille ja niiden pukemiselle tekstiksi.

Olen tänä vuonna lukenut aika paljon tai ainakin laidasta laitaan. Kaunokirjallisuuden lisäksi muun muassa kulttuuriantropogiaksi ja taloustieteeksi luettavaa kamaa, ja netistä kaikenlaista vauvoista ja synnytyksestä aina erilaisiin poliittisiin järjestelmiin ja sata vuotta vanhoihin palopuheisiin. Näistä saattaa tulla lähiaikoina tiuhaan tahtiin ajatuksia ja heijastumia tänne blogiinkin.

Nyt katsomaan onko perhe laittanut mökille nuotioita vaiko ei. 

Vaihteen vaihto

Olemme siirtyneet fyysisesti osan perheen kanssa Lappiin ja olen siirtynyt sekä fyysisesti että henkisesti taas sääpäivystyksen pariin. Tai henkisellä puolella on hiukan takaraivossa paljon muutakin, mutta ainakin ensimmäiset työvuorot on pyrittävä keskittymään juurikin säähän.

Vaihtelu on jälleen hyvästä - etenkin tuntuu taas tosi hyvältä olla pohjoisessa ja tietää että tätä on luvassa nyt aika paljon lähitulevaisuudessa. Sekin on ihan kiva, että osaan tehdä homman edelleen - jos en paremmin kuin viime vuonna niin en huonomminkaan.

Kaksi nuorimmaista tuli mummun kera viettämään mökkielämää (Ampiaispesä! Veden pumppaus! Kaasujääkaapin käynnistys!) eli ihan erakkona en saa olla ennen kuin koulujen alun jälkeen. Puoliso ja kaksi muutakin aikovat pistäytyä muutaman päivän ennen kuin lapsia kutsuvat perhepäivähoito sekä luokka-asteet kolmonen, kuutonen ja kasi.