Syysmuuttoa

Syysmuutto kotiin oli eilen (kollega kauniisti toivoi että kevätmuutto toisi taas pohjoiseen). (Nämä syys- ja kevätmuuttohan viittaavat lintujen muuttoihin, joita töissä ahkerasti laskeskellaan melkein vuoden ympäri. Aina on joku tulossa tai menossa.)

Kaunista on Suomessa heinäkuisina iltoina. Ja hyvän tuoksuista.

Ylihuomenna käynnistytään Järvenpään ja Helsingin ja Helsinki-Tukholma -lautan kautta tarkistamaan onko muuallakin Euroopassa. Joskus tiistaina aamuyöllä pitäisi olla perillä polunkävijöiden Camporeella Hollannissa.

En nyt ehdi mitään syvällistä. Ihan vähän järjesteltävää, mutta hyvällä mielellä. (Ja heti eilen illalla piti mennä nukkumaan nuorimmaisen kanssa telttaan. Kotona näytti ihan leirintäalueelta, kun teltat olivat koekäytössä!)

Uran kohokohtia

Eilen illalla kuuntelin selkokielisiä uutisia, eikä ne nykyiset uutiset kuulosta sen selkeämmältä sanottiinpa ne kuinka yksinkertaisesti tahansa.

Samalla mietin laiskasti työasioita. Miten kummallisiin paikkoihin sitä akateemisena sekatyöläisenä on tullut päästyä ja jouduttua. Takana (ja todennäköisesti edessäkin) on eri mittaisia työsuhteita useamman yliopiston tai korkeakoulun palkkalistoilla, tutkimuslaitoksissa ja jopa kirkolla ja valtionhallinnolla.

Uran kohokohta oli ehkä se, kun toissa syksynä pääsin istumaan Hornetin ohjaamoon.

Ja suoritus josta edelleen olen tavattoman ylpeä on se, kun sain vuonna 2006 kokousmatkalla Brysseliin murtauduttua ulos hotellin vessasta, kun sen lukituksen avaamiseen välttämätön kahva PUTOSI ULOS OVESTA HUONEEN PUOLELLE. Vieläkin tulee välillä mieleen, että kyllä se oli tiukka paikka ja kyllä minä olin johdonmukainen, taitava ja sinnikäs!

Tunteja laskien

Sunnuntai yksikseni töissä, sitten vielä pari yövuoroa ja sitten kotiin pakkaamaan Hollannin reissua varten. Työvuorot käyvät vähiin, eli pitää täytellä ja allekirjoittaa jo valmiiksi kaikenlaisia tuntilomakkeita ja työajanseurantoja.

Vapaa-aikakin tulee laskettua tuntien tarkkuudella - varmuudella on aika paha sanoa, milloin taas pääsee pohjoiseen. Ainakaan niin, että on henkilökohtaista vapaa-aikaa. Eilisen olin kokonaan vapaa, ja sen autuuden käytin mm. ajelemalla 200km lenkin Unarin ja Sodankylän tienoilla. Tässä on ollut menossa sellainen lapsuuden ihanien rantojen metsästely, mutta Unarista en sellaista löytänyt (vaikka ihan äsken alle 5-vuotiaana muistan pataroineeni täydellisellä hiekkarannalla). Seutu on siitä huolimatta kaunista ja historiansakin puolesta mielenkiintoista. Tiesittekö että perinteinen Lapin ja lannan raja kulki Unarinjärvellä?

Tästä illasta on huomisiltaan asti 24h vapaata. Ei kai tarvitse kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, että nukkuakin täytyy.

Ajankäyttö ahdistaa jo valmiiksi

Onhan tässä vielä vajaa viikko (tosi vajaa!) kesäistä päivystyselämää edessä - omaa aikataulua, makoilua ja lukemista - mutta sitten tämä työsuhde on loppu. Ja onhan tässä kesää vielä ja todennäköisesti hurjan kiva leirimatka perheen kanssa, ja elokuun alussa pidän lomaa...

Mutta aavistuksenomainen syysahdistus alkaa jo. Syksyllä pitää tehdä ahkerasti tutkimustyötä. Ja olla poissa kotoa sen takia, ehkä Sveitsissä, muutamia täsmäkäyntejä tänne pohjoiseenkin. Hakea rahoitusta vakuuttavasti ja siitä liikaa ahdistumatta. Ja niin kuin kaikki, minäkin tahtoisin taas syksyllä alkaa liikkumaan ahkerasti, samoin kuin kokeilla KAIKKIA uusia ruokaohjeita joita olen laiskoina koneellavetelehtimistunteina printannut.

Vapaaehtoishommista pois olo on ollut välttämätöntä ja on antanut myös tilaa hengittää ja olla vaan. Mutta niitäkin ja kaikkea siihen liittyvää säpinää alkaa hiljalleen kaivata - mutta kalenteriin uhkaa tulla kaikenmoista tapaamista ja järjestämistä.

Olen myös tottunut kesän aikana lukemaan oikeasti hyviä, viihdyttäviä kirjoja.

Muistaakseni minulla on myös puoliso ja muutama aika kiva lapsi.

Ollutta ja mennyttä

Kotiviikosta olisi paljon kirjoitettavaa. Mutta olen taas päivystysaikataulussa ja jotenkin irrallaan. Mutta jotain.

Nuorimmaisen vesirokko meni aika kivasti. Kuumetta oli parina päivänä ja parina tuntuivat näppylät inhottavilta. Kuivuvia näppyjä on toki edelleen.

Viikon iso juttu oli vanhimmaisen konfirmaatio ja juhlat. Tyttöhän oli tykännyt riparista vaikka kuinka paljon ja ilmoittautui isoskoulutukseenkin. Puolison kanssa puhuttiin ja oltiin molemmat asiasta ihan iloisia (silloin joskus 15 vuotta sitten rajanveto luterilaisuuden ja vapaan suunnan hengellisyyden välillä teki kipeämpää). Voin hyvin kuvitella että olo leirillä ja tuon seurakunnan parissa tuntuu rennolta ja helpolta. Tarjoaa ns. helpon väylän elää sitä omaa hengellisyyttään.

Konfirmaatio oli tunnelmallinen ja HAUSKA. Tuleehan sitä jännä olo, kun katsoo omaa lastaan siinä iässä, porukassa ja tilanteessa. Lauloivat lopuksi papin sanojen mukaan "komeasti kajauttaen, ainakin paikoitellen" Tuu mun vaimoksein.

Juhlissa oli parikymmentä sukulaista ja ystävää. Rippilapsi jaksoi edustaa mekko päällä ja tarjottavaa oli liikaa - tosin tietoisesti tilattu liian iso kermakakku katosi kiitettävän nopeaa tahtia. Paikalla oli muutama henki Lapin suvusta, muutama puolison eteläisen Suomen suvusta ja minun puoleltani äitini ja serkkuni kummin ominaisuudessa. Itselleni ihaninta oli se, että serkun lisäksi paikalle pääsi myös tytön toinen kummitäti, Oulusta. Tämä tarkoitti että me kolme, jotka yläasteen ja lukioiän yhdessä tarvoimme, olimme harvinaisesti yhdellä ja samalla paikkakunnalla. Lapsinemme, miehinemme ja aikatauluinemme, mutta kuitenkin. Otetuista valokuvista päätellen esim. omasta riparista on aikaa yli kaksikymmentä vuotta (!!!) ja se näkyy olemuksesta, mutta kuitenkin.

Luvattiin pitää ensi kesänä 40-vuotispäivät. Tai illat. Vaikka sitten Iisalmessa, menneiden aikojen kunniaksi.

Viikko kotona

Viikko kotona. Työn alla vesirokkoa sairastavan 5-vuotiaan hoito ja 15-vuotiaan rippijuhlien valmistelu.

Ei tule aika pitkäksi.

Viuh vaan

Olen pitänyt tätä blogia jo yli kuusi vuotta. Miten kuusi vuotta voi viuhahtaa tuolleen? Onhan kaikkea tietysti tapahtunut, ja kun luen postauksia vaikkapa vuodelta 2008 huomaan tapahtumien olevan menneisyyttä ja perheen, lasten ja itsen kasvaneen. Mutta silti.

Joki virtaa edelleen

Vapaa ilta ja vapaapäivä. Houkuttelin puolison siskon irti kaupunkiasunnostaan ja ajoimme yhdessä mökille juoruamaan ja miettimään onko yöllä valoisaa myös tihkusateen aikaan.

Tänään otimme tien pohjoiseen, ja hillitsimme itsemme Kaunispään kohdalla. Siinä on se vaara että Ivaloon on enää muutama kymmenen kilsaa... Ja Inarihan on sitten jo kivenheiton päässä ja tie sinne on niin hieno... Ja sitten olisi kiva jatkaa vielä vähän... Kaarsimme lounaan jälkeen tiukasti takaisin etelään. Huomenna on kuitenkin molempien oltava töissä heti aamutuimaan.

Ylä-Postojoella on aivan mainio kahvipaikka.

Vuotson Siepin kaupasta saa edelleen maan parhaat kampanisut.

Ja lapsuuteni jokiranta Vuotson metässä oli taas ja jälleen ennallaan. Se on jännä miten tuttu voi olla kivien väri ja hiekan tuntu ja koko paikan äänimaailma. Olen varmaan viettänyt erinäisiä hetkiä kyykkysilläni vesirajassa, suunnitellen satamia, kahluureittejä, vallihautoja.

Kulttuurin kosketuksia

Kulttuuri koskettaa joskus syvältä ja joskus kummallisissa muodoissa.

Se nyt ei ole ihme, jos muoto on kaunokirjallisuus kuten Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, tai siitä tehty elokuva. Etenkin kun en ole melkein vuoteen lukenut juuri yhtään kunnon kirjaa tai katsonut muuta kuin urheilua tai dekkareita.

Mutta että kantaaottavat luonnonsuojelubiisit Ellan ja Aleksin levyltä Lenni Lokinpoikanen???

Tai muutama työvuoro sitten, yöllä, kun kaiuttimista tuli Juicen kappale 3.30. Kuka vielä muistaa nuo runolliset sanat?

Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet
Kun varjot hiipii yli lattian
Minä riisun kengät pois, sillä sinä olet palava pensas
Hautajaiset seis, vainaja puuttuu

Varis lentää pellon yli eikä itke yhtään
Kahvilat avaavat ovensa vähitellen
Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo
Vieläkö meillä on kaljaa?

--> Kiinnitä huomiota, ruokapostaus tässä blogissa <--

Olinpa melkein viikon kotona ja kuuluipa siihen viikonloppu ilman mitään ihmeitä menoja. Oltiinpa hyvällä ja rennolla mielelläkin vaikka maanantaina taas hajaannuttiin (minä pohjoiseen, nuorimmainen mummulaan, vanhimmainen riparileirille, miespuoliset kotiin).

En juuri koskaan laita mitään fiiniä ja paljon aikaa vievää ruokaa ja etenkään en juuri koskaan kirjoita kokkausta koskevia postauksia. Mutta kai se on sallittua?

Olin jo jonkin aikaa odottanut sopivaa hetkeä kokeilla siirappista sesamkanaa, joka tehdään tuntitolkulla hauduttamalla padassa uunissa. Nyt kokeiltiin, ja oli kyllä helppo, murea, makoisa ja niin ihana että taas tekee mieli syödä sitä (mutta kun se loppui). Kun nyt oltiin kotona ja ilta meni jalkapalloa vahdatessa, samalla oli sopivaa kokeilla myös kotona tehtyä jäätelöä. Sekin oli yllättävän helppoa, mutta aikaahan se vie ja joka tunti on muistettava vatkata. Tuotos oli ensimmäisenä iltana vetelä, mutta seuraavana hyvinkin jäätelömäinen. Mangojäätelöön tuli siis sokeria, munankeltuaisia, vaniljasokeria, maitoa, kermaa ja mangososetta. Lakritsijäätelöön sotkettiin lakristikastiketta. Luulisin että molemmista tulisi jopa parempaa vähemmällä kermalla ja sokerilla. Seuraavaksi kokeillaan soijapohjaista jädeä johon puristetaan tuoretta sitruunaa. Itse tekemällä makumaailmaa  voi laajentaa villisti vaikkapa maustekaapin kätköihin tai suolaisiin makuihin.