Ongelmia ja ratkaisuja

Pojat jakavat huoneen ja ongelmana on ollut se että toinen ei halua nukahtaa pimeässä ja toinen ei saa unta jos huoneessa on valoa. Tämä on ollut yksi syy siihen, että jompikumpi usein hiiviskelee meidän huoneeseen nukkumaan.

Ajateltiin lopultakin tehdä asialle jotakin. Vaikkapa siirtää sänkyjä niin, että ne jäävät pikku seinämän eri puolille. Vanhimmaisen kanssa mentiin Prismaan ja ostettiin 19 eurolla verhotanko. 14-vuotias tytär otti kätösiinsä sahan, akkuporakoneen ja sopivia ruuveja ja lyhensi tangon ja väkersi sen seinämän jatkoksi kattoon kiinni ja ripusti siihen ison tummansinisen päiväpeiton.

Katsotaan nyt oliko tämä ratkaisu. Ainakin huone on nyt ns. jaettu. Ja äidillä huoli pois siitä pärjääkö tytär omassa huushollissa vai tarvitaanko jokaisen taulun ripustamiseen isän tai veljen vierailua.

Puoliso tulee hautajaisreissultaan perjantaina tosi myöhään. Näillä näkymin minun pitäisi olla töissä perjantaina aamulla, siellä toisella paikkakunnalla. Olen tämän päivän vainonnnut kollegoja mitä mielikuvituksellisimmilla vuoronvaihtosuunnitelmilla. Ja päässä pyörii myös sellaisia mahdollisia ratkaisuja joihin kuuluu lasten siirtelyä ja yökyläilyjä.

Aina nämä jotenkin on ratkenneet.

Harvenee

Meidän lapsilla on ollut sankka isovanhempien joukko - on minun savolainen sukuni, on puolison biologinen suku pohjoisessa, ja etenkin adoption kautta saadut laajat suvut Etelä-Suomessa ja jopa ulkomailla. Isovanhempia on löytynyt kahdesta sukupolvesta, eri kielialueilta ja monesta maasta.

Mutta kato käy. Eilen tuli tieto että puolison isän äiti on siellä kaukomailla kuollut. Tervehän hän ei ole ollut enää vuosiin, ja ollut pariin otteeseen sairaalalla toimenpiteissä ja tarkkailussa kuluneen vuoden aikana. Ei siis tullut yllätyksenä.

Mutta onhan se aina suru, etenkin niille lähimmille, ja se tieto on haikea että väki harvenee siitä päästä missä on muistoja ja kokemuksia niiltä ajoilta joita itse tai itseä nuoremmat eivät ole olleet näkemässä. Ne tarinat mitä ei ole kirjoitettu muistiin tai kerrottu eteenpäin ovat lopullisesti menneet.

Merellinen lehtiä

Pitää vaihtaa talvirenkaat siihen autoon, joka lähtee aamulla pohjoiseen. Yöpakkasia luvassa.

Tällä välin saatu kokea iloa ystävien vauvasta (viikon vanha), sukulaisten taaperosta (eilen 2-v synttäreillä) ja mikä ettei omastakin laumasta.

Ärsyynnytty muun muassa vaahteranlehtimerestä (joka pitäisi haravoida niin kuin joka syksy) ja tietokoneista jotka ei muka jaksa laskea uusia suureita 80 000 rivistä säähavaintoja.

Sitä, tätä ja tuota (taas)

Nuorimmainen on ollut samalla hoitajalla jo kolmisen vuotta. Pidettiin tänään varhaiskasvatuskeskustelu, hyvissä ajoin. Todettiin että vakavin ongelma on peukalon imeminen, ja siihen ehkä voisi auttaa pinkki kynsilakka. Ilmeisesti hoitoryhmässä ei ole ongelmia, jos hoitajan arvio on "en tiedä mitä tekisin jos minulla ei olisi tuota tyttöä ryhmässä". (Hän muisteli siis viime vuotta, kun hänellä oli yhtäaikaa kolme vilkasta noin 2-vuotiasta mutta onneksi yksi rauhallisempi juttukaveri siinä lisänä.)

Oli koulujenväliset yu-kisat eilen. Meidän perheen edustus oli 12-vuotias keihäs- ja korkeusmies. Vankkaa keskikastia molemmissa lajeissa. Ja kyllä oli monta tuttua naamaa, etenkin lasten ja nuorten joukossa urheilukentällä ja katsomossa!

Eli alkaa vanhemmuus sujua ja tuntua tutulta? No joo. Riideltiin tai ehkä tarkemmin sanottuna tapeltiin railakkasti mainitun 12-vuotiaan kanssa sitten koko eilinen ilta.

Vaikka kuinka on tuttua ja teoriassa kaikki menee, ei se käytäntö sitten olekaan oppikirjasta.

Viikonloppuun voisi kuulua sadonkorjuuta ja monen perheenjäsenen menoja sinne, tänne ja tuonne. Lasten serkkua voisi käydä juhlistamassa niinkin lähellä kuin Turussa. Täyttää hänkin muhkeat 2v.

Liikuntapäivitys, kuluneeseen vuoteen katsellen

Eilinen teksti  päättyi pitkään listaan perheen liikuntaharrastuksista.

Ja taitaa olla osapuilleen vuosi siitä, kun aloin kirjoitella tänne viime kesän päivystysvuorojen kirvoittamana TARPEESTA LIIKKUA enemmän. Sittenhän siinä tuli isoa alkuinnostusta (sivusto jota käytin ja käytän edelleen löytyy oikean reunan linkkilistasta nimellä "Liike on lääke") ja ehkä jopa vähitellen tapa ottaa muutaman kerran viikossa jonkinlainen harjoite tai uimassa tai lenkillä tai jopa jumpassa käynti normaalin elämän osaksi.

Juhlan kunniaksi takana on tietenkin viikko-pari tosi laiskaa liikuntaoloa - johtuen muun muassa siitä että jos viikolla on enemmän kuin yksi yövuoro valvottavana ei tunnu fiksulta rehkiä kovin paljon muuten. Tai sitten vaan muuten laiskottaa. Tiedän että tuttuun ja mukavaan sohvalla makoiluun olisi helppo palata ja unohtaa koko liikuntaherätys. Kun ei tänään ehdi ja huomenna jaksa. Siksi olen iloinen että minulla on liikkavihko, jonka tyhjä sivu ärsyttäisi kuukauden lopussa ihan mahdottomasti.

Koko vuoden ajan on liikkavihkoon tullut merkintöjä, joinakin kuukausina tosi paljon ja toisina laiskemmin. Mitat on pysyneet suunnilleen samoina (jos niihin haluaisi tarkkaa trimmausta, pitäisi oikeasti panostaa ruoan määrään ja laatuun ja sitä en just nyt kyllä jaksa enkä näe niin tarpeelliseksikaan) mutta sanoisin että kunto on kohentunut. Ja sellainen liikunnallinen itsetunto. Ei tunnu siltä että on asioita joita ei voi oppia tai että jotain ei kerta kaikkiaan vaan voisi jaksaa. Useista asioista en edelleenkään pidä (suurin osa joukkueurheilusta, jumppatunnit joissa on koreografiaa, hiihtäminen huvin vuoksi tai lenkkeily) mutta olen löytänyt entisiä ja uusia asioista joista pidän. Ja tiedän että on monia muitakin joista voisin innostua ja joita haluaisin kokeilla. Ja kun tässä ikää tulee joka päivä lisää (ja aikaa ja energiaa periaatteessa myös, kun lapsillekin tulee ikää joka päivä lisää), näistä mahdollisuuksista ja ideoista ja innostuksista on pidettävä kaksin käsin kiinni.

Kun lopputulema kaikesta huolimatta on se, että liikkuminen tipahtaa ainakin minulta heti ekana kalenterista jos tiukkaa alkaa tekemään.

Suunnistaminen olisi kivaa (huvikseen, itsekseen). Haluaisin osata uida paremmin. Boulderointi, lähinnä sisällä turvallisissa oloissa, on mielenkiintoinen haaste itselle, samoin kuin jousiammunta (vaikkei se kovin urheilullista olekaan). Sulkkista olisi kiva ehtiä taas pelata puolison kanssa. Crossfit -henkisessä maailmassa on monipuolista haastetta lopuksi ikää, sen kun lisää vaikeustasoa ja painoja sen mukaan kun (jos) kehittyy ja alkaa taas vähentää tai soveltaa mummoiässä. Yliopistoliikunnan ryhmätunneilla oli helppo käydä ja sinne on melkein ikävä.

Tein huvikseni tänään ennen töiden aloitusta sen harjoitteen, jolla aloitin vuosi sitten. Aikaa kului vähemmän kuin vuosi sitten. Fiilis oli parempi. Eikä tarvinnut huijata ihan niin paljon.

Iloa roska-astiasta

Nämä on nyt sellaisia tällä välin tapahtunutta -postauksia.

Työvuorot tehty, kotiin saatu ajettua edelleen upeissa syysilmoissa. Viikon ainoa sadeilta oli se, kun menimme puolison siskon kanssa mökille yöksi. Yhtäkkiä ilta muuttui sysipimeäksi ja pilvet roikkuivat suunnilleen auton katon korkeudella. Vain yksi salama nähtiin Lapin kesän komeimmasta myräkästä.

Sähköpostissa etenevä synnytys-case on loppusuoralla ja se tosielämän synnytys-case kesti sekin pitkään mutta päättyi sentään onnellisesti syntymään. Nyt pitää malttaa mielensä eikä tuppautua vierailulle liian aikaisin. Muistan kyllä miltä ne ekat päivät (viikot) tuntuvat, kun kaikki elämän palikat liikahtelevat kuitenkin ennalta-arvaamattomasti ja yhtäkkiä ruokalautasellisen syöminen muuttuu haastavaksi, suunnittelemista vaativaksi operaatioksi.

Kotona olivat laittaneet meille uudet roska-astiat. Ei saa nauraa, tämä on oikeasti merkittävä parannus viisi vuotta väliaikaisena olleisiin sankoihin joihin laitettiin seka- ja biojätteet. Nyt on sellainen cool vedettävä roskakärry kaapissa, kuinka luksusta! Ja biojätesanko muunnettiin ongelmajätesangoksi ja sekajätesanko lasi- ja metallipurkkisangoksi. Siistiä!

Lapsilla on syksymeininki eli paljon kaikkea harrastavat. Vanhimmainen puhui itsensä käymään entistä säännöllisemmin seinäkiipeilyssäkin, mutta se on helppoa kun paikka on niin lähellä ettei kyytejä tarvita. 12-vuotias tasapainoilee edelleen yleisurheilun ja futiksen kanssa - yleisurheilua olisi tarkoitus painottaa tänä vuonna hiukan enemmän nyt kun molemmat lajit siirtyvät vähitellen sisälle. 9-vuotias ottaa futiksensa edelleen pieninä annoksina, kerran viikossa, mutta aikoo mennä silloin tällöin isosiskon kanssa partiohenkisesti leipomaan ja retkeilemään. Ihan niin kuin olisi mielessä jo ensi kesän leiri, jonne ei pääse jos ei ollenkaan ole toiminnassa mukana vuoden aikana. Nuorimmainenkin pääsee syksyn aikana pienimpien nassikoiden yleisurheilukerhoon. On helppo sanoa että 4-vuotias ei tarvitse mitään harrastuksia, ennen kuin on kuunnellut yli vuoden sitä narinaa että miksi minäkin en voisi mennä tuonne mukaan juoksemaan ja hyppäämään (vaikka nollavuotiaasta asti toki on ollut epävirallisesti mukana kaikissa noissa juoksu- ja hyppypaikoissa touhuamassa).

Päivystyspäivitys

Tällä välin tapahtunutta.

Kahden koululaisen vanhempain"vartit" keskusteltu opettajan kanssa. Veljekset ovat erilaisia, niin oli keskustelutkin. Toinen vartti kesti 10min ja puhuttiin pääasiassa  muusta kuin kolmasluokkalaisesta, jonka koulumaailmaan sopeutumisessa ei ole ollut ikinä pulmia. Toinen kesti 30min ja siinä ehdittiin aika tunteikkaasti puhua kuudesluokkalaisen läksyistä, niiden tekemättömyydestä, kuka opettaa vastuuta ja miten, luokan dynamiikasta, opettajankin jaksamisesta. Molemmista keskusteluista lähdettiin kuitenkin hymyssä suin.

Puolison sisko muuttanut pohjoiseen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Minulla siis matka kotoa tälle paikkakunnalle ei lyhentynyt, mutta työpätkien päivittäinen työmatka sen sijaan radikaalisti.

Ah.

Ja todella, todella hassua viettää aikaa tämän  nimenomaisen ihmisen kanssa ROVANIEMELLÄ.

Mutta ei ollut helppoa lähteä taas kotoa. Erikoistilanne on erikoistilanne koko perheelle.

TV näyttää päivystysvuorojen aikana vuoron perään ruoka- ja laihdutusohjelmia.

Sähköpostissa pyörii doulakoulutuksen viimeiset rippeet, synnytys-case jossa minun tehtäväni on reagoida kulloinkin esitettyihin esimerkkitapauksen tilanteisiin. Kamalan pitkä synnytys. Kestänyt kohta jo yli viikon. Ja ollaan vasta puolivälissä.

Kaiken huipuksi tiedän jyväskyläläisen ystävän käyvän parhaillaan läpi omaa synnytystään ihan reaaliajassa.

Jotenkin irrallinen olo.

Muistojen tiellä

Pidin vajaan viikon pohjoisessa, mukana äitikin. Oli aika rattoisaa viettää työn ohessa rauhallista aikaa ja kuunnella kun äiti puhuu (hän on aika ahkera savolainen mitä puhumiseen tulee). Tuli kuultua muistoja äidin nuoruuden ajoilta, muun muassa viikoista 40-luvulla kun tuolloin pieni äiti ei vaan suostunut menemään kouluun. Ja vielä varhaisempia, muistoja joita hänen vanhempansa olivat hänelle kertoneet - ajoilta kun ison perheen sisarukset joutuivat hakemaan elämän eväitä osa vanhempien kodissa tai sen läheisyydessä, joku pitäjän kaukaisessa kolkassa "erämaassa". Ja sitten kaksi sisaruksista vaihtaa asuinpaikkoja, ja sivuuttaa toisensa puolimatkassa lehminensä...

Viikonlopun aikana kävimme myös katsomassa 150km päässä minun lapsuuteni maisemia, jokivartta Vuotson liepeillä. Se oli ihan niin kuin se oli silloinkin. Mutta minä olin kasvanut ja vanhentunut. Niinhän se menee. 

Jos etsit kadonnutta aikaa...

Taas pohjoisessa työpätkällä, tällä kertaa äitikin mukana mökillä.

Töihin ajatessa radiossa soi suomalaiskansallinen Leevi and the Leavings, ja härskit sanoitukset herkistävät melkein kyyneliin. Mieleen palaa monia ihmisiä, paikkoja, aikoja, tilanteita.