Pohjoisessa

Tällä viikolla pohjoisosissa maata.

Satoi lunta aina kun oli auton ratissa. Eikö se ikinä lopu? Se ajomatka, tai ainakin se lumisade? No ajomatka loppui joka kerran, ja jopa sinne minne olin menossa eikä vaikka ojaan.

Oli ihanat poromiehet meitä jututtamassa Sallassa yhtenä päivänä, ja valtava määrä tietoa siirtyi toisena päivänä arkiston papereista omalle koneelle. Monta tuntia naputtelua se kyllä vaati.

Oli ihana ystävä seurana torstai-iltana, ja on hyvä ja lohdullista tietää että jos vaikka tutkimustöitä ei ihan joka välissä olekaan, raskaita päivystysrutiineja keventää hyvä seura.

Urheiluopissa

Eilen saimme illalla irti yhden äidin ja kolme lasta (5-, 13- ja 16-vuotiaat), ja menimme kuin menimmekin uimaan. Hauskaa se on. Nuo kaksi vanhimmaista eivät juuri missään ja milloinkaan muulloin osaa olla sovussa ja ihan tavallisesti yhdessä - uimahallissa ne sukeltelevat ja tekevät kaikkea hoopoa yhdessä ja heidän luonteenlaatunsa osuvat tällaisina hetkinä yhteen tosi hyvin.

Jäin siellä lastenaltaassa miettimään perheiden sisäistä työnjakoa. Suomen kaltaisessa maassa vanhempien kontolla tuntuu olevan paljon muutakin kuin perushuolenpito lapsista, on muun muassa erinäisten urheilulajien perusteiden opastusta. Useimmissa perheissä joissa kaksi vanhempaa on, lajit tuntuvat jakautuvan melko luontevasti vanhempien vastuille. Meillä olen näköjään ollut se, joka huolehtii että lapset oppivat uimaan ja luistelemaan. Puoliso on huolehtinut hiihtämisestä ja laskettelusta, ja siitä että porukalla hakataan sählypalloa tai potkitaan futista. Pyöriä ollaan vedetty ja työnnetty molemmat tasapuolisen vastahakoisesti - vanhimmainen oli pakko opettaa pyöräilemään ihan itse, mutta sen jälkeen onneksi ison osan pyöräilyopastuksesta ovat hoitaneet isosisarukset. Lapset opettaa myös toinen toisilleen jumppaliikkeitä ("TÄMÄ TUNTUU VIELÄ PAHEMMALTA!"), sitä miten lyödään pesäpalloa ja miten ammutaan jousella.

Tulihan se

Vielä yhden äkäisen sähköpostin jälkeen (eilen aamulla) sain kuin sainkin ruotsalaisen kollegan osuuden roikkumassa olleeseen juttuun (eilen ennen puoltapäivää). Ah.

Nyt on ihan omasta aloitteellisuudesta kiinni, saanko jutun tehtyä IHAN KOHTA. Ja saanhan minä.

Ah.

Tuntuu aina niin hyvältä, kun voi päivittää julkaisuluetteloon että "submitted". Ja jos on kyseessä työ, joka on jo arvioitu, tuntuu hyvältä päivittää että "minor revision sent silloin-ja-silloin" tai jotakin vastaavaa. Sitten joskus maailmassa jos tulee vielä hetki päivittää viralliset julkaisutiedot, niin jopas.

Artikkelimörköjä, monipuolisia viikonloppuja ja kohta taas tien päälle

Viikko avautuu arkistossa istumisen, Rovaniemelle ajamisen ja kaiken siellä ja lähimaastossa hoidettavan tekemisen sillisalaattina. Mausteeksi ehkä lapsikatraan kanssa uimaan tänä iltana.

Viikosta on siis tulossa työteliäs mutta mukavalla tavalla, ja siksi ärsyttää että olkapäällä istuu yhden korjauksen alla olevan artikkelin ehdottoman-viimeinen-ja-ahdistava takaraja - lauantaina. Ei tässä muuten mitään mörköä olisi, mutta yksi artikkelin kirjoittajista on ruotsalainen kollega, jolle on aivan mahdotonta pitää takarajaa tai ylipäätään saada korjauksia tehtyä. Tämä on toinen työ, jota teen hänen kanssaan, ja todennäköisesti viimeinen. Tutkimushommissa (tai missään muuallakaan) harva asia on raivostuttavampaa kuin se, että luvataan eikä tehdä (ja laaditaan kirkkain silmin epärealistisia aikatauluja, joissa ei pysytä). Ei sitten luvattaisi. Se olisi rehellisempää ja antaisi toisille osapuolille mahdollisuuden miettiä kuka sitten tekisi ko. asian vai olisiko varattava omaan kalenteriin aikaa sitä varten. Pah.

No onneksi viikonloppuna olimme ihanasti irti tutkimuspaineista. Olin doulaushommista ystäväksi tulleen pienimuotoisissa valmistujaisissa puhumassa keski-ikäisesti kurahousuista ja sisäilmaongelmista (haukotus)... Nuorimmainen kävi kahdesti hiihtämässä ja kerran kaverilla (valtavaa, hänkin alkaa olla välillä poissa kotoa)... Vanhimmainen teki ruokaa ja käytiin hänen kanssaan tutustumassa tuttavaperheen koiriin, joita tytär ehkä alkaa käydä viikoittain ulkoiluttamassa... Puoliso hiihti joka välissä... Keksittiin nuorimmaisen ja puolison kanssa monimutkaisista lautapeleistä a) versioita joita voi pelata 5-vuotiaan kanssa (pelistä Powergrid) tai b) alle puolessa tunnissa (pelistä Menolippu). Peliteema alkoi jo perjantai-iltana, kun eräs äitiystävämme otti itselleen muutaman tunnin aikaa ja tuli pelaamaan kanssamme Attikaa. Peli oli mieluinen, mutta 100% keskittymistä ei oikein saatu aikaiseksi kun yksi kolmesta pelaajasta joutui välillä hakemaan yhden lapsista jostain harrastemenosta, vielä kun samalla leivottiin myös sämpylöitä ja täytettiin tiskikonetta.

Minecraft -elämää

Tottahan se on, että iso siivu nykyteinin vapaa-ajasta menee koneella. Meilläkin, vaikka nuo liikkuvatkin ja on niillä kavereitakin. Meillä erityisen innokas tietokoneilija on tuo 13-vuotias. Hän on niitä ihmisiä, jotka eivät esim. lopeta pelaamista ennen kuin on ihan pakko. (Eli aloitusluvan antamista kannattaa harkita kahdesti.)

Vuosi sitten yleistä oli se, että koneen äärellä saattoi olla montakin poikaa - simulaattoreit, robloxia, sporea, minecraftia ja muita pelattiin meillä työhuoneen nurkassa yhdessä. Nyt on ollut hassu huomata, että pojat useimmiten pelaavat kodeissansa, mutta skype -yhteydessä toisiinsa. Kova puheenpolina käy, mutta työhuoneen nurkassa istuu vain yksi poika (tai kaksi, jos pikkuveli on saanut armon katsoa). Kai sekin on tavallaan sosiaalista, ja mukavaa tuntuu ainakin olevan.

Meillä kone on ollut ja tulee olemaan työhuoneessa (nimike ei ole kovin kuvaava - itse tosin sain taas pitkästä aikaa työpisteen ko. huoneeseen, mutta puoliso tekee työnsä joko toimistolta tai sohvalta tai keittiön pöydän äärestä käsin). Vanhimmainen saattaa joskus vetäytyä yläkertaan katsomaan elokuvaa tai vastaavaa, mutta periaatteessa haluan että koneilla tapahtuva toiminta on edes sivusilmän ja vasemman korvan valvottavissa.

Minecraftissa seikkaillaan erilaisissa selviytymispeleissä, välillä ammutaankin, eniten tunnutaan keräilevän varusteita. Rakennetaan rakennuksia ja maailmoja.

Pakastaa

Pakkanen on muuttanut maiseman huuruisen kuuraiseksi ja pihalla potkittavat jäiset lumikokkareet helähtävät äänellä jota ei kuule milloinkaan muulloin.

Pakkanen muuttaa elämän tahtia - lähtemiset ja auton käynnistykset harkitsee tarkoin, ja kotona kylmenevässä talossa mieluusti vain olisi paikoillaan niissä harvoissa lämpimissä kohdissa (kylppäri, pari makuuhuonetta, takan kylki).

En ole lämpötilojen suhteen äärimmäisyysihminen - helle nollaa aktiivisuuden melkein tehokkaammin kuin pakkanen - mutta nautitaan nyt tästä pohjoisen erityispiirteestä niin kauan kuin sitä tänä talvena riittää.

Aikaansaapaa

Ihanan aikaansaapa kolmepäiväinen takana. Ja tasapainoisesti aikaansaapa elämän eri osa-alueita ajatellen. Nyt on kiva lähteä uuteen viikkoon, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan sisältää aika paljon kirjoitustyötä.

Perjantaina sain olla mukana tapaamisessa, jossa oli erilaisia vauvaperheiden kanssa toimivia - vapaaehtoisia, sairaalan tahoja ja muita. Semmoinen tuntuu aina aidosti tärkeältä. Ja viikonloppuna tuli tavattua ihan oikeitakin vauvoja ja vauvaperheitä.

Eilen oli mahtava sää ja siitä innoittuneena oltiin illalla laskemassa mäkeä ja hiihtäjät hiihtivät intoa puhkuen. Sitä ennen oltiin saatu lapioitua parveke tyhjäksi lumesta, poltettua joulukuusi vihdoin takassa (!) ja kannettua edellisenä viikonloppuna peräkärryyn asti saatu, lahjoituksena meille tullut uusi iso vaatekaappi poikien huoneeseen. Vanha kaappi oli paikoillaan kun muutimme taloon. Siinä oli hienot liukuvat peiliovet, mutta ne olivat rämät ja vaaralliset ja ne poistettiin pari vuotta sitten. Tuntui hyvältä saada vanha "kaappi" ulos talosta ja tilalle nätti ja ovellinen. Saatiin jopa järjesteltyä poikien huone suhteellisen siistiksi ja matot lattioille - kyllä nyt kelpaa!

(Illan viimeinen aikaansaannos oli lopulta päättää luopua taloutemme ylläpitävästä voimasta, Diners Clubin maksuaikakortista. Tätä luopumista on tehty pari vuotta, ja puolisolle se jää vielä matkakäyttöön. Olen lopen kyllästynyt huijaamaan itseäni sillä, että minulla muka on varaa ostaa jotakin vaikka tilillä ei ole rahaa. Joutuuhan sitä luopumaan glamourin tunnusta kun joutuu oikeasti säästämään ja miettimään mihin on varaa... Mutta ehkä tähän on hyvä tottua, jos vaikkapa lähivuosina koettaa tehdä työkseen ja muutenkin vielä enemmän sellaista mikä on mielekästä kuin sellaista mikä vie eniten aikaa ja tuo eniten rahaa.)

Ihanainen täyttää vuosia

Tänään vanhin vauvaseni täyttää 16 vuotta. Huh huh.

Juhlistin tätä käymällä hammaslääkärissä, mikä ei aina ole ihan täydellinen nautinto. Illalla juhlistamme tapahtumaa harrasteitten parissa melkeinpä kukin tahollaan (tiistait ja torstait näyttävät olevan aika harrasterikkaita tänä talvena), yhtenä niistä ko. tyttären yleisurheilu josta hän on nyt paljon innostuneempi kuin kymmenen vuotta sitten (kun patistin häntä Itä-Helsingissä Viipurin urheilijoiden harkkoihin). Hyppää, loikkaa.

Onhan se iso. Miettii kumpaan kouluun hakisi, kun molemmat ovat hyviä. Koettaa saada kesätöitä. Pärjää.

Viikonloppuna sentään söimme suklaata päivänsankarin kunniaksi, ja kävivät kahden kaverin kanssa elokuvissa jotain lastenhömppää katsomassa.

Ihana se on.

Tehän tiedätte

Tehän tiedätte, että kun varaa perjantain sille että tekee kirjoitustöitä kaikessa rauhassa keittiönpöydän ääressä, niin se on juuri se päivä kun yläkoululainen saa äkillisen kouluunlähtökriisin, auto pitää viedä yllättäen huoltoon ja gerbiili eläinlääkäriin.

Ensin ajattelin, että olipa hyvä kun ei ollut mitään ns. tärkeää tälle päivälle sovittuna.

Sitten ajattelin, että jos olisi kaikki päivät buukattu jo etukäteen omilla tärkeillä menoillaan, ehkä näitä pieniä kotoisia kriisejä ei tulisi koskaan. Tai ainakaan niitä ei huomaisi tai joutuisi hoitamaan.

Sitten ajattelin, että meneehän se elämä näinkin. Ihan oma ja omannäköinen elämä.

Lasketaan päiviä

Lasketaan päiviä, kuinka kauan vielä saa hyvällä omallatunnolla pitää joulukuusta. Muutaman. Nuutti on ensi viikolla.

Lasketaan aamulla minuutteja, kuinka kauan voi vielä olla peiton alla. Kamalia nämä lomanjälkeiset viikot, niin koululaisille kuin vanhemmillekin! Ensin 7min kellon soittoon. Sitten 17min jonkun toisen patistukseen. Sitten vielä ihana puolituntinen ennen kuin on itse ihan pakko viimeisen kerran nousta aamutoimiin ennen kuin on ihan pakko ravistaa uninen nuorimmainen maailmalle.

Nuorimmaisen hoidossa on kehä kiertynyt umpeen - kun hän meni hoitoon 1v3kk ikäisenä, oli hän nuorin ja ainoa tyttö. Nyt hän on vanhin ja taas ainoa tyttö. Joululoman jälkeen kokoonpano on kaksi 1-vuotiasta (!) ja sitten nämä konkarit 4v ja 5v.

2v6kk ikäinen gerbiilimme oirehtii vanhuutta. Elelee hissuksiin ja lihoo. Elämänkaari on eräillä lyhyempi kuin toisilla.

Lasketaan hankkeessa jäljellä olevia työpäiviä. No en uskallakaan laskea. Sen verran vähän niitä on, että "kesätöitä" on taas haettu niin sääpäivystyksestä kuin kaverin firmastakin, vaikka voihan olla että hankkeelle pämähtää vielä helmikuussa jatkorahoitusta.

Ja jos ei, voihan olla että sitä tekee vuonna 2015 työelämästään oikein kunnon tilkkutäkin, ja ottaa kaiken rinnalle vielä rohkeasti Y-tunnuksen ja perhedoulauksenkin. Tapasimme eilen ihanan kokoonpanon vapaaehtoisina ja yrittäjinä perheiden parissa toimivia naisia. Kaikenlaista tuntuu olevan tekeillä - osuuskuntaakin joku koettaa laittaa kasaan. Oma perhedoulaksi sertifioitumisprosessi alkaa olla loppusuoralla, yhden perhetapaamisen päässä käytännössä. Sitten lasketaan vaan papereita ja suorituksia ja postitetaan ne aavan meren tuolle puolen.

Mamatoto ja Chagga -äidin paluu

Carrol Dunhamin ja Body Shopin työryhmän 90-luvulla kokoama Mamatoto - A celebration of birth on oikea raskaus-, synnytys- ja vauva-ajan kansanperinteen aarreaitta. Itseeni teki suurimman vaikutuksen kuvaus siitä, millaisella siirtymäriitillä afrikkalainen Chagga -heimo on toivottanut tuoreen äidin vauvoineen takaisin yhteiskunnan toimintojen piiriin (kolmen kuukauden pesimisajan jälkeen):

Three months after the birth of her child, the Chagga woman's head is shaved and crowned with a bead tiara, she is robed in an ancient skin garment worked with beads, a staff such as the elders carry is put in her hands, and she emerges from her hut for her first public appearance with her baby. Proceeding slowly towards the market, they are greeted with songs such as are sung to warriors returning from battle. She and her baby have survived the weeks of danger. The child is no longer a vulnerable, jumpy newborn ... but a baby who has learned what love means, has smiled its first smiles, and is now ready to learn about the bright, loud world outside.

Lupsakkoo vuuvven vaihetta

Uuden vuoden aattona kävimme taasen entisessä mummolassani, nykyisessä serkkulassani, leikittämässä lapsia, päivittämässä kuulumiset ja nauramassa. Sain heiltä New Yorkin tuliaisiksi jääkaappimagneetin, jossa on lainaus Jorge Luis Borgesilta: ”I have always imagined that paradise will be a kind of library”. Olin kuulemma tullut mieleen, kun serkku oli magneetin tekstin nähnyt.

Ja kyllä meitä kaikkia huvitti, kun luimme ääneen Itä-Suomen poliisilaitoksen tiedotteen vuodenvaihteen alla.

Joululahjoja

Kun perheessä on kuusi henkeä, ei lahjoja tarvitse olla per henki ihan kamalasti ja silti kasa joulukuusen alla on melko iso. Jännitystä tuo muun muassa se, että 10- ja 15-vuotiaatkin olivat käyneet lahjaostoksilla. Mummulla ei onneksi ole varaa hankkia lahjoja, ja mummi ja pappakin ovat kohtuullisia ja asialinjalla.

Pojat saivat jotain elokuvaa ja tietsikkapeliä ja tuli meille yksi jousiasekin lisää (meillä siis on isäni pitkäjousi ja edullinen itse ostettu taljajousi). Nuorimmainen ihastui vaikka hänen pinkit linnansa ja poninsa oli kirpparilta. Sukkiksetkin olivat ihanat. Ja kohteliaasti hän sanoi vain ”aha” siihen, kun yhdessä paketissa oli sampoota…

Jotain lahjoja jäi lupausten asteelle. 13-vuotiaan kummisetä oli lahjoittanut kymmenen kerran uimakortin (jahka se ostetaan). Stigat ovat meillä ihan rämiä, ja asia luvattiin hoitaa kuntoon loppiaisen jälkeen. Kameran lisäosaa luvattiin mennä katsomaan vanhimmaisen kanssa sitten kun 16 vuotta tulee mittariin parin viikon päästä.

Aikuisväestö ihastui eniten puolisolle ostamaani Joe Hisaishin musiikkia sisältävään nuottikirjaan (joka on kokonaan japaniksi) ja puolison minulle koostamaan, vuoden 2014 musiikkia (ja sellaista musiikkia, jota olen paljon vuoden 2014 aikana kuunnellut) sisältävään CD:hen. Levy on mainio kooste vanhaa (kuten Dave Lindholmia ja Juicea) ja uutta (kuten Scooteria ja First Aid Kitiä) samoin kuin sellaista, jota ei kuluneen vuoden aikana päässyt pakoon (Loop –musiikkia, Teflon Brothersin Kendo Anthem, Mustaa Barbaaria).

Laiskotellen

Perinteitä kunnioittaen joululoma on ollut melkein liiallista nukkumista, aika tuhtia syömistä ja perheen kanssa oloa. Ei hullumpaa. Syksyn jälkeen ja ennen alkavaa vuotta on tehnyt hyvää olla jouten oikein urakalla.

Maanantaina joulun jälkeen jakauduimme – puoliso, tsekkiläinen ystävämme ja kaksi vanhinta päätti jaksaa kuin jaksaakin ajaa Kilpisjärvelle vajaaksi viikoksi hiihtämään ja nauttimaan kaamoksesta. Minä ja nuorimmaiset menimme vaihtamaan vuotta Savoon mummun luokse. Mummun luona joutilaisuus ottaa lisäkierroksia, ja sen jälkeen on melkeinpä akut täynnä tammikuuta varten. Ihan vähän jopa niiden päivien aikana tuli käsiteltyä dataa ja mietittyä artikkelin muotoa – ja puhuttua lumesta Hesarin toimittajan kanssa puhelimessa. Ei kaikki kollegatkaan näköjään jaksaneet vain lomailla. Jyväskylästä alkoi tulla tekstareita maantieteilijältä, joka oli mennyt arkistoon tutustumaan samaan aineistoon johon itse olin tutustunut aiemmin joulukuussa. Yhtä hurmaantunut oli kuin minäkin.