Minulta kesä loppui kerran jo heinäkuussa, kun lopetin päivystystyön. Ja toisen kerran se loppui, kun koulut alkoivat. Nyt se kohta loppuu kalenteristakin.
Olen ensi viikon alussa pari päivää Rovaniemellä kokoustamassa. Jos lapset pysyvät terveinä (syksy kolkuttelee ovellemyös erinäisten kröhien muodossa), lähtisimme melkein kaikki vielä pistäytymään pohjoiseen. Mummukin on mökillä.
Omenia laitetaan soseeksi ja koetetaan muutenkin syödä. Härkäpapuja tuli ruokalusikallinen syötäväksi asti. Syksyn kalenteri alkaa olla siinä muodossaan, että tärkeimmät menot on siihen kirjattu. Muun muassa rohkeasti olen nyt, noin kuukauden päästä, lähdössä neljäksi viikoksi (!) Sveitsiin töitä tekemään. Mummi ja nuorimmainen tulisivat viikoksi sinne minua moikkaamaan. Tosin, kun olen pohtinut majoitusvaihtoehtoja ja mainion airbnb -palvelun kautta jonkun melko isoa kämppää havittelemassa, saattaapi olla että joku muukin alkaa laskea rahojaan ja miettiä voisiko tulla Sveitsissä käymään.
Nyt pitää enää elää se syksy.
perjantai 29. elokuuta 2014
torstai 28. elokuuta 2014
TED camporee 2014 - päivä 5: "Would YOU like to try some shooting AND riding?"
Aamuherätykset kaikui taas eri leireissä. Unisilmin pesulle Latvian leiriin, sanoen tasaiseen tahtiin "huomenta" kaikille vastaan tulijoille. Vessatalon lähellä metsään kertynyt sähkötolpan ympärille kerääntynyt hiljaisia puhelinten lataajia, läppärillä työskenteleviä, hiuksia kähertäviä.
Oli markkinapäivä. Eri vartiot olivat miettineet tahoillaan mitä myyvät, ja varanneet mukaan läjän kolikoita toisten kauppatavaroiden/palvelujen ostamista varten. Kerätyt varat menivät hyväntekeväisyyteen, tällä kerralla Haitiin ja osa Hollannin katulapsille.
Jyväskyläläiset (lue: me) olimme ideoineet monimutkaisen pelin, jossa ensin ammutaan kuminauhapyssyillä muovikippoja, sitten ratsastaan keppihevosilla esteitä. Eli villinlännen meininkiä. Mainokseen tuli sitten kirjoitetta WILD WEST - Shooting-equestrian-biathlon, 1e/round, 2e/3 rounds. Säännöt menivät jotenkin niin, että pudotuksista tuli sakkoja, ja jos ei ampunut hyvin, piti ratsastaa enemmän kuin huippusuorituksella.
(Näinkin suureellinen viritys oli mahdollinen siitä syystä, että meidän autossa oli ollut tilaa esteille ja hevosille ja kaikki kama oli löytynyt ikään kuin valmiina nurkista. Tosin puoliso rakensi uuden hienon aseen, joka oli kaunis ja oli ehjä vielä markkinapäivän aamuna vaikka leirin pojat olivat jo testanneet sitä aika paljon. Sitten tuli vanhimmainen ja otti aseen käteensä - naks -isä, mitä tapahtui, tuo liipasin taisi mennä halki!)
No, paikkoja niityllä jakaneet huokaisivat syvään ja laittoivat meidät vähän syrjään kaikista muista - hyvä juttu, sillä tilaa tässä lähinnä tarvittiinkin.
Suurin kuhina ja kassavirta kävi niityn keskiosassa, missä muun muassa myytiin lettuja, hattaraa, pehmoelukoita, rannenauhoja, kasvomaalausta, jalkakylpyjä, hierontaa ja vesi-ilmapalloja. Mutta kyllä meille asti ajautui kilpailuhenkisiä pikkupoikia. Norja ja entisen Jugoslavian alue olivat aktiivisia osanottajia meidän kaksinottelussamme. Eli tienattiin mekin jotain. Palkintoja tuli jaettua myös parhaalle tytölle ja parhaalle aikuiselle (hyvä sedät!).
Päivän pääpalkinnon voitti nuori mies Serbiasta - sen verran kilpailuhenkinen oli, että kävi säännöllisesti tarkistamassa oliko kukaan tehnyt häntä parempaa aikaa.
Hauskinta lienee ollut vartion omilla aikuisilla - etenkin miehillä, jotka lopuksi kisasivat melkein tosissaan toisiaan vastaan.
Oli markkinapäivä. Eri vartiot olivat miettineet tahoillaan mitä myyvät, ja varanneet mukaan läjän kolikoita toisten kauppatavaroiden/palvelujen ostamista varten. Kerätyt varat menivät hyväntekeväisyyteen, tällä kerralla Haitiin ja osa Hollannin katulapsille.
Jyväskyläläiset (lue: me) olimme ideoineet monimutkaisen pelin, jossa ensin ammutaan kuminauhapyssyillä muovikippoja, sitten ratsastaan keppihevosilla esteitä. Eli villinlännen meininkiä. Mainokseen tuli sitten kirjoitetta WILD WEST - Shooting-equestrian-biathlon, 1e/round, 2e/3 rounds. Säännöt menivät jotenkin niin, että pudotuksista tuli sakkoja, ja jos ei ampunut hyvin, piti ratsastaa enemmän kuin huippusuorituksella.
(Näinkin suureellinen viritys oli mahdollinen siitä syystä, että meidän autossa oli ollut tilaa esteille ja hevosille ja kaikki kama oli löytynyt ikään kuin valmiina nurkista. Tosin puoliso rakensi uuden hienon aseen, joka oli kaunis ja oli ehjä vielä markkinapäivän aamuna vaikka leirin pojat olivat jo testanneet sitä aika paljon. Sitten tuli vanhimmainen ja otti aseen käteensä - naks -isä, mitä tapahtui, tuo liipasin taisi mennä halki!)
No, paikkoja niityllä jakaneet huokaisivat syvään ja laittoivat meidät vähän syrjään kaikista muista - hyvä juttu, sillä tilaa tässä lähinnä tarvittiinkin.
Suurin kuhina ja kassavirta kävi niityn keskiosassa, missä muun muassa myytiin lettuja, hattaraa, pehmoelukoita, rannenauhoja, kasvomaalausta, jalkakylpyjä, hierontaa ja vesi-ilmapalloja. Mutta kyllä meille asti ajautui kilpailuhenkisiä pikkupoikia. Norja ja entisen Jugoslavian alue olivat aktiivisia osanottajia meidän kaksinottelussamme. Eli tienattiin mekin jotain. Palkintoja tuli jaettua myös parhaalle tytölle ja parhaalle aikuiselle (hyvä sedät!).
Päivän pääpalkinnon voitti nuori mies Serbiasta - sen verran kilpailuhenkinen oli, että kävi säännöllisesti tarkistamassa oliko kukaan tehnyt häntä parempaa aikaa.
Hauskinta lienee ollut vartion omilla aikuisilla - etenkin miehillä, jotka lopuksi kisasivat melkein tosissaan toisiaan vastaan.
tiistai 26. elokuuta 2014
Vakiintuvaa
Kotitoimistolla taasen. Oli odotettava aamusta uuden pyykkikoneen tuojaa (oi mikä ylellisyys - entinen pyykkikone oli odottamassa täällä, jo käytettynä, kun muutimme kuusi vuotta sitten). Nyt odottelen vielä tuleeko koivun kaataja vaiko eikö tule. Kyseessä siis koivu, josta jysähti iso osa alas jo viime syksynä.
Tuli mieleen, että vaikka elämä nyt on hösäämistä sinne ja tänne, jonkinlaista vakiintumista alkaa olla havaittavissa. Olemme asuneet tässä osoitteessa kauemmin kuin missään muussa, siis yhteisen aikuisen elämämme aikana. Meillä alkaa olla edessä myös siinä mielessä uusi tilanne, että koskaan ennen nuorin lapsemme ei ole ollut yli 5v 3kk vanha.
Vakiintumisen huomaa ihanasti siitä, että harvemmat asiat arkielämässä ovat enää uusia. Se tarkoittaa, että harvemmat asiat stressaavat ja vievät paljon energiaa. Uusia tulee tietysti solkenaan kun teinit kasvavat, mutta onhan se kiva että edes toisesta päästä helpottaa.
Vakiintuminen voi helpottaa elämää ihan yksinkertaisten asioiden kautta. On varmaan niin, että monessa perheessä nämä asiat ovat olleet kunnossa alusta asti. Mutta me molemmat puolison kanssa ollaan oltu melko kaoottisia esim. siisteyden ja tavaroiden paikkojen suhteen, eivätkä monta vuotta pienten lasten kanssa olleenkaan auttaneet asiaa. NYT alkaa vähitellen olla monille tavaroille ihan oma paikkansa, ja vähitellen jaksan alkaa vaatia että ne tavarat oikeasti ovat niillä paikoillaan. (Paikka saattaa tietysti olla hassu, ahtaasti ja vailla varastotilaa kun asutaan. Mutta jos koulukirjat ovat aina yläkerran rappusilla, ne löytyvät sieltä.)
Ja elämää helpottaa se että muodostuu rutiineja siitä miten käytetään ruoantähteet, tai käsitellään karviasmarjasato, tai muistetaan laittaa tulemaan omatekoisia mehujäätelöitä suht terveellisestä jugurtista, tai tiedetään minne ja kuinka usein kannattaa viedä matot pestäväksi, tai kenelle sähkömiehelle soittaa. Ja netistä löytää tietyt jutut entistä helpommin ja blogin osaa perustaa varttitunnissa jos on tarvis. Lasten äänensävyt osaa tulkita paremmin, ja tietää hiukan paremmin kuinka paljon ja mitä voi keneltäkin odottaa,
Olin joskus vähän alemmuudentunteinen siitä kun tuntui että kaikki vaan kaatuu päälle ja mitään ei osaa tehdä. Mutta nyt olen enemmän sitä mieltä, että ne on vaan olleet nimenomaan asioita joita ei vielä oltu opittu tekemään. Asiat on huomattavasti helpompia kun ne osaa.
(Ihan kiva että uutta on koko ajan tulossa. Mitä lie, kun isot lapset ovat esim. ikävälillä 13-18, sitä en vielä tiedä mutta muutaman vuoden päästä tiedän. Kun on luokiota tai muuta jatkokoulua, ja seurustelusuhteita ja kesätöitä ja kaikkea sellaista. Jännää.)
Tuli mieleen, että vaikka elämä nyt on hösäämistä sinne ja tänne, jonkinlaista vakiintumista alkaa olla havaittavissa. Olemme asuneet tässä osoitteessa kauemmin kuin missään muussa, siis yhteisen aikuisen elämämme aikana. Meillä alkaa olla edessä myös siinä mielessä uusi tilanne, että koskaan ennen nuorin lapsemme ei ole ollut yli 5v 3kk vanha.
Vakiintumisen huomaa ihanasti siitä, että harvemmat asiat arkielämässä ovat enää uusia. Se tarkoittaa, että harvemmat asiat stressaavat ja vievät paljon energiaa. Uusia tulee tietysti solkenaan kun teinit kasvavat, mutta onhan se kiva että edes toisesta päästä helpottaa.
Vakiintuminen voi helpottaa elämää ihan yksinkertaisten asioiden kautta. On varmaan niin, että monessa perheessä nämä asiat ovat olleet kunnossa alusta asti. Mutta me molemmat puolison kanssa ollaan oltu melko kaoottisia esim. siisteyden ja tavaroiden paikkojen suhteen, eivätkä monta vuotta pienten lasten kanssa olleenkaan auttaneet asiaa. NYT alkaa vähitellen olla monille tavaroille ihan oma paikkansa, ja vähitellen jaksan alkaa vaatia että ne tavarat oikeasti ovat niillä paikoillaan. (Paikka saattaa tietysti olla hassu, ahtaasti ja vailla varastotilaa kun asutaan. Mutta jos koulukirjat ovat aina yläkerran rappusilla, ne löytyvät sieltä.)
Ja elämää helpottaa se että muodostuu rutiineja siitä miten käytetään ruoantähteet, tai käsitellään karviasmarjasato, tai muistetaan laittaa tulemaan omatekoisia mehujäätelöitä suht terveellisestä jugurtista, tai tiedetään minne ja kuinka usein kannattaa viedä matot pestäväksi, tai kenelle sähkömiehelle soittaa. Ja netistä löytää tietyt jutut entistä helpommin ja blogin osaa perustaa varttitunnissa jos on tarvis. Lasten äänensävyt osaa tulkita paremmin, ja tietää hiukan paremmin kuinka paljon ja mitä voi keneltäkin odottaa,
Olin joskus vähän alemmuudentunteinen siitä kun tuntui että kaikki vaan kaatuu päälle ja mitään ei osaa tehdä. Mutta nyt olen enemmän sitä mieltä, että ne on vaan olleet nimenomaan asioita joita ei vielä oltu opittu tekemään. Asiat on huomattavasti helpompia kun ne osaa.
(Ihan kiva että uutta on koko ajan tulossa. Mitä lie, kun isot lapset ovat esim. ikävälillä 13-18, sitä en vielä tiedä mutta muutaman vuoden päästä tiedän. Kun on luokiota tai muuta jatkokoulua, ja seurustelusuhteita ja kesätöitä ja kaikkea sellaista. Jännää.)
maanantai 25. elokuuta 2014
Rentoutuneena
Hyvä olo viikonlopun jälkeen. Kirkolla oltiin (taas?) ja tavattiin paljon vauvoja ja perheitä (pääasia?). Pyykkikone on rikki, eli ei tarvitse pestä pyykkiä ennen kuin vasta huomenna.
Kun pyykkiä ei tarvitse pestä, on enemmän aikaa esim. laittaa ruokaa tai venytellä.
Eilen meillä oli puolisoineen kylässä ihana ystävämme, jonka kanssa tuli elettyä aika pitkästi se eka opiskeluvuosi. Hirmu juttu, että se on jo 20 vuotta sitten. Hirmu. Tuo kummisetä ei kuitenkaan näytä ja tunnu vanhentuneen niin kamalasti.
Kun pyykkiä ei tarvitse pestä, on enemmän aikaa esim. laittaa ruokaa tai venytellä.
Eilen meillä oli puolisoineen kylässä ihana ystävämme, jonka kanssa tuli elettyä aika pitkästi se eka opiskeluvuosi. Hirmu juttu, että se on jo 20 vuotta sitten. Hirmu. Tuo kummisetä ei kuitenkaan näytä ja tunnu vanhentuneen niin kamalasti.
TED Camporee 2014 - päivä 4 ja more to explore
Leirin motto oli siis "More to Explore". Nytkin soi tunnusbiisi päässä.
Oli lepopäivä ja kirkkopäivä ja tämä tarkoitti sitä että lounaaksi saatiin tehdä eväitä aamupalapöydästä ("YKSI hedelmä tarkoittaa JOKO omenaa tai päärynää, EI yhtä omenaa ja yhtä päärynää. Jos sinulla on enemmän kuin YKSI hedelmä, ole hyvä ja tuo toinen hedelmä takaisin. KIITOS") ja "vaeltaa" helteessä neljä kilometriä läheiselle amfiteatterin muotoiselle ulkoilmanäyttämölle kirkkoon. Meillä oli auto, ja siihen päätyivät puolison, minun ja pikkutyttöjen lisäksi vanhemman puoleinen jalkavaivainen pastori ja muuten vaan jalkavaivainen tamperelainen poika.
Perillä oli sanalla sanoen kuuma. Vetäydyin pikkutyttöjen kanssa varjoon ja seurattiin vain hiukan musiikkia, puhetta ja muutamaa kastetta. Suomalaiset oli sijoitettu pahimpaan paahteeseen, ja lapset, nuoret ja aikuisetkin olivat ohjelman jälkeen veto pois vaikka vettä koetettiin juottaa jatkuvasti ja ohjelmaakin kuulemma lyhennettiin helteen takia. Autoon sattui siis tulemaan takaisin päin pari ylimääräistäkin, vaikka bussikyytiäkin oli tarjolla.
(Joukko tyttöjä vahingossa käveli takaisin leiriin - seurasivat jotain porukkaa jonka luulivat olevan menossa busseille. Jossain vaiheessa heräsi epäilys että onkohan ne bussit oikeasti ihan näin kaukana.)
Ainoa oma kritiikkini leirin ohjelmasta tulee siitä, että päivät olivat ehkä himppusen liian täynnä kaikkea osallistumista ja kuuntelemista ja omaksumista vaativaa. Etenkin tuona lauantai-iltana ei juuri kukaan olisi enää illalla jaksanut lähteä isolle teltalle istumaan ja kuuntelemaan LISÄÄ. No itse jäin pikkutyttöjen kanssa taas torkkumaan verkkotuoleille ja seuraamaan kun tytöt leikittävät itseään vielä pienempää tyttöä ja se on heidän mielestään NIIN SÖPÖ!
Ja jokainen ilta pimenee kuin pimeneekin kymmenen korvilla, ja on oltava tarkkana ja omistettava otsalamppu jos siihen aikaan haluaa metsästää köyhiä ritareita (huhupuheen mukaan niitä paistetaan jossakin). Polunkävijöillä oli lupa olla liikkeellä hiukan tavallista myöhempään, ja ohjaajan roolissa sitä koetti pitää lukua siitä ovatko "omat" porukat ajoissa takaisin ja ehkä jopa nukkumassa. Otsalamppujen kohdistus saapuvan porukan jalkoihin tai tunnistus äänestä - ei, tämä ei ole se ryhmä jota odotin.
Iltanuotiolla ollaan myös sanaleikkiä, jossa ihmisten on keksittävä aina yhtä kirjainta pidempiä sanoja. "Universumi!""Katsastuspäivä!"
Oli lepopäivä ja kirkkopäivä ja tämä tarkoitti sitä että lounaaksi saatiin tehdä eväitä aamupalapöydästä ("YKSI hedelmä tarkoittaa JOKO omenaa tai päärynää, EI yhtä omenaa ja yhtä päärynää. Jos sinulla on enemmän kuin YKSI hedelmä, ole hyvä ja tuo toinen hedelmä takaisin. KIITOS") ja "vaeltaa" helteessä neljä kilometriä läheiselle amfiteatterin muotoiselle ulkoilmanäyttämölle kirkkoon. Meillä oli auto, ja siihen päätyivät puolison, minun ja pikkutyttöjen lisäksi vanhemman puoleinen jalkavaivainen pastori ja muuten vaan jalkavaivainen tamperelainen poika.
Perillä oli sanalla sanoen kuuma. Vetäydyin pikkutyttöjen kanssa varjoon ja seurattiin vain hiukan musiikkia, puhetta ja muutamaa kastetta. Suomalaiset oli sijoitettu pahimpaan paahteeseen, ja lapset, nuoret ja aikuisetkin olivat ohjelman jälkeen veto pois vaikka vettä koetettiin juottaa jatkuvasti ja ohjelmaakin kuulemma lyhennettiin helteen takia. Autoon sattui siis tulemaan takaisin päin pari ylimääräistäkin, vaikka bussikyytiäkin oli tarjolla.
(Joukko tyttöjä vahingossa käveli takaisin leiriin - seurasivat jotain porukkaa jonka luulivat olevan menossa busseille. Jossain vaiheessa heräsi epäilys että onkohan ne bussit oikeasti ihan näin kaukana.)
Ainoa oma kritiikkini leirin ohjelmasta tulee siitä, että päivät olivat ehkä himppusen liian täynnä kaikkea osallistumista ja kuuntelemista ja omaksumista vaativaa. Etenkin tuona lauantai-iltana ei juuri kukaan olisi enää illalla jaksanut lähteä isolle teltalle istumaan ja kuuntelemaan LISÄÄ. No itse jäin pikkutyttöjen kanssa taas torkkumaan verkkotuoleille ja seuraamaan kun tytöt leikittävät itseään vielä pienempää tyttöä ja se on heidän mielestään NIIN SÖPÖ!
Ja jokainen ilta pimenee kuin pimeneekin kymmenen korvilla, ja on oltava tarkkana ja omistettava otsalamppu jos siihen aikaan haluaa metsästää köyhiä ritareita (huhupuheen mukaan niitä paistetaan jossakin). Polunkävijöillä oli lupa olla liikkeellä hiukan tavallista myöhempään, ja ohjaajan roolissa sitä koetti pitää lukua siitä ovatko "omat" porukat ajoissa takaisin ja ehkä jopa nukkumassa. Otsalamppujen kohdistus saapuvan porukan jalkoihin tai tunnistus äänestä - ei, tämä ei ole se ryhmä jota odotin.
Iltanuotiolla ollaan myös sanaleikkiä, jossa ihmisten on keksittävä aina yhtä kirjainta pidempiä sanoja. "Universumi!""Katsastuspäivä!"
torstai 21. elokuuta 2014
Vihreää valoa
No jee jee, työterveyshoitaja soitti ja kehui että nyt on hemoglobiini 129 ja rautavarastot taas kunnossa ja että ei tarvii kontrolloida ennen kuin joskus vuoden päästä ja varmaan riittää jos joskus kevättalvella syö jonkun kuurinomaisen raudan ja muuten vaan pitää huolen rautapitoisesta ravinnosta.
Ei ole oikein tekosyitä (muita kuin ajan ja viitsimisen vähäisyys) ruveta ottamaan taas liikkuminen oikein kunnolla osaksi elämää. Mukavaahan se on, näin muistelen esim. viime syksyltä. Laitetaan ensi viikosta alkaen sivupalkkiin joku 12 viikon liikkahaaste taas itselle. Rastin saa, jos viikossa on ollut 4-5 liikuntahetken sisältävää päivää. Liikuntahetkeksi menköön työmatkapyöräily, uinti, jumppatunti tai muu liikunnallinen meno, tai esim. hiitmamas -sivustolta kaivettu päivittäinen (lyhytkin) harjoite. Katsotaan jos taas innostuisin.
(Syksyllä 2012 tehtiin lasten kanssa sellainen aivan mahtava liikuntaa aloittelevan excel -työkalu. Pitäisikö se ottaa käyttöön? Siihen koottiin 262 erilaista liikuntamuotoa (joltain nettisivulta ne tuli, ja osa omasta päästä). Sivu arpoo satunnaisesti kolme muotoa joka kerran kun sen avaa. Ideana on, että esim. viikon aikana kokeilisi ainakin yhtä arvotuista lajeista, vaikka soveltaen ja omalla pihalla. Kaivoin työkalun esille, ja - ootas nyt - se arpoi YHDISTETTY, VUORIKIIPEILY ja KAUKALOPALLO. )
Ei ole oikein tekosyitä (muita kuin ajan ja viitsimisen vähäisyys) ruveta ottamaan taas liikkuminen oikein kunnolla osaksi elämää. Mukavaahan se on, näin muistelen esim. viime syksyltä. Laitetaan ensi viikosta alkaen sivupalkkiin joku 12 viikon liikkahaaste taas itselle. Rastin saa, jos viikossa on ollut 4-5 liikuntahetken sisältävää päivää. Liikuntahetkeksi menköön työmatkapyöräily, uinti, jumppatunti tai muu liikunnallinen meno, tai esim. hiitmamas -sivustolta kaivettu päivittäinen (lyhytkin) harjoite. Katsotaan jos taas innostuisin.
(Syksyllä 2012 tehtiin lasten kanssa sellainen aivan mahtava liikuntaa aloittelevan excel -työkalu. Pitäisikö se ottaa käyttöön? Siihen koottiin 262 erilaista liikuntamuotoa (joltain nettisivulta ne tuli, ja osa omasta päästä). Sivu arpoo satunnaisesti kolme muotoa joka kerran kun sen avaa. Ideana on, että esim. viikon aikana kokeilisi ainakin yhtä arvotuista lajeista, vaikka soveltaen ja omalla pihalla. Kaivoin työkalun esille, ja - ootas nyt - se arpoi YHDISTETTY, VUORIKIIPEILY ja KAUKALOPALLO. )
keskiviikko 20. elokuuta 2014
TED Camporee 2014 - päivä 3 ja erämaavaellukset
Tässä vaiheessa alkoi tuntua että tämä on oikeasti koti ja olemme olleet täällä kauan ja Suomen leiriin ja mikä ettei muihinkin tuntee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jopa pikkutytöt osasivat hakea itselleen ruokaa jos niikseen tuli.
Olin mukana aamun raamatturyhmissä, ja sekin oli ihan kivaa. Meidän ryhmässämme oli kourallinen hiljaisia nuoria naisia, mutta jonkinlaista keskustelua saimme heräteltyä aiheista luottamus, rohkeus, toivo. Israelin lasten erämaavaellukseen, nurinaan ja veden puutteeseen saa konkreettisia oman elämän esimerkkejä, jos on aamulla vaellellut brittileiristä Latvian leiriin etsimään toimivaa suihkua tai vessaa jonka vielä voi vetää. Noin niin kuin karrikoiden.
Koska hollantilainen joki virtaa kammoittavan hengenvaarallisesti, eivät pienet tytöt päässeet leirillä uimaan. Eivätkä saaneet myöskään istua valvotusti rantavedessä pesemässä uimalelujaan, niin kuin ehdotimme (ja mikä olisi tytöille riittänyt vallan mainiosti). No, kilometrin päässä oli maauimala, ja suomalaiset järkkäsivät sinne kaikille halukkaille retken. Meiltä löytyi pari halukasta pikkutyttöä, ja kaikki muut päälle. Teini-ikäiset tytöt suunnittelivat viettävänsä puolitoista uintiajan tuntiaan lämpimässä suihkussa. Mutta kas! Tämähän on Keski-Eurooppaa, ja uimahallissa a) ei ole miesten ja naisten erillisiä pukutiloja ja b) ei ole samanlaisia pesutiloja kuin Suomessa. Suihkut olivat ulkona, niitä oli yhteensä neljä ja niistä kaksi oli lämpimiä! No, tytöt nurisivat ihan vähän ja ottivat sitten ilon irti siitä mitä oli saatavilla.
(Vesiongelmiin alettiin saada helpotusta, kun vessat ja suihkut alkoivat käyttää suoraan jokivettä. Tämä tarkoitti sitä, että vessojen käsienpesuvesiä ja suihkuvesiä ei saanut käyttää juomavetenä, mutta puhtaamman veden pisteet olivat sentään tähänkin asti toimineet riittävän hyvin. Meidän henkilökohtaiseen leiriin kannettiin päivittäin kymmenen litran tonkka vettä juomiseen ja hätätapauksena tehtäviin pikatiskeihin.)
Olin mukana aamun raamatturyhmissä, ja sekin oli ihan kivaa. Meidän ryhmässämme oli kourallinen hiljaisia nuoria naisia, mutta jonkinlaista keskustelua saimme heräteltyä aiheista luottamus, rohkeus, toivo. Israelin lasten erämaavaellukseen, nurinaan ja veden puutteeseen saa konkreettisia oman elämän esimerkkejä, jos on aamulla vaellellut brittileiristä Latvian leiriin etsimään toimivaa suihkua tai vessaa jonka vielä voi vetää. Noin niin kuin karrikoiden.
Koska hollantilainen joki virtaa kammoittavan hengenvaarallisesti, eivät pienet tytöt päässeet leirillä uimaan. Eivätkä saaneet myöskään istua valvotusti rantavedessä pesemässä uimalelujaan, niin kuin ehdotimme (ja mikä olisi tytöille riittänyt vallan mainiosti). No, kilometrin päässä oli maauimala, ja suomalaiset järkkäsivät sinne kaikille halukkaille retken. Meiltä löytyi pari halukasta pikkutyttöä, ja kaikki muut päälle. Teini-ikäiset tytöt suunnittelivat viettävänsä puolitoista uintiajan tuntiaan lämpimässä suihkussa. Mutta kas! Tämähän on Keski-Eurooppaa, ja uimahallissa a) ei ole miesten ja naisten erillisiä pukutiloja ja b) ei ole samanlaisia pesutiloja kuin Suomessa. Suihkut olivat ulkona, niitä oli yhteensä neljä ja niistä kaksi oli lämpimiä! No, tytöt nurisivat ihan vähän ja ottivat sitten ilon irti siitä mitä oli saatavilla.
(Vesiongelmiin alettiin saada helpotusta, kun vessat ja suihkut alkoivat käyttää suoraan jokivettä. Tämä tarkoitti sitä, että vessojen käsienpesuvesiä ja suihkuvesiä ei saanut käyttää juomavetenä, mutta puhtaamman veden pisteet olivat sentään tähänkin asti toimineet riittävän hyvin. Meidän henkilökohtaiseen leiriin kannettiin päivittäin kymmenen litran tonkka vettä juomiseen ja hätätapauksena tehtäviin pikatiskeihin.)
Huu, töitä! Ja liikuntaa? Ja ruokaa?
Syksyn aloitus oli aika rimakauhuinen, mitä yliopistolle paluun suhteen tulee. Ahkeran työlistojen teon ja kalenterin perkauksen avulla tilanne on vähän alkanut selkeytymään. Toki reilun kuukauden päässä ehkä häämöttävä ulkomaan keikka edelleen stressaa, mutta aikahan tämänkin stressinaiheen vähitellen siirtää menneisyyteen.
Koetan kerrankin harjoittaa töissä "yksi asia kerrallaan" -periaatetta, ja sen turvin yksi pieni homma on nyt jo tehty, toinen keskikokoinen hyvässä vaiheessa ja ehkä seuraava (ahdistava kirjoitustyö) menee kun keskityn siihen ja teen sen alta pois. Sen ahdistavan kanssa voisi toisaalta tehdä vuoropäivin innostavaa ja laajaa apurahahakemusta.
Harrasteita (vauva- ja perhesellaisia) en uskalla aloittaa kovin suurella höngällä ennen lopumpaa syksyä. Mutta alkaa tuntua siltä, että liikuntaharrastetta pitäisi taas aloitella. Huomenna kuulen viimeisimmän tiedon aiheista hemoglobiini ja rautavarastot. Jos kaikki on kunnossa, vetelään oloon auttaa varmaan paremmin aktiivisuus kuin löhöily.
Hassua kyllä, elokuussa on ollut kivaa ruoanlaitto. Kesän aikana tuli kerrytettyä uusia reseptejä sieltä ja täältä ja niitä on tullut kokeiltuakin. Samoin "vanhoja" mutta ei pitkiin aikoihin tehtyjä ruokia on tullut kokattua, lasten myötävaikutuksella tai useammin ilman. Samoin on tehtyä marjapiiraita ja muita väli- ja iltapaloja. Tämä hyvä. Jospa ei olisi väliaikainen vaihe keittiössä. (Eiköhän keittiössä ole aktiivisuutta ainakin niin kauan kuin 7-luokkalainen on aloitteleva köksän tunneilla käyjä.)
Seiskaluokkalaisella on ollut niin kivaa ja palkitsevaa yläkoulussa. Neljäsluokkalainen laskee päiviä (oikeasti) siihen, kun pääsee pois alakoulusta.
Rahat on taas loppu (tai sitten vaan tuntuu siltä, kun "kaikki" "tarvitsevat" syksyn alussa niin paljon kaikkea) mutta ehkä se antaa sopivaa motivaatiota apurahahakemuksen kirjoittamiseen.
Koetan kerrankin harjoittaa töissä "yksi asia kerrallaan" -periaatetta, ja sen turvin yksi pieni homma on nyt jo tehty, toinen keskikokoinen hyvässä vaiheessa ja ehkä seuraava (ahdistava kirjoitustyö) menee kun keskityn siihen ja teen sen alta pois. Sen ahdistavan kanssa voisi toisaalta tehdä vuoropäivin innostavaa ja laajaa apurahahakemusta.
Harrasteita (vauva- ja perhesellaisia) en uskalla aloittaa kovin suurella höngällä ennen lopumpaa syksyä. Mutta alkaa tuntua siltä, että liikuntaharrastetta pitäisi taas aloitella. Huomenna kuulen viimeisimmän tiedon aiheista hemoglobiini ja rautavarastot. Jos kaikki on kunnossa, vetelään oloon auttaa varmaan paremmin aktiivisuus kuin löhöily.
Hassua kyllä, elokuussa on ollut kivaa ruoanlaitto. Kesän aikana tuli kerrytettyä uusia reseptejä sieltä ja täältä ja niitä on tullut kokeiltuakin. Samoin "vanhoja" mutta ei pitkiin aikoihin tehtyjä ruokia on tullut kokattua, lasten myötävaikutuksella tai useammin ilman. Samoin on tehtyä marjapiiraita ja muita väli- ja iltapaloja. Tämä hyvä. Jospa ei olisi väliaikainen vaihe keittiössä. (Eiköhän keittiössä ole aktiivisuutta ainakin niin kauan kuin 7-luokkalainen on aloitteleva köksän tunneilla käyjä.)
Seiskaluokkalaisella on ollut niin kivaa ja palkitsevaa yläkoulussa. Neljäsluokkalainen laskee päiviä (oikeasti) siihen, kun pääsee pois alakoulusta.
Rahat on taas loppu (tai sitten vaan tuntuu siltä, kun "kaikki" "tarvitsevat" syksyn alussa niin paljon kaikkea) mutta ehkä se antaa sopivaa motivaatiota apurahahakemuksen kirjoittamiseen.
maanantai 18. elokuuta 2014
TED Camporee 2014 - päivä 2 ja kotimme tammimetsässä
Tänä päivänä alkoivat leirin aktiviteettiajat. Koko porukka oli jaettu viiteen osaan, ja nämä sitten viiden aktivitteettiajan puitteissa pärräsivät kokeilemassa korikiipeilyä ynnä muuta liikunnallista, erilaisia askarteluja ja kädentaitoja ja vaikka mitä. Pikkutyttöjen kanssa koetettiin tehdä minileijoja.
Tyttöjen hoito kävi välillä sen verran vähätöiseksi, että ajauduin keittiöteltalle kysymään olisiko jotain yksikertaista tekemistä. No, kahden ämpärillisen verran paprikasuikaleiden tekoa löytyi. Mikäs sen mukavampaa.Välillä toki paljon yhdessä oleville tuli kriisejä "kun ei se tottele" tai "kun se komentaa". Useimmiten kuitenkin juostiin ympäriinsä hiekkalapio kädessä, matkustettiin pahvilaatikossa, pidetttiin tanssitunteja, pyydettiin nostamaan verkkoistuinten yläkertaan (eikä päästy sieltä omin avuin pois).
Koko ajan tekisi mieli ottaa valokuvia hyvin leirimäisestä elämästä, hauskasti pukeutuneista ihmisistä ja pienistä yksityiskohdista (herätyskello puun kyljessä, ruokailuvälineet oksilla roikkumassa). Laitetaan muistiin suoraan. Teini-ikäiset pelaavat jatkuvasti lentopalloa kulkutiellä. Ennen tai jälkeen ruokailun kuuluu eri puolilta Suomen leiriä huutoja "KOO-PEE-ÄS!!!" ja sitten valitusta tai hurrausta - tiskien tiskaamisesta käydään ankaraa uhkapeliä. Pahimillaan joku pääsi tiskaamaan 16 henkilön tiskit. Tyttäreni lorvii paikalle ja kysyn onko syöty ja tiskattu. "Ei mun tänään tarvii tiskata."
Tyttöjen hoito kävi välillä sen verran vähätöiseksi, että ajauduin keittiöteltalle kysymään olisiko jotain yksikertaista tekemistä. No, kahden ämpärillisen verran paprikasuikaleiden tekoa löytyi. Mikäs sen mukavampaa.Välillä toki paljon yhdessä oleville tuli kriisejä "kun ei se tottele" tai "kun se komentaa". Useimmiten kuitenkin juostiin ympäriinsä hiekkalapio kädessä, matkustettiin pahvilaatikossa, pidetttiin tanssitunteja, pyydettiin nostamaan verkkoistuinten yläkertaan (eikä päästy sieltä omin avuin pois).
Koko ajan tekisi mieli ottaa valokuvia hyvin leirimäisestä elämästä, hauskasti pukeutuneista ihmisistä ja pienistä yksityiskohdista (herätyskello puun kyljessä, ruokailuvälineet oksilla roikkumassa). Laitetaan muistiin suoraan. Teini-ikäiset pelaavat jatkuvasti lentopalloa kulkutiellä. Ennen tai jälkeen ruokailun kuuluu eri puolilta Suomen leiriä huutoja "KOO-PEE-ÄS!!!" ja sitten valitusta tai hurrausta - tiskien tiskaamisesta käydään ankaraa uhkapeliä. Pahimillaan joku pääsi tiskaamaan 16 henkilön tiskit. Tyttäreni lorvii paikalle ja kysyn onko syöty ja tiskattu. "Ei mun tänään tarvii tiskata."
perjantai 15. elokuuta 2014
Komerossa on tajuton ihminen, toinen istuu vieressä ja nauraa
Jyväskylän työsuhdeaika alkoi sillä, että menimme puolison kanssa SPR:n järjestämälle kaksipäiväiselle ea1 -ensiapukurssille. Oli kyllä hauskaa. Kurssin päätarkoitus ei liene viihdyttäminen, mutta onhan se hauskaa kun 16 eri-ikäistä, eritaustaista ja pääosin toisilleen tuntematonta pistetään yhteen ja ne aika pian alkaa sulavasti tehdä näytelmiä ja roolipelejä yhdessä.
Monet asioista kuulostivat tutuilta, mutta tositilanteessa mitään en olisi osannut tehdä. Nyt on ainakin tullut tarkasti kuunneltua ja kertaalleen kokeiltua muun muassa elvytystä, vierasesineen poistoa vauvan hengitysteistä, palovamman ensiapua, kolmioliinan sidontaa ja myrkytysten hoitoja.
Lopuksi oli ne roolipelit. Meidän rastilla oli puolison työkaverille tullut avomurtuma skeitatessa, me koetettiin raahata naisparkaa turvaan ja puoliso sai vielä astmakohtauksenkin. Siinäpä rastille tulleet saivat kiljahdella ja ottaa tilanteen haltuun!
(Se komerossa ollut tajuton ei kyllä olisi pelastunut. Laitoin hänet sellaiseen kylkiasentoon, jossa kuulema meinasi oikeasti tukehtua. Kannattaa siis harjoitella ja mokailla ennen tositilannetta...)
Monet asioista kuulostivat tutuilta, mutta tositilanteessa mitään en olisi osannut tehdä. Nyt on ainakin tullut tarkasti kuunneltua ja kertaalleen kokeiltua muun muassa elvytystä, vierasesineen poistoa vauvan hengitysteistä, palovamman ensiapua, kolmioliinan sidontaa ja myrkytysten hoitoja.
Lopuksi oli ne roolipelit. Meidän rastilla oli puolison työkaverille tullut avomurtuma skeitatessa, me koetettiin raahata naisparkaa turvaan ja puoliso sai vielä astmakohtauksenkin. Siinäpä rastille tulleet saivat kiljahdella ja ottaa tilanteen haltuun!
(Se komerossa ollut tajuton ei kyllä olisi pelastunut. Laitoin hänet sellaiseen kylkiasentoon, jossa kuulema meinasi oikeasti tukehtua. Kannattaa siis harjoitella ja mokailla ennen tositilannetta...)
tiistai 12. elokuuta 2014
TED Camporee 2014 - päivä 1 ja swimmer -ranneke
Ekaan kokonaiseen leiripäivään herättiinkin sitten melkein normaalissa mielentilassa. Kaikenmaailman herätyskelloja, ohjaajien patistuksia ja torven törähdyksiä alkoi kuulua kyllä meidän mielemme mukaan liian aikaisin, puoli kahdeksalta. Mutta kun vapaaehtoisten pyörittämä suomalaisten keittiöteltta tarjosi puurot, leivät, suklaalevitteet ja nonparillit (Hollannissa kun ollaan), maapähkinävoit, maissihiutaleet ja kaakaot jo kahdeksalta... Ja sen jälkeen alkoi heti lipunnostot, suomalaisten omat aamuohjelmat ja sitten leirin moninaiset aktiviteetit.
Onneksi ei ollut märkää. Hiukan viileä aamukin lämpeni nopeasti. Uniset ja hiukan kylmissään olevat leiriläiset hakivat aamiaisensa ja kyhjöttivät syömässä maassa, taittotuoleilla tai kuka missäkin. Nuorimmaisen annettiin kyllä nukkua jonnekin yhdeksän pintaan - kömpi melko tehokkaasti syvemmälle makuupussiinsa vaikka ympärillä noustiin ylös, mekastettiin ja syötiin. Pahimmat aamu-unet karisivat tietenkin siinä vaiheessa kun piti vaeltaa vessoille jonnekin naapurimaiden (Latvia tai Iso-Britannia) leiriin. Latvia oli varma valinta, siellä ei ollut niin paljon ruuhkaa ja vettäkin saattoi hanasta tulla. Tosin suihkun lämpötila oli kaikkialla yhtä suuri arvoitus (aika vähällä pesulla pärjää viikon).
Päivän aikana rakentui paitsi oman perheen leiri, myös jyväskyläläisten leiri (aika hajanainen kokoelma, yhteensä yhdeksän telttaa, leikki/istumispressu, pari tuolia, pahvilaatikon pohjasta askarreltu "lippu" ja kuormalavoista koottu japanilaishenkinen pöytä). Pöydälle naurettiin naapurivartiosta, mutta pöytäliina (lakana) ja kukkamaljakko (juomapullo ja saniainen) todistivat pöydän pöydäksi. Kun sille alkoi kertyä astioita, päiväohjelmia ja työkaluja, alkoi se hiljalleen näyttää hyvinkin kotoisalta. Lisäksi koko Suomen leiriin rakennettiin nuotiopaikkojen ympärille mahtavat monikerroksiset verkkoistuinrakennelmat, joista tuli esim. nuorimmaisen ja ystäväperheemme nuorimmaisen lempipaikat. (Oli hurjan kätevää, kun reissussa oli 5- ja 6-vuotiaat kaverukset!)
Eri kansallisuuksilla oli eri henkisiä leirejä, ja erilaisia rakennelmia. Niitä oli kiva kiertää katselemassa. Nuorten, ja monilla myös perheiden, yhteinen kiva tekeminen tuntui olevan camporeen henki. Ja kansainvälisyys (pienellä kansallisylpeyden vivahduksella). Nuoriso kiersi leiristä leiriin tutustumassa. Ja silti se oma suomalainen metsäläismeininki tuntui "parhaalta", luontevimmalta ja omimmalta.
Päivän aikana monet suorittivat uimatestejä (10 metriä joessa vastavirtaan) ja kulkivat loppuviikon ranteessaan oranssi swimmer -ranneke. Punkkeja havaittiin ja poistettiin. Hiiriä nähtiin ja kauhisteltiin/ihailtiin. Kasvisruokaa syötiin suuremmalla tai pienemmällä innostuksella (Koko leiri oli vegetaarinen, eli maitoa, juustoa, jugurttia ja kananmunia kyllä kulutettiin. Oli siellä aina vegaaninenkin vaihtoehto).
Iltaisin on aina hengellinen iltaohjelma, joka ei välttämättä istu suomalaiseen kansanluonteeseen. Tai ehkä se nuorisolle istuu. Musiikki anglo-amerikkalaista ja kovalla, tulkkausongelmaa, mutta myös hauskoja näytelmiä ja välillä tuttuja laulujakin. Eikä musiikin puolesta tarvitse mennä pääteltalle asti - pikkutyttöjen kanssa voi jäädä omaan leiriin tai pyöriä isolla nurmialueella, ja kuulee kyllä mitä teltalla lauletaan.
Illalla pitivät vielä nuotiota Suomen leirissä. Onhan se tunnelmallista. Ja sitäkin oli hyvä seurata puolella korvalla omasta teltasta, samalla kun 5-vuotias sammahtaa ulkoilmaelämän uuvuttamana NAPS.
Onneksi ei ollut märkää. Hiukan viileä aamukin lämpeni nopeasti. Uniset ja hiukan kylmissään olevat leiriläiset hakivat aamiaisensa ja kyhjöttivät syömässä maassa, taittotuoleilla tai kuka missäkin. Nuorimmaisen annettiin kyllä nukkua jonnekin yhdeksän pintaan - kömpi melko tehokkaasti syvemmälle makuupussiinsa vaikka ympärillä noustiin ylös, mekastettiin ja syötiin. Pahimmat aamu-unet karisivat tietenkin siinä vaiheessa kun piti vaeltaa vessoille jonnekin naapurimaiden (Latvia tai Iso-Britannia) leiriin. Latvia oli varma valinta, siellä ei ollut niin paljon ruuhkaa ja vettäkin saattoi hanasta tulla. Tosin suihkun lämpötila oli kaikkialla yhtä suuri arvoitus (aika vähällä pesulla pärjää viikon).
Päivän aikana rakentui paitsi oman perheen leiri, myös jyväskyläläisten leiri (aika hajanainen kokoelma, yhteensä yhdeksän telttaa, leikki/istumispressu, pari tuolia, pahvilaatikon pohjasta askarreltu "lippu" ja kuormalavoista koottu japanilaishenkinen pöytä). Pöydälle naurettiin naapurivartiosta, mutta pöytäliina (lakana) ja kukkamaljakko (juomapullo ja saniainen) todistivat pöydän pöydäksi. Kun sille alkoi kertyä astioita, päiväohjelmia ja työkaluja, alkoi se hiljalleen näyttää hyvinkin kotoisalta. Lisäksi koko Suomen leiriin rakennettiin nuotiopaikkojen ympärille mahtavat monikerroksiset verkkoistuinrakennelmat, joista tuli esim. nuorimmaisen ja ystäväperheemme nuorimmaisen lempipaikat. (Oli hurjan kätevää, kun reissussa oli 5- ja 6-vuotiaat kaverukset!)
Eri kansallisuuksilla oli eri henkisiä leirejä, ja erilaisia rakennelmia. Niitä oli kiva kiertää katselemassa. Nuorten, ja monilla myös perheiden, yhteinen kiva tekeminen tuntui olevan camporeen henki. Ja kansainvälisyys (pienellä kansallisylpeyden vivahduksella). Nuoriso kiersi leiristä leiriin tutustumassa. Ja silti se oma suomalainen metsäläismeininki tuntui "parhaalta", luontevimmalta ja omimmalta.
Päivän aikana monet suorittivat uimatestejä (10 metriä joessa vastavirtaan) ja kulkivat loppuviikon ranteessaan oranssi swimmer -ranneke. Punkkeja havaittiin ja poistettiin. Hiiriä nähtiin ja kauhisteltiin/ihailtiin. Kasvisruokaa syötiin suuremmalla tai pienemmällä innostuksella (Koko leiri oli vegetaarinen, eli maitoa, juustoa, jugurttia ja kananmunia kyllä kulutettiin. Oli siellä aina vegaaninenkin vaihtoehto).
Iltaisin on aina hengellinen iltaohjelma, joka ei välttämättä istu suomalaiseen kansanluonteeseen. Tai ehkä se nuorisolle istuu. Musiikki anglo-amerikkalaista ja kovalla, tulkkausongelmaa, mutta myös hauskoja näytelmiä ja välillä tuttuja laulujakin. Eikä musiikin puolesta tarvitse mennä pääteltalle asti - pikkutyttöjen kanssa voi jäädä omaan leiriin tai pyöriä isolla nurmialueella, ja kuulee kyllä mitä teltalla lauletaan.
Illalla pitivät vielä nuotiota Suomen leirissä. Onhan se tunnelmallista. Ja sitäkin oli hyvä seurata puolella korvalla omasta teltasta, samalla kun 5-vuotias sammahtaa ulkoilmaelämän uuvuttamana NAPS.
maanantai 11. elokuuta 2014
TED Camporee 2014 - matka ja päivä 0
Kirjaan tänne hiljalleen camporee- matkan muistiinpanoja. Kyseessä on siis kansainvälisen polunkävijäliikkeen neljän vuoden välein järjestettävä iso leiri - Suomen tapauksessa mukana on useita muita Euroopan maita, joskus maita hiukan kauempaakin. Läsnä noin 2000 osanottajaa. Polunkävijöitä kymmenestä vuodesta ylöspäin, ohjaajat, ja myös perheitä ja vapaaehtoisia leirillä auttamassa. Polunkävijät on adventtikirkon partioliike.
Leiri alkoi tiistaina 29.7. Hollannin Ommenissa, partiolaisten isolla, metsäisellä leiritilalla. Suomesta matkaan lähti kaksi isoa bussia, mutta laskeskelimme että pienimmän stressin tie on ottaa oma pikkubussi, lautta Helsingistä Tukholmaan ja sitten ajaa omalla aikataululla (ja kaikki kamat omassa kyydissä) noin 1400km. Eihän se Suomessa paljon ajelleelle ole edes hirveä matka.
Matkamme alkoi jo edeltävänä lauantaina, kun siirryimme viettämään helleviikonloppua mummin ja papan luo Järvenpäähän. Jopa minä uin Tuusulanjärvessä (+26).
Iltalaivalla Tukholmaan. On niin helppoa matkustaa näiden kanssa, kun koululaiset ovat jo pärjääviä ja nuorimmainenkin enemmän tai vähemmän kävelee itse ja nukkuu ja syö melkein kuin isommatkin. Laivalla ahtauduimme kuudestaan neljän hengen hytttiin. Minä nukuin nuorimmaisen kanssa ja vanhimmainen oli vapaaehtoinen nukkumaan improvisoidulla lattiapedillä. Tästäkin annoimme lapsille pisteitä. On ihanaa, kun heidän kanssaan voi matkustaa myös epämukavasti eikä suurta valitusta kuulu (sitä kuuluu sitten epätasaisesta limunjaosta tai muusta vastaavasta).
Ruotsin poikki (pitkä), Tanskan siltojen yli (komeat), pikku hyppäys itse Tanskassa (tylsä kun koko ajan odotimme Saksaa), Saksan luoteisosan poikki (pimeä ja vauhdikas moottoriteillä) ja viimeiset noin sata kilometriä Hollannin siistissä tieverkostossa (ja tässä vaiheessa alkoi olla kuski sekä kartanlukija aika tööt). Matka oli sen verran pitkä, ettei kukaan kysynyt kertaakaan että milloin ollaan perillä. Missä maassa ollaan, oli yleinen kysymys.
Syötiin Ruotsissa kunnon ruoka, iltapalaa Tanskassa. Lapset nukahtivat kun paahdettiin Saksassa Hampurin tienoilla. Tosi kummaa oli miettiä miten SIVISTYKSEN PARISSA ajellaan. Tosin ne isot tiet näyttävät kaikkialla samoilta, ja nähtävyydet rajoittuvat teollisuusalueisiin ja hampurilaispaikkoihin. Hassua oli se, etteivät välimatkat tuntuneet edes pitkiltä, tai koko ajomatka.
Toki olimme ihan päästämme pyörällä kun pääsimme perille aamuyöllä, 17 tuntia Tukholmasta lähdettyämme. Me aikuiset meinattiin pystyttää telttaa, lapset jatkoivat sikeästi untaan autossa, masennuttiin. Ahtauduttiin kaikki autoon nukkumaan (!), tosin puoliso, kuskiparka, ei mahtunut. Hän oli tosin budjetoinut seuraavan päivän nukkumispäiväksi. Sama kuskiparka hätisti edelleen päästään pyörällä olevan ja kiukkuisen perheensä jo kuuden jälkeen purkamaan autoa ja siirtämään kamaa varsinaiselle Suomen leiripaikalle, kun bussikuljetuksetkin saapuivat perille.
Aika hiljaista väkeä oli kärryjä vetämässä ja työntämässä ja (onneksi läheiselle) metsäaukiolle telttoja kasaan pykäämässä. Jossain vaiheessa kävi niin, että kaikki kömpivät telttoihinsa ja heräsivät enemmän tai vähemmän pökkyräisinä iltapäivän ja illan ohjelmiin. Tässä vaiheessa päiväohjelma ei vielä ollut ollenkaan tuttu, ei ruokailurutiini, ei vessojen sijainti, eivät leirin ihmiset, eikä metsäaukiokaan vielä ollut koti. Mutta käyntiin päästiin, ja tutustumaan.
Illalla kouluikäiset ja puoliso vetivät avajaisia varten polunkävijäpaidat ja muut vermeet päälleen, ja muiden maiden kansainvaelluksen keskellä menivät ohjelmateltalle leiriä avaamaan. Sen jälkeen pimeni Hollannin ilta ja yötä kohten viilenikin. Perheemme leiri (kolme asuintelttaa, yksi romuteltta ja pressut koko komeuden päällä niin että "sisäpihakin" oli katettu) oli osapuilleen kunnossa, ja nuorimmaisesta oli hauskaa kömpiä kanssani telttaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.
Leiri alkoi tiistaina 29.7. Hollannin Ommenissa, partiolaisten isolla, metsäisellä leiritilalla. Suomesta matkaan lähti kaksi isoa bussia, mutta laskeskelimme että pienimmän stressin tie on ottaa oma pikkubussi, lautta Helsingistä Tukholmaan ja sitten ajaa omalla aikataululla (ja kaikki kamat omassa kyydissä) noin 1400km. Eihän se Suomessa paljon ajelleelle ole edes hirveä matka.
Matkamme alkoi jo edeltävänä lauantaina, kun siirryimme viettämään helleviikonloppua mummin ja papan luo Järvenpäähän. Jopa minä uin Tuusulanjärvessä (+26).
Iltalaivalla Tukholmaan. On niin helppoa matkustaa näiden kanssa, kun koululaiset ovat jo pärjääviä ja nuorimmainenkin enemmän tai vähemmän kävelee itse ja nukkuu ja syö melkein kuin isommatkin. Laivalla ahtauduimme kuudestaan neljän hengen hytttiin. Minä nukuin nuorimmaisen kanssa ja vanhimmainen oli vapaaehtoinen nukkumaan improvisoidulla lattiapedillä. Tästäkin annoimme lapsille pisteitä. On ihanaa, kun heidän kanssaan voi matkustaa myös epämukavasti eikä suurta valitusta kuulu (sitä kuuluu sitten epätasaisesta limunjaosta tai muusta vastaavasta).
Ruotsin poikki (pitkä), Tanskan siltojen yli (komeat), pikku hyppäys itse Tanskassa (tylsä kun koko ajan odotimme Saksaa), Saksan luoteisosan poikki (pimeä ja vauhdikas moottoriteillä) ja viimeiset noin sata kilometriä Hollannin siistissä tieverkostossa (ja tässä vaiheessa alkoi olla kuski sekä kartanlukija aika tööt). Matka oli sen verran pitkä, ettei kukaan kysynyt kertaakaan että milloin ollaan perillä. Missä maassa ollaan, oli yleinen kysymys.
Syötiin Ruotsissa kunnon ruoka, iltapalaa Tanskassa. Lapset nukahtivat kun paahdettiin Saksassa Hampurin tienoilla. Tosi kummaa oli miettiä miten SIVISTYKSEN PARISSA ajellaan. Tosin ne isot tiet näyttävät kaikkialla samoilta, ja nähtävyydet rajoittuvat teollisuusalueisiin ja hampurilaispaikkoihin. Hassua oli se, etteivät välimatkat tuntuneet edes pitkiltä, tai koko ajomatka.
Toki olimme ihan päästämme pyörällä kun pääsimme perille aamuyöllä, 17 tuntia Tukholmasta lähdettyämme. Me aikuiset meinattiin pystyttää telttaa, lapset jatkoivat sikeästi untaan autossa, masennuttiin. Ahtauduttiin kaikki autoon nukkumaan (!), tosin puoliso, kuskiparka, ei mahtunut. Hän oli tosin budjetoinut seuraavan päivän nukkumispäiväksi. Sama kuskiparka hätisti edelleen päästään pyörällä olevan ja kiukkuisen perheensä jo kuuden jälkeen purkamaan autoa ja siirtämään kamaa varsinaiselle Suomen leiripaikalle, kun bussikuljetuksetkin saapuivat perille.
Aika hiljaista väkeä oli kärryjä vetämässä ja työntämässä ja (onneksi läheiselle) metsäaukiolle telttoja kasaan pykäämässä. Jossain vaiheessa kävi niin, että kaikki kömpivät telttoihinsa ja heräsivät enemmän tai vähemmän pökkyräisinä iltapäivän ja illan ohjelmiin. Tässä vaiheessa päiväohjelma ei vielä ollut ollenkaan tuttu, ei ruokailurutiini, ei vessojen sijainti, eivät leirin ihmiset, eikä metsäaukiokaan vielä ollut koti. Mutta käyntiin päästiin, ja tutustumaan.
Illalla kouluikäiset ja puoliso vetivät avajaisia varten polunkävijäpaidat ja muut vermeet päälleen, ja muiden maiden kansainvaelluksen keskellä menivät ohjelmateltalle leiriä avaamaan. Sen jälkeen pimeni Hollannin ilta ja yötä kohten viilenikin. Perheemme leiri (kolme asuintelttaa, yksi romuteltta ja pressut koko komeuden päällä niin että "sisäpihakin" oli katettu) oli osapuilleen kunnossa, ja nuorimmaisesta oli hauskaa kömpiä kanssani telttaan lämpimään makuupussiin nukkumaan.
Muistilistalla
Teltat, pressut, makuupussit ynnä muut kuivatettu ja laitettu säilytykseen. Nivaska peitteitä ja huopia odottaa vielä pesua. Pyykkivuori on vajunut niin, että jäljellä olevat mahtuvat pyykkikoriin. Elämme toivossa, että pyykkikone ei hajoa ennen kuin kaikki on pesty.
Koulut alkoivat. Reissun jälkeen kaikkien aamurytmi oli sen verran epäsäännöllisessä vaiheessa, ettei seitsemältä herääminen tuntunut edes kovin pahalta. Alakoulua meiltä käy tällä hetkellä vain yksi poika, neljäsluokkalainen. Kaksi vanhimmaista lähtivät yläkoululle. Toinen skootterilla, toinen kaverin kanssa pyörällä. Seiskalle menijää jännitti aika lailla, mutta hyvin taisi päivä mennä.
Nuorimmainen oli kirjoituttanut muistilistaa asioista, jotka hänen on muistettava hoitotädille kesän reissusta kertoa. Oli aika kirkkain silmin ja virkeänä siis hoitoon lähdössä. Kun tuliaisiakin oli!!! Lista oli luettava heti kun aamulla päästiin puistoon.
Listalla luki:
Tähdenlento
Meduusoja
Mulla oli punkki
Me nähtiin rekka joka oli syttynyt palamaan
Koulut alkoivat. Reissun jälkeen kaikkien aamurytmi oli sen verran epäsäännöllisessä vaiheessa, ettei seitsemältä herääminen tuntunut edes kovin pahalta. Alakoulua meiltä käy tällä hetkellä vain yksi poika, neljäsluokkalainen. Kaksi vanhimmaista lähtivät yläkoululle. Toinen skootterilla, toinen kaverin kanssa pyörällä. Seiskalle menijää jännitti aika lailla, mutta hyvin taisi päivä mennä.
Nuorimmainen oli kirjoituttanut muistilistaa asioista, jotka hänen on muistettava hoitotädille kesän reissusta kertoa. Oli aika kirkkain silmin ja virkeänä siis hoitoon lähdössä. Kun tuliaisiakin oli!!! Lista oli luettava heti kun aamulla päästiin puistoon.
Listalla luki:
Tähdenlento
Meduusoja
Mulla oli punkki
Me nähtiin rekka joka oli syttynyt palamaan
perjantai 8. elokuuta 2014
Leiriltä kotiin
Palasimme eilen camporee -matkalta. Takana viikko ulkoilmaelämää hyvin kansainvälisissä ja hauskoissa tunnelmissa. Perhelomanakin reissu oli mitä onnistunein. Matkathan oli autolla pitkiä - molempiin suuntiin saatiin reissata Helsinkiin ja Järvenpään mummilaankin, sitten oli laivamatkat, sitten noin 1400km autoilua Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Hollannissa. Molempiin suuntiin nukuttiin yksi hätävarayö epämukavasti autossa (!). Eli olo on aika väsynyt ja likaisia vaatteita on suuri summaton läjä. Mutta olo on silti hyvä.
Kirjoitan hissukseen tänne päiväraportteja leiriltä.
Nyt pyykkäämään. Ja valmistautumaan koulujen alkuun!
Kirjoitan hissukseen tänne päiväraportteja leiriltä.
Nyt pyykkäämään. Ja valmistautumaan koulujen alkuun!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)