Kakskytä vuotta (ja ......!)

Se on siis syksy 2014.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli syksy 1994, ja opinnot just alkaneet. Se oli hieno vuosi. Ei ollut hullumpaa muun muassa se, että syyskuussa 1994 osuttiin yhteen englanninkielisen matematiikan appron luennolla tuon tulevan puolison kanssa.

Kaksikymmentä vuotta ollaan jo tunnettu! Se on yli puolet meidän kummankaan elämästämme. Ei ihmekään, että ihan joka asia ei enää yllätä, ja entistä paremmin on opittu luovimaan toistemme särmien ja kummallisuuksien lomassa.

Opintojen alun kahdenkymmenen vuoden rajapyykkiä voi juhlistaa monin tavoin. Tänä syksynä on hakemuksia tullut kirjoitettua niin vino pino, että yksi dosentuurihakemus syntyi siinä sivussa. Lähetinpä äsken sen Helsingin yliopistolle. Katsotaan antavatko tämmöisen korkean yliopistollisen arvon, ja onko siitä jatkossa mitään hyötyä (esim. rahoitusten hakemisessa) tai iloa (korkeamman opetuspalkan muodossa).

(Niin ja arvatkaa mikä kappale alkoi soida päässä kun kirjoitin otsikkoon "Kakskytä vuotta". Pieni vinkki: Eppu Normaali.)

Kotona

Jo junassa ymmärsin taas kaiken ympäriltäni, enkä voinut enää vetäytyä ihanaan saksaa (tai ranskaa, tai italiaa) ymmärtämättömän yksityisyyteen julkisilla paikoilla.

Suomi näytti hetken Sveitsiä harmaammalta, kylmemmältä ja epäkohteliaalta. Tähän totuin suunnilleen tunnissa. Kotihan tämä.

Kotona odotti neljä kasvanutta lasta (aina ne kasvavat kun on muutaman viikon poissa), tuttu puoliso, ja meidän mittapuulla ihan tajuttoman tyylikkäästi remontoitu olohuone. Kyllä kannatti olla poissa, ainakin sen suhteen.

Nyt on pyykätty, haravoitu lehtiä, jututettu perhettä, tavattu tuttuja, laitettu ruokaa ja hissun kissun palattu suomalaiseen työarkeen ja aikatauluun.

Ulkona märkä tuuli ja marraskuun läheisyys, mutta kyllä tämä tästä.

Sepäs meni äkkiä

Se neljä viikkoa.

Tänään oli viimeinen päivä töissä. Puoli tuntia ennen kuin lähdin, aloimme sitten koodaamaan kollegan kanssa työn tärkeää osaa. No, ehkä oli hyvä ainakin aloittaa yhdessä, voimme jatkaa tahoillamme. Hirmu tyytyväinen olen kaikkeen mitä olen ehtinyt tehdä. Hankkeen töitä, hakemuksia, nettisivuja, ja doulahommien kirjoituksia ja käännöksiä siihen päälle. Nyt voi kotona keskittyä ns. oikeaan elämään.

Haikealla ololla pyörin ympäri tutkimuslaitosta tänään, ja hengittelin ihan vaan lumijuttuihin keskittyvän paikan ilmapiiriä. Pipopäisiä lumilautahemmoja tekemässä mallinnusta joissakin huoneissa, fleecetakkisia vanhempia jääriä toisissa. Illalla kävimme pizzalla lumitutkimusryhmän kanssa. Ei kun ne on kaikki täällä sellaisia, tämä taisi keskittyä enemmän lumen hienorakenteeseen tämä nimenomainen ryhmä.

(Eilen illalla söimme täällä "kotona" huushollin isäntäväen kanssa. Keskustelu ajautui globalisaatioon ja elintarvikkeiden kuskaamiseen ympäriinsä. Tyytymättömyyttä. Aiemmin tämän kuukauden aikana olen syönyt monen kanssa ja jossain vaiheessa iltaa keskustelut on kääntyneet maailman tilaan ja tyytymättömyyteen. Taitaa olla niin, että pinnan alla kytee joka taholla jonkinlaista tyytymättömyyttä. Saa nähdä mihin suuntaan kaikki sitten sen takia keikahtaa. Isäntäväkeni naisosapuoli tiivisti tunnelmat huonolla englannilla: "All has to change." Ehkä kaikki muuttuukin. Eletään ja nähdään.)

Ei sitten liikuta

Otin 12 viikon liikuntahaasteen pois oikeasta sivupalkista. Mitä hulluja. Tässä on neljä viikkoa mennyt koneen ääressä istuessa, ja se on nyt ollut tärkeintä. Aloitetaan haaste kun on reissusta selvitty ja siltä taas tuntuu.

Muutama päivä

Muutama päivä ja sitten kotiin. On vielä tämä-ja-tämä teksti jotka haluan kirjoittaa ja nämä-ja-nämä kysymykset joihin haluan näiltä ihmisiltä vastaukset. Käydä siellä-ja-siellä kävelyllä, käydä sen-ja-kollegan kanssa pizzalla.

Hassua miten äkkiä neljä viikkoa menee. Tulee mieleen ne talvet kauan sitten, kun puoliso oli tutkimusreissuillaan. Mietin miten kummallista on, että kotona sitä tulee ja menee ja kävelee ja ajaa metrolla ja tekee töitä ja käy kaupassa ja niin edelleen, ja koko sen ajan puoliso on siellä samassa laivassa.

Viikkoja

Olen ollut täällä kolme viikkoa, olen vielä yhden. Rutiinit ovat muodostuneet, työpino ohentunut, mutta nyt hahmottaa myös sen miten pitkälle (ei hirmu) kuukaudessa pääsee, ja mistä kohtaa jatketaan sitten kotoa käsin.

On muuten imetysviikko. Hyvää sellaista!

TED camporee 2014 - pitkä matka kotiin

Ihan niin kuin meidän camporee -matka heinä-elokuun vaihteessa olisi jäänyt kesken. Kyllä me tultiin kotiin ja ollaan häsätty vaikka mitä sen jälkeen, mutta raportointi jumi jonnekin leirin viimeiseen sunnuntaihin.

Mitäs sen jälkeen tapahtuikaan. No alkoi olla lopun alun tunnelmat, ja sellaiset että nytkö täältä pitää jo lähteä, täytyykö taas ajaa yli tuhat kilometriä. Ja etenkin vanhimmaisella oli sellainen olo, että leirille voisi jäädä vaikka asumaan ja kamalan sääli jättää kaikki naapurileiriläiset ja kaverit ja kaikki.

Meillä oli ollut alustavasti varattuna laivaliput jo tiistaille (kun päättäjäiset olivat maanantai-iltana). Tämä olisi tarkoittanut, että olisimme ajaneet maanantaina yötä vasten, ja esim. kavereiden hyvästelyt olisivat jääneet vähälle. Puoliso vetäytyi hetkeksi autolle ja nettiin, ja tuli takaisin kertoen että oli kuin olikin saanut siirrettyä lähdön vuorokaudella eteenpäin. Hyvä hyvä!

Saatiin sitten viettää leiri loppuun asti. Maanantaina oli retkeilyä maauimalaan mutta sitten harmi kyllä oli jo purettava ihanat köysi-istuinrakennelmat ja nuorimmainen itki sitä hartaasti.

Puolalaiset kiersivät leirejä myyden paitoja, ja mekin ostettiin pari joissa lukee "Stay calm and be a pathfinder".

Illalla oli valtavan pitkät leirin lopettajaiset, ja lapsilla lupa valvoa hieman pidempään pilkkopimeässä metsässä. Viimeiset iltapalat leipiä, maapähkinävoita, voita ja suklaalevitteitä.

Aamulla kaikki kansa kiskottiin ylös aivan liian aikaisin. Leirialueen oli oltava jo aamuyhdeksältä sen näköinen kuin metsässä ei kukaan olisi koskaan asunutkaan. Teltat suunnilleen purettiin lasten päältä. Nuorimmainen painui nukkumaan uudelleen makuupussipinon sekaan, piti varoittaa telttanaapureita etteivät kasaisi tavaraa hänen päälleen.

Viileä, hiukan kostea aamu, ei-yhtään-innostunut lähdön tunnelma, väsyneinä kamat autoon ja jotenkin haikean epäsopuisina matkaan (etenkin teini-ikäiset, joita ei kotiin lähtö suuremmin innostanut). No, oltiin sovittu että syödään aikainen lounas heti Saksan ensimmäisessä Mäkissä (kun oltiin aloitettu matka tankkaamalla auto ja ostamalla evääksi karkkia ja hirveän makeita vohveleita)(puolison mukaan viikon detox -kuurin jälkeen tulee tietenkin retox). Se oli Cloppenburgin Mäkki se, ja aika antaumuksella syötiin. Etenkin, kun alkuun eksyttiin Hollannin pikkuteille vaikka tarkoitus oli ajaa suoraan moottoritietä pitkin.

Matka meni. Ihan käsittämätöntä miten pitkiä matkoja voi ajaa ilman että ajantaju oikein sanoo mitään. Sata kilometriä menee sellaisessa pitkän matkan mielentilassa hujauksessa. Saksa - meni jo. Tanska - huiskis vaan. Syötiin me iltapalaa Tanskassa meren äärellä. Ruotsissa alkoi sitten hiipua menohalut. Meillä oli ollut ajatuksena ajaa niin pitkään kuin jaksetaan, ja nukkua taas autossa aamuyö (ja jatkaa seuraavan iltapäivän lautalle). Koska aikaa oli paljon, puoliso ehdotti kaunista ja tunnelmaista rantatietä "vaikka sitä ajaen yleensä myöhästyykin lautasta". Eikä ollut kaukana nytkään! Herättiin aamulla joskus milloin lie seitsemän jälkeen, pökkyräisinä ja jäykkinä, ja siirryttiin läheiseen pienvenesatamaan aamiaiselle. Levitettiin kaikki eväät aurinkoiselle penkille, katsottiin merta ja joutsenia ja meduusoja (Nuorimmainen käski kirjoittamana listan kaikesta mikä pitää kertoa hoitotädille. Meduusa, punkki ja sen semmoiset pääsivät listalle) ja sitten alkoikin tulla kiire.

Ja sitten kun ajettiin taas jotain pikkuteitä, ja syötiin vielä kiireetön lounas ihanassa seisovassa pöydässä jossa sai tehdä jälkiruoaksi omat jäätelöannokset. Viimeiset 250 km puoliso painoi nasta laudassa ja villisti ohitellen kohti Tukholmaa. Ei me ehkä viimeinen auto ollut, joka pääsi laivaan. Ehkä toiseksi viimeinen. Kuulemma oli hiukan kammottanut tulla sellaista kyytiä auto täynnä perhettä.

Laivalla oli hytti! Eikä se tuntunut yhtään pieneltä tai epämukavalta, kun oli viikon asunut pihalla ja nukkunut edellisen yön autossa. Söimme buffetissa antaumuksella. Nukuimme kuin tukit. Ja aamulla oli lapsille luvattu vielä yksi mäkkiaamianen ennen kuin käytiin pikaisesti mummin ja papan luona kokemukset kertomassa ja ajattiin tosi lyhyt matka (noin 260km - "Ollaanko me jo perillä?") kotiin.

Huh huh. Oli hieno reissu. Ja monta kilometriä autossa.

Väki vaihtuu

Laitoin nuorimmaisen ja mummin junaan. Jospa he pääsevät turvallisesti ja tavaroineen hotellille, ja sitten huomenna aamupäivästä kotimaan kamaralle.

Oli kivaa olla muutama päivä ihan lomatunnelmissa ja ajalla näiden kanssa "vuorijunilla" ylös rinnettä ja maisemia katsomaan ja jäätelöä syömään, vierailla ludoteekissä (josta sai pieneen hintaan vuokrata pelejä kuten kaninloikka) ja uimahallissa. Laittaa ruokaa ja syödä, ja nukkua 5-vuotiaan vieressä. (On se helppo matkakaveri!)

Eilen ryhmädynamiikkaan tuli sellainen lisä, että ne kenen asuntoa vuokraan palasivat kolmen kuukauden pyöräilyreissultaan. Huushollissa on tilaa ja olimme etukäteen sopineet tästä, eli ei huolta vaikka meitä hetken olikin viisi kappaletta. Pariskunta oli just niin leppoisa kuin saattoi etukäteen kuvitellakin (ennakkoluuloja pyöräreissaajista). Enköhän minä mahdu viikon verran asumaan heidän kanssaan saman katon alla.

Maailmalla

Olin tiistaihin asti onnistunut pysymään kaksi viikkoa aika tiiviisti linjalla majoituspaikka-työpaikka, eli oli ihan hauskaa ajaa kolmella junalla alas vuorilta, Zürichin aseman kautta vielä puoli tuntia johonkin suuntaan ja päästä kylään vanhastaan tutun kollegan ja hänen vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä luokse. Nämä vanhat tutut on kyllä jännä juttu. Niiden kanssa on paljon yhteisiä tuttavuuksia, kokemuksia ja ajatuksia, ja ajatuksia on kiva muutaman vuoden välein illallispöydässä vaihtaa.

Muistan kun tämä sveitsiläinen tyyppi tuli ensimmäisen kerran Geofysiikan laitokselle. Laitos oli silloin vanhoissa "kattohuoneistotiloissa" Fabianinkadulla. Henkilöstö, kourallinen väkeä, oli aamukahvilla ja katsoi ulkomaalaista nuorta miestä vaiti ja hieman aristellen. No hänestä tuli meille perhetuttu hyvinkin pian, ja puolisolle yksi parhaista ystävistä ikinä.

Eilen piti herätä kukonlaulun aikaan kun perhe lähti töihin ja niin edelleen, ja ajoin unisena Zürichiin. Muutama tunti meni kävellen kiekkaan vanhaa kaupunkia, aamiaistaen ja himoiten puupalikoita, marmorikuulia ja eläinhahmoja maailman parhaassa lelukaupassa (pääsin sieltä ulos ostamatta muuta kuin puoli kiloa marmorikuulia ja dromedaarin meidän seimiasetelmaan). On se edelleen ja aina niin hauskaa olla yksin liikkeellä.

Luin muuten lehden, ensimmäistä kertaa pariin viikkoon. Olihan tuo maailma vielä paikallaan.

Lentoasemalla jännitystä mummia ja nuorimmaista odottaen. Tulivat! Nuorimmainen oli hymyilevä, reipas ja jännittynyt matkalainen. Jaksoi ihan älyttömän hyvin, on se tullut jo isoksi. Ja ehkä meidän perheessä kasvaminen karaisee reissuamiseen ja uuden kokemiseen sen verran hyvin, että pelätä ei matkoilla  tarvitse. Sitten voi keksittyä katselemaan ympärilleen ja olemaan ihan rauhassa.

Ajeltiin taas kolmella junalla ja perillä käveltiin "kotiin". Mikä täällä haisee (lehmät) ja mikä tuo ääni on (lehmänkellot ja kirkonkellot) kyseli 5-vuotias ja asettui sisällä heittämään paperilennokkeja ja oli kuin kotonaan. Mummikin on onneksi kokenut matkailija eikä säikähtänyt lehmiä eikä jyrkkiä rappusia.

Nyt pitää vaan tehdä tehokkaasti töitä ja lähteä neljän jälkeen kotiin.

Lapiokaupalla kirjaimia ja numeroita

Kyllä on aineistoa, kun on aikaa sitä kaivella. On sääaineistoa, on lumiaineistoa, alkaa olla kohta mallikin siinä kunnossa että näitten kimppuun voi oikein kunnolla käydä. Ns. omalla ajalla olen lukenut paljon paljon ihanasti, ja kääntänyt jonkin verran doulatekstejä (jota olen halunnut tehdä jo pitkään mutta ei ole ollut aikaa).

Nyt on ihan hyvä pitää puolitoista vuorokautta vähemmällä kirjoittamisella, lukemisella ja laskemisella. Matkustan huomenna iltapäivällä Aarauhun, tapaamaan geofysiikan opintojen aikaista kaveria, ja sieltä ylihuomenna Zürichiin noukkimaan lentokentältä mummin ja nuorimmaisen. Pikkuista varmaan jo aikalailla jännittää! Pääsee kolmannen kerran elämässään lentokoneeseen, ja ekaa kertaa lentäen ulkomaille! Sitten tulee tehtyä lyhyempiä työpäiviä ja oltua illat yhdessä ihmisten kanssa, sekin on hyvä. Jos vaikka laittaisimme kunnon ruokaa, käytäisiin leikkipuistoissa ja katsottaisiin lehmiä kaikessa rauhassa.

Lehmiä on siis kaupunki täynnään. Ei nyt ihan pääkadulla, mutta kovin kauas ei tarvitse mennä.

Odottavan aika on tehokas

Minut on sijoitettu täällä neljän hengen huoneeseen, jossa istuu lisäkseni yksi graduntekijätyttö, yksi väitöskirjantekijätyttö ja yksi Mathias. Mathias pitää mallikehityksen ja -käytön lankoja käsissään ja tasaisena virtana hänelle tulee kysymyksiä, apua tarvitsevia kollegoja ja mallinnuskriisejä.

Minulla oli ihan vaan muutama kysymys ja varmistus, ennen kuin pystyn kunnolla jatkamaan mallinnustöitäni. Tiistai meni siihen, että odotin Mathiaksen vapautuvan muista kriiseistä ja paneutuvan asioihini. No ei sitä tapahtunut ennen kuin väsyin ja lähdin kotiin.

Eilen päätimme että kyllä se sen päivän nimissä onnistuu. Onnistuihan se illalla kello seitsemän pintaan, ja tunnissa oltiin saatu asiat selviksi. Oikeastaan en ole harmissani. Tiistain ja keskiviikon aikana sain kirjoitettua melkein valmiiksi vielä yhden hakemuksen, valmisteltua melkein kokonaan yhdet nettisivut, kirjoitettua doulahommaan tarvittavan esseen ja lähetttyä useita roikkumassa olleita sähköposteja.

Asiasta säähän. Kaksi päivää on ollut kosteaa ja sumuista. Nyt helottaa aurinko täydeltä terältä ja vuorten rinteet houkuttelevat tekemään jotain muuta kuin tehokkaasti jatkamaan mallinnustyötä (jonka nyt siis pystyn tekemään). No höh.