Hiihtoa monessa muodossa

Saatiin itsemme takaisin Keski-Suomeen. Saaliiksi jäi pohjaton uupumus - vissiin kun 40 vuotta kolkuttaa ovelle, ei lyhyitä yöunia ja pitkiä ajomatkoja jaksa enää. Tosi fiksua siis ottaa "vielä kerran" vastaan päivystyspesti pohjoisesta. Mutta tämä on siis ihan absoluuttisesti viimeinen kesä kun noita hommia teen, neljä kesää saa riittää. Ja tässä iässä.

Kotona olivat rentoutuneet kevyellä kokoonpanolla. Nuorimmainen menee huomenna Hippo-hiihtoihin. 16-vuotias oli niin rentoutunut ja hyväntuulinen, että jopa valmensi pikkusiskoaan. Näytti millainen matka on 350m, ja miten se kannattaa hiihtää. TV:stä tulee hiihtoa. Toisetkin lapset hiihtää. Minä en.

Tästä lähdetään maaliskuuta kohta elämään, kevättä kohti. Keskipitkän aikavälin suunnitelma on sellainen, että kesällä siis on töitä. Maaliskuussa tulee vielä rahaa tästä porohankkeesta, ja pitkin kevättä jonkin verran opetuksista. Jos vaikka koettaisi hoitaa luvatut asiat kevyesti, ja kirjoittaa niin paljon kuin mahdollista. Laittaa ruokaa, levätä, tavata vauvoja silloin kun voi.

Ja isolla prioriteetillä, hoitaa oma kunto kuntoon ennen kuin on kesä. Liikuntaa aloitellen kevyesti kunhan lumet sulaa. Ja rautavarastot täyttyy - olivat taas tyhjillään. Plääh.

Varpaillaan Rovaniemellä

Hiihtolomaviikko alkaa näinkin: mennään mummun luo 79-vuotissynttäreille, jätetään pari lasta sinne, ohjeistetaan loppuperhe ajamaan takaisin kotiin, jatketaan itse Rovaniemelle.

Hankkeen viimeinen virallinen ohjausryhmän kokous, ja jatkuvaa epävirallista arkistomateriaalin penkausta (On hyvä, että tämä jälkimmäinen kiehtoo mieltä aina ja jatkuvasti. Materiaalia on nimittäin noin 80 vuoden ajalta, ja joka vuodelta 50-60 paliskunnasta. Tästä voi näppärästi laskea että noin 4000 toimintakertomusta on luettavana ja sieltä maininnat luonnonoloista poimittavana. Tehdään tätä siis hissukseen, talkoilla muutaman ihmisen kanssa.)

Hassusti on mennyt tuo tutkimushanke. Sitä aloiteltiin ja pohjustettiin jo kesällä 2012, ja raportoinnin osalta se venyy tuonne kesään 2015. Noin kolme vuotta siis. Palkkaa on tulee noin 20 kuukauden verran, eli alle kaksi vuotta tuosta kolmesta. Loppuraot on täytetty opetuksilla ja päivystyksillä, mutta homma on rullannut siellä taustalla koko ajan. Sanoisin, että rahoittaja on saanut pikkurahalla aika paljon tutkimusta ostettua. Eihän se nyt ihan OIKEIN ole että tekee enemmän kuin olisi tarpeen, mutta kun kiinnostaa... Ja ehkä se palvelee taas jotain tulevaa tarkoitusta..... Tai höpö höpö, jos jotain olen viime vuosina oppinut, niin sen että taloudellinen toimeentulo ja omasta motivaatiosta kumpuava työ on osattava erottaa toisistaan.

Kovasti ainakin olen poronhoitoalueesta oppinut näinä vuosina. Muun muassa sen, että kolmesta aihepiiristä keskustellessa mennään aina varpaillaan: petokysymykset, laidunten kuluminen ja saamelais/suomalaiskysymykset.

Vuosirutiineista päivää

...ja taas hyörii ympärillä 11-vuotiaan synttärijuhlat, ja koetan pitää korvat sopivasti kiinni ja hermot sopivan löysällä.

Tai siis viime vuonna ne oli 10-vuotiaan juhlat, sitä ennen 9-, sitten 8-, 7-, 6-, ja taisi meillä olla tässä huushollissa tuon tyypin 5-vuotisjuhlatkin. Niissä tosin vieraat olivat pienempiä kuin nyt, ja osaa vähän pelotti olla synttäreillä ilman äitiä tai isää.

Vauvasäännöillä

5-vuotiaan kanssa pelataan melkein kaikkia omistamiamme lautapelejä, osaa oikein, suurempaa osaa "vauvasäännöillä". Esim. Trivial Pursuitia pelataan vauvasäännöillä "piirakkapelinä", eli kooten pyöreään pelinappulaan niitä erivärisiä lohkoja sen mukaan kun erivärisiin lootiin pelilaudalla nopan mukaan osutaan. Saman pelin matkaversiota pelataan siten, että molemmat ottavat nipun kysymyskortteja. Sitten heitetään vuoron perään noppaa, ja tarkistetaan oikean värinen kysymys omasta kortista. Jos kysymyksessä on kaksi riviä, kortin saa pitää. Jos yksi, ei. Jos kolme, joo, ja saa vielä ottaa toiseltakin yhden kortin. Se joka saa ekana viisi korttia, voittaa.

Rutiineja

Jännä, että työ- ja perhe-elämässä on myös sellaisia ylivuotisia, hitaita rutiineja. Kuten vaikkapa se, että helmikuussa käydään aina yksi päivä Konnevedellä opettamassa kansainvälisiä opiskelijoita. Niin eilenkin. Vastuuopettaja ei päässyt vielä tälle kurssipäivälle paikalle, eli sain husata rauhassa opiskelijoiden kanssa luentosalissa ja pellolla. Opittiin lumesta, kaivettiin kuoppia, kahlattiin. Oli kivaa.

Toinen helmikuinen työrutiini on apurahojen haku säätiöiltä. Tehty. Huoh.

Perheen ylivuotiseen kiertoon tuntuu kuuluvan se, että alkuvuosi on suhteellisen rauhallista. Tai se on väärä sana. Sanotaan yksinkertaista siinä mielessä, että vanhemmilla ei ole ihan hirveän paljon reissuja. Viikot tuppaavat olemaan suhteellisen samanlaisia keskenään. Se edesauttaa sitä, että kotona saa edes jonkinlaisia rutiineja kasaan (ne purkautuvat sitten kesällä, ja kokoamiseen menee koko syksy - seuraavan vuoden alussa ollaan taas kartalla). Sekin auttaa, että lasten lukuisat harrastukset ovat enemmän tai vähemmän vakioiset eli viikot ovat siinäkin suhteessa suht samanlaisia keskenään. Huomaan, että tämmöisessä tilanteessa alkaa muodostua muun muassa päiviä, joina käy kaupassa ja päiviä, joina laittaa paljon ruokaa toistenkin päivien varalle.

Teen nyt paljon kirjoitustyötä kotoa, ja niissä päivissä on oma niukka kotityörutiininsa - päivittäiset astianpesukone- ja pyykkimanööverit aamusta, ja yleinen järjestyksenpito. Nyt kun koululaisten koulupäivät jatkuvat tosi usein jonnekin kolmeen, kotonakin ehtii saada aikaan myös sitä työn edistämistä. Tykkään.

Olisi kiva (toistan itseäni) saada vielä liikuntarutiinit taas käyntiin, mutta taitaa mennä hemoblobiinitason tarkastuksen tuolle puolen - ehkä jopa sinne, kun kevätaurinko ja sula maa antavat armoa hiihdosta pitämättömälle. Kamala kun perhe (tai lähinnä puoliso ja tytöt) on hiihdosta taas innostunut! Nuorimmainenkin on paarustanut neljän kilometrin lenkin ympäri jo kolmeen kertaan, hirveät mäet ja kaikki! Vanhimmainen hiihtää usein iltaisin, jos ei ole hyppimässä ja pomppimassa Hippoksen hiekkalaatikoihin tai hyppypatjoille (=yleisurheilukärpänen taisi purra aika kovaa). Puoliso hiihtää melkein joka ilta. Mutta ylivuotisiin rutiineihin kuuluu sekin, että puolison liikuntainto lopahtaa siihen kun lumet sulaa - minä voin mennä vuorostani kiertämään tuota pururataa, ja järveä pyörän selässä.

(Rutiinien ulkopuolelta: tein täsmäiskun naapurilähiön kirjastoon, ja sain kuin sainkin uuden Hannu Rajaniemen!!!! On se vaikea!!! Mutta mahtavaa iltalukemista silti!!! )

Omaa tilaa

Eletään hiljaa ja hitaasti talvea eteenpäin, alkaa vähitellen uskaltaa odottaa taas piteneviä päiviä. Meidän perheessä on turha ajatella että se hiljaa ja hitaasti näkyisi arjessa - menoa on ja kalenterimerkintöjä, mutta talvinen hiljaisuus ja hitaus näkyy ja tuntuu jokaisen (paitsi 5-vuotiaan) puheessa, vireystilassa ja innossa.

Minua on kohta pari viikkoa ilahduttanut oma työpöytä. Taas muutaman vuoden tauon jälkeen. Raivasin sille tilan työhuoneen ikkunan edestä ja puoliso ruuvasi halvat ikean jalat autotallista löytyneeseen melkein hyvän valkoiseen pöytälevyyn. Pöydällä on koneeni, kynäni, kalenterini ja paperini - ja ikkunalaudalla sen edessä minun porokuviani ja jotain muuta tavaraa joka liittyy minun töihini tai doulahommiini.

Varjelen tätä tilaa mustasukkaisesti. Olen sanonut lapsille, että tälle pöydälle ei saa edes hetkeksi laskea mitään, mikä ei sille kuulu, eikä siltä saa ottaa mitään, edes lainaan.

Oman tilan tuntua heikentää se, että tuossa parin metrin päässä selän takana on perheen yhteiskäytössä oleva kone, ja hyvin monesti päivän viimeinen virallinen työtunti menee siihen kun joku muu jakaa huoneen kanssani - mahdollisesti mölyävän minecraftin kera. No, siihen auttaa se että sanoo että ei vielä, vasta kun työaikani on paketissa.

Ja olisihan minulla työtila yliopistollakin. Tässä työvaiheessa tuntuu vaan luontevammalta olla ja koota käsikirjoituksia kotona.