Vuodenaikojen fuusiota

Tätäkö tämä sitten yhä useammin loppusyksystä ja alkutalvesta on? Syksyn toimia joutuu tekemään yhtä aikaa talveen tai siihen kuuluviin erityispäiviin valmistautumisen kanssa?

Tänä viikonloppuna ohjelmissa on ollut viimeiset puutarhatyöt eli ällöttävän limaisten liljanvarsien kiskominen pois kukkapenkeistä (miten niin myöhässä?), puutarhapöydän pois laitto (miten niin jne.) ja sen sellaiset. Samalla on tehty piparitaikinaa ja kirjoiteltu joulukortteja. Puistattavaa.

Maanantainahan alkaa Limassa ilmastoneuvottelut. Sekin aika vuodesta.

Pidennetty viikonloppu

Lauantaista tiistaihin. Nuorimmainen mummulaan, itse Rovaniemelle, nukkumaan. Aamulla matka jatkuu kollegan kanssa kohti Sallaa, siellä jututetaan neljää poroisäntää ja kuuraisessa maisemassa kaikkea tummaa (poro!) säpsähdellen takaisin kaupunkiin. Samaan aikaan toisaalla puoliso ja teinit pelaavat sählyä turnauksessa.

Illalla treffit toisen kollegan kanssa, ja Rovaniemihän on city that never sleeps, ei ainakaan joulun avauksen jälkeisenä sunnuntaiyönä. Jostakin syystä puhettakin riittää taas aamuyölle. Maanantaina vielä työkokous ja pimeä ajomatka Savoon mummun luo. Ja tiistaina nuorimmaisen kanssa kotiin. Kohta olen ehkä jo toipunut näistä hereilläolon tunneista ja mälsistä kilometreistä. Kahden viikon päästä sama setti uudelleen?

Tuhannennesta postauksesta ja mielihyvän alkulähteestä

Ei se tämä ole, edellinen oli tuhannes.

Muutama postaus alaspäin mietin sitä ihmettä kun marraskuussa tuntuu hyvältä monta päivää peräkkäin. Olotila on jatkunut, ja olen koettanut setviä sen alkusyytä. No okei, olen terve, ja lapsetkin aikalailla, ja kotona on melko seesteistä ja siistiäkin, ja työ- ja raha-asiat jonkinlaisessa vakaassa tilassa (joskaan eivät maailman parhaassa kunnossa). Mutta kyllä näillä spekseillä on oltu pitkään pahallakin päällä.

Koetin miettiä, mikä on muuttunut viime viikkoina. Ja se on se, että Davosista tultuani puoliso on jatkanut sitä että hän on se joka herättää koululaiset aamulla! En minä! Tämä tarkoittaa että saan nukkua 15 minuuttia pidempään joka aamu, enkä ole se joka ylipäätään nousee ensimmäisenä ylös pimeässä talossa ja ottaa niskaansa aamuäreiden lasten ärinän ja murinan. Olen itse tosi huono aamuisin, ja yleensä vaan suutun ja äksyilen jos joku suuttuu ja äksyilee minulle.

Nyt olen monta viikkoa saanut aloittaa aamun rauhassa ja hyvällä tuulella. Jännä huomata, miten se heijastuu ainakin minulla koko päivään ja koko fiilikseen elämästä.

Katsotaan onko tämä pysyvä asiaintila (puolison reippaus ja aamujen vaikutus siis). Puoliso on saanut kyllä kiitosta ja ylistystä niin paljon, että ainakin aikoo jatkaa samaan malliin.

Kuka? Minäkö? Milloin?

Eilen illalla olin nuorimmaisen kanssa uimahallissa samaan aikaan kun puoliso oli vanhimmaisen asioilla lukiokoulutuksen vanhempainillassa. Tämä samana päivänä, kun vanhimmainen itse oli käynyt koulun kanssa tutustumassa erinäisiin paikkoihin ja intoili erilaisista uravaihtoehdoista ja siitä miten kivalta IB-lukio oli vaikuttanut.

Hetkinen? LUKIO?

Kyllähän se nyt menee, että käy alakoulun vanhempainilloissa. Mutta että LUKIO? Ihan äskenhän sitä itse oli lukiossa. Tuntuu jotenkin... sopeutumattomalta. Muistan saman tunteen siltä ajalta, kun ko. lapsi meni kouluun. Tuntui ihan väärältä, että itse ihan valmistautumattomana joutui kohtaamaan asioita kuten vanhempainvartit, lukujärjestykset ja liikuntakamat. No siihen on ennättänyt tottua ja kasvaa. Ehkä tähänkin ehtii.

Onko töissä liian hauskaa?

Eilen iltapalalla 10-vuotias kysyi häntä askarruttaneen kysymyksen:
"Maksaako työpaikka?"
"Ööö - Mitä??"
"Niin että pitääkö maksaa siitä kun käy töissä?
"Eeei... Kyllä se ajatus on että siitä työstä saa palkkaa..."
"Niin mutta siis kun alkaa jossain työpaikassa, niin pitääkö siitä maksaa?"
"Niin että pitääkö se ostaa jotenkin se työpaikka jos sinne haluaa? Kyllä se toimii niin että jos vaikka sairaala tarttee sairaanhoitajia, se maksaa niille ihmisille jotka suostuu tekemään sitä sairaanhoitajan työtä."

Jatketaan vielä hetki, ja sitten lapselle kirkastuu että totta tosiaan, työtä tehdään sen takia että ansaittaisiin rahaa.

Ehkä lapsella oli vielä terveen anarkistinen näkemys siitä, että työ on jotain niin mukavaa ja omaehtoista, että sen tekemisestä olisi valmis vaikka maksamaan! (Ja ehkä oman perheen esimerkki on ollut just tuommoinen - tutkimustyö, nimenomaan sen työn tekeminen ja työn sisältö on niin tärkeää, että jos toimeentulo olisi turvattu jotain muuta kautta minulle olisi aika se ja sama saisiko varsinaisesta TYÖSTÄ rahaa.)

Kiinni tästä hetkestä

Just nyt on muutaman päivän ollut hyvä olo. Lasten tila on vakaa, mikään ei tunnu kaatuvan päälle työ- tai henkilökohtaisessa elämässä, kivoja asioita tuntuu olevan joka nurkan takana, raha on aina loppu mutta just nyt se ei ahdista.

Ja vielä marraskuussa?

Työ- ja harrasteraportti

Blogissa on ollut taas hiljaista. Blogin ulkopuolella peruselämä jatkuu, ja harrastepuolella sen kaltaista toimintaa jota en viitsi kauhean yksityiskohtaisesti repostella kun anonyymiyden ja/tai luottamuksellisuuden rajat alkaisivat tulla vastaan.

Sanotaan sen verran että doulauspuolella tapaan silloin tällöin perheitä, ehkä tahtiin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Se on hyvä tahti, ja ehkä ensi vuonna ihan oikeasti uskaltaa laittaa jonnekin internetin peränurkkaan ihan pienen sivun ja sillä tavalla "mainostaa" - jos uskaltaa ottaa Y-tunnuksen. Se on pelottava askel, jos edessä on koskaan ikinä milloinkaan asiointia työttömyystukea vahtivien tahojen kanssa. Kumma juttu, että vieläkin näin on.

Sitten olen edelleen hiukan mukana yhdessä synnytykseen keskittyvässä keskusteluryhmässä, ja sitä koetamme jatkaa kolmen muun kanssa myös ensi vuonna. Samassa yhteydessä pohditaan mukanaolon tapoja ja mahdollisuuksia, kun tänne suunnitellaan uutta sairaalaa (ja sen myötä tietenkin uutta synnytys- ja lapsivuodeosastoa). Ensikodilla en ole käynyt, katsotaan jos voisi kerran kuukaudessa alkaa taas käymään - jos työ alkaa järjestymään enemmän tai vähemmän omalle paikkakunnalle. Jos reissutyötä on jatkossakin tehtävä, sitten jää harrastaminen vähemmälle. Kaikkinensa siihen saa menemään herkästi noin kolme päivää kuukaudessa, plus satunnaiset ajatustyöt ja sähköpostit päälle (muutama tunti viikossa).

Työn puolesta asiat rullaaat kivasti eikä ainakaan tarvitse miettiä mitä sitä tekisi. Näyttää siltä, että saan venytettyä tämänhetkisen rahoitukseni helmikuun loppuun asti, mikä tarkoittaa että olisi kolme ja puoli kuukautta aikaa laittaa nykyinen hanke kasaan. Se saattaa suurin piirtein riittääkin. Uudet rahoitukset ratkeavat pääosin joulukuussa (paitsi se utopistisen hypoteettinen huhtikuussa), joten ennen vuodenvaihdetta pääsee miettimään vielä sen että tarvitseeko hakea "kesätöitä" sääpäivystyspuolelta (ja kuinka paljon). Ja tämähän nivoutui siihen Y-tunnukseen ja harrastetoiminnasta melua pitämiseenkin...

Eli joulua odotellen, monessakin mielessä.

PS. Ei ne antaneet dosentuuria (katso muutama postaus alaspäin. Sovimme, että katsotaan kahden vuoden päästä uudestaan).

Syysarkea

Taas hämärtyy.

Eilen saatiin peräkärryyn 45 kasaa lehtiä, jos lähipäivinä saisi vielä yhdet talvirenkaat alle, lehdet kaatopaikalle ja puutarhapöydän talteen jonnekin.

Oktonautit on tämän syksyn hitti niin 5- kuin 10-vuotiaankin mielestä. 5-vuotias myös ihanasti leikkii ja piirtää, paitsi silloin kun muuttuukin taas parivuotiaaksi sylivauvaksi.

Flunssa kiertää pojasta toiseen, tytöillä on korkeintaan nenä tukossa tai ääni maassa. Kouluissa puurretaan kohti joululomaa tasaista arkea.

Työssä laitetaan numeroita järjestykseen jotta joulukuussa voisi ruveta taas laittamaan sanoja järjestykseen. Yksi kokousreissu on jo sitä ennen edessä Rovaniemellä, siihen mennessä voisi olla numeroita muokattuna vaikka kauniiseen kuvamuotoon.

Jo tuntuu

Nyt alkaa marraskuu tuntua. Alkusyksyn työpyrähdys tuntuu varmaan kropassa, ja sitten meillä pyörii tyypillinen koulupoikien syysflunssa, on kalenterissa kaikkea epäinnostavaa syystekemistä (onneksi vähän sitä innostavaakin), ja kouluaamujen epäinhimilliset herätykset kello seitsemältä syövät voimia myös perheen aikuisilta.

No kohta on joulu.