Kouluhyvää

Niin ja pojan kouluasia on taas ojennuksessa. Siellä oli perjantaina puhuttu pojille aika paljon taas väkivallalla ratkaisemisesta ja reilusta pelistä ja ehkä pojat itsekin olivat saaneet päänsä tuuletettua viikonlopun aikana niin että heti maanantaina oli ollut tavallista ja mukavaa.

Ja yläkoulun opo oli tehnyt toivotun vaikutuksen juttelullaan myös (siis että yläkoulu on ihan inhimillinen paikka).

Ja ainakin eilisen poikamäärän perusteella (meidän työhuoneessa siis) kavereita piisaa ihan entiseen malliin.

Riman asettamisesta

Vaihteeksi jotain, joka liittyy tutkimustyöhön.

Olemme tehneet aika kauan yhtä artikkelia, joka liittyy poroihin ja lumeen ja kaikkeen sellaiseen kiinnostavaan. Vähän poikkitieteellisellä otteella, mikä merkitsee sitä että sopiva paikka julkaista on hankala löytää ja sitä että kenenkään kirjoittajan osaaminen ei helposti riitä kokonaisuuden saamiseksi oikein hyväksi ja tasapainoiseksi.

Laitoimme jutun ensin Hyvään Lehteen - sellaiseen josta saisi paljon jotakin julkaisupisteitä (ei puhuta tästä sen enempää, alkaa ärsyttää enkä todellakaan osaa perustella miksi tällainen systeemi olisi kenekään mielestä hyvä). No, saimme sieltä niin laajasti masentavan arvostelun, että ei sille oikein voinut kuin nauraa. Laitan alle ihan vaan valikoiman arvioitsijoiden kokoamia valituksen aiheita:

"The best part of the Introduction is the last paragraph, the hypotheses. The three points listed here are not actually hypotheses but at least they are clear... The purpose of the work remains unclear and weaknesses in the data undermine any possibility of drawing firm conclusions. There are publishable data here somewhere but much material has to be cut away... Paragraphs three and four are devoted to weaknesses in the analysis. Can the authors find nothing positive to say? Paragraph five is irrelevant. Paragraphs six, seven and eight include no critical evaluation of the present analysis at all... Ultimately there is no clear statement of the results at all. What did this study achieve? I cannot say."

Ja hyväksi lopuksi:

"This review has been terribly negative I am afraid but I do not mean to be discouraging. I think the authors are struggling with an impossible task."


No, nieleskeltiin hetki ja toinenkin ja laitettiin juttu sitten Huonompaan Lehteen - sellaiseen jota ei paljon pisteytellä, mutta jota tiedän kollegojen kuitenkin lukevan, ja jonka tekstit löytyvät etsittäessä netistä. Arvostelun sävy ja tarkkuus muuttuivat kuin taikaiskusta. Tässä näyte:

"This is an interesting study... addressing a question that is very important... It aims...  ...which is an original and valuable way... The methods and data analysis are clearly described and conclusions consistent with the data...In short, the paper ... should be published with minor revisions."

Loppupäätelmä? On välillä hyvä käydä mittauttamassa työnsä ja tutkijuutensa arvo tiukemmilla mittareilla. Ei elättele turhia luuloja. Mutta kuitenkin kaikitenkin, on ihan OK julkaista missä tahansa missä juttunsa ja työnsä vaan esille saa. Sen kai luulisi olevan tieteen kannalta tärkeintä. Uudet jutut tulevat toisten luettaviksi, käytettäviksi ja kommentoitaviksi. Jätetään pisteiden kertyminen yliopistojen ja rahoittajien laskutehtäväksi. Jospa sekin on ohitsekiitävä vaihe tässä tutkimuspolitiikan historiassa ja kohta taas saadaan kaikki keskittyä siihen millä pitäisi olla merkitystä. Omaan työskentelyyn omien inspiraatioiden parissa.

Ajankäyttöä ja ojennusta

Olisi hyvä kirjoitella ajatuksia lukemistani kirjoista ja lisää doulakoulutuksesta mutta ei just nyt.

Olemme olleet "kevyemmällä byrokratialla" vai miten se pitäisi sanoa... vähemmällä porukalla kotona siis, kun puoliso ja vanhimmainen ovat reissussa. Se tarkoittaa sitä, että menoja on kolmasosa vähemmän. Lauantaina ehdimme siis jopa nuorimmaisen kanssa luistinradalle ja sunnuntaina koko porukan kanssa pikaisesti uimaan. Pikaisesti siksi, koska olin kutsunut muutaman naapurin tädin meille kello neljäksi. Kello neljä odotimme vielä poikia uimahallin yläaulassa, joten jouduin ilmoittamaan tutuimmalle tädeistä että ovi on auki, menkää sisään ja olkaa kuin kotonanne. Ihan himpun verran noloa tulla 20 minuuttia myöhässä kun vieraat jo käytännössä istuvat kahvipöydässä.

Pitäisiköhän tälle myöhästelylle tehdä jotakin? Tänään aamu alkoi sillä että olin reilusti myöhässä kahden kollegan kanssa pidetystä palaverista. Ei kai siinäkään kenenkään maailma kaatunut, mutta ärsyttävää se on. Ja viime tipassa tai just vähän myöhässä lähdön kulttuuria en haluaisi siirtää lapsille.

Ongelma on se, että aamulla pitää nousta sängystä tiettyyn aikaan, ja se, että se tietty aika on liian aikainen.

Minussa on vahvasti kypsymässä ajatus työnkuvan muokkaamisesta sellaiseksi, että päivittäinen työaika voisi ihan rehellisesti ja reilusti alkaa vasta kello kymmenen.

Asiasta toiseen. Raukka kuudesluokkalaiseni on ollut viime viikolla paljon riidoissa muutaman luokkakaverinsa kanssa. Samaiset luokkakaverit vissiin ovat olleet hankalia joillekin toisille joskus aikaisempina aikoina. Koulussamme on päästy suht vähällä tällä saralla, ja katsotaan jos tuo jäisi nyt tuohon. Niillä hankalilla on muun muassa outo käsitys yläkoulusta, ja ovat pelotelleet että siellä sitten ärsyttävät pikkukirput saavat selkäänsä. Selitin ja isosisko selitti että meidän yläkoulu on rauhallinen ja siellä ei edes ole samalla lailla mahdollista öykkäröidä kuin ala-asteella, ja esimerkiksi tappeluihin puututaan siellä tosi herkästi ja niistä tulee ihan oikeita seuraamuksia. Onneksi just tänään on yläkoulun mukava ja reipas mies-opo pitämässä yläkoulu-perehdytystä kuudesluokkalaisille. Ehkä käsitykset yläkoulusta oikenevat kaikilla hieman.

Muista lehtimiehet, kun menet pilkille

Kun nyt sitten tuli talvi, on saatu pukea taas kunnolla talvivaatteita. Havahduin aamulla eteisen lattialla siihen, ettei enää ole monta talvea kun saan/joudun vetää pienen tanttaran päälle villahaalaria, sitten sukat ja lapaset, sitten reikäinen villakypärämyssy, sitten haalari, rukkaset, saappaat, karvahattu.

Ja jossain välissä kysymys että kävithän jo pissalla.

Koululaiset kuitenkin osaavat pukea osapuilleen itse, vaikka ei olekaan huono idea kurkistaa että ei kai joku hajamielinen poika ole kuitenkin vetämässä lenkkareita jalkaan tai sitä mieltä että ne paksummat ulkohousut on liian paksut vaikka pakkasta on 18 astetta.

Eilen illalla kuudesluokkalainen sai kutsun pilkille. Tiesin kaverin joka kutsun esitti, eli annoin huoletta luvan. Puettiin kerrankin kunnolla, ja mukaan lähti myös istuinalustaa, pelastusliivit (!), naskalit ja lämmintä mehua. Ja luistimet (täällähän on aika luksuskelit - pakkaset on teheet vahvan jääkannen useimpiin paikkoihin ja lunta on olemattoman vähän). Kaverin puolesta tuli kaira ynnä muut sekä iso koira.

Reissuun meni useita tunteja. Kotiin tultua oli tuomisina tieto siitä että poikia oli haastateltu lehteen. (Eli ei kannata lähteä ainakaan salaa pilkille, vanhemmat lukevat siitä kuitenkin lehdestä.)

Jonkin ajan  päästä tulikin toimittajalta viesti. Oli kuulemma ollut iloinen ja jutun arvoinen juttu, kun pojat koirineen ja kairoineen olivat pilkille luistelleet. Tähän kohtaan hymiö.

Puoliso ja 15-vuotias matkustavat kaukomaille perjantaina, ovat poissa reilun viikon. Puoliso hoitaa terveyttään ja 15-vuotias pitää seuraa ja toivottavasti puhuu englantia. 

En voi olla enää nuori aikuinen itse

Olen tämän viikon koettanut myös sopeutua siihen todellisuuteen, että olen 15-vuotiaan nuoren äiti. Se kuulostaa niin... sellaiselta, että muistan millaista itsellä silloin oli. Jotenkin tulee läheisempi olo tytön kanssa.

Ja kun tyttö on jo minua pidempi ja käyttää isompia kenkiä kuin minä. Jotenkin ei tunnu lainkaan luontevalta esim. komennella tai kiellellä ja hyvä varmaan niin. Ja kun tytär ei ole hanakka tekemään asioita joista edes tulisi mieleen kovin paljon kiellellä, niin hänen kanssaan on taatusti hyvä harjoitella nuorison vanhemmuutta ennen kuin pojat seuraavat perässä. Onhan hänellä kaikenlaisia suunnitelmia joista ensin hiukan nikottelee (lähinnä tottumattomuuttaan siihen, että muutkin kuin vanhemmat suunnittelevat menoja ja ihan käytännön yksityiskohtia myöten) ja sitten paljonkin sellaista josta mielellään naputtaisi ja mikromanageroisi niin kuin nuorempia sisaruksiaankin (Elä laita tuota takkia vaan tuo takki. Syö tämä. Pese hampaat.) mutta totutellaan, totutellaan.

Virityksiä

Mites tämän arjen kärryille päästiinkään? Kakkua voisi ostaa, pyykkiä pestä, koulun perheiltaan mennä...

Olin kolmen päivän viikonlopun Helsingissä. Tänä aikana 30 tuntia keskustelua ja oppimista aiheesta kotidoulaus (post partum doula). Sanotaanko näin että aivokapasiteetti on aika täynnä, ja keskittyminen vaikkapa tutkimustyöhön heikkeni entisestään.

Varmaan jos olisi yrittäjähenkinen, alkaisi viritellä jotain pientä. Etenkin kun se keskittyminen tutkimustyöhön jne. Ja rahoitus on vaan sinne joulukuulle. Kun ei ole, voinee jutella kaikkien kanssa aiheesta. Katsoa millaisia kokoonpanoja, olemassa olevien toimijoiden yhdistelmiä ja uusia alkuja äitien ja vauvojen parissa toimivat voisivat tässä kaupungissa jatkossakin kehitellä.

Poppasta odotellessa

Se on talvi tulossa. Ainakin pakkasta on luvattu, ja luntakin. Sanoin puolisolle, että pohjoistuulta olisi vihdoin tulossa. "Tuuli kääntyy! Tuleeko se Maija Poppanen silloin?" (Koodisana puunkaatajamiehelle, niille jotka eivät ymmärtäneet.)

Instagram-juttu purkautui sillä, kun tytär suostui pikaisesti esittelemään millaista tavaraa siellä on jaettu. Ei me varmaan vähässä kummassa patistellakaan enää häntä omaa nettielämäänsä jakamaan. Olemme kovasti koettaneet opettaa tiukkaa nettikäyttäytymistä, eli ei omalla nimellä minnekään, muitakaan ihmisiä ei mainita nimellä, kuvissa ei ole selkeästi tunnistettavissa muita kuin erittäin julkisia paikkoja eikä ihmisistä ole tunnistettavia potretteja. Säännöt aiheuttavat nurkumista, mutta näköjään niitä pitkin hampain noudatetaan. On myös muistettava, että lapsi (nuori) tuossa iässä ja muutoinkin kertoo ja näyttää tasan tarkkaan sen mitä haluaa. On koetettava pitää meininkin sen verran lepsuna, että lapselle (nuorelle) ei tule liikaa tarvetta kapinoida, vetäytyä, salailla ja alkaa keksiä kaunista ja hyväksyttävää naamiota ja viittaa tekemistensä päälle. Tämä pätee varmaan niin netti- kuin oikeassakin elämässä.

Kireää

...ja nyt on käsivarret kipeät, kun joululoman (joulukuun?) jälkeen tuli taas tehtyä kahtena päivänä kymmenen minuuttia jotain liikunnaksi luettavaa.

Teini-ikäisen kanssa on väännetty kättä Instagrammista. Tai se keskustelu oli alkanut isän ja tyttären välillä ja on nyt jonkinlaisessa kireässä välitilassa. Minulla ei ole ihan selkeää käsitystä mistä erimielisyys varsinaisesti lähti, mutta katsotaan nyt millainen kasvatus- ja kasvukokemus saadaan kun laitetaan yhteen pian 15 vuotta täyttävä tytär, moderni sosiaalinen media ja isä joka on ainakin osaksi tietoturva-alalla. Kerron sitten.

Muuten on listattu muun muassa rahan menoja - harrastavat lapset ovat aika tehokkaita kuluttamaan satasia sinne ja toisia tänne. Toisen pojan jalkapallostahan menee kuukausittain rahaa ja toisen kahdesti vuodessa... Yleisurheilusta muutaman kuukauden välein. Sitten on näitä kausittaisia tai kursseihin liittyviä maksuja vähän jokaisella. Tammikuussa ne tuntuvat kaikki tulevan yhtä aikaa, samoin kuin omiin harrasteisiin liittyvät jäsenmaksut ynnä muut. Mutta eipä kai siitä rahasta itsestään mitään iloa ole, jospa sen käytöstä olisi.

Hirmu huono työmotivaatio on, tai siis hitaasti käynnistyy tutkimustyö vaikka kuukausi on jo näin pitkällä. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Onhan se tutkimus mielekästä ja siitä ainakin välillä saa palkkaa. Tiedän, että yhtenä syynä heikkoon käynnistelyyn on se, että tämä vuosi määrää taas paljon tulevien vuosien rahoituksesta. Sellainen alitajuinen apuraha-stressi siis kaihertaa heti alusta asti. Käyttämästäni mallista tuli kaiken huipuksi uusi versio, ja tuntuu että menee viikkoja siihen että saa sen edes auttavasti toimimaan. Jospa sen jälkeen saisi tehtyä sutjakkaasti jotain työlistaltakin pois. Kaikkein huonoin motivaatio on rahtautua työpisteelle asti malliajoja ja kirjoituksia tekemään. Ehkä se osa hommasta onkin turhaa - voin varmaan hyvällä omallatunnolla siirtyä taas melkein kokonaan keittiötoimistolle.

Harrastepuolella (tällä doulaharrastepuolella) sen sijaan motivaatiota piisaa. Muutamia päiviä tai iltoja onkin tammikuulla kalenterissa, joina on tarkoitus tehdä tai harjoitella sitä miten auttaa toisia valmistautumaan synnytykseen ja vauva-elämään, tai miten avustaa ensimmäisinä kuukausina. Tuttavapiirissä onneksi (?) riittää harjoiteltavaa. Ja tulevan viikonlopun pyhitän Helsingissä olevalle post partum doula (kotidoula?) koulutukselle. Sitä innolla odottaen!

Kun näitä motivaatioita vaakakupeissa punnitsee, ja miettii sitä miten paljon aikaansa ja energiaansa oikeasti on valmis laittamaan mihinkään työksi luettavaan... No, mielenkiintoista nähdä missä työtilanteessa ja minkälaisella työsopimuksella sitä onkaan vaikkapa viisi vuotta tästä eteenpäin.

Lotisee

Yöllä oli satanut lunta, mutta aamulla lehteä hakiessa kuului vaan sellainen lotina kaikkialta ympäriltä. Puiden alle oli ylhäältäpäin tippuva sulamisvesi sulattanut jo laajat vihreänruskeat rinkulat. Tuli mieleen päivä monta vuotta sitten, kun tehtiin jotain maastotöitä Evolla silloisen kollegan kanssa. Oli ihan mukava syyspäivä eikä satanut yhtään. Tutkimusmetsässämme kyllä lotisi - latvukset tyhjenivät aikaisemmasta sadevedestä ja saattoi sieltä tulla jotain sulamisvettäkin samalla. Olimme ihan likomärkiä päivän työn päätteeksi.

Tämä talvi on kyllä niin kumma, ettei sitä osaa kommentoidakaan. Vaikka kuinka olisi alalla. Viikonlopuksi on kuulemma tulossa pakkasta mutta ei lunta. Se saattaa olla ikävä yhdistelmä Suomen luonnossa.

Kipupisteitä

Loppuloma: uusi vuosi perinteisin menoin mummun luona, haettiin samalla nelivuotias kotiin. Isosisko nurkui ensin että onpa köyhä uusi vuosi, tähtisadetikkuja ja naapurin ilotulitteet. Mutta loppujen lopuksi oli hirmuisen hauskaa kaikki saunominen ja vähäiseen lumisohjoon meno sieltä saunasta, sekä Pictionaryn pelaaminen näyttelemällä (Miten näytellä "Rooma"? Entä "jäähalli"?)

Loppiaisviikonloppuna oltiin vielä mummin, papan ja koiran luona, taaskin perinteisin menoin.

Loppiaisena syötiin mahdollisimman tarkkaan kaapit tyhjäksi herkuista, niin että tammikuun voi aloittaa vähällä sokerilla ja ehkä siitä johtuen paljolla kitinällä. Kun samaan syssyyn pitää vielä siirtää unirytmiä useita tunteja taaksenpäin. Loppiaisena opeteltiin myös fysioterapeutti-ystävän ohjauksella akupainantaa. Jännä juttu, miten kipeästi oikeasta kohtaa peukalolla painaminen tuntuukaan.

(4-vuotias on ihana kun hän leikkii toisen 4-vuotiaan kanssa. Mennä viipottavat juosten ympäri taloa, kunnes toinen hengästyy ja alkaa anella että ei enää juosta. "Okei! Me voidaan POMPPIA!" Sitten tytöt menevät ulos, ja kohta toinen tormaa sisälle hirmu hädässä. "Nyt kyllä tarvitaan aikuisen apua!!! ON HANSKAT HUONOSTI!")