Statuspäivitys

Joulukakku kuorrutettu. Paisti kattilassa, vaikka hirveä ei tänä vuonna saatukaan. Mummin ja papan luona käyty, mummu odottaa vasta viikon päästä maanantaina. Lomanalkuriidat ehkä jo riidelty. Lunta näön vuoksi, pakkasta niin että tuntuu talvelta. Löysin kynttilöitä kaapista. Seimiasetelmassa on neljä tietäjää ja afrikkalaiset paimenet (ja Jeesus -vauva). Talossa seitsemän lasta, joista neljä omaa.

Tässähän alkaa tulla joulumieli.

Rauhaa!

Antakaa tutkijan tehdä

Se marraskuinen hyvä fiilis antoi tietä joulukuiselle ärtymykselle - ihmisen mieli tuntuu aaltoilevan epäsäännöllisen säännöttömästi. Rahaa ei tunnu koskaan olevan tarpeeksi, ajasta puhumattakaan - meillä on ollut puolison kanssa tosi tiiviitä viikkoja pari kolme peräkkäin.

Sitten on tämä tutkijaelämän epävarmuus. Syksyllä oli hetken seesteinen ja aikaansaapa olo, ja jopa sellainen että tulevaisuus näytti selkeältä ja turvatulta. Nyt kun neljästä rahoitushakemuksesta kaksi on tullut takaisin kielteisen päätöksen kera, alkaa hiukan hirvittää. Entä jos ei ensi vuonna olekaan tutkimusrahoitusta?

No tekemistähän minulla on näissä vanhoissa töissäkin, mutta tuntuisi tyhmältä ja vaivalloiselta (ja rahattomalta) tehdä niitä työttömyyskorvauksella. Olen jo alkanut väsyä päivystystyöhön vaikka siinä on roppakaupalla hyviäkin puolia. Doulahommaa uskaltaisi ehkä aloittaa avoimemmin, jos ei olisi sitovaa tutkimusrahoitusta. Eli vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on, ja aina on ollut jotenkin sellainen olo että näihin mahdollisuuksiin on kiinnostavaa tarttua, ja loppupeleissä kaikki menee hyvin ja just niin kuin piti.

Mutta kun. Se ärsyttää, jos ei pysty jatkamaan sitä mitä on kuluneen vuoden kuitenkin tuntunut tehneen hyvin. On julkaistu. On verkostoiduttu ja suunniteltu tulevaa. Jotenkin olen pitkästä aikaa tehnyt tutkijantyötä niin kuin sitä kuuluisi tehdä. On ollut sellainen olo, että pitkästä aikaa on oikealla tiellä menossa oikeaan suuntaan.

Se ärsyttää, että tässä on kysymys rahasta.

Lumi vie lapsen ulos

Viisivuotias on surrut lumettomuutta. Vanhemmat (ja koululaiset) ovat muistelleet talvia Vuosaaressa, kun sumuinen hämäryys ja mutainen/routainen maa ilman lumipeitettä olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Viime viikolla tuli yllättäen sentti lunta. Viisivuotias istui tavallista ryhdikkäämmin auton istuimella kun ajoimme kotia kohti. Pihalle päästyä juostiin varastolle. "Otetaan äiti sukset. Ja sauvat. Ja pulkka. Ja liukuri." Otettiin. Lapsi  puki monot, ja pienellä avustuksella sukset, ja jäi yksin pimeään pihaan edestakaisin hiihtämään. Onnesta ymmyrkäisenä.

Nyt on jännätty tuleeko vettä vai tuleeko lunta ja viekö lauha keli vähätkin valkoiset pihasta. Mutta hyvältä näyttää! Ennustekin on pakkasta ja lisää lunta. Saisi tullakin. Kouluikäiset ovat fatalistisesti jo alistuneet siihen, että vuosi sitten kalliilla ostetut sukset (ja etenkin monot) käyvät pieniksi ennen kuin niitä kunnolla ehtii edes alkaa käyttämään.

(Viisivuotias on muutenkin jotenkin motoristen taitojensa innostama. Sisällä on opittu roikkumaan leuanvetotangossa, jonne kiivetään vanhan syöttötuolin avulla. Alas on hypätty eiliseen asti paksulle sohvatyynylle - eilen vähennettiin pelkkiin pikkusohvatyynyihin.)

Joo hengästyttää

Edellisen postauksen jälkeen tapahtunutta: joo on hengästytty. Mummu oli ja meni, ja oli tarpeeseen, sillä ensiapukurssi oli mainio mutta vei puolison ja oman ajan melko tarkkaan niiden päivien ajan. Sitten oli 1500 km ympäri Lapinmaata ja ihania keskusteluja poroisäntien kanssa, mutta sen jälkeen väsytti melko lailla.

Just äsken tultiin vanhimmaisen kanssa tutustumasta Ypäjän heppaopistoon (toinen potentiaalinen opiskelupaikka ensi vuonna, toinen on kotikaupungissa).

Ja onhan tässä rahoituskuvioiden ihmettelyä työn puolesta ja kotona joku lievä mahapöpö. Ja useita työtehtäviä joiden tekemiseen aivan liian vähän tunteja.

Onneksi kohta saa asettua jouluun!!!!

Inventaario

Nähtiin naapureita tiistaina koululla neljäsluokkalaisten jouluisessa perheillassa. Pikainen inventaari. Meillä on heidän poikansa jumppapussi ja pyyhe; paita, crocksit ja sukat taisivat tulla jo kotiin. Heillä on meidän pojan pyyhe. Se hammasharja, joka meille kiikutettiin meidän pojan hammasharjana, onkin naapureiden vanhimman tyttären. Meidän pojan hammasharja on edelleen heillä.

**

Viikonlopun saamme viettää ihanassa rauhassa ja juhlia Suomen (onko se nyt 97) ja puolison (onko se jo 40) synttäreitä. Hyvä näin, vetääkin henkeä, sillä ensi viikkoon mahtuu suunnitelman mukaan hengästyttävä määrä ensiapukurssia, Rovaniemen keikkaa, arkistossa istumista, lasten pikkujoulua ja jotain omaa harrastehommaakin.

**

Jos harrasteena saa silloin tällöin tehdä perhedoulausta, on siinä se etu että pysyy tasaisesti pienessä rakastuneisuuden tilassa. Vauvojen kanssa touhutessaan kun saa aika ison annostuksen oksitosiinia suoraan suoneen.

Perspektiiviä, osa II

Ei tarvitse edes soittaa paliskuntiin saadakseen perspektiiviä. Voi vaikka katsoa oman jaetun työhuoneen toisten tutkijoiden pöydille. Yhdellä on vaatimattomasti C++ -ohjelmoinnin ohjekirja. Toisella auki paljon lukion oppikirjoja ruoansulatuselimistön kohdalta (ko. henkilö valmistelee jotain opintokokonaisuuden sisältöjä). Kolmannella on kirja nimeltä "Alternative Reproductive Tactics".

Itsellä on muistiinpanoja vuosilta 1960-1982 muutaman keskisen Lapin paliskunnan luonnonoloista.

Perspektiiviä

On aina mielenkiintoista soitella paliskuntiin työpäivän aikana. Saa perspektiiviä kaupunki- ja tietotyöelämään. Toinen tämän päivän puheluista meni kyllä ihan koti-isälle - porohommat oli vaihtuneet hetkeksi lapsenhoitoon. Toisen puhelun vastaanottaja oli sen sijaan just tullut kotiin jäljittämästä sutta, helikopterilla.

Wau.

Kotivideot ja vanhat vihot saavat miettimään syvällisiä

Vanhimmainen oli tehnyt kavereineen lyhyen elokuvan koulussa, ja tästä nousi puheeksi meidän lukioaikanamme tekemä kaamea kauhuelokuva First of May.

Sitähän ei (onneksi) voi katsoa kun on VHS:llä, mutta ryhdyin sitten penkomaan esille ihania lukioaikaisia "muistivihkoja". Muistan niitä olleen kaksi kappaletta, toinen sininen, toinen punainen. Niihin kirjattiin ylös kaikkia hassuja opettajien sanomisia ja sen sellaista. Ne ovat tulleet vastaan säännöllisesti jostain kirjahyllyistä mutta eipä nyt löytynyt.

Sen sijaan löytyi pari vihkoa, joihin lukioikäisen käsialalla on tullut kirjoitettua ylös kirjallisuussitaatteja, laulujen sanoja ja kirjastosta lainattujen kirjojen parhaita runoja. Sitaatteja on paljon eri aikakausilta ja kirjallisuuslajeista, mutta runous on aika vakaasti 1900-luvun alun ranskalaisuutta (Apollinaire jne). Sitaattejakin oli paljon Jean Cocteaulta ja Henri Michauxilta ja kumppaneilta.

Kovaa hommaa oli rakentaa modernimpaa identiteettiä siitä perisavolaisesta kasvualustasta. Ja eihän sitä vieläkään osaa sanoa mikä on se aidoin itse ja aidoin identiteetti - onko se se alkoholismiin taipuvainen, kumikengissä turvesuolla kävelevä metsäläinen joksi luonnostaan kasvoi, vai se jonka lukemisen, opiskelun ja kommunikaation avulla itseensä kasvatti, vai se keski-ikäinen, keskituloinen täti joksi on parisuhteen, perhe-elämän ja harrastuneisuuden kautta kasvanut. Vai onko se kaikki tämä sopivassa, joka hetki muuttuvassa suhteessa? Vai voiko valita, tilanteen mukaan?

Cocteau sanoo vihossani näin (kirjassa Oopiumi):

Elämämme muodostuu toisiaan rytmikkäästi seuraavista jaksoista, jotka ovat kaikki samanlaisia, paitsi että ne ilmenevät tavalla joka  tekee ne tunnistamattomiksi. Ansaan johtavat tapahtumat tai ihmiset ovat sitäkin vaarallisempia, kun nekin puolestaan noudattavat samaa lakia ja kätkeytyvät vilpittömästä naamion taakse. Ajan mittaan kärsimys saa meidät avaamaan silmämme ja näkemään suuren joukon ansoja. Mutta mikäli ei halua suostua elämään tympeän harmaata elämää, on suostuttava astumaan joihinkin ansoihin, vaikka hyvin tietääkin niillä olevan tuhoisat seuraukset. Viisautta on olla hullu silloin kun olosuhteet ovat sen arvoiset.

Michaux kysyy (kirjassa Tukipylväitä):

Sen, minkä sinä olet pilannut, sen sinä olet päästänyt pilaantumaan ja se tuottaa sinulle vaivaa ja huolta, sinun epäonnistumisesi on kuitenkin juuri se, joka ei nuku ja on energiaa, ennen kaikkea energiaa. Mitä sinä sillä teet?

Ja neuvoo (edelleen kirjassa Tukipylväitä):

Tapahtuipa sinulle mitä tahansa, älä koskaan ala luulla - perusvirhe - itseäsi mestariksi, älä edes huonon ajattelun mestariksi. Sinulla on paljon tekemistä, suunnattomasti, melkein kaikki. Kuolema tulee korjaamaan vielä raakileen.

Vuodenaikojen fuusiota

Tätäkö tämä sitten yhä useammin loppusyksystä ja alkutalvesta on? Syksyn toimia joutuu tekemään yhtä aikaa talveen tai siihen kuuluviin erityispäiviin valmistautumisen kanssa?

Tänä viikonloppuna ohjelmissa on ollut viimeiset puutarhatyöt eli ällöttävän limaisten liljanvarsien kiskominen pois kukkapenkeistä (miten niin myöhässä?), puutarhapöydän pois laitto (miten niin jne.) ja sen sellaiset. Samalla on tehty piparitaikinaa ja kirjoiteltu joulukortteja. Puistattavaa.

Maanantainahan alkaa Limassa ilmastoneuvottelut. Sekin aika vuodesta.

Pidennetty viikonloppu

Lauantaista tiistaihin. Nuorimmainen mummulaan, itse Rovaniemelle, nukkumaan. Aamulla matka jatkuu kollegan kanssa kohti Sallaa, siellä jututetaan neljää poroisäntää ja kuuraisessa maisemassa kaikkea tummaa (poro!) säpsähdellen takaisin kaupunkiin. Samaan aikaan toisaalla puoliso ja teinit pelaavat sählyä turnauksessa.

Illalla treffit toisen kollegan kanssa, ja Rovaniemihän on city that never sleeps, ei ainakaan joulun avauksen jälkeisenä sunnuntaiyönä. Jostakin syystä puhettakin riittää taas aamuyölle. Maanantaina vielä työkokous ja pimeä ajomatka Savoon mummun luo. Ja tiistaina nuorimmaisen kanssa kotiin. Kohta olen ehkä jo toipunut näistä hereilläolon tunneista ja mälsistä kilometreistä. Kahden viikon päästä sama setti uudelleen?

Tuhannennesta postauksesta ja mielihyvän alkulähteestä

Ei se tämä ole, edellinen oli tuhannes.

Muutama postaus alaspäin mietin sitä ihmettä kun marraskuussa tuntuu hyvältä monta päivää peräkkäin. Olotila on jatkunut, ja olen koettanut setviä sen alkusyytä. No okei, olen terve, ja lapsetkin aikalailla, ja kotona on melko seesteistä ja siistiäkin, ja työ- ja raha-asiat jonkinlaisessa vakaassa tilassa (joskaan eivät maailman parhaassa kunnossa). Mutta kyllä näillä spekseillä on oltu pitkään pahallakin päällä.

Koetin miettiä, mikä on muuttunut viime viikkoina. Ja se on se, että Davosista tultuani puoliso on jatkanut sitä että hän on se joka herättää koululaiset aamulla! En minä! Tämä tarkoittaa että saan nukkua 15 minuuttia pidempään joka aamu, enkä ole se joka ylipäätään nousee ensimmäisenä ylös pimeässä talossa ja ottaa niskaansa aamuäreiden lasten ärinän ja murinan. Olen itse tosi huono aamuisin, ja yleensä vaan suutun ja äksyilen jos joku suuttuu ja äksyilee minulle.

Nyt olen monta viikkoa saanut aloittaa aamun rauhassa ja hyvällä tuulella. Jännä huomata, miten se heijastuu ainakin minulla koko päivään ja koko fiilikseen elämästä.

Katsotaan onko tämä pysyvä asiaintila (puolison reippaus ja aamujen vaikutus siis). Puoliso on saanut kyllä kiitosta ja ylistystä niin paljon, että ainakin aikoo jatkaa samaan malliin.

Kuka? Minäkö? Milloin?

Eilen illalla olin nuorimmaisen kanssa uimahallissa samaan aikaan kun puoliso oli vanhimmaisen asioilla lukiokoulutuksen vanhempainillassa. Tämä samana päivänä, kun vanhimmainen itse oli käynyt koulun kanssa tutustumassa erinäisiin paikkoihin ja intoili erilaisista uravaihtoehdoista ja siitä miten kivalta IB-lukio oli vaikuttanut.

Hetkinen? LUKIO?

Kyllähän se nyt menee, että käy alakoulun vanhempainilloissa. Mutta että LUKIO? Ihan äskenhän sitä itse oli lukiossa. Tuntuu jotenkin... sopeutumattomalta. Muistan saman tunteen siltä ajalta, kun ko. lapsi meni kouluun. Tuntui ihan väärältä, että itse ihan valmistautumattomana joutui kohtaamaan asioita kuten vanhempainvartit, lukujärjestykset ja liikuntakamat. No siihen on ennättänyt tottua ja kasvaa. Ehkä tähänkin ehtii.

Onko töissä liian hauskaa?

Eilen iltapalalla 10-vuotias kysyi häntä askarruttaneen kysymyksen:
"Maksaako työpaikka?"
"Ööö - Mitä??"
"Niin että pitääkö maksaa siitä kun käy töissä?
"Eeei... Kyllä se ajatus on että siitä työstä saa palkkaa..."
"Niin mutta siis kun alkaa jossain työpaikassa, niin pitääkö siitä maksaa?"
"Niin että pitääkö se ostaa jotenkin se työpaikka jos sinne haluaa? Kyllä se toimii niin että jos vaikka sairaala tarttee sairaanhoitajia, se maksaa niille ihmisille jotka suostuu tekemään sitä sairaanhoitajan työtä."

Jatketaan vielä hetki, ja sitten lapselle kirkastuu että totta tosiaan, työtä tehdään sen takia että ansaittaisiin rahaa.

Ehkä lapsella oli vielä terveen anarkistinen näkemys siitä, että työ on jotain niin mukavaa ja omaehtoista, että sen tekemisestä olisi valmis vaikka maksamaan! (Ja ehkä oman perheen esimerkki on ollut just tuommoinen - tutkimustyö, nimenomaan sen työn tekeminen ja työn sisältö on niin tärkeää, että jos toimeentulo olisi turvattu jotain muuta kautta minulle olisi aika se ja sama saisiko varsinaisesta TYÖSTÄ rahaa.)

Kiinni tästä hetkestä

Just nyt on muutaman päivän ollut hyvä olo. Lasten tila on vakaa, mikään ei tunnu kaatuvan päälle työ- tai henkilökohtaisessa elämässä, kivoja asioita tuntuu olevan joka nurkan takana, raha on aina loppu mutta just nyt se ei ahdista.

Ja vielä marraskuussa?

Työ- ja harrasteraportti

Blogissa on ollut taas hiljaista. Blogin ulkopuolella peruselämä jatkuu, ja harrastepuolella sen kaltaista toimintaa jota en viitsi kauhean yksityiskohtaisesti repostella kun anonyymiyden ja/tai luottamuksellisuuden rajat alkaisivat tulla vastaan.

Sanotaan sen verran että doulauspuolella tapaan silloin tällöin perheitä, ehkä tahtiin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Se on hyvä tahti, ja ehkä ensi vuonna ihan oikeasti uskaltaa laittaa jonnekin internetin peränurkkaan ihan pienen sivun ja sillä tavalla "mainostaa" - jos uskaltaa ottaa Y-tunnuksen. Se on pelottava askel, jos edessä on koskaan ikinä milloinkaan asiointia työttömyystukea vahtivien tahojen kanssa. Kumma juttu, että vieläkin näin on.

Sitten olen edelleen hiukan mukana yhdessä synnytykseen keskittyvässä keskusteluryhmässä, ja sitä koetamme jatkaa kolmen muun kanssa myös ensi vuonna. Samassa yhteydessä pohditaan mukanaolon tapoja ja mahdollisuuksia, kun tänne suunnitellaan uutta sairaalaa (ja sen myötä tietenkin uutta synnytys- ja lapsivuodeosastoa). Ensikodilla en ole käynyt, katsotaan jos voisi kerran kuukaudessa alkaa taas käymään - jos työ alkaa järjestymään enemmän tai vähemmän omalle paikkakunnalle. Jos reissutyötä on jatkossakin tehtävä, sitten jää harrastaminen vähemmälle. Kaikkinensa siihen saa menemään herkästi noin kolme päivää kuukaudessa, plus satunnaiset ajatustyöt ja sähköpostit päälle (muutama tunti viikossa).

Työn puolesta asiat rullaaat kivasti eikä ainakaan tarvitse miettiä mitä sitä tekisi. Näyttää siltä, että saan venytettyä tämänhetkisen rahoitukseni helmikuun loppuun asti, mikä tarkoittaa että olisi kolme ja puoli kuukautta aikaa laittaa nykyinen hanke kasaan. Se saattaa suurin piirtein riittääkin. Uudet rahoitukset ratkeavat pääosin joulukuussa (paitsi se utopistisen hypoteettinen huhtikuussa), joten ennen vuodenvaihdetta pääsee miettimään vielä sen että tarvitseeko hakea "kesätöitä" sääpäivystyspuolelta (ja kuinka paljon). Ja tämähän nivoutui siihen Y-tunnukseen ja harrastetoiminnasta melua pitämiseenkin...

Eli joulua odotellen, monessakin mielessä.

PS. Ei ne antaneet dosentuuria (katso muutama postaus alaspäin. Sovimme, että katsotaan kahden vuoden päästä uudestaan).

Syysarkea

Taas hämärtyy.

Eilen saatiin peräkärryyn 45 kasaa lehtiä, jos lähipäivinä saisi vielä yhdet talvirenkaat alle, lehdet kaatopaikalle ja puutarhapöydän talteen jonnekin.

Oktonautit on tämän syksyn hitti niin 5- kuin 10-vuotiaankin mielestä. 5-vuotias myös ihanasti leikkii ja piirtää, paitsi silloin kun muuttuukin taas parivuotiaaksi sylivauvaksi.

Flunssa kiertää pojasta toiseen, tytöillä on korkeintaan nenä tukossa tai ääni maassa. Kouluissa puurretaan kohti joululomaa tasaista arkea.

Työssä laitetaan numeroita järjestykseen jotta joulukuussa voisi ruveta taas laittamaan sanoja järjestykseen. Yksi kokousreissu on jo sitä ennen edessä Rovaniemellä, siihen mennessä voisi olla numeroita muokattuna vaikka kauniiseen kuvamuotoon.

Jo tuntuu

Nyt alkaa marraskuu tuntua. Alkusyksyn työpyrähdys tuntuu varmaan kropassa, ja sitten meillä pyörii tyypillinen koulupoikien syysflunssa, on kalenterissa kaikkea epäinnostavaa syystekemistä (onneksi vähän sitä innostavaakin), ja kouluaamujen epäinhimilliset herätykset kello seitsemältä syövät voimia myös perheen aikuisilta.

No kohta on joulu.

Kakskytä vuotta (ja ......!)

Se on siis syksy 2014.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli syksy 1994, ja opinnot just alkaneet. Se oli hieno vuosi. Ei ollut hullumpaa muun muassa se, että syyskuussa 1994 osuttiin yhteen englanninkielisen matematiikan appron luennolla tuon tulevan puolison kanssa.

Kaksikymmentä vuotta ollaan jo tunnettu! Se on yli puolet meidän kummankaan elämästämme. Ei ihmekään, että ihan joka asia ei enää yllätä, ja entistä paremmin on opittu luovimaan toistemme särmien ja kummallisuuksien lomassa.

Opintojen alun kahdenkymmenen vuoden rajapyykkiä voi juhlistaa monin tavoin. Tänä syksynä on hakemuksia tullut kirjoitettua niin vino pino, että yksi dosentuurihakemus syntyi siinä sivussa. Lähetinpä äsken sen Helsingin yliopistolle. Katsotaan antavatko tämmöisen korkean yliopistollisen arvon, ja onko siitä jatkossa mitään hyötyä (esim. rahoitusten hakemisessa) tai iloa (korkeamman opetuspalkan muodossa).

(Niin ja arvatkaa mikä kappale alkoi soida päässä kun kirjoitin otsikkoon "Kakskytä vuotta". Pieni vinkki: Eppu Normaali.)

Kotona

Jo junassa ymmärsin taas kaiken ympäriltäni, enkä voinut enää vetäytyä ihanaan saksaa (tai ranskaa, tai italiaa) ymmärtämättömän yksityisyyteen julkisilla paikoilla.

Suomi näytti hetken Sveitsiä harmaammalta, kylmemmältä ja epäkohteliaalta. Tähän totuin suunnilleen tunnissa. Kotihan tämä.

Kotona odotti neljä kasvanutta lasta (aina ne kasvavat kun on muutaman viikon poissa), tuttu puoliso, ja meidän mittapuulla ihan tajuttoman tyylikkäästi remontoitu olohuone. Kyllä kannatti olla poissa, ainakin sen suhteen.

Nyt on pyykätty, haravoitu lehtiä, jututettu perhettä, tavattu tuttuja, laitettu ruokaa ja hissun kissun palattu suomalaiseen työarkeen ja aikatauluun.

Ulkona märkä tuuli ja marraskuun läheisyys, mutta kyllä tämä tästä.

Sepäs meni äkkiä

Se neljä viikkoa.

Tänään oli viimeinen päivä töissä. Puoli tuntia ennen kuin lähdin, aloimme sitten koodaamaan kollegan kanssa työn tärkeää osaa. No, ehkä oli hyvä ainakin aloittaa yhdessä, voimme jatkaa tahoillamme. Hirmu tyytyväinen olen kaikkeen mitä olen ehtinyt tehdä. Hankkeen töitä, hakemuksia, nettisivuja, ja doulahommien kirjoituksia ja käännöksiä siihen päälle. Nyt voi kotona keskittyä ns. oikeaan elämään.

Haikealla ololla pyörin ympäri tutkimuslaitosta tänään, ja hengittelin ihan vaan lumijuttuihin keskittyvän paikan ilmapiiriä. Pipopäisiä lumilautahemmoja tekemässä mallinnusta joissakin huoneissa, fleecetakkisia vanhempia jääriä toisissa. Illalla kävimme pizzalla lumitutkimusryhmän kanssa. Ei kun ne on kaikki täällä sellaisia, tämä taisi keskittyä enemmän lumen hienorakenteeseen tämä nimenomainen ryhmä.

(Eilen illalla söimme täällä "kotona" huushollin isäntäväen kanssa. Keskustelu ajautui globalisaatioon ja elintarvikkeiden kuskaamiseen ympäriinsä. Tyytymättömyyttä. Aiemmin tämän kuukauden aikana olen syönyt monen kanssa ja jossain vaiheessa iltaa keskustelut on kääntyneet maailman tilaan ja tyytymättömyyteen. Taitaa olla niin, että pinnan alla kytee joka taholla jonkinlaista tyytymättömyyttä. Saa nähdä mihin suuntaan kaikki sitten sen takia keikahtaa. Isäntäväkeni naisosapuoli tiivisti tunnelmat huonolla englannilla: "All has to change." Ehkä kaikki muuttuukin. Eletään ja nähdään.)

Ei sitten liikuta

Otin 12 viikon liikuntahaasteen pois oikeasta sivupalkista. Mitä hulluja. Tässä on neljä viikkoa mennyt koneen ääressä istuessa, ja se on nyt ollut tärkeintä. Aloitetaan haaste kun on reissusta selvitty ja siltä taas tuntuu.

Muutama päivä

Muutama päivä ja sitten kotiin. On vielä tämä-ja-tämä teksti jotka haluan kirjoittaa ja nämä-ja-nämä kysymykset joihin haluan näiltä ihmisiltä vastaukset. Käydä siellä-ja-siellä kävelyllä, käydä sen-ja-kollegan kanssa pizzalla.

Hassua miten äkkiä neljä viikkoa menee. Tulee mieleen ne talvet kauan sitten, kun puoliso oli tutkimusreissuillaan. Mietin miten kummallista on, että kotona sitä tulee ja menee ja kävelee ja ajaa metrolla ja tekee töitä ja käy kaupassa ja niin edelleen, ja koko sen ajan puoliso on siellä samassa laivassa.

Viikkoja

Olen ollut täällä kolme viikkoa, olen vielä yhden. Rutiinit ovat muodostuneet, työpino ohentunut, mutta nyt hahmottaa myös sen miten pitkälle (ei hirmu) kuukaudessa pääsee, ja mistä kohtaa jatketaan sitten kotoa käsin.

On muuten imetysviikko. Hyvää sellaista!

TED camporee 2014 - pitkä matka kotiin

Ihan niin kuin meidän camporee -matka heinä-elokuun vaihteessa olisi jäänyt kesken. Kyllä me tultiin kotiin ja ollaan häsätty vaikka mitä sen jälkeen, mutta raportointi jumi jonnekin leirin viimeiseen sunnuntaihin.

Mitäs sen jälkeen tapahtuikaan. No alkoi olla lopun alun tunnelmat, ja sellaiset että nytkö täältä pitää jo lähteä, täytyykö taas ajaa yli tuhat kilometriä. Ja etenkin vanhimmaisella oli sellainen olo, että leirille voisi jäädä vaikka asumaan ja kamalan sääli jättää kaikki naapurileiriläiset ja kaverit ja kaikki.

Meillä oli ollut alustavasti varattuna laivaliput jo tiistaille (kun päättäjäiset olivat maanantai-iltana). Tämä olisi tarkoittanut, että olisimme ajaneet maanantaina yötä vasten, ja esim. kavereiden hyvästelyt olisivat jääneet vähälle. Puoliso vetäytyi hetkeksi autolle ja nettiin, ja tuli takaisin kertoen että oli kuin olikin saanut siirrettyä lähdön vuorokaudella eteenpäin. Hyvä hyvä!

Saatiin sitten viettää leiri loppuun asti. Maanantaina oli retkeilyä maauimalaan mutta sitten harmi kyllä oli jo purettava ihanat köysi-istuinrakennelmat ja nuorimmainen itki sitä hartaasti.

Puolalaiset kiersivät leirejä myyden paitoja, ja mekin ostettiin pari joissa lukee "Stay calm and be a pathfinder".

Illalla oli valtavan pitkät leirin lopettajaiset, ja lapsilla lupa valvoa hieman pidempään pilkkopimeässä metsässä. Viimeiset iltapalat leipiä, maapähkinävoita, voita ja suklaalevitteitä.

Aamulla kaikki kansa kiskottiin ylös aivan liian aikaisin. Leirialueen oli oltava jo aamuyhdeksältä sen näköinen kuin metsässä ei kukaan olisi koskaan asunutkaan. Teltat suunnilleen purettiin lasten päältä. Nuorimmainen painui nukkumaan uudelleen makuupussipinon sekaan, piti varoittaa telttanaapureita etteivät kasaisi tavaraa hänen päälleen.

Viileä, hiukan kostea aamu, ei-yhtään-innostunut lähdön tunnelma, väsyneinä kamat autoon ja jotenkin haikean epäsopuisina matkaan (etenkin teini-ikäiset, joita ei kotiin lähtö suuremmin innostanut). No, oltiin sovittu että syödään aikainen lounas heti Saksan ensimmäisessä Mäkissä (kun oltiin aloitettu matka tankkaamalla auto ja ostamalla evääksi karkkia ja hirveän makeita vohveleita)(puolison mukaan viikon detox -kuurin jälkeen tulee tietenkin retox). Se oli Cloppenburgin Mäkki se, ja aika antaumuksella syötiin. Etenkin, kun alkuun eksyttiin Hollannin pikkuteille vaikka tarkoitus oli ajaa suoraan moottoritietä pitkin.

Matka meni. Ihan käsittämätöntä miten pitkiä matkoja voi ajaa ilman että ajantaju oikein sanoo mitään. Sata kilometriä menee sellaisessa pitkän matkan mielentilassa hujauksessa. Saksa - meni jo. Tanska - huiskis vaan. Syötiin me iltapalaa Tanskassa meren äärellä. Ruotsissa alkoi sitten hiipua menohalut. Meillä oli ollut ajatuksena ajaa niin pitkään kuin jaksetaan, ja nukkua taas autossa aamuyö (ja jatkaa seuraavan iltapäivän lautalle). Koska aikaa oli paljon, puoliso ehdotti kaunista ja tunnelmaista rantatietä "vaikka sitä ajaen yleensä myöhästyykin lautasta". Eikä ollut kaukana nytkään! Herättiin aamulla joskus milloin lie seitsemän jälkeen, pökkyräisinä ja jäykkinä, ja siirryttiin läheiseen pienvenesatamaan aamiaiselle. Levitettiin kaikki eväät aurinkoiselle penkille, katsottiin merta ja joutsenia ja meduusoja (Nuorimmainen käski kirjoittamana listan kaikesta mikä pitää kertoa hoitotädille. Meduusa, punkki ja sen semmoiset pääsivät listalle) ja sitten alkoikin tulla kiire.

Ja sitten kun ajettiin taas jotain pikkuteitä, ja syötiin vielä kiireetön lounas ihanassa seisovassa pöydässä jossa sai tehdä jälkiruoaksi omat jäätelöannokset. Viimeiset 250 km puoliso painoi nasta laudassa ja villisti ohitellen kohti Tukholmaa. Ei me ehkä viimeinen auto ollut, joka pääsi laivaan. Ehkä toiseksi viimeinen. Kuulemma oli hiukan kammottanut tulla sellaista kyytiä auto täynnä perhettä.

Laivalla oli hytti! Eikä se tuntunut yhtään pieneltä tai epämukavalta, kun oli viikon asunut pihalla ja nukkunut edellisen yön autossa. Söimme buffetissa antaumuksella. Nukuimme kuin tukit. Ja aamulla oli lapsille luvattu vielä yksi mäkkiaamianen ennen kuin käytiin pikaisesti mummin ja papan luona kokemukset kertomassa ja ajattiin tosi lyhyt matka (noin 260km - "Ollaanko me jo perillä?") kotiin.

Huh huh. Oli hieno reissu. Ja monta kilometriä autossa.

Väki vaihtuu

Laitoin nuorimmaisen ja mummin junaan. Jospa he pääsevät turvallisesti ja tavaroineen hotellille, ja sitten huomenna aamupäivästä kotimaan kamaralle.

Oli kivaa olla muutama päivä ihan lomatunnelmissa ja ajalla näiden kanssa "vuorijunilla" ylös rinnettä ja maisemia katsomaan ja jäätelöä syömään, vierailla ludoteekissä (josta sai pieneen hintaan vuokrata pelejä kuten kaninloikka) ja uimahallissa. Laittaa ruokaa ja syödä, ja nukkua 5-vuotiaan vieressä. (On se helppo matkakaveri!)

Eilen ryhmädynamiikkaan tuli sellainen lisä, että ne kenen asuntoa vuokraan palasivat kolmen kuukauden pyöräilyreissultaan. Huushollissa on tilaa ja olimme etukäteen sopineet tästä, eli ei huolta vaikka meitä hetken olikin viisi kappaletta. Pariskunta oli just niin leppoisa kuin saattoi etukäteen kuvitellakin (ennakkoluuloja pyöräreissaajista). Enköhän minä mahdu viikon verran asumaan heidän kanssaan saman katon alla.

Maailmalla

Olin tiistaihin asti onnistunut pysymään kaksi viikkoa aika tiiviisti linjalla majoituspaikka-työpaikka, eli oli ihan hauskaa ajaa kolmella junalla alas vuorilta, Zürichin aseman kautta vielä puoli tuntia johonkin suuntaan ja päästä kylään vanhastaan tutun kollegan ja hänen vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä luokse. Nämä vanhat tutut on kyllä jännä juttu. Niiden kanssa on paljon yhteisiä tuttavuuksia, kokemuksia ja ajatuksia, ja ajatuksia on kiva muutaman vuoden välein illallispöydässä vaihtaa.

Muistan kun tämä sveitsiläinen tyyppi tuli ensimmäisen kerran Geofysiikan laitokselle. Laitos oli silloin vanhoissa "kattohuoneistotiloissa" Fabianinkadulla. Henkilöstö, kourallinen väkeä, oli aamukahvilla ja katsoi ulkomaalaista nuorta miestä vaiti ja hieman aristellen. No hänestä tuli meille perhetuttu hyvinkin pian, ja puolisolle yksi parhaista ystävistä ikinä.

Eilen piti herätä kukonlaulun aikaan kun perhe lähti töihin ja niin edelleen, ja ajoin unisena Zürichiin. Muutama tunti meni kävellen kiekkaan vanhaa kaupunkia, aamiaistaen ja himoiten puupalikoita, marmorikuulia ja eläinhahmoja maailman parhaassa lelukaupassa (pääsin sieltä ulos ostamatta muuta kuin puoli kiloa marmorikuulia ja dromedaarin meidän seimiasetelmaan). On se edelleen ja aina niin hauskaa olla yksin liikkeellä.

Luin muuten lehden, ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Olihan tuo maailma vielä paikallaan.

Lentoasemalla jännitystä mummia ja nuorimmaista odottaen. Tulivat! Nuorimmainen oli hymyilevä, reipas ja jännittynyt matkalainen. Jaksoi ihan älyttömän hyvin, on se tullut jo isoksi. Ja ehkä meidän perheessä kasvaminen karaisee reissuamiseen ja uuden kokemiseen sen verran hyvin, että pelätä ei matkoilla  tarvitse. Sitten voi keksittyä katselemaan ympärilleen ja olemaan ihan rauhassa.

Ajeltiin taas kolmella junalla ja perillä käveltiin "kotiin". Mikä täällä haisee (lehmät) ja mikä tuo ääni on (lehmänkellot ja kirkonkellot) kyseli 5-vuotias ja asettui sisällä heittämään paperilennokkeja ja oli kuin kotonaan. Mummikin on onneksi kokenut matkailija eikä säikähtänyt lehmiä eikä jyrkkiä rappusia.

Nyt pitää vaan tehdä tehokkaasti töitä ja lähteä neljän jälkeen kotiin.

Lapiokaupalla kirjaimia ja numeroita

Kyllä on aineistoa, kun on aikaa sitä kaivella. On sääaineistoa, on lumiaineistoa, alkaa olla kohta mallikin siinä kunnossa että näitten kimppuun voi oikein kunnolla käydä. Ns. omalla ajalla olen lukenut paljon paljon ihanasti, ja kääntänyt jonkin verran doulatekstejä (jota olen halunnut tehdä jo pitkään mutta ei ole ollut aikaa).

Nyt on ihan hyvä pitää puolitoista vuorokautta vähemmällä kirjoittamisella, lukemisella ja laskemisella. Matkustan huomenna iltapäivällä Aarauhun, tapaamaan geofysiikan opintojen aikaista kaveria, ja sieltä ylihuomenna Zürichiin noukkimaan lentokentältä mummin ja nuorimmaisen. Pikkuista varmaan jo aikalailla jännittää! Pääsee kolmannen kerran elämässään lentokoneeseen, ja ekaa kertaa lentäen ulkomaille! Sitten tulee tehtyä lyhyempiä työpäiviä ja oltua illat yhdessä ihmisten kanssa, sekin on hyvä. Jos vaikka laittaisimme kunnon ruokaa, käytäisiin leikkipuistoissa ja katsottaisiin lehmiä kaikessa rauhassa.

Lehmiä on siis kaupunki täynnään. Ei nyt ihan pääkadulla, mutta kovin kauas ei tarvitse mennä.

Odottavan aika on tehokas

Minut on sijoitettu täällä neljän hengen huoneeseen, jossa istuu lisäkseni yksi graduntekijätyttö, yksi väitöskirjantekijätyttö ja yksi Mathias. Mathias pitää mallikehityksen ja -käytön lankoja käsissään ja tasaisena virtana hänelle tulee kysymyksiä, apua tarvitsevia kollegoja ja mallinnuskriisejä.

Minulla oli ihan vaan muutama kysymys ja varmistus, ennen kuin pystyn kunnolla jatkamaan mallinnustöitäni. Tiistai meni siihen, että odotin Mathiaksen vapautuvan muista kriiseistä ja paneutuvan asioihini. No ei sitä tapahtunut ennen kuin väsyin ja lähdin kotiin.

Eilen päätimme että kyllä se sen päivän nimissä onnistuu. Onnistuihan se illalla kello seitsemän pintaan, ja tunnissa oltiin saatu asiat selviksi. Oikeastaan en ole harmissani. Tiistain ja keskiviikon aikana sain kirjoitettua melkein valmiiksi vielä yhden hakemuksen, valmisteltua melkein kokonaan yhdet nettisivut, kirjoitettua doulahommaan tarvittavan esseen ja lähetttyä useita roikkumassa olleita sähköposteja.

Asiasta säähän. Kaksi päivää on ollut kosteaa ja sumuista. Nyt helottaa aurinko täydeltä terältä ja vuorten rinteet houkuttelevat tekemään jotain muuta kuin tehokkaasti jatkamaan mallinnustyötä (jonka nyt siis pystyn tekemään). No höh.

Baabelin tornilla

Yleisesti ympärillä kuuluu sveitsinsaksaa, jota on aivan mahdoton ymmärtää kahden vuoden yläastesaksan jälkeen. Töissä lumitutkimuslaitoksella on sen sijaan iloinen baabelintornin tunnelma: saksaa, ranskaa, italiaa ja englantia. Yllättäen samalla käytävällä kanssani on myös Suomesta kotoisin oleva väitöskirjantekijä. Eli suomeakin pääsee puhumaan niin halutessaan! Tätä kielten sekamelskaa kuvastaa parhaiten ihana Betty, joka on vuosia ja vuosia ollut lahjakas lumivyöryjen tutkija, ja kansainväliseten kokousten eloisa ja pidetty puhuja. Kun Betty puhuu kahvilassa, on oltava tarkkana. Painotus on kielestä riippumatta italian, mutta kieli vaihtuu italian, saksan, ranskan ja englannin välillä puhekumppanista riippuen. Tai riippuu mistä riippuu - olen todistanut Bettyn käyttävän samassa lauseessa vähintään kahta kieltä. Sujuvasti.

Eilen olin kävelyllä "vuorilla", tänään ihan vaan tässä ympärillä. Kun viiden jälkeen tulin kotiin päin, seisoi Davosiin tuleva liikenne. Miksi? No kun lehmät oli menossa lypsylle!!!!!

Ajankäyttöprobleemi

Jos haluaa neljän viikon aikana työskennellä paljon, nukkua paljon, liikkua paljon ja lukea paljon ja olla jossain välissä vähän sosiaalinenkin, miten aikataulu järjestetään?

Ehkä on parasta tehdä mitä huvittaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se tarkoittaa istumista 15 tuntia koneella ja sitten sänkyyn kirjan kanssa. Ihanaa on, mutta kunto ei kasva. Ja on kohteliasta ilmoittaa kaikille jotka tapaa, että aikoo olla hurjan epäsosiaalinen mutta että siitä ei pidä loukkaantua.

Ikkunasta näkyy Alpit aika läheltä

Tiistaina muutama tunti junalla, muutama tunti koneella (Ina Mayn Spiritual midwifery on aika kivaa matkalukemista), muutama tunti ihanalla sveitsiläisellä junalla, tovi seisoskelua taksiasemalla ja sitten erittäin huonon ja erittäin nuoren taksipojan kyydillä oikealle kadulle mutta toki väärään osoitteeseen. Davosissa näkee tähdet, eli katuvaloihin ei ole tuhlattu. Kännykän valolla oikean talon luo, Airbnb -palvelun kautta vuokrattuun kämppään. Salamyhkäisten ohjeiden avulla löytyi avain, ovi, valokatkaisin, lukuisa määrä huoneita ja Internet. Sänky ja kylppäri ja ah.

Eilinen oli sitten alkusoittoa koko kuukaudelle, eli aamusta iltaan koneella, ensin vanhojen töiden viimeistelyä, sitten ranskalaisen kollegan kanssa tuloksekas ideariihi, sitten syömään ranskalaisen kollegan kanssa italialais-sveitsiläisen kollegapariskunnan uuteen taloon. Ilta on kymmenen, pöydän äärellä istuu kolme naista kolmesta eri kansallisuudesta, puhumassa tiestään tieteen pariin.

Tänään sain oman työpisteen jonka koneella y ja z ovat vaihtaneet hämäävästi paikkaa ja avaimen. Kävellessäni töihin vastaan tuli rouva jolla oli kaksi hevosta ja koira. Nyt olisi aie järjestää ajatukset, paperit ja data, ja ryhtyä hommiin.

Muistilista ennen matkaa

Matkalaukku, kenkämietinnät, shampoopala muovipussiin, mukaan Murakamia, Ina Mayta ja omat doulahomman käännöstyöt. Tietokone, toinenkin, datat, muistivihkot, laturit, shillinkejä kaivettuna keittiön purkista. Mihin aikaan tapasinkaan yhteistyökumppanini ja missä? Tarvitsenko yhteistyösopimuksen mukaan printattuna, ja saankohan tutkimuslaitoksen avaimen?

Hakemuksen liitteet, viitteet, ja viiteluettelon vääntäminen pienimmällä mahdollisella fonttikoolla. Onko kaikkia yhteistyökumppaneita varoitettu, että ovat listallani? Miksi johdanto ei enää kuulostakaan hyvältä, vaan ihan epätasapainoiselta? Ehdinhän lähettää hakemuksen ennen reissuun lähtöä, vaikka deadline onkin vasta keskiviikkona?

Olenko puhunut jokaisen lapseni kanssa, olenko halannut ja kertonut että nähdään sitten ja muistakaa pitää huolta itsestänne? Entä rakas puoliso, joka jaksaa ja jaksaa?

Huomenna lähden, ja ihan kohta palaan. Siltä ainakin alkoi tuntua, kun eilen istuttiin puolison kanssa alas ja tehtiin listaa siitä missä perheen loppuosa on silloin, tuolloin ja tällöin.

Huomenna tähän aikaan olen kohta tainnut laskeutua Zürichiin, laittanut laukut säilytykseen ja etsimässä englanninkielisiä kirjoja myyvää kauppaa ja iltapalaa. Kohta otan laukut säilytyksestä ja ajan ihanalla junalla ihanaan Davosiin ja etsin majapaikkani, majoitun yksikseni pitkäksi aikaa. Saako sanoa että ihanaa?

Surisevaa, kurlaavaa, raksahtelevaa

Pikaisesti.

Paraisilla oli samanlaista kuin aina eli ihanaa. Paraisilta palattua on ollut tyypillistä syyskuuta eli flunssaista ja kiireistä. Hakemuksen kirjoittamisfiilis heilahtelee innostuneen, toiveikkaan ja paniikinomaisen välillä.

Puoliso lähti maanantaina Rovaniemelle, auttamaan sisartaan muuttamaan Turkuun. Tulivat eilen alkuillasta meille nukkumaan. Ei lepoa, ei rauhaa - lähtivät saman tien ostamaan meille uutta jääkaappia, kun entinen oli yön aikaan päättänyt päivänsä (tätäkin oltiin odotettu samoin kuin pesukoneen kuolemaa - molemmat olivat siis vanhoina ja ei-ihan-hyväkuntoisina odottamassa kun taloon kuusi vuotta sitten muutimme). Siihen ja asentamiseen se ilta sitten menikin.

Käyttöohjeen mukaan kaapista saattaa kuulua surisevia, humisevia, kurlaavia ja raksahtelevia ääniä, ja se on ihan normaalia.

Minulla on yskä ja 10-vuotiaalla flunssa. Surisee, kurlaa ja raksahtelee.

Kevennyksiä

Siis tavallaanhan nämä korkean stressin syyskuut kun kirjoitetaan useita apurahahakemuksia limittäin ja lomittain ovat kivoja. Saa oikeasti miettiä ja tehdä ja olla yhteydessä ihmisiin. Mutta kyllä ne vievät energian ja keskittymisen ja vaativat KEVENNYKSIÄ jotta ei mene hermot ja välit perheenjäseniin.

Työmatkapyöräily on tässä syyskuun alkupuolella ollut hyvä kevennys ja henkireikä, ja suurin syypää siihen että oikean sivupalkin liikuntaprojekti on minnekään liikahtanut.

Harrasteet ovat myös mahdollisuus ajatella jotain muuta, olipa ne harrasteet omia vähäisiä iltamenoja, lasten kanssa tehtäviä juttuja tai puolison kanssa katsottu lentopallo. Aika ajatella jotain muuta on tärkeää.

Oma lähestyvä matka tuntuu vähän niin kuin palkinnolta tälle syyskuulle. Ja sitä varten kävin jo kirjastossa lainaamassa noin 1500 sivua lukemista. Neil Hardwickia, Minna Lindgreniä, ja kauan odottamani Haruki Murakamin järkälemäinen 1Q84.

Ja viikonlopun olemme perinteiseen syystapaan Paraisilla - ei ehkä paras mahdollinen ajankohta töitä ynnä muita ajatellen, mutta antaa koko porukalle ainakin mahdollisuuden irtautua hakemuksista, kalentereista, kouluista ja muista menoista. Ah.

Kuorii, paloittelee, viilaa

On satokausi, eikä se kysele onko apurahahakemukset kesken tai matka Sveitsiin nurkan takana. Onneksi tämän vuoden sato jäi kiloon luumuja ja aika röykkiöön omenoita, mutta on niissäkin ollut kuorimista, pilkkomista ja kokkaamista. Eilisilta kulminoitui luumu- ja omenachutneyn tekemiseen - tämä oltiin papalle luvattu.

Viime viikolla kävi ilonamme myös ammattitaitoinen puunkaataja, joka rysäytti viime syksynä säikytelleen koivun just siihen mihin piti. Hyvä. Mutta nyt olisi paloittelua ja hakettamista paitsi keittiön pöydän äärellä myös ulkona. Tätä kirjoitatessani puoliso toivon mukaan hakettaa, naapurin koneella.

Ekan apurahahakemuksen jättöpäivä on alle viikon päässä, tokan alle kahden viikon päästä. Pian sen jälkeen häivyn moneksi viikoksi Sveitsinmaalle töitä tekemään. Viilausta ja säätöä vaativat tekstit, ajatukset, aikataulut. Sitten kun vielä jaksaisi olla inhimillinen lähimmilleen, niin jopas.

Pikainen kesän päätös

Oltiin sitten sunnuntaista tiistaihin Lapissa. Mökillä. Minä kokoustin maanantaina tämänhetkisen hankkeen asioista ja tiistaina mahdollisen tulevan hankkeen asioista. Keli oli kiva ja pojat polttivat nuotioita ja söivät mustikoita suoraan maalta, eli ehkä se oli ihan kiva kesänloppu.

Matkat olivat tietysti taas pitkiä (ja pimeitä), ainakin noin lyhyen ajan takia.

9-luokkalainen me oltiin jätetty rohkeasti kotiin. Hänellä oli ollut kaverina (mörönsyöttinä, niin kuin savolainen sanoisi) toinen ysiluokkalainen ja olivat käsitykseni mukaan muistaneet nukkua ja käydä koulussakin. Omituisia kokkauksia oli vissiin tehty, mutta siitä ei varsinaisesti viitsi olla vihainen.

Nyt alkaa muutama viikko joiden aikana on korjattava kaksi artikkelia ja järjestettävä valmiiksi kaksi hakemusta. En taida ehtiä kovin montaa sanaa blogeiluun uhrata.

Kesä loppuu, taas

Minulta kesä loppui kerran jo heinäkuussa, kun lopetin päivystystyön. Ja toisen kerran se loppui, kun koulut alkoivat. Nyt se kohta loppuu kalenteristakin.

Olen ensi viikon alussa pari päivää Rovaniemellä kokoustamassa. Jos lapset pysyvät terveinä (syksy kolkuttelee ovellemyös erinäisten kröhien muodossa), lähtisimme melkein kaikki vielä pistäytymään pohjoiseen. Mummukin on mökillä.

Omenia laitetaan soseeksi ja koetetaan muutenkin syödä. Härkäpapuja tuli ruokalusikallinen syötäväksi asti. Syksyn kalenteri alkaa olla siinä muodossaan, että tärkeimmät menot on siihen kirjattu. Muun muassa rohkeasti olen nyt, noin kuukauden päästä, lähdössä neljäksi viikoksi (!) Sveitsiin töitä tekemään. Mummi ja nuorimmainen tulisivat viikoksi sinne minua moikkaamaan. Tosin, kun olen pohtinut majoitusvaihtoehtoja ja mainion airbnb -palvelun kautta jonkun melko isoa kämppää havittelemassa, saattaapi olla että joku muukin alkaa laskea rahojaan  ja miettiä voisiko tulla Sveitsissä käymään.

Nyt pitää enää elää se syksy.

TED camporee 2014 - päivä 5: "Would YOU like to try some shooting AND riding?"

Aamuherätykset kaikui taas eri leireissä.  Unisilmin pesulle Latvian leiriin, sanoen tasaiseen tahtiin "huomenta" kaikille vastaan tulijoille. Vessatalon lähellä metsään kertynyt sähkötolpan ympärille kerääntynyt hiljaisia puhelinten lataajia, läppärillä työskenteleviä, hiuksia kähertäviä.

Oli markkinapäivä. Eri vartiot olivat miettineet tahoillaan mitä myyvät, ja varanneet mukaan läjän kolikoita toisten kauppatavaroiden/palvelujen ostamista varten. Kerätyt varat menivät hyväntekeväisyyteen, tällä kerralla Haitiin ja osa Hollannin katulapsille.

Jyväskyläläiset (lue: me) olimme ideoineet monimutkaisen pelin, jossa ensin ammutaan kuminauhapyssyillä muovikippoja, sitten ratsastaan keppihevosilla esteitä. Eli villinlännen meininkiä. Mainokseen tuli sitten kirjoitetta WILD WEST - Shooting-equestrian-biathlon, 1e/round, 2e/3 rounds. Säännöt menivät jotenkin niin, että pudotuksista tuli sakkoja, ja jos ei ampunut hyvin, piti ratsastaa enemmän kuin huippusuorituksella.

(Näinkin suureellinen viritys oli mahdollinen siitä syystä, että meidän autossa oli ollut tilaa esteille ja hevosille ja kaikki kama oli löytynyt ikään kuin valmiina nurkista. Tosin puoliso rakensi uuden hienon aseen, joka oli kaunis ja oli ehjä vielä markkinapäivän aamuna vaikka leirin pojat olivat jo testanneet sitä aika paljon. Sitten tuli vanhimmainen ja otti aseen käteensä - naks -isä, mitä tapahtui, tuo liipasin taisi mennä halki!)

No, paikkoja niityllä jakaneet huokaisivat syvään ja laittoivat meidät vähän syrjään kaikista muista - hyvä juttu, sillä tilaa tässä lähinnä tarvittiinkin.

Suurin kuhina ja kassavirta kävi niityn keskiosassa, missä muun muassa myytiin lettuja, hattaraa, pehmoelukoita, rannenauhoja, kasvomaalausta, jalkakylpyjä, hierontaa ja vesi-ilmapalloja. Mutta kyllä meille asti ajautui kilpailuhenkisiä pikkupoikia. Norja ja entisen Jugoslavian alue olivat aktiivisia osanottajia meidän kaksinottelussamme. Eli tienattiin mekin jotain. Palkintoja tuli jaettua myös parhaalle tytölle ja parhaalle aikuiselle (hyvä sedät!).

Päivän pääpalkinnon voitti nuori mies Serbiasta - sen verran kilpailuhenkinen oli, että kävi säännöllisesti tarkistamassa oliko kukaan tehnyt häntä parempaa aikaa.

Hauskinta lienee ollut vartion omilla aikuisilla - etenkin miehillä, jotka lopuksi kisasivat melkein tosissaan toisiaan vastaan.

Vakiintuvaa

Kotitoimistolla taasen. Oli odotettava aamusta uuden pyykkikoneen tuojaa (oi mikä ylellisyys - entinen pyykkikone oli odottamassa täällä, jo käytettynä, kun muutimme kuusi vuotta sitten). Nyt odottelen vielä tuleeko koivun kaataja vaiko eikö tule. Kyseessä siis koivu, josta jysähti iso osa alas jo viime syksynä.

Tuli mieleen, että vaikka elämä nyt on hösäämistä sinne ja tänne, jonkinlaista vakiintumista alkaa olla havaittavissa. Olemme asuneet tässä osoitteessa kauemmin kuin missään muussa, siis yhteisen aikuisen elämämme aikana. Meillä alkaa olla edessä myös siinä mielessä uusi tilanne, että koskaan ennen nuorin lapsemme ei ole ollut yli 5v 3kk vanha.

Vakiintumisen huomaa ihanasti siitä, että harvemmat asiat arkielämässä ovat enää uusia. Se tarkoittaa, että harvemmat asiat stressaavat ja vievät paljon energiaa. Uusia tulee tietysti solkenaan kun teinit kasvavat, mutta onhan se kiva että edes toisesta päästä helpottaa.

Vakiintuminen voi helpottaa elämää ihan yksinkertaisten asioiden kautta. On varmaan niin, että monessa perheessä nämä asiat ovat olleet kunnossa alusta asti. Mutta me molemmat puolison kanssa ollaan oltu melko kaoottisia esim. siisteyden ja tavaroiden paikkojen suhteen, eivätkä monta vuotta pienten lasten kanssa olleenkaan auttaneet asiaa. NYT alkaa vähitellen olla monille tavaroille ihan oma paikkansa, ja vähitellen jaksan alkaa vaatia että ne tavarat oikeasti ovat niillä paikoillaan. (Paikka saattaa tietysti olla hassu, ahtaasti ja vailla varastotilaa kun asutaan. Mutta jos koulukirjat ovat aina yläkerran rappusilla, ne löytyvät sieltä.)

Ja elämää helpottaa se että muodostuu rutiineja siitä miten käytetään ruoantähteet, tai käsitellään karviasmarjasato, tai muistetaan laittaa tulemaan omatekoisia mehujäätelöitä suht terveellisestä jugurtista, tai tiedetään minne ja kuinka usein kannattaa viedä matot pestäväksi, tai kenelle sähkömiehelle soittaa. Ja netistä löytää tietyt jutut entistä helpommin ja blogin osaa perustaa varttitunnissa jos on tarvis. Lasten äänensävyt osaa tulkita paremmin, ja tietää hiukan paremmin kuinka paljon ja mitä voi keneltäkin odottaa,

Olin joskus vähän alemmuudentunteinen siitä kun tuntui että kaikki vaan kaatuu päälle ja mitään ei osaa tehdä. Mutta nyt olen enemmän sitä mieltä, että ne on vaan olleet nimenomaan asioita joita ei vielä oltu opittu tekemään. Asiat on huomattavasti helpompia kun ne osaa.

(Ihan kiva että uutta on koko ajan tulossa. Mitä lie, kun isot lapset ovat esim. ikävälillä 13-18, sitä en vielä tiedä mutta muutaman vuoden päästä tiedän. Kun on luokiota tai muuta jatkokoulua, ja seurustelusuhteita ja kesätöitä ja kaikkea sellaista. Jännää.)

Rentoutuneena

Hyvä olo viikonlopun jälkeen. Kirkolla oltiin (taas?) ja tavattiin paljon vauvoja ja perheitä (pääasia?). Pyykkikone on rikki, eli ei tarvitse pestä pyykkiä ennen kuin vasta huomenna.

Kun pyykkiä ei tarvitse pestä, on enemmän aikaa esim. laittaa ruokaa tai venytellä.

Eilen meillä oli puolisoineen kylässä ihana ystävämme, jonka kanssa tuli elettyä aika pitkästi se eka opiskeluvuosi. Hirmu juttu, että se on jo 20 vuotta sitten. Hirmu. Tuo kummisetä ei kuitenkaan näytä ja tunnu vanhentuneen niin kamalasti.

TED Camporee 2014 - päivä 4 ja more to explore

Leirin motto oli siis "More to Explore". Nytkin soi tunnusbiisi päässä.

Oli lepopäivä ja kirkkopäivä ja tämä tarkoitti sitä että lounaaksi saatiin tehdä eväitä aamupalapöydästä ("YKSI hedelmä tarkoittaa JOKO omenaa tai päärynää, EI yhtä omenaa ja yhtä päärynää. Jos sinulla on enemmän kuin YKSI hedelmä, ole hyvä ja tuo toinen hedelmä takaisin. KIITOS") ja "vaeltaa" helteessä neljä kilometriä läheiselle amfiteatterin muotoiselle ulkoilmanäyttämölle kirkkoon. Meillä oli auto, ja siihen päätyivät puolison, minun ja pikkutyttöjen lisäksi vanhemman puoleinen jalkavaivainen pastori ja muuten vaan jalkavaivainen tamperelainen poika.

Perillä oli sanalla sanoen kuuma. Vetäydyin pikkutyttöjen kanssa varjoon ja seurattiin vain hiukan musiikkia, puhetta ja muutamaa kastetta. Suomalaiset oli sijoitettu pahimpaan paahteeseen, ja lapset, nuoret ja aikuisetkin olivat ohjelman jälkeen veto pois vaikka vettä koetettiin juottaa jatkuvasti ja ohjelmaakin kuulemma lyhennettiin helteen takia. Autoon sattui siis tulemaan takaisin päin pari ylimääräistäkin, vaikka bussikyytiäkin oli tarjolla.

(Joukko tyttöjä vahingossa käveli takaisin leiriin - seurasivat jotain porukkaa jonka luulivat olevan menossa busseille. Jossain vaiheessa heräsi epäilys että onkohan ne bussit oikeasti ihan näin kaukana.)

Ainoa oma kritiikkini leirin ohjelmasta tulee siitä, että päivät olivat ehkä himppusen liian täynnä kaikkea osallistumista ja kuuntelemista ja omaksumista vaativaa. Etenkin tuona lauantai-iltana ei juuri kukaan olisi enää illalla jaksanut lähteä isolle teltalle istumaan ja kuuntelemaan LISÄÄ. No itse jäin pikkutyttöjen kanssa taas torkkumaan verkkotuoleille ja seuraamaan kun tytöt leikittävät itseään vielä pienempää tyttöä ja se on heidän mielestään NIIN SÖPÖ!

Ja jokainen ilta pimenee kuin pimeneekin kymmenen korvilla, ja on oltava tarkkana ja omistettava otsalamppu jos siihen aikaan haluaa metsästää köyhiä ritareita (huhupuheen mukaan niitä paistetaan jossakin). Polunkävijöillä oli lupa olla liikkeellä hiukan tavallista myöhempään, ja ohjaajan roolissa sitä koetti pitää lukua siitä ovatko "omat" porukat ajoissa takaisin ja ehkä jopa nukkumassa. Otsalamppujen kohdistus saapuvan porukan jalkoihin tai tunnistus äänestä - ei, tämä ei ole se ryhmä jota odotin.

Iltanuotiolla ollaan myös sanaleikkiä, jossa ihmisten on keksittävä aina yhtä kirjainta pidempiä sanoja. "Universumi!""Katsastuspäivä!"

Vihreää valoa

No jee jee, työterveyshoitaja soitti ja kehui että nyt on hemoglobiini 129 ja rautavarastot taas kunnossa ja että ei tarvii kontrolloida ennen kuin joskus vuoden päästä ja varmaan riittää jos joskus kevättalvella syö jonkun kuurinomaisen raudan ja muuten vaan pitää huolen rautapitoisesta ravinnosta.

Ei ole oikein tekosyitä (muita kuin ajan ja viitsimisen vähäisyys) ruveta ottamaan taas liikkuminen oikein kunnolla osaksi elämää. Mukavaahan se on, näin muistelen esim. viime syksyltä. Laitetaan ensi viikosta alkaen sivupalkkiin joku 12 viikon liikkahaaste taas itselle. Rastin saa, jos viikossa on ollut 4-5 liikuntahetken sisältävää päivää. Liikuntahetkeksi menköön työmatkapyöräily, uinti, jumppatunti tai muu liikunnallinen meno, tai esim. hiitmamas -sivustolta kaivettu päivittäinen (lyhytkin) harjoite. Katsotaan jos taas innostuisin.

(Syksyllä 2012 tehtiin lasten kanssa sellainen aivan mahtava liikuntaa aloittelevan excel -työkalu. Pitäisikö se ottaa käyttöön? Siihen koottiin 262 erilaista liikuntamuotoa (joltain nettisivulta ne tuli, ja osa omasta päästä). Sivu arpoo satunnaisesti kolme muotoa joka kerran kun sen avaa. Ideana on, että esim. viikon aikana kokeilisi ainakin yhtä arvotuista lajeista, vaikka soveltaen ja omalla pihalla. Kaivoin työkalun esille, ja - ootas nyt - se arpoi YHDISTETTY, VUORIKIIPEILY ja KAUKALOPALLO. )

TED Camporee 2014 - päivä 3 ja erämaavaellukset

Tässä vaiheessa alkoi tuntua että tämä on oikeasti koti ja olemme olleet täällä kauan ja Suomen leiriin ja mikä ettei muihinkin tuntee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jopa pikkutytöt osasivat hakea itselleen ruokaa jos niikseen tuli.

Olin mukana aamun raamatturyhmissä, ja sekin oli ihan kivaa. Meidän ryhmässämme oli kourallinen hiljaisia nuoria naisia, mutta jonkinlaista keskustelua saimme heräteltyä aiheista luottamus, rohkeus, toivo. Israelin lasten erämaavaellukseen, nurinaan ja veden puutteeseen saa konkreettisia oman elämän esimerkkejä, jos on aamulla vaellellut brittileiristä Latvian leiriin etsimään toimivaa suihkua tai vessaa jonka vielä voi vetää. Noin niin kuin karrikoiden.

Koska hollantilainen joki virtaa kammoittavan hengenvaarallisesti, eivät pienet tytöt päässeet leirillä uimaan. Eivätkä saaneet myöskään istua valvotusti rantavedessä pesemässä uimalelujaan, niin kuin ehdotimme (ja mikä olisi tytöille riittänyt vallan mainiosti). No, kilometrin päässä oli maauimala, ja suomalaiset järkkäsivät sinne kaikille halukkaille retken. Meiltä löytyi pari halukasta pikkutyttöä, ja kaikki muut päälle. Teini-ikäiset tytöt suunnittelivat viettävänsä puolitoista uintiajan tuntiaan lämpimässä suihkussa. Mutta kas! Tämähän on Keski-Eurooppaa, ja uimahallissa a) ei ole miesten ja naisten erillisiä pukutiloja ja b) ei ole samanlaisia pesutiloja kuin Suomessa. Suihkut olivat ulkona, niitä oli yhteensä neljä ja niistä kaksi oli lämpimiä! No, tytöt nurisivat ihan vähän ja ottivat sitten ilon irti siitä mitä oli saatavilla.

(Vesiongelmiin alettiin saada helpotusta, kun vessat ja suihkut alkoivat käyttää suoraan jokivettä. Tämä tarkoitti sitä, että vessojen käsienpesuvesiä ja suihkuvesiä ei saanut käyttää juomavetenä, mutta puhtaamman veden pisteet olivat sentään tähänkin asti toimineet riittävän hyvin. Meidän henkilökohtaiseen leiriin kannettiin päivittäin kymmenen litran tonkka vettä juomiseen ja hätätapauksena tehtäviin pikatiskeihin.)

Huu, töitä! Ja liikuntaa? Ja ruokaa?

Syksyn aloitus oli aika rimakauhuinen, mitä yliopistolle paluun suhteen tulee. Ahkeran työlistojen teon ja kalenterin perkauksen avulla tilanne on vähän alkanut selkeytymään. Toki reilun kuukauden päässä ehkä häämöttävä ulkomaan keikka edelleen stressaa, mutta aikahan tämänkin stressinaiheen vähitellen siirtää menneisyyteen.

Koetan kerrankin harjoittaa töissä "yksi asia kerrallaan" -periaatetta, ja sen turvin yksi pieni homma on nyt jo tehty, toinen keskikokoinen hyvässä vaiheessa ja ehkä seuraava (ahdistava kirjoitustyö) menee kun keskityn siihen ja teen sen alta pois. Sen ahdistavan kanssa voisi toisaalta tehdä vuoropäivin innostavaa ja laajaa apurahahakemusta.

Harrasteita (vauva- ja perhesellaisia) en uskalla aloittaa kovin suurella höngällä ennen lopumpaa syksyä. Mutta alkaa tuntua siltä, että liikuntaharrastetta pitäisi taas aloitella. Huomenna kuulen viimeisimmän tiedon aiheista hemoglobiini ja rautavarastot. Jos kaikki on kunnossa, vetelään oloon auttaa varmaan paremmin aktiivisuus kuin löhöily.

Hassua kyllä, elokuussa on ollut kivaa ruoanlaitto. Kesän aikana tuli kerrytettyä uusia reseptejä sieltä ja täältä ja niitä on tullut kokeiltuakin. Samoin "vanhoja" mutta ei pitkiin aikoihin tehtyjä ruokia on tullut kokattua, lasten myötävaikutuksella tai useammin ilman. Samoin on tehtyä marjapiiraita ja muita väli- ja iltapaloja. Tämä hyvä. Jospa ei olisi väliaikainen vaihe keittiössä. (Eiköhän keittiössä ole aktiivisuutta ainakin niin kauan kuin 7-luokkalainen on aloitteleva köksän tunneilla käyjä.)

Seiskaluokkalaisella on ollut niin kivaa ja palkitsevaa yläkoulussa. Neljäsluokkalainen laskee päiviä (oikeasti) siihen, kun pääsee pois alakoulusta.

Rahat on taas loppu (tai sitten vaan tuntuu siltä, kun "kaikki" "tarvitsevat" syksyn alussa niin paljon kaikkea) mutta ehkä se antaa sopivaa motivaatiota apurahahakemuksen kirjoittamiseen.

TED Camporee 2014 - päivä 2 ja kotimme tammimetsässä

Tänä päivänä alkoivat leirin aktiviteettiajat. Koko porukka oli jaettu viiteen osaan, ja nämä sitten viiden aktivitteettiajan puitteissa pärräsivät kokeilemassa korikiipeilyä ynnä muuta liikunnallista, erilaisia askarteluja ja kädentaitoja ja vaikka mitä. Pikkutyttöjen kanssa koetettiin tehdä minileijoja.

Tyttöjen hoito kävi välillä sen verran vähätöiseksi, että ajauduin keittiöteltalle kysymään olisiko jotain yksikertaista tekemistä. No, kahden ämpärillisen verran paprikasuikaleiden tekoa löytyi. Mikäs sen mukavampaa.Välillä toki paljon yhdessä oleville tuli kriisejä "kun ei se tottele" tai "kun se komentaa". Useimmiten kuitenkin juostiin ympäriinsä hiekkalapio kädessä, matkustettiin pahvilaatikossa, pidetttiin tanssitunteja, pyydettiin nostamaan verkkoistuinten yläkertaan (eikä päästy sieltä omin avuin pois).

Koko ajan tekisi mieli ottaa valokuvia hyvin leirimäisestä elämästä, hauskasti pukeutuneista ihmisistä ja pienistä yksityiskohdista (herätyskello puun kyljessä, ruokailuvälineet oksilla roikkumassa). Laitetaan muistiin suoraan. Teini-ikäiset pelaavat jatkuvasti lentopalloa kulkutiellä. Ennen tai jälkeen ruokailun kuuluu eri puolilta Suomen leiriä huutoja "KOO-PEE-ÄS!!!" ja sitten valitusta tai hurrausta - tiskien tiskaamisesta käydään ankaraa uhkapeliä. Pahimillaan joku pääsi tiskaamaan 16 henkilön tiskit. Tyttäreni lorvii paikalle ja kysyn onko syöty ja tiskattu. "Ei mun tänään tarvii tiskata."

Komerossa on tajuton ihminen, toinen istuu vieressä ja nauraa

Jyväskylän työsuhdeaika alkoi sillä, että menimme puolison kanssa SPR:n järjestämälle kaksipäiväiselle ea1 -ensiapukurssille. Oli kyllä hauskaa. Kurssin päätarkoitus ei liene viihdyttäminen, mutta onhan se hauskaa kun 16 eri-ikäistä, eritaustaista ja pääosin toisilleen tuntematonta pistetään yhteen ja ne aika pian alkaa sulavasti tehdä näytelmiä ja roolipelejä yhdessä.

Monet asioista kuulostivat tutuilta, mutta tositilanteessa mitään en olisi osannut tehdä. Nyt on ainakin tullut tarkasti kuunneltua ja kertaalleen kokeiltua muun muassa elvytystä, vierasesineen poistoa vauvan hengitysteistä, palovamman ensiapua, kolmioliinan sidontaa ja myrkytysten hoitoja.

Lopuksi oli ne roolipelit. Meidän rastilla oli puolison työkaverille tullut avomurtuma skeitatessa, me koetettiin raahata naisparkaa turvaan ja puoliso sai vielä astmakohtauksenkin. Siinäpä rastille tulleet saivat kiljahdella ja ottaa tilanteen haltuun!

(Se komerossa ollut tajuton ei kyllä olisi pelastunut. Laitoin hänet sellaiseen kylkiasentoon, jossa kuulema meinasi oikeasti tukehtua. Kannattaa siis harjoitella ja mokailla ennen tositilannetta...)

TED Camporee 2014 - päivä 1 ja swimmer -ranneke

Ekaan kokonaiseen leiripäivään herättiinkin sitten melkein normaalissa mielentilassa. Kaikenmaailman herätyskelloja, ohjaajien patistuksia ja torven törähdyksiä alkoi kuulua kyllä meidän mielemme mukaan liian aikaisin, puoli kahdeksalta. Mutta kun vapaaehtoisten pyörittämä suomalaisten keittiöteltta tarjosi puurot, leivät, suklaalevitteet ja nonparillit (Hollannissa kun ollaan), maapähkinävoit, maissihiutaleet ja kaakaot jo kahdeksalta... Ja sen jälkeen alkoi heti lipunnostot, suomalaisten omat aamuohjelmat ja sitten leirin moninaiset aktiviteetit.

Onneksi ei ollut märkää. Hiukan viileä aamukin lämpeni nopeasti. Uniset ja hiukan kylmissään olevat leiriläiset hakivat aamiaisensa ja kyhjöttivät syömässä maassa, taittotuoleilla tai kuka missäkin. Nuorimmaisen annettiin kyllä nukkua jonnekin yhdeksän pintaan - kömpi melko tehokkaasti syvemmälle makuupussiinsa vaikka ympärillä noustiin ylös, mekastettiin ja syötiin. Pahimmat aamu-unet karisivat tietenkin siinä vaiheessa kun piti vaeltaa vessoille jonnekin naapurimaiden (Latvia tai Iso-Britannia) leiriin. Latvia oli varma valinta, siellä ei ollut niin paljon ruuhkaa ja vettäkin saattoi hanasta tulla. Tosin suihkun lämpötila oli kaikkialla yhtä suuri arvoitus (aika vähällä pesulla pärjää viikon).

Päivän aikana rakentui paitsi oman perheen leiri, myös jyväskyläläisten leiri (aika hajanainen kokoelma, yhteensä yhdeksän telttaa, leikki/istumispressu, pari tuolia, pahvilaatikon pohjasta askarreltu "lippu" ja kuormalavoista koottu japanilaishenkinen pöytä). Pöydälle naurettiin naapurivartiosta, mutta pöytäliina (lakana) ja kukkamaljakko (juomapullo ja saniainen) todistivat pöydän pöydäksi. Kun sille alkoi kertyä astioita, päiväohjelmia ja työkaluja, alkoi se hiljalleen näyttää hyvinkin kotoisalta. Lisäksi koko Suomen leiriin rakennettiin nuotiopaikkojen ympärille mahtavat monikerroksiset verkkoistuinrakennelmat, joista tuli esim. nuorimmaisen ja ystäväperheemme nuorimmaisen lempipaikat. (Oli hurjan kätevää, kun reissussa oli 5- ja 6-vuotiaat kaverukset!)

Eri kansallisuuksilla oli eri henkisiä leirejä, ja erilaisia rakennelmia. Niitä oli kiva kiertää katselemassa. Nuorten, ja monilla myös perheiden, yhteinen kiva tekeminen tuntui olevan camporeen henki. Ja kansainvälisyys (pienellä kansallisylpeyden vivahduksella). Nuoriso kiersi leiristä leiriin tutustumassa. Ja silti se oma suomalainen metsäläismeininki tuntui "parhaalta", luontevimmalta ja omimmalta.

Päivän aikana monet suorittivat uimatestejä (10 metriä joessa vastavirtaan) ja kulkivat loppuviikon ranteessaan oranssi swimmer -ranneke. Punkkeja havaittiin ja poistettiin. Hiiriä nähtiin ja kauhisteltiin/ihailtiin. Kasvisruokaa syötiin suuremmalla tai pienemmällä innostuksella (Koko leiri oli vegetaarinen, eli maitoa, juustoa, jugurttia ja kananmunia kyllä kulutettiin. Oli siellä aina vegaaninenkin vaihtoehto).

Iltaisin on aina hengellinen iltaohjelma, joka ei välttämättä istu suomalaiseen kansanluonteeseen. Tai ehkä se nuorisolle istuu. Musiikki anglo-amerikkalaista ja kovalla, tulkkausongelmaa, mutta myös hauskoja näytelmiä ja välillä tuttuja laulujakin. Eikä musiikin puolesta tarvitse mennä pääteltalle asti - pikkutyttöjen kanssa voi jäädä omaan leiriin tai pyöriä isolla nurmialueella, ja kuulee kyllä mitä teltalla lauletaan.

Illalla pitivät vielä nuotiota Suomen leirissä. Onhan se tunnelmallista. Ja sitäkin oli hyvä seurata puolella korvalla omasta teltasta, samalla kun 5-vuotias sammahtaa ulkoilmaelämän uuvuttamana NAPS.

TED Camporee 2014 - matka ja päivä 0

Kirjaan tänne hiljalleen camporee- matkan muistiinpanoja. Kyseessä on siis kansainvälisen polunkävijäliikkeen neljän vuoden välein järjestettävä iso leiri - Suomen tapauksessa mukana on useita muita Euroopan maita, joskus maita hiukan kauempaakin. Läsnä noin 2000 osanottajaa. Polunkävijöitä kymmenestä vuodesta ylöspäin, ohjaajat, ja myös perheitä ja vapaaehtoisia leirillä auttamassa. Polunkävijät on adventtikirkon partioliike.

Leiri alkoi tiistaina 29.7. Hollannin Ommenissa, partiolaisten isolla, metsäisellä leiritilalla. Suomesta matkaan lähti kaksi isoa bussia, mutta laskeskelimme että pienimmän stressin tie on ottaa oma pikkubussi, lautta Helsingistä Tukholmaan ja sitten ajaa omalla aikataululla (ja kaikki kamat omassa kyydissä) noin 1400km. Eihän se Suomessa paljon ajelleelle ole edes hirveä matka.

Matkamme alkoi jo edeltävänä lauantaina, kun siirryimme viettämään helleviikonloppua mummin ja papan luo Järvenpäähän. Jopa minä uin Tuusulanjärvessä (+26).

Iltalaivalla Tukholmaan. On niin helppoa matkustaa näiden kanssa, kun koululaiset ovat jo pärjääviä ja nuorimmainenkin enemmän tai vähemmän kävelee itse ja nukkuu ja syö melkein kuin isommatkin. Laivalla ahtauduimme kuudestaan neljän hengen hytttiin. Minä nukuin nuorimmaisen kanssa ja vanhimmainen oli vapaaehtoinen nukkumaan improvisoidulla lattiapedillä. Tästäkin annoimme lapsille pisteitä. On ihanaa, kun heidän kanssaan voi matkustaa myös epämukavasti eikä suurta valitusta kuulu (sitä kuuluu sitten epätasaisesta limunjaosta tai muusta vastaavasta).

Ruotsin poikki (pitkä), Tanskan siltojen yli (komeat), pikku hyppäys itse Tanskassa (tylsä kun koko ajan odotimme Saksaa), Saksan luoteisosan poikki (pimeä ja vauhdikas moottoriteillä) ja viimeiset noin sata kilometriä Hollannin siistissä tieverkostossa (ja tässä vaiheessa alkoi olla kuski sekä kartanlukija aika tööt). Matka oli sen verran pitkä, ettei kukaan kysynyt kertaakaan että milloin ollaan perillä. Missä maassa ollaan, oli yleinen kysymys.

Syötiin Ruotsissa kunnon ruoka, iltapalaa Tanskassa. Lapset nukahtivat kun paahdettiin Saksassa Hampurin tienoilla. Tosi kummaa oli miettiä miten SIVISTYKSEN PARISSA ajellaan. Tosin ne isot tiet näyttävät kaikkialla samoilta, ja nähtävyydet rajoittuvat teollisuusalueisiin ja hampurilaispaikkoihin. Hassua oli se, etteivät välimatkat tuntuneet edes pitkiltä, tai koko ajomatka.

Toki olimme ihan päästämme pyörällä kun pääsimme perille aamuyöllä, 17 tuntia Tukholmasta lähdettyämme. Me aikuiset meinattiin pystyttää telttaa, lapset jatkoivat sikeästi untaan autossa, masennuttiin. Ahtauduttiin kaikki autoon nukkumaan (!), tosin puoliso, kuskiparka, ei mahtunut. Hän oli tosin budjetoinut seuraavan päivän nukkumispäiväksi. Sama kuskiparka hätisti edelleen päästään pyörällä olevan ja kiukkuisen perheensä jo kuuden jälkeen purkamaan autoa ja siirtämään kamaa varsinaiselle Suomen leiripaikalle, kun bussikuljetuksetkin saapuivat perille.

Aika hiljaista väkeä oli kärryjä vetämässä ja työntämässä ja (onneksi läheiselle) metsäaukiolle telttoja kasaan pykäämässä. Jossain vaiheessa kävi niin, että kaikki kömpivät telttoihinsa ja heräsivät enemmän tai vähemmän pökkyräisinä iltapäivän ja illan ohjelmiin. Tässä vaiheessa päiväohjelma ei vielä ollut ollenkaan tuttu, ei ruokailurutiini, ei vessojen sijainti, eivät leirin ihmiset, eikä metsäaukiokaan vielä ollut koti. Mutta käyntiin päästiin, ja tutustumaan.

Illalla kouluikäiset ja puoliso vetivät avajaisia varten polunkävijäpaidat ja muut vermeet päälleen, ja muiden maiden kansainvaelluksen keskellä menivät ohjelmateltalle leiriä avaamaan. Sen jälkeen pimeni Hollannin ilta ja yötä kohten viilenikin. Perheemme leiri (kolme asuintelttaa, yksi romuteltta ja pressut koko komeuden päällä niin että "sisäpihakin" oli katettu) oli osapuilleen kunnossa, ja nuorimmaisesta oli hauskaa kömpiä kanssani telttaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.

Muistilistalla

Teltat, pressut, makuupussit ynnä muut kuivatettu ja laitettu säilytykseen. Nivaska peitteitä ja huopia odottaa vielä pesua. Pyykkivuori on vajunut niin, että jäljellä olevat mahtuvat pyykkikoriin. Elämme toivossa, että pyykkikone ei hajoa ennen kuin kaikki on pesty.

Koulut alkoivat. Reissun jälkeen kaikkien aamurytmi oli sen verran epäsäännöllisessä vaiheessa, ettei seitsemältä herääminen tuntunut edes kovin pahalta. Alakoulua meiltä käy tällä hetkellä vain yksi poika, neljäsluokkalainen. Kaksi vanhimmaista lähtivät yläkoululle. Toinen skootterilla, toinen kaverin kanssa pyörällä. Seiskalle menijää jännitti aika lailla, mutta hyvin taisi päivä mennä.

Nuorimmainen oli kirjoituttanut muistilistaa asioista, jotka hänen on muistettava hoitotädille kesän reissusta kertoa. Oli aika kirkkain silmin ja virkeänä siis hoitoon lähdössä. Kun tuliaisiakin oli!!! Lista oli luettava heti kun aamulla päästiin puistoon.

Listalla luki:

Tähdenlento
Meduusoja
Mulla oli punkki
Me nähtiin rekka joka oli syttynyt palamaan 

Leiriltä kotiin

Palasimme eilen camporee -matkalta. Takana viikko ulkoilmaelämää hyvin kansainvälisissä ja hauskoissa tunnelmissa. Perhelomanakin reissu oli mitä onnistunein. Matkathan oli autolla pitkiä - molempiin suuntiin saatiin reissata Helsinkiin ja Järvenpään mummilaankin, sitten oli laivamatkat, sitten noin 1400km autoilua Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa. Molempiin suuntiin nukuttiin yksi hätävarayö epämukavasti autossa (!). Eli olo on aika väsynyt ja likaisia vaatteita on suuri summaton läjä. Mutta olo on silti hyvä.

Kirjoitan hissukseen tänne päiväraportteja leiriltä.

Nyt pyykkäämään. Ja valmistautumaan koulujen alkuun!

Syysmuuttoa

Syysmuutto kotiin oli eilen (kollega kauniisti toivoi että kevätmuutto toisi taas pohjoiseen). (Nämä syys- ja kevätmuuttohan viittaavat lintujen muuttoihin, joita töissä ahkerasti laskeskellaan melkein vuoden ympäri. Aina on joku tulossa tai menossa.)

Kaunista on Suomessa heinäkuisina iltoina. Ja hyvän tuoksuista.

Ylihuomenna käynnistytään Järvenpään ja Helsingin ja Helsinki-Tukholma -lautan kautta tarkistamaan onko muuallakin Euroopassa. Joskus tiistaina aamuyöllä pitäisi olla perillä polunkävijöiden Camporeella Hollannissa.

En nyt ehdi mitään syvällistä. Ihan vähän järjesteltävää, mutta hyvällä mielellä. (Ja heti eilen illalla piti mennä nukkumaan nuorimmaisen kanssa telttaan. Kotona näytti ihan leirintäalueelta, kun teltat olivat koekäytössä!)

Uran kohokohtia

Eilen illalla kuuntelin selkokielisiä uutisia, eikä ne nykyiset uutiset kuulosta sen selkeämmältä sanottiinpa ne kuinka yksinkertaisesti tahansa.

Samalla mietin laiskasti työasioita. Miten kummallisiin paikkoihin sitä akateemisena sekatyöläisenä on tullut päästyä ja jouduttua. Takana (ja todennäköisesti edessäkin) on eri mittaisia työsuhteita useamman yliopiston tai korkeakoulun palkkalistoilla, tutkimuslaitoksissa ja jopa kirkolla ja valtionhallinnolla.

Uran kohokohta oli ehkä se, kun toissa syksynä pääsin istumaan Hornetin ohjaamoon.

Ja suoritus josta edelleen olen tavattoman ylpeä on se, kun sain vuonna 2006 kokousmatkalla Brysseliin murtauduttua ulos hotellin vessasta, kun sen lukituksen avaamiseen välttämätön kahva PUTOSI ULOS OVESTA HUONEEN PUOLELLE. Vieläkin tulee välillä mieleen, että kyllä se oli tiukka paikka ja kyllä minä olin johdonmukainen, taitava ja sinnikäs!

Tunteja laskien

Sunnuntai yksikseni töissä, sitten vielä pari yövuoroa ja sitten kotiin pakkaamaan Hollannin reissua varten. Työvuorot käyvät vähiin, eli pitää täytellä ja allekirjoittaa jo valmiiksi kaikenlaisia tuntilomakkeita ja työajanseurantoja.

Vapaa-aikakin tulee laskettua tuntien tarkkuudella - varmuudella on aika paha sanoa, milloin taas pääsee pohjoiseen. Ainakaan niin, että on henkilökohtaista vapaa-aikaa. Eilisen olin kokonaan vapaa, ja sen autuuden käytin mm. ajelemalla 200km lenkin Unarin ja Sodankylän tienoilla. Tässä on ollut menossa sellainen lapsuuden ihanien rantojen metsästely, mutta Unarista en sellaista löytänyt (vaikka ihan äsken alle 5-vuotiaana muistan pataroineeni täydellisellä hiekkarannalla). Seutu on siitä huolimatta kaunista ja historiansakin puolesta mielenkiintoista. Tiesittekö että perinteinen Lapin ja lannan raja kulki Unarinjärvellä?

Tästä illasta on huomisiltaan asti 24h vapaata. Ei kai tarvitse kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että nukkuakin täytyy.

Ajankäyttö ahdistaa jo valmiiksi

Onhan tässä vielä vajaa viikko (tosi vajaa!) kesäistä päivystyselämää edessä - omaa aikataulua, makoilua ja lukemista - mutta sitten tämä työsuhde on loppu. Ja onhan tässä kesää vielä ja todennäköisesti hurjan kiva leirimatka perheen kanssa, ja elokuun alussa pidän lomaa...

Mutta aavistuksenomainen syysahdistus alkaa jo. Syksyllä pitää tehdä ahkerasti tutkimustyötä. Ja olla poissa kotoa sen takia, ehkä Sveitsissä, muutamia täsmäkäyntejä tänne pohjoiseenkin. Hakea rahoitusta vakuuttavasti ja siitä liikaa ahdistumatta. Ja niin kuin kaikki, minäkin tahtoisin taas syksyllä alkaa liikkumaan ahkerasti, samoin kuin kokeilla KAIKKIA uusia ruokaohjeita joita olen laiskoina koneellavetelehtimistunteina printannut.

Vapaaehtoishommista pois olo on ollut välttämätöntä ja on antanut myös tilaa hengittää ja olla vaan. Mutta niitäkin ja kaikkea siihen liittyvää säpinää alkaa hiljalleen kaivata - mutta kalenteriin uhkaa tulla kaikenmoista tapaamista ja järjestämistä.

Olen myös tottunut kesän aikana lukemaan oikeasti hyviä, viihdyttäviä kirjoja.

Muistaakseni minulla on myös puoliso ja muutama aika kiva lapsi.

Ollutta ja mennyttä

Kotiviikosta olisi paljon kirjoitettavaa. Mutta olen taas päivystysaikataulussa ja jotenkin irrallaan. Mutta jotain.

Nuorimmaisen vesirokko meni aika kivasti. Kuumetta oli parina päivänä ja parina tuntuivat näppylät inhottavilta. Kuivuvia näppyjä on toki edelleen.

Viikon iso juttu oli vanhimmaisen konfirmaatio ja juhlat. Tyttöhän oli tykännyt riparista vaikka kuinka paljon ja ilmoittautui isoskoulutukseenkin. Puolison kanssa puhuttiin ja oltiin molemmat asiasta ihan iloisia (silloin joskus 15 vuotta sitten rajanveto luterilaisuuden ja vapaan suunnan hengellisyyden välillä teki kipeämpää). Voin hyvin kuvitella että olo leirillä ja tuon seurakunnan parissa tuntuu rennolta ja helpolta. Tarjoaa ns. helpon väylän elää sitä omaa hengellisyyttään.

Konfirmaatio oli tunnelmallinen ja HAUSKA. Tuleehan sitä jännä olo, kun katsoo omaa lastaan siinä iässä, porukassa ja tilanteessa. Lauloivat lopuksi papin sanojen mukaan "komeasti kajauttaen, ainakin paikoitellen" Tuu mun vaimoksein.

Juhlissa oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. Rippilapsi jaksoi edustaa mekko päällä ja tarjottavaa oli liikaa - tosin tietoisesti tilattu liian iso kermakakku katosi kiitettävän nopeaa tahtia. Paikalla oli muutama henki Lapin suvusta, muutama puolison eteläisen Suomen suvusta ja minun puoleltani äitini ja serkkuni kummin ominaisuudessa. Itselleni ihaninta oli se, että serkun lisäksi paikalle pääsi myös tytön toinen kummitäti, Oulusta. Tämä tarkoitti että me kolme, jotka yläasteen ja lukioiän yhdessä tarvoimme, olimme harvinaisesti yhdellä ja samalla paikkakunnalla. Lapsinemme, miehinemme ja aikatauluinemme, mutta kuitenkin. Otetuista valokuvista päätellen esim. omasta riparista on aikaa yli kaksikymmentä vuotta (!!!) ja se näkyy olemuksesta, mutta kuitenkin.

Luvattiin pitää ensi kesänä 40-vuotispäivät. Tai illat. Vaikka sitten Iisalmessa, menneiden aikojen kunniaksi.

Viikko kotona

Viikko kotona. Työn alla vesirokkoa sairastavan 5-vuotiaan hoito ja 15-vuotiaan rippijuhlien valmistelu.

Ei tule aika pitkäksi.

Viuh vaan

Olen pitänyt tätä blogia jo yli kuusi vuotta. Miten kuusi vuotta voi viuhahtaa tuolleen? Onhan kaikkea tietysti tapahtunut, ja kun luen postauksia vaikkapa vuodelta 2008 huomaan tapahtumien olevan menneisyyttä ja perheen, lasten ja itsen kasvaneen. Mutta silti.

Joki virtaa edelleen

Vapaa ilta ja vapaapäivä. Houkuttelin puolison siskon irti kaupunkiasunnostaan ja ajoimme yhdessä mökille juoruamaan ja miettimään onko yöllä valoisaa myös tihkusateen aikaan.

Tänään otimme tien pohjoiseen, ja hillitsimme itsemme Kaunispään kohdalla. Siinä on se vaara että Ivaloon on enää muutama kymmenen kilsaa... Ja Inarihan on sitten jo kivenheiton päässä ja tie sinne on niin hieno... Ja sitten olisi kiva jatkaa vielä vähän... Kaarsimme lounaan jälkeen tiukasti takaisin etelään. Huomenna on kuitenkin molempien oltava töissä heti aamutuimaan.

Ylä-Postojoella on aivan mainio kahvipaikka.

Vuotson Siepin kaupasta saa edelleen maan parhaat kampanisut.

Ja lapsuuteni jokiranta Vuotson metässä oli taas ja jälleen ennallaan. Se on jännä miten tuttu voi olla kivien väri ja hiekan tuntu ja koko paikan äänimaailma. Olen varmaan viettänyt erinäisiä hetkiä kyykkysilläni vesirajassa, suunnitellen satamia, kahluureittejä, vallihautoja.

Kulttuurin kosketuksia

Kulttuuri koskettaa joskus syvältä ja joskus kummallisissa muodoissa.

Se nyt ei ole ihme, jos muoto on kaunokirjallisuus kuten Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, tai siitä tehty elokuva. Etenkin kun en ole melkein vuoteen lukenut juuri yhtään kunnon kirjaa tai katsonut muuta kuin urheilua tai dekkareita.

Mutta että kantaaottavat luonnonsuojelubiisit Ellan ja Aleksin levyltä Lenni Lokinpoikanen???

Tai muutama työvuoro sitten, yöllä, kun kaiuttimista tuli Juicen kappale 3.30. Kuka vielä muistaa nuo runolliset sanat?

Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet
Kun varjot hiipii yli lattian
Minä riisun kengät pois, sillä sinä olet palava pensas
Hautajaiset seis, vainaja puuttuu

Varis lentää pellon yli eikä itke yhtään
Kahvilat avaavat ovensa vähitellen
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo
Vieläkö meillä on kaljaa?

--> Kiinnitä huomiota, ruokapostaus tässä blogissa <--

Olinpa melkein viikon kotona ja kuuluipa siihen viikonloppu ilman mitään ihmeitä menoja. Oltiinpa hyvällä ja rennolla mielelläkin vaikka maanantaina taas hajaannuttiin (minä pohjoiseen, nuorimmainen mummulaan, vanhimmainen riparileirille, miespuoliset kotiin).

En juuri koskaan laita mitään fiiniä ja paljon aikaa vievää ruokaa ja etenkään en juuri koskaan kirjoita kokkausta koskevia postauksia. Mutta kai se on sallittua?

Olin jo jonkin aikaa odottanut sopivaa hetkeä kokeilla siirappista sesamkanaa, joka tehdään tuntitolkulla hauduttamalla padassa uunissa. Nyt kokeiltiin, ja oli kyllä helppo, murea, makoisa ja niin ihana että taas tekee mieli syödä sitä (mutta kun se loppui). Kun nyt oltiin kotona ja ilta meni jalkapalloa vahdatessa, samalla oli sopivaa kokeilla myös kotona tehtyä jäätelöä. Sekin oli yllättävän helppoa, mutta aikaahan se vie ja joka tunti on muistettava vatkata. Tuotos oli ensimmäisenä iltana vetelä, mutta seuraavana hyvinkin jäätelömäinen. Mangojäätelöön tuli siis sokeria, munankeltuaisia, vaniljasokeria, maitoa, kermaa ja mangososetta. Lakritsijäätelöön sotkettiin lakristikastiketta. Luulisin että molemmista tulisi jopa parempaa vähemmällä kermalla ja sokerilla. Seuraavaksi kokeillaan soijapohjaista jädeä johon puristetaan tuoretta sitruunaa. Itse tekemällä makumaailmaa  voi laajentaa villisti vaikkapa maustekaapin kätköihin tai suolaisiin makuihin.

Vehreää

Kotipäiviä. Kesälomalla lojuvien koululaisten kanssa oloa. Juoksevien asioiden hoitamista. Järkkäilyä, pyykinpesua, siivoamista. Kirjastoon olisi pakko päästä lainaamaan oikeasti hyvää kaunokirjallisuutta. Kasvimaa on melkein kadonnut joka suunnalta kasvavan muun vihreän alle. Futista iltapäivisin livenä poikien toimesta ja iltaisin ja öisin TV:n kautta. Puoliso Espoossa työskentelemässä, kun nyt kerran pystyy. Viikonlopun olemme yhdessä ja yhdellä ja samalla paikkakunnalla. 

Yöttömiä öitä, edelleen

Oli yövuoro la-su ja nyt taas ma-ti, ja se väliyökin meni melkein kokonaan valvoessa (kun eihän rytmiä ole mitään järkeä koko ajan olla muuttamassa).

Onneksi huomenna pääsee viikoksi kotiin elämään normaalimmassa tahdissa.

Huh.

Hohtava taivaankansi

Ei välitetä siitä että on koleaa, ulkona tarvitsee hanskat ja välihousut tai että Muonion Sammaltunturilla sataa tälläkin hetkellä lunta.

Taivas jakaa ylenpalttisesti valoa, olipa sitten päivä, myöhäisilta tai se aika yöstä kun herää tarkistamaan mitä ihmettä kello on.

Kun ajan töihin reilusti ennen kuutta, minua vastaan tulee henkilöauto matkalla pohjoiseen. Kuljettajalla tietenkin asianmukaisesti aurinkolasit, eikä se tuohon kellonaikaan tänä vuodenaikana ole lainkaan liioittelua.

Hohtava taivaankansi!

Hyvää juhannusta!

Tulta ja teräaseita

Mökille oli eilen saatu puita ja vesipumppukin toimi, eli elämän perusasiat ovat kunnossa. Lämpöä ja vettä.

Kun tulin illalla töistä, minua vastaanotti valtava roihu: pusikosta karsittuja risuja poltettiin. Kouluikäisille ehkä suurin nautinto täällä olossa on se, että aika vapaasti saa käyttää puukkoja ja sahoja sekä tehdä tulia sisään ja ulos.

***

Tämä on kyllä hassu työpaikka. Päiväkahvilla apulaismeteorologi-rouvat kurkkivat jatkuvasti ulos ikkunasta. Pilviä kun on pidettävä silmällä. Ja ponkaavat sitten tietokoneen äärelle yhtäkkiä - on se kuuropilvi, se pitää raportoida!

Luonto tulee, luonto menee

Lapin helteet ovat muisto vain ("Kuin unta", sanoi äitini). Sateli lunta ajaessani aamulla töihin.

No ei kylmyyskään vie pois valoisten öiden ihanuutta. Eikä siinäkään mitään, että lämpimämmästä etelästä ajoi loppu perhe luoksemme eilen illalla myöhään. Olin jo torkahtanut, kun mökin yläparvelle pölähtää kymmenvuotias vahvana ja iloisena. Olivat kuulemma olleet jo matkalla, kun kävi ilmi että kymmenvuotiaalla oli sortsit ja T-paita eikä kenkiä jalassa.

Kylmyys saattaa viedä hillankukat (alueellinen kriisi!), mutta luonto tulee ja menee ja metelöi niin kuin kevätkesällä aina. Autossa ja saunassa on hämähäkkejä, lattialaudoilla muurahaisia ja yksinäinen ampiainen on tehnyt äärimmäisen pienen pesän huussiin. Linnuista kuuluvat laulavan ainakin käki, peippo ja nimeämättömät pikkulinnut ja kuikka.

Toissailtana ajoimme 13-vuotiaan kanssa yhden kahvilan rouvan antamien ohjeiden mukaan järvelle josta "saa isoja ahvenia ja haukia". Ahvenet olivat tavoitteena. Oli hauskaa ajella mehtäautoteitä sopivassa seurassa myöhään illalla. Perille päästyämme meitä tervehtivät joutsenpari, jotkut kalalinnut-jotka-ei-olleet-lokkeja ja telkkä tai joku sellainen. Hauki iski kiinni ehkä kolmanenlla heitolla. Mutta kun kumpikaan meistä ei halunnut ryhtyä siivoamaan haukea, pääsi hauki kasvamaan vielä lisää. Ja seuraavakin pääsi. Ja sitten ne jo uskoivat ja päästiin pois kaloitta.

Harjoittelijat laittaa vahingossa väärää säätä tulemaan

Jossain vaiheessa olin monta päivää kotona ja pojilla oli paikallinen jalkapalloturnaus. Nyt tulee TV:stä joku toinen jalkapalloturnaus.

Nyt olemme siirtyneet mökille äitini, nuorimmainen, 13-vuotias ja minä. Etenkin pojalle tekee hyvää olla "miehenä talossa" ja poissa kotikuvioista: hänen loman alkuunsa oli ehtinyt kuulua hengästyttävä määrä harrastamista sekä seuroissa että kavereiden kanssa ja lopun aikaa koneella istumista. Täällä saa ihmetellä vesipumpun toimimista tai toimimattomuutta, seurustella mummun kanssa ja olla vapaa sähköstä.

Olen päivystänyt ja päivystän juhannuksen jälkeiseen maanantaihin asti. On tässä muutama vapaapäiväkin välissä. Hyvä niin. Muuten saattaisi keskittyminen herpaantua ja alkaa tulla väärää säätä. Eilen käytiin seuraavanlainen tekstiviestikeskustelu puolison kanssa:

"Mitä sinä olet tehnyt säälle, sataa kamalasti ja on kylmä!"

"...no kun minulla on täällä harjoittelija tänään"

"Harjoitteletteko te oikealla säällä!?!"

Minulla oli siis edellisessä vuorossa seuranani kesätyöntekijä harjoittelemassa. Oli aika löysä päivä, kun harjoittelija teki työt ja seurasin sivusta.

Alkaa

Kesän päivystysten alku on mahdollistanut viime vuotisten taitojen todentamista, helteisestä Rovaniemestä nauttimista, Poroparlamenttiin pienesti osallistumista, em. tapahtuman iltamenojen ihmettelemistä (sanotaanko näin että parlamenttitanssit ovat aika lailla sitä mitä voisi kuvitellakin) ja paikallisten ystävien kanssa oloa. Olotila on kumman irrallinen. Kaksi kuukautta tätä on lyhyt aika, mutta kokoaikaisena päivystäjänä aika intensiivinen ja hiukan ihmettelen ehdinkö lainkaan olla perheen kanssa - samalla paikkakunnalla ehkä välillä, mutta henkisesti.

Kyllä muuten on kaunista kun on yötöntä yötä ja lämmintä ja linnut laulaa ja kaiuttimissa soi Jarre.

Eilinen ja huominen

Olimme suunnitelleet, että helatorstaina kaunis helatorstain aurinko helottaa pitkin taivaita ja kaikki eri tahojen vieraat nauttivat kirmailusta ympäri pihamaata.

No satoi vettä aamusta iltaan ja lämpötila taisi hipoa yhdeksää. Kävi meillä silti ainakin pihalla asti 24 ihmistä. Oli vanhimmaisen keppihevoskilpailut, oli mummu, mummi, pappa ja niitten koira, oli ystäväperhe, oli nuorimmaisen viisi kaveria ja joidenkin kavereiden vanhemmat.

Kummasti taloonkin mahtuu eikä melutaso edes noussut järjettömän korkeaksi. Hiukan auttoi ehkä se, että toinen meidän pojista oli TOISILLA synttäreillä ja futistakin se pelasi jossain välissä. Ja että keppihevostytöt olivat pihalla sateesta ja tuulesta huolimatta.

Me oltiin papan (ja mummun) avustuksella jo saatu aika stressittömästi järjestettyä paikkoja, ja pappa laittoi ruokaa. Sain keskittyä kakkuun ja riisisuklaisiin ja muuhun vastaavaan, ja nytpä tarjottavaa riittää myös huomiselle - ei tarvitse luulla että juhliminen loppuisi tähän. 12-vuotiaasta tulee 13-vuotias, ja meillä käy muutama poika tekemässä lopun herkuista.

Neljävuotiaasta tuli viisivuotias, ja hänellä oli ihania kavereita kylässä ja ihania leikkejä kavereiden kanssa. Mutta kyllä oli pitkä päivä ennen sitä! Ja kyllä tuli lohduton itku kun kaverit lähtivät ja juhla oli ohi!

***

Tähän väliin kahvipäivitys. Tulee neljä viikkoa lopettamisesta, ja olen kirkkaasti kuivilla. En huomaa enää koko asiaa. Pari viikkoa oli sitä hankalinta aikaa.

Juoksevia asioita

Mummu on. Siivoaa.

Pappa tulee. Aikoi käydä ostamassa juustoja, ja tulee myös viemään aika monta säkkiä vaatteita UFF:lle, mutta sitä hän ei itse vielä tiedä.

Koululaisilla mopotunteja, Toukofestiä, huomenna jonkun retki, futista, omia ja toisten synttäreitä.

Viisi vuotta täyttävällä oli neuvola, ja hän ja täti tulivat superhyvin juttuun. Tuo nuorimmainen on just sellainen järjestelmään sopeutuja - hän rakastaa kaikkia testejä ja on aina niin aurinkoisen yhteistyöhaluinen.

Sunnuntaina oli ihanan paahteinen katujuhlapäivä meillä päin. Kirpparilla ei rikastunut, mutta ihmisten kanssa tuli rupateltua eikä pieni annos aurinkoa ja hellettä ollut pahitteeksi kun taas sataa melkein räntää.

Sunnuntaina alkaa taas pohjoisen keikkailu.

Korkeapainetta

Tulihan se kesä. Olen palellut ja synkistellyt koko toukokuun alun - ja alan kohta valittaa helteestä - mutta juuri viikonloppuna ja vielä nytkin on sellainen ihanan rentoutunut olo T-paidassa ja hameessa eikä yhtään kylmä missään kohtaa kroppaa! Ja auringon valo antaa voimaa ja virtaa.

Mukavalta tuntuu sekin, kun kofeiini alkaa olla poistunut elimistöstä ja kahden viikon kahvittomuuden jälkeen tuntuu siltä että vihreällä teelläkin pysyy hengissä. Ja flunssakin on väistynyt. Korkeapainetta!

Viikonloppuna retkeiltiin Leivonmäessä (oli kivaa, ihan vaan muutama kilometri käveltiin ja loppuaika syötiin) ja siistittiin pihaa. Katsottiin juniorijalkapalloa ja MM-lätkää.

Kalenteri kääntyy vuoden kahdelle hektisimmälle mutta samalla ehkä hauskimmalle viikolle. Koulun lopun häämötys lisää menoja, sitten on jalkapallon piirisarjaa ynnä muuta sellaista, ensi viikonloppuna katujuhlat meillä päin, parin lapsen synttärit ja perinteikkääseen tapaan yksi viiva kolme isovanhempaa yön tai viikon tai jotain meillä asumassa. Ja kun tästä selvitään, käynnistän auton ja ajan pohjoiseen.

Kaksi kuukautta päivystyshommaa taas tiedossa. Yöttömän yön aikaan. Luksusta!

Teinejä ja pieniä

Kun perjantaina oli se tyttären OPO-palaveri, maanantaina samaisen tyttären rippikoulun vanhempainilta ja useampana päivänä viime viikkoina on saanut perehtyä myös mopokortin hankkimisen saloihin, ei ole jäänyt epäselväksi että osa perheen jälkikasvusta alkaa oikeasti olla vankasti teini-iässä.

Eihän tämä tietenkään mitään, mutta eilen illalla jysähti tajuntaan että PUOLET. Toiseksi vanhimman 13-vuotissynttäreihin on vielä muutama viikko, mutta eilen oli vanhempainiltarintamalla vuorossa yläkouluun tutustuminen. Saatiin kuulla ja nähdä tuleva seiskaluokka, luokanohjaaja ja sen sellaista.

Hohhoijaa. Puoliso sanoi että meidän pitää aktiivisesti muistaa leikkiä nuorimmaisen kanssa. Hän kun on edelleen vasta täyttämässä viisi.

Kevään TV-perintein

Kun on harvoin sairas, siitä voi vaikka nauttia. Olin eilisen enemmän tai vähemmän kuumeessa ja se oli oikein rauhallista ja mukavaa. Kun sattui puolisokin paikkakunnalle lapsia hoitamaan.

Kuumeisena nukkuessani havahduin vähän väliä, ja ajatuksissa tuntui koko ajan olevan joku kokonaisuus, vähän niin kuin palikkayhdistelmä tai molekyyli tai jokin, ja herääminen heräämiseltä se pieneni tai muodostui ikään kuin pienemmistä yksiköistä. Mitä tämäkin kuvannee.

Äitienpäiväviikonloppu. Kait se jonkinlainen kakkusavotta on lapsilla, ja nuorimmainen toi jo yhden kortin illalla minulle kun ei malttanut odottaa. Ja jääkiekkoa tulee TV:stä ja euroviisuja. Sää vaikuttaa mielialaan (ja ehkä viidennenkin päivän jälkeen kahvittomuus vielä) enkä usko että edistämme juurikaan pihatöitä, vaikka se jotenkin äitienpäivään kuuluisikin. Onneksi naapuri on matkoilla (eikä näe että meillä on edelleen kauan aikaa sitten haravoituja lehtikasoja joka paikassa).

Vanhimmaisen kanssa olin aamulla opintojenohjaajan pakeilla. Tuntui tuntevan oppilaansa melko hyvin, ja oli kannustava meidän nuoren tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Ja otti asiakseen hommata ensi syksynä tutustumisen siihen mahdolliseen seuraavaan oppilaitokseen. Kyllä nämä meidän ala- ja yläkoulut ovat parhaita mitä tässä systeemissä on mahdollista.

Ah toukokuun iloja

Kuulostan nyt ehkä valittavalta, mutta toukokuu ei ole välttämättä niitä helpoimpia kuukausia sekään. Koivut kukkii kuin viimeistä päivää, ja se vaikuttaa meillä eniten puolisoon ja kymmenvuotiaaseen, jonkin verran muihinkin lapsiin.

Menoja on sinne ja tänne, työn puolesta tosi vähän mutta huhtikuulta ja kesältä toukokuulle järjestettyjä lasten ja omia muita menoja ja juoksevia asioita siitäkin edestä. Enimmäkseen mukavia ja loput pakollisia, mutta silti.

Flussainen olo on, ja kolmantena päivänä olemattomalla kofeiinilla särkee päätä edelleen.

Ja 15-vuotias meni mopokouluun ja toi vanhenevan äidin mieleen ne keväät kun oli tosi nuori ja potentiaaliset poikakaverit ajoivat mopoilla.

Valkoinen äänestyslippu

Kohta pitäisi äänestää eurovaaleissa.

Viime vuonna aloitettu yhteiskunnallinen(kin) luku-urakka ja pieni oma ajatustyö on vaan johtanut hankalaan välikäteen. Olen aina äänestänyt kun olen vaan voinut ja olen sitä mieltä että yksilöiden pitäisi saada vaikuttaa paljon paljon paljon omaan elämäänsä ja lähiympäristönsä (ja miksei laajemmallekin) päätöksentekoon. Mutta minulta on menossa usko edustukselliseen demokratiaan.

Onneksi apuun tuli joku ikivanha ranskalainen teksti, poliittista kirjeenvaihtoa se oli, joka oli suomennettu Ville-Juhani Sutisen toimittamaan kokoelmaan "Utopiasosialistit". Jo satoja vuosia sitten tämä ongelma ratkaistiin äänestämällä tyhjää. Kotiin jääminen ja nukkuvien puolueeseen jättäytyminen ei ole kapinaa, eikä edes Aku Ankan äänestäminen. Se joka haluaa muuttaa päätöksentekojärjestelmän äänestää kyllä, mutta tyhjällä lipulla.

En jaksa enkä ehdi olla kovin hyvä agitattori, mutta kyllä minä tämän idean kylvin jo äitini päähän kun hän nureksi kaikkia ehdokkaita mutta halusi kuitenkin uurnille.

***

Paikalliset agitaattorit ovat järjestäneet täksi illaksi paikalliskirjaston rappusille mielenilmauksen. Tarkoitus oli jättää astalot ja polttopullot kotiin ja kokoontua lukemaan porukalla. Paikalle ovat kutsuneet tiedotusvälineitä. Joka ikisen kirjaston arvo on jotenkin niin selvä asiat, etten ryhdy tässä luettelemaan miksi yhtään ei tänäkään vuonna pitäisi lakkauttaa.

***

Toinen päivä ilman kahvia. Jos unohtaa takaraivossa tuntuvan jomotuksen, ihan hyvin menee.

Doulakoulutuksen seuraamista

Laiton oikeaan sivupalkkiin taas "projektin", eli seurailen siitä miten DONA Internationalin kautta tekemäni kotidoulakouluttautuminen etenee. Lukemisurakka on kohta ohi, ja toukokuun aikana saan toisen kolmesta "hoitosuhteesta" pakettiin. Syksyllä varmaan kolmannen. Ensiapukurssille ilmoittauduttiin puolison kanssa elokuulle.

Aina yhtä hauskaa

Ajattelin lopettaa ainakin kesän ajaksi kahvin juonnin. Näitä kahvilakkoja on tullut pidettyä aiemminkin, raskauksien aikana ilman mitään pulmia ja satunnaisesti muutenkin. Nyt on eka päivä ilman sitä huumetta (teetähän ei lasketa?). Päätä särkee ja ärsyttää.

Meni

Akatemian takaraja oli ja meni. Hakemuksia valmistui ja meni.

Nyt odotetaan kesäkuulle sitä, kuka saa päivittää hakemuksensa varsinaisessa haussa syyskuussa.

Toiseksi viimeinen kevään luento oli ja meni, ja tulevasta vapusta huolimatta paikalla oli neljä uskollista ja minä. Puhuttiin ilmastoasioista.

Nuorimmainen meni mummolaan. Just nyt väsyttää, mutta huomenna saan ehkä ihanan juurettomasti haahuilla kaupan, kodin ja vappumyyjäisten väliä ilman huolta muista kuin itsestä ja koululaisista.

Amatöörimetsurit lääkäreinä

Eilen oli onneksi lepopäivä.

Tämän päivän saldo: koneellinen pyykkiä, kait me syötiinkin, yksillä synttäreillä käyty nuorimmaisen kanssa, nivaska mainoksia jaettu samaisen nuorimmaisen kanssa, puu kaadettu naapurin rajalta naapurin isän ja aikamoisen naurun kanssa (tässä oma roolini oli onneksi vain ottaa kuvia), 10-vuotiaan jalkapohjasta kiskottu sentin pituinen orapihlajan oka (tai siis puoliso teki tämänkin).

Hakemustekstiin pääsi paneutumaan iltakymmenen jälkeen. Kait se vähän parani, vaikka kriittisyys ehkä lisääntyy sitä mukaa kun kellon viisarit siirtyvät yön puolelle.

Arvoaan punnitsemassa

Tutkijan elämä on mielenkiintoista ainakin kun on tärkeä rahoittaja avaa omaa alaa koskevan tutkimusohjelmahaun. Mahdollisuus on siis hankkia itselleen mielekästä, kohtuullisesti palkattua tekemistä useaksi vuodeksi. On myös mahdollisuus rakentaa uusia ja kiinnostavia yhteistyökuvioita ja avata ehkä aidosti tärkeitäkin uusia tutkimusideoita.

Lokakuulta asti olemme yhdellä porukalla miettineet tätä Arktisen tutkimusohjelman hakua, ja suunnitelleet mitä hakea. Hassua oli se, mitä tapahtui kun kalenteri kääntyi huhtikuulle. Alkoi Suomen kaikkien pohjoiseen suuntautuneiden tutkijoiden puhelimet soida ja sähköpostit kiehua. Aika monessa kalenterissa oli varmaan lukenut MUISTA AKATEMIAN HAKU. Yhteenliittymät muotoutuivat uudelleen ja tuli jotenkin sellainen olo että ollaan punnitsemassa itse kunkin henkilökohtaista arvoa tutkijana, ryhmien arvoa, laitosten ja yliopistojen arvoa. Kuka pyytää ketä, jos itse pyytää tuleeko se mukaan, kuka ottaa vetovastuun hakemustekstien kirjoittamisesta, kuka auttaa, antaako laitos tai yliopisto suostumuksensa tietylle haulle (Nykyään pitää siis laitoksen tms. sitoutua 30% minkä tahansa hankkeen rahoituksesta. Käytännössä se peritään rahoittajalta takaisin ns. yleiskustannuksina, mutta kuitenkin).

Itselläni on vissiin ihan kohtuullinen tilanne kaiken tämän arvottamisen jälkeen. Päädyin mukaan kolmeen hakemukseen, ihan sinne suorittavalle portaalle. Kahteen pyydettiin mukaan, ja niissä olemme siis oman yliopiston kanssa "kumppaneina" isossa konsortiossa. Ja laitos suostui tähän. Ihan valtavia palkkamääriä noista ei olisi tulossa, mutta jotain. Ja kiintoisia yhteistyökumppaneita. Kolmatta olemme miettineet pidemmän aikaan yhdessä Oulun yliopiston kanssa, ja se on selkeästi oululaisen hanke josta saisin itselleni ihan kohtuuhyvän palkkauksen, joskin Oulun kautta.

Ei muuta kun odotellaan kesäkuuta - silloin kerrotaan ketkä ovat päässeet ensimmäisen portaan yli seuraavalle hakukierrokselle. Joulukuuhun mennessä on valittu lopullisesti rahoitettavat hankkeet.

Juuri nyt eletään sitä vaihetta, kun alkuinnostus hyvistä ideoista ja mainioista yhteistöistä on haihtunut. Raukat konsortioiden vstuuhenkilöt kasaavat huonosti toisiinsa sopivista tekstipaloista ihan samanlaista hakemustekstiä kuin aina ennenkin. Palkkaprosentit, allekirjoitusten metsästäminen ja sähköisen hakusysteemin sotkuisuus kiristävät hermoja ja tiistaihin tuntuu olevan yhtä aikaa ikuisuus ja aivan liian vähän tunteja.

Vaikka en teekään muuta kuin kommentoin kun pyydetään ja toimitan viitteitä jne, sen verran stressaava viikko on ollut takana että tiistain (hakemusten takaraja) jälkeen en ole pariin päivään sähköpostin saavutettavissa, vastaa puhelimeen tai tee muutakaan hyödyllistä työmielessä. 

Pääsiäisrauhaa

Niin paljon on oltu pääsiäisenä pohjoisessa tai vähintään mummilassa, että vieläkin tuntuu oudolta viettää nämä pyhät kotona. Ja miten niitä nyt viettäisi?

Tänä vuonna kaikki meni jotenkin ihanasti nappiin. Ensinnäkin juhlan hengellinen anti oli harvinaisen ravitseva, kun vanhimmaisen oli käytävä kirkossa ihan rippikoulun vuoksi ja omassa kirkossamme käytiin ensin lauantaina koko perheellä ja vielä maanantaina nuorimmaisen kanssa järkkäilemässä lelulaatikoita (kait se lasketaan kirkossa käymiseksi?). Sitten oli kaunis sää ja lämmintä eikä kukaan ollut kipeä eikä edes kamalan pahalla tuulella tai väsynyt. Työn tekeminenkin rajoittui puolisolla maanantaille ja perjantaille ja itsellä sunnuntai-iltaan. Pihaakin tuli harattua.

Ja syötyä kananmunia ja mämmiä. Ja tavattua muutamia naapureita ja ystäviä.

Ajateltiin katsoa myös elokuvia, jotain rauhallista, miellyttävää ja viihdyttävää ja sellaista jota voisi katsoa koululaisten ja vanhempien kanssa yhdessä. Tuli aika erikoiset valinnat tehtyä, kun ei menty ihan pelkästään lasten ehdoilla. Perjantaina Alaska Highway - dokumentti jossa hitsattiin ja etsittiin rekan renkaita eikä juuri muuta. Lauantaina Päiväni Margueritten kanssa - elokuva jossa istuttiin puistonpenkillä ja puhuttiin elämästä eikä juuri muuta. Sunnuntaina Incredible Burt Wonderstone - pyhien viihdyttävin ja vauhdikkain leffa, jossa taiottiin ja kasvettiin paremmaksi ihmiseksi. Ja hyväksi lopuksi eilen Gravity - puolitoista tuntia painottomuutta. Kyllä lapsetkin katsovat elokuvia laidasta laitaan. Vaikka loppukommentti olisikin että "Olipa se tosi outo. Eihän siinä tapahtunut yhtään mitään!"

Ja pyykkikori?

Ei, ei ole enää tyhjä.

Hyvää ja rauhallista pääsiäistä kuulolla oleville.

Kiinnittäkää huomiota

Pyykkikori on juuri tällä hetkellä tyhjä.

Vaihtokauppaa

Käynnistimme siis maanantaina aamuyöstä pohjoiseen. Mukanamme entinen kollegamme, tsekkiläinen, tahtoi mukaan ja pääsi kun lupasi ostaa sapuskat ja laittaa ruokaa.

Joskus Kemin hujakoilla alkoi olla lunta maassa, lapset heräilivät hiukan tätä ennen. Torniossa aamiaista. Sen jälkeen perillä oltiin jo hujauksessa - välimatkat muuttuvat kumman lyhyiksi kun ajetaan pohjoisemmaksi. Pallaksella meidät oli majoitettu Metsähallituksen aikaa nähneeseen majoitustilaan Pallasjärvelle, mutta kaikille löytyi patja tai jopa sänky ja paikan rauha oli meidän mieleemme.

Pallas oli muutenkin meidän mieleemme, myös matkailukeskus. Siellä jaksoi nuorimmainenkin kivuta puurajan yläpuolelle ja lapset laskivat vaarallisesti stigoilla siellä ja täällä. (Ja riitautuivat, ongelmoivat kun ei löytynyt hyviä mäkiä ja jokaista laskua edelsi kiivas neuvonpito - lapsemme eivät osaa VAAN LASKEA mäkeä. Ei, se on projekti.)

Puhuin noin 40 hengen yleisölle lumesta. Palaute oli ihan kiittävää. Sama ohjelma oli sitten seuraavana iltana Hetassa (käväisin siellä illan aikana, koetimme pitää pakkaamiset ja purkamiset ja majapaikan vaihdot minimissä) ja yleisö ja palaute samankaltaista. Kysymykset koskettelivat tykkylunta, suksien voitelua ja sen sellaista.

Kahden yön jälkeen siirrähdimme (kerää kamat, pakkaa auto, aja tunti, pura auto, levitä kamat) Ylläkselle. Majoitus kertaluokkaa hulppeampi mutta rauha meni. Pääsivät laskettelijat toki laskettelemaan, mutta jos joskus tulevaisuudessa vielä mennään ja on varaa valita, valitsemme Pallaksen.

Vielä yksi lumiluento samoin sanankääntein. Ihan tunsin osaavani asiani ja puhuminen oli jopa kivaa (niin sitä ihminen muuttuu). Metsähallitus otti kuulijoilta vitosen pääsymaksua, ja laskin että jos he eivät pitäneet suurta lukua majoituksiensa hinnoista pääsimme kaikki suunnilleen nollille. Metsähallitus ei juuri jäänyt tappiolle maksettuaan meille matkakulut ja minulle luentopalkkiot. Me emme juuri jääneet tappiolle vaikka yhden päivän hissiliput ostettiinkin. Kaupan päälle saatiin aurinkoa, lunta, lunta ja lunta.

Ja jospa kuulijatkin kokivat saaneensa vastinetta viitosilleen.

Vielä yksi kymmentuntinen autossa ja viikonloppu pyykinpesua. Arki saa taas alkaa.

Aina valmiina

Hiljaiseloa blogissa.

Blogin ulkopuolella koululaisten paimentamista ja kymmenvuotiaan lääkitsemistä kun leppä alkoikin kukkimaan jo nyt. Pyöriä huoltoon, huollosta, ja sen pohdintaa millä rahalla nuorimmaiselle ja kymmenvuotiaalle ostetaan uudet tai ainakin oikean kokoiset pyörät.

Lukemista urakalla. Sekä doulauspuolella että porotutkimuspuolella. 29.4. on se maaginen raja, jolloin aiehakemuksia lähetetään akatemialle. Tutkimuskenttä on varpaillaan. Yhteyksiä pidetään avoinna joka suuntaan, hankkeita hahmotellaan oikealla ja vasemmalla kädellä ja tiedetään että kohta on jo liian kiire saada aikaan mitään järkevää.

Ensi viikon olemme koko perheen kanssa alueella Pallas-Ylläs. Tämä on ihanaa. Lunta ja valoa voidaan käydä hakemassa, vaikka monta kilometriä joudumme ajamaankin. Reissu on liki ilmainen, sillä puhun kolmena iltana turisteille Metsähallituksen luontokeskuksissa aiheesta lumi ja matkat, majoitus ja luentopalkkiot maksetaan. Puoliso käski varautua kysymyksiin lumivyöryistä, heikoista jäistä ja ilmastonmuutoksesta.

No, jos olemme aina valmiina lumivyöryihin, heikkoihin jäihin ja ilmastonmuutokseen, voidaan varmaan sanoa että kovin hullusti ei elämässä voi käydä.

Erilaisia varastoja

Viime viikonlopuksi tyhjentelivät lumivarastoja paikallisesta laskettelukeskuksesta, huudattivat lumitykkejä ja kaapivat jokaisen kiteen ojien pohjilta ja lampien jäiltä. SM-hiihdot oli saatava aikaiseksi! Ja saatiinhan ne, keskieurooppalaiseen tyyliin lumiuralle vihreään / mutaiseen maastoon. kävimme sunnuntaina paikan päällä. Näimme kun Sami Jauhojärvi hiihti parin metrin päässä kovasti! Ja muutkin tähdet! Kotiin tultua oltiin likomärkiä ja mutaisia kun lauantain auringonpaiste oli muuttunut tylsän jatkuvaksi sateeksi.

No, ylläpitäjät hoitavat latuja nyt kuin silmäteräänsä, ja harrastehiihtäjiä piisaa ympäri  vuorokauden. Tänään siellä kisaavat koululaiset. Meiltäkin on edustaja 6-luokkalaisissa! (Samaan aikaan 3-luokkalaisella on koulun sählyturnaus. Tällä viikolla kuulemma kouluissa on joku liikunnallinen viikko menossa. Näköjään. Ja pyörätkin kait olisi hyvä huollattaa...)

Täyttelen omia rautavarastojani ja odotan milloin kroppa alkaa sanoa että nyt jaksaisi vaikka jumpata taas. Päässä olevia tietovarastoja täytän lukemalla Ina May Gaskinia ja muita ihania naisia.

Hydrologian opetuksessa ollaan käyty läpi mm. pohjavesivarastoja ja kohta siirrytään lyhytaikaisempiin varastoihin, pintavesiin.

Ja puolison kanssa todettiin että NYT ovat kahdenkeskisen ajan varastot ihan typötyhjät. Niin kolisevat tyhjyyttään, että sekin on jo jotain jos käydään yhdessä kaupassa, tai lähdetään molemmat viemään tai hakemaan jotain lasta jonnekin. Muistilappu itselle - nämäkään varastot eivät saisi tyhjentyä ainakaan kovin pitkäksi aikaa, ja niiden täyttämiseen on varattava aikaa, energiaa ja muistamista.