Lukis jos kerkeis

Niin se ajankäyttö. Tämä päivä alkoi nuorimmaisen viennillä kerhoon ja pikkuauton viennillä huoltoon. Jatkui sillä että puoliso noukki kyytiin ja menimme hakemaan peräkärryn täydeltä polttopuita. Eilen olimme ehtineet viemään peräkärryssä maanneet lehdet kaatopaikalle. 180kg. Kotia taas vähän hoidettu.

Onneksi työn puolesta ei vaadita kovin laajaa ajankäyttöä, vain tarkaan harkittuja täsmäiskuja sähköpostitse ja aineistonkäsittelyn parissa.

Harrastepuolella ärsyttää kun näköjään pitää valita uppoutuva lukeminen tai ahkera liikunta. Viime syksynä huomasin miten liikunnan lisääminen jätti pois lukemisaikaa tai ainakin -energiaa. Nyt kun on niin paljon kiinnostavaa hyllyssä näihin doulahommiin liittyen, huomaa tarttuvansa sen irrallisen 20 minuutin aikana kirjaan eikä niinkään tehokkaaseen jumppaharjoitteeseen. Olen minä onneksi niitäkin jonkin verran tehnyt, mutta vähän niin kuin ylläpitomielessä, ei niillä tähän tahtiin kunto kohoa.

No, jos lukisi muutaman kuukauden ja sitten taas olisi innokas liikkuja.

Ja kun lukulistalla on niin paljon kiehtovaa teosta vauvuudesta ja vanhemmuudesta, muu lukeminenkin jää. Jos olisi pohjattomasti aikaa, lukisin varmaan tuon pinon jonka olen Jyväskylän ja Rovaniemen kirjastoista haalinut. Siis kiintoisan yhteiskuntatietelliset kirjoitusvalikoimat "Väärin ajateltua - puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta" ja "Anarkismi, avantgarde, terrorismi". "Toisenlaisen maailman manifesti" joka kertoo Attac -järjestön kymmenvuotisesta taipaleesta tuli melkein kokonaan selattuakin, se oli sen verran lyhyt. Mutta saako sanoa että se oli tooosi kapulakielinen ja tylsä, vaikkei aiheesta olisi näin osannut päätellä? Lisäksi olisi hyllyssä taatusti viihdyttävät Kate Atkinsonin "Kaikkein vähäpätöisin asia" ja Henning Mankellin "Pyramidi".

Mutta lyhyen tähtäimen tarkoitus on että syksyn aikana lukulistalle alkaisi hiljalleen päivittyä suomen- ja englanninkielisiä kirjoja muun muassa imetyksestä, synnytyksestä ja hoivaamisesta.

Aikakauden loppu

Kerroin taannoin huonekasveista. Meillä asuneen kuparilehden tarinahan oli alkanut jo joskus yli 20 vuotta sitten... Ensimmäisen poikaystävän olohuoneesta napsaistusta pistokkasta. Tämä jälkeen ko. kasvia meillä on ollut lapsuudenkodissa 1-3 yksilöä kerrallaan, ja yksi yksilö muutti kanssani Helsinkiin vuonna 1994. Omassa huushollissani kuparilehteä on aina ollut, joskus montakin, joskus erittäin hyvinvoipana ja kukkivanakin. Talvet ovat olleet välillä kasville vaikeita - mutta yleensä kevään valo on herättänyt nuutuneen oloiset varret puskemaan uutta lehteä.

Mutta. Hyväksyttävä se on. Tällä kertaa tuo harmaa ja kuolleenrapea varsi ei tuosta enää herää. Jokin aikakausi päättyi, kun kävin viimeisen kuparilehtiyksilömme kompostiin eilen kippaamassa.

Aikoja ja paikkoja

Matka kotiin oli pitkä ja pimeä, mutta onneksi radio viihdytti parhaansa mukaan. Antaa tuo pohjoisen pesti taas muun muassa ajokokemusta.

Palautumista kyllä, ja mukavia hetkiä lasten ja puolison kanssa. Lapsilla ensimmäinen päivä on sellainen "ihanaa olla taas yhdessä kotona" -päivä, sitten äiti muuttuu taas arkipäiväiseksi.

Tulee jotenkin sellainen talveen päin katsova olo, ja samalla tekee mieli järjestellä hieman. Puoliso oli jo aloittanut vaihtamalla jonkin maton ja siirtämällä nojatuolia eli tällaista suuren luokan sisustuksellisuutta. Minä aloin käydä läpi isoja vaatekaappeja ja tarkoitus olisi roudata pois (ei tarvitse viedä kauemmas kuin saunakammariin) ainakin lasten vanhat koulukirjat ja aika paljon kaapissa olevasta tavarasta on vuosien aikana ehtinyt muuttua roskaksikin. Vapautuvaan tilaan olisi tarkoitus laittaa pari isoa laatikkoa, joihin voisi hissun kissun keräillä leluja joita kukaan ei ole kaivannut viimeiseen puoleen vuoteen (ja silti ne jaloissa pyörivät).

On niin mukavaa, kun tällaisen syksyn keskellä on se pari tuntia aikaa tehdä jotain hyödyllistä omassa kotonaan. Ja vaikka samalla rupatella perheensä kanssa. (Kyllä, aina ei tarvitse edes tehdä mitään, voi vaikka istua vaan sohvalla ja rupatella siinä. Tätäkin tehtiin. Mutta sehän menee hyvin pian painimiseksi, ja kun lapset alkavat olla tuota kokoluokkaa, painiminen ei enää ole hauskaa ainakaan kauaa aikaa kerrallaan).

Tajunnan taso?

Menee se leopäivä näinkin - rauhallistakin rauhallisempaa viikonloppupäivää yksin päivystyksessä kuluttaen, rauhoittavaa musiikkia kuunnellen ja huoneen hämäränä pitäen. Illalla jos pääsisi lähtemään ajelemaan kotiin.

Tämä pohjoisen viikko on ollut ladattuna niin täyteen kaikkea erilaista tekemistä ja niin kummallisiin vuorokaudenaikoihin että saa olla onnellinen ja kiitollinen kun a) on ollut terve, eli on pystynyt tekemään liki kaiken suunnittelemansa, täällä ollessa on kuitenkin niin kätevää tavata tutkimushankkeen ihmisiä, ei tarvitse sitten varta vasten lähteä kun yliopiston työsuhde taas virallisesti joulukuussa jatkuu ja b) viikko alkaa olla jo ohi. Ja vielä c) autoilu kammoittavissa keleissä onnistui näinkin hyvin eli hengissä ollaan.

Päivystysvuoroja on ollut tämä mukaan lukien neljä, onneksi vain yksi yövuoro. Yhtenä päivänä istuin ahkerasti Paliskuntain yhdistyksellä lukemassa toimintakertomuksia ja hahmottelemassa yhtä kirjallista työtä. Kahtena ajoin ihan paliskuntiin, pohjoiseen ja itään. Ne tapaamiset ovat niin opettavaisia ja mielenkiintoisia. Toiveissa on että itsekin pystyy antamaan jotain siitä omasta työstä, ja ainakin koettaa rakentaa luottamusta siihen että työssäni pysrin pitämään esillä käytännön työtä tekevien kokemuksia ja näkemyksiä.

Mutta se keli. Molempina päivinä viimeiset 100km "kotiin" päin olivat lievästi sanottuna tarkkaavaisuutta vaativia. Jäätävää sadetta, järkyn liukasta tienpintaa tai vaihtoehtoisesti pöllyävää lunta.

Niin kuin työohjelmissa ei olisi kyllin, päädyin valvomaan yövuoron lisäksi melkein toisenkin yön. Se huono puoli siinä on, jos lähtee itseään kymmenen vuotta nuoremman kollegaystävän kanssa syömään ja sitten ehkä vielä baariin. Se hyvä puoli siinä on että en muista milloin olisin viimeksi käynyt yhtä pitkiä ja perustavanlaatuisia keskusteluja. Ei sellaisia oikein käydä päiväsaikaan, työpaikoilla ainakaan. Tai missään missä on jatkuvia keskeytyksiä tarjolla.

(Tässä vuodessa on merkillepantavaa se, että uusia ystävyyssuhteita on syntynyt monta. Tutkimuspiireistä on tullut läheiseksi kaksi rouvaa, toinen pohjoisesta, toinen etelästä. Päivystyspuolelta olen ystävystynyt ko. nuoreen mieheen. Ja doulaharrastuksen virityksistä on löytynyt aivan ihastuttava ja tosi äkkiä tosi lämpimiin väleihin johtanut ystävystyminen jyväskyläläiseen  saman harrastuksen aloittajarouvaan. On se aika ihanaa.)

Päällä on viikon jälkeen prosessoitavaa ja kropalla palauduttavaa. Aloitan siis tällä meditatiivisella lauantaitorkkumisella. Kotona voi jatkaa tajunnan tason normalisointia.

Ammattitaito?

Kolme naista seisoo parvekkeella ja miettii mitä sataa. Yhden heistä työtä olisi kirjata tieto säästä kahdesti tunnissa. Toisen heistä työtä olisi ennustaa sää lähitunneiksi. Onko tämä lunta vai räntää? Tuliko se kuurona, ja tuliko se siis kuuropilvestä?

Joulu?

Maassa on lunta just sen verran että valo on kirkkaan joulupäivän valo.

Kun eilen illalla vielä majapaikassamme laitetiin kynttilät palamaan ja lämmitettiin lähikaupasta löytynyttä glögiä, alkoi jo kaivata joululauluja.

Tämän päivän uutinen on ollut - ainakin radiossa - se että istuminen tappaa. Tai siis että istumatyöläisillä nimenomaan liikkumattomuudessa on iso riski terveydelle moneen muuhun vaaraan verraten. Olen siis istunut tänään puoli päivää satulatuolissa, itseäni huijatakseni. Selkä tulee kipeäksi. Mitä tästä pitää päätellä?

Taivaan esikartanoissa

Ehkä nyt taas jaksaa tehdä viikon päivystystöitä ja puoliso jaksaa pyörittää kotia. Oltiin torstaista lauantaihin taivaan esikartanossa ystäväperheen luona Paraisilla. Siellä oli toinenkin ystäväperhe yhden yön ja sen aikaa meillä oli talossa siis kahdeksan lasta ja neljä aikuista. Hyvin mahduttiin.

Sitten oli sitä veneilyä, kylpytynnyriä, leikkiä, ruokaa ja rakkautta niin että tankit on täynnä ainakin vähäksi aikaa.

Niin että montako vaahteranlehteä?

En jaksanut laskea.

Kun koko piha nyt on haravoitu - siis lehdet läjään - olipa sitten kyseessä vaahteran-, koivun-, pihlajan-, pajun- tai koristepuunlehti tai havunneulanen - on lehtiläjien lukumäärä noin 73. Kiersin talon pariin kertaan ja laskin, mutta molemmilla kerroilla tuli eri tulos.

Aika monta, kun ne pitää vielä kärrätä peräkärryyn tai lehtikompostiin tai jotain.

Se on imetysviikko

Hyvää imetysviikkoa vaan. Tänä vuonna teemana on "Lähellä äitiä", ja korostus on äidin lähipiirin merkityksellä imetyksen aikana, etenkin haastavien alkuviikkojen.

Nuorimmainen on edelleen reissussa, tulee puolison kanssa illalla. Vapautunutta aikaa on käytetty vauvaperheessä vierailuihin (imetysviikon hengessä), vessan pesuun (Onko tämä yksi keski-iän merkki? Että jos on vapaata aikaa, miettii että jee nyt ehtii pestä vessan?), shoppailuun (tyttärelle talvitakki) ja siihen että pojat ja minä saimme aamupäivästä kaksi kolmasosaa hiuksista pois päästä.

Ja pihassa on muutama kappale vaahteranlehtiä.

Ah syysloma

Ah.

Nuorimmainen ja isänsä lähti kahden yön reissulle. Kyllä se rentouttaa, vaikka vauva onkin jo nelivuotias. Me jotka jäätiin jäljelle voimme rauhassa katsoa huonoja elokuvia, pestä vessaa tai mitä nyt kulloinkin sattuu huvittamaan. Mennä nukkumaan ja herätä järjettömiin aikoihin.

Ah.

Täytyy toivoa että viiden vuoden päästä tämä ei ole jatkuva asiantila.

Ei-ihan-arvovapaata

Tiistaina työskentelyä kotitoimistolla ensi vuoden rahoituksen haun ynnä muun etäisesti tieteellisen parissa. Siinä sivussa otin kansion ja keräsin yhteen kaiken paperisälän jota olen kerryttänyt näihin doulauksiin ynnä muuhun vapaaehtoishommaan liittyen. Siitä tuli paksu kansio. Ja vähän pohdin päässäni miten ja millä aikataululla jatkaa esim. kouluttautumista.

Keskiviikkona pidin reilusti vapaapäivän kaikesta edes etäisesti tieteeseen liittyvästä ja olin kuusi tuntia leikkimässä kotidoulaa ystäväperheen luona. Kokkasin, juttelin, söpöstelin vauvaa. Imetystukea en osannut antaa kuin ihan vähän. Eli kouluttautumista varmaan tarvitaan lisää.

Torstaina eli eilen oli sitten pitkä päivä akateemisella hiekkalaatikolla - Suomen Akatemian ensi vuonna avautuvaa arktista tutkimusohjelmaa valmistelevassa "tutkivassa työpajassa". 150 kollegaa joista osan tunsin pitkältä ajalta ja läheisesti, osan nimeltä, osaa en ollenkaan. Jakauduttiin keskustelemaan erilaisista aiheista, itse olin ryhmässä "Hyvä elämä pohjoisessa". Ei ollut ihan arvovapaa keskustelu. Tosi mielenkiintoisia tieteenala- ja yhteistyökuvioita voisi kehitellä ja rahanhakuun jonkin verran panostaa. Jos vaikka saisi jatkaa mielekkään ja aikataulultaan vapaamman työelämän piirissä.

Joo, jonkinlainen arvokeskustelu on käytävä itsensä kanssa ja kartoittaa ne kuuluisat voimavarat ja aikaresurssit, kunhan ensin selkenee ensi vuoden rahoitus- ja työkuviot ja sitten sen jälkeen seuraavien vuosien. Kaikkea olisi kiva tehdä. Melko montaa asian jopa aion tehdä. Mutta kaikkea ei voi tehdä sataprosenttisesti ja yhtä aikaa.

Tämä hetki on hyvä

Meidän säädöt onnistuivat. Kaikki ovat taas hetken samalla paikkakunnalla eikä kukaan ole vaarassa jäädä rekan alle satojen kilometrien ajotaipaleilla. Lapset ovat terveitä ja vanhemmatkin. Kukaan ei ole edes riidoissa kenenkään kanssa. Takka vetää.

Asiat ovat aika ihanasti.

Kai se meni ihan hyvin?

Eilinen oli outo päivä. Lapioin lapset kouluun ja hoitoon ja menin takaisin nukkumaan. Neljän tunnin unen jälkeen voi olla ihanasti sekaisin aikatauluista ja sehän passaa kun tarkoitus on ajella yötä vasten pohjoiseen ja aamuksi töihin.

Pojat siirtyivät iltapäivällä kavereille yökylään ja tytöt jäivät nelivuotiaan sanojen mukaan "pitämään juhlia".

Puoliso ehti lentokoneiden vaihtoon ja ilmeisesti tällä kertaa matkalaukkukin oli mukana, ja olihan meillä sitten loistavasti aikaa käydä läpi kuluneen viikon kuulumiset niin maailmalla kuin kotonakin kun ajettiin tahoillamme 100km/h pohjoiseen. Puoliso kotiin ja minä töihin.

Toivottavasti tämä on hankalin säätö mikä meidän täytyy nyt syksyllä työaikataulujen takia tehdä.

Sadonkorjuu minuutissa

Tämän vuoden sadonkorjuu ei ole ollut kovin työläs. Omenia tuli ja tulee maltillisesti, eli ne ehtii prosessoida ihan syömällä. Mummi keräsi härkäpavut joku päivä sitten, ja ne keitettiin eilen. Kourallinen tuli. Voin ja suolan kanssa ihan kelvollista, en ollut ennen maistanutkaan. Porkkanat eivät edelleenkään olleet kasvaneet ja perunoita saatiin osapuilleen saman verran kuin oltiin istutettukin. Salaatteja ei näin lokakuulla oikein maalta tee mieli syödä ja loput tomaatit on tuotava sisälle kasvamaan.

Ei tällä oikein perhettä elättäisi.

Vailla varasuunnitelmaa

Ihan vähän hirvittää tuo pe-la -ajanjakson suunnitelma. Normaalisti on kaikenlaisia backup -verkostoja ja varasuunnitelmia, mutta nyt kaikki kaatuu jos puoliso myöhästyy koneenvaihdossa maailmalla. No miksi se myöhästyisi.

Ensi vuoden rahoitusta varmistellaan. Jos jostakin käsittämättömästä syystä tähän tulee mutkia, sitten sitä vasta ollaankin vailla varasuunnitelmaa.

Tai en nyt tiedä. Muun ohessa kun on näitä synnytys- ja doulahommia pohtinut ja lukenut ja sen toisen Jyväskylästä doulakoulutuksessa olleen kanssa jutellut, ei tuntuisi ollenkaan hullummalta jos ensi vuonna ja senkin jälkeen olisi hiukan vähemmän työaikaa lusittavana. Keksisin muutakin tekemistä. Vaikka sitten tarvittaisiin kyllä melkoinen varasuunnitelma menojen pienentämiseksi.

Toisaalta ja toisaalta. Syksyisin on aina käynnissä kuhina tutkimushankkeiden suunnitelmien parissa ja rahoitustilaisuuksien kartoittamisessa. Muidenkin kuin periaatteessa jatkuvien hankkeiden viimeisen vuoden rahahanojen väännön. Aika pian avautuu kiehtova ja laaja ja paljohkosti palkkarahaa jakava ja tutkimusmahdollisuuksia avaava tutkimusohjelma. Sellainen aina voimistaa innostusta työtään kohtaan, nimenomaan sitä tutkimustyötä kohtaan. Jos hyvällä porukalla saisi aikaan heurekamaisen ja tuoreen hankesuunnitelman? Tai ainakin tylsemmän varasuunnitelman?

Ja kaiken työ- ja kotihässäyksen takia menee kotiseurakunnan taatusti mielenkiintoinen koko viikon kestävä tapahtuma ihan sivu suun. 

Ratkaisuja

En tiedä alkavatko ne kohta vihata minua töissä. Kehitin monimutkaisuudessaan neroutta hipovan vuoronvaihtosuunnitelman, jossa vuoroja vaihtavat minun lisäkseni kaksi muuta ihmistä. No hyväksyivät ne sen. Eikä minun siis tarvitse olla töissä ennen kuin lauantaiaamuna. Ehditään melkein nähdä puolison kanssa kun hän palaa, viimeisimmän tiedon mukaan perjantai-iltana.

Ehkä ne eivät ala vihata, vaan huomaavat minun olevan mainio resurssi kaikkiin ihan järjettömiin työaikajärjestelyihin. Siltä se enemmän vaikuttaa. Aamulla alkoivat soitella sieltä päin, kun heidän omana ongelmanaan oli marraskuun viimeinen viikonloppu jolle henkilöstö oli suunnitellut ihanan hauskaa yhteistä kahden päivän ja yhden yön pikkujoulukeikkaa Leville. Mutta kuka päivystää? Sovittiin että minähän se toki olen, työsuhteen loppumisen ilosta, teen epämääräisen jättivuoron perjantailta puoliltapäivin jonnekin lauantai-aamuun.

Tuo on jo niin outo järjestely, että se on hauskaa.