17, 10, 12

Hakemus on valmis. Vaikka takarajaan on vielä 17 tuntia aikaa! Tutkimussuunnitelmassa tosin on noin kymmenen riviä liikaa. Menen nukkumaan. Mietin aamulla, millaisin sivuasetteluin saisin kaiken mahtumaan kahdelletoista sivulle, niin ettei mitään tarvitsisi jättää pois...

Huomenna illalla voi mennä lenkille. Katsoa areenasta Silta -sarjan ekan jakson. Olla avaamatta työhön liittyviä dokumentteja.

Pullantuoksuista arkea

Vein nuorimmaisen eskariin. Päässä myllää rahoitushakemuksen viiimeiset mutkat ja kiemurat. Huomenna on hakemuksen jätön takaraja.

Koulun takapihalla vastaan tulee esikoisen ammoinen luokanopettaja, sylissään iso kori. "Ota tästä tuore pulla, just leivoin ja olen niitä viemässä opettajainhuoneeseen."

Jotenkin mielekkäämpää ajella takaisin kotiin vielä lämmin pulla viereisellä istuimella, kuin ilman sitä. Iso rikkaus, toisiinsa kietoutuvat ja limittäiset ja lomittaiset ihmisyhteisöt.

Perjantai

Ison rahoitushakemuksen haussa olen päätynyt vaiheeseen 5. Pari tuntia tehollista hakemuksen valmistelua riittää päivässä. Siihen alkaa olla suhteellisen väsynyt.

Vaihe 1: Epätietoisuus ja hitaus aloittamisessa. Kokonaisuus tuntuu hahmottomalta ja prosessi taas niin monimutkaiselta.
Vaihe 2: Valtava hybris ja innostus, kun on saanut ihan uuden hyvän ajatuksen, ja yhteydenotot yhteistyökumppaneihin ovat poikineet taas hyvää mieltä ja suosituskirjeitä.
Vaihe 3: Tekstiä tuntuu syntyvän paljon ja vaivatta. Hakemuksen liitteet tulevat tehtyä vanhoille pohjille ja tuntuu siltä että tämähän on valmis ennen takarajaa. Aletaan jo täyttää sähköistä hakujärjestelmää.
Vaihe 4: Korttitalo romahtaa, kun tutkimussuunnitelmaa ryhdytään kirjoittamaan viimeistellyksi lause lauseelta ja tutkimusmenetelmät on kirjoitettava yksityiskohtaisesti. Ei hyvänen aika! Mitä kieltä! Ja eihän tätä kerta kaikkiaan pystytä tekemään luvatussa ajassa! Ja vaikka pystyttäisiinkin, jääkö tästä mitään tuloksia käteen? Voi apua! Enää viikko aikaa! Ja kanssakirjoittaja on Kanadassa! Enkä muistanutkaan että sähköiseen hakujärjestelmään pitää tuottaa niin paljon kaikkea!
Vaihe 5: Laput silmillä viilataan lauseita ja tiivistetään tutkimusmenetelmien kuvausta eikä ajatella enää mitään. Ollaan onnellisia siitä, että liitteet ja suosituskirjeet tuli hommattua "etuajassa" vaiheiden 1 ja 2 aikana. Onneksi enää alle viikko aikaa, pääsee tekemään jotain muuta.
Vaihe 6: Takarajapäivän iltapäivä. Kopioidaan sähköiseen hakujärjestelmään kaikki mitä on saatu aikaiseksi ja painetaan "lähetä" -nappulaa. Mennään ihmisestä riippuen kakkukahville, baariin, jumppaan tai nukkumaan.

Joku pieni flunssa pyörii kurkun tuntumassa. Isot pilvet kulkevat taivaalla vauhdilla, ja matalalla. Ikkunasta ei onneksi näy se, että etupihalle on jo satanut aikamoinen matto vaahteranlehtiä. Ei vielä haravanvarteen.

Shakira laulaa Hips don't lie.

Syksyllä 2015

Syksyllä 2015 kirjoitetaan kolmatta viidestä tutkimusrahoitushakemuksesta. Ihan hyvällä mielellä. Luetaan kasvatustieteen kirjoja, vaikka kirjastosta otettiinkin mukaan myös Gibsonin Neurovelho, vähän niin kuin lohdukkeeksi. Kokeillaan edelleen uusia ruokia, vaikka esimerkiksi härkäpapurouhe on toistaiseksi ollut iso pettymys. Koetetaan liikkua, mikä on tuntunut hyvältä. Muun muassa se, että kun tein rantaraitilla olleen kävely/juoksutestin, sain tulokseksi kelvollinen/hyvä kunto. Kesän jälkeen tämä oli erittäin rohkaisevaa.

Todetaan että haikeutta on ilmassa kun lapset kasvavat siinä suhteessa että harrastepaletti muuttuu. 11-vuotiaan iki-ihana jalkapallo on todennäköisesti loppumassa tuossa muodossaan. Paikallinen seura on periaatteessa ja käytännössäkin "kasvattajaseura", ja nuo 11-12 -vuotiaat alkavat olla siinä iässä että osa kaipaa tavoitteellisempaa harkkailua ja osa ei. Mutta kun meillä on joukkueen vanhempien kanssa niin kivaa!

Harmistutaan, kun viikonloppuna ei pääsekään Rovaniemelle mökin talvikuntoon laiton nimissä. Syyslomalla sitten! ROPSin viimeiseen kotipeliin!

PS. Ruutuaika syksyllä 2015? Nuorimmainen katsoo (ja leikkii) Ryhmä Hauta. Vanhin katsoo Greyn anatomiaa. Pojat pelaavat edelleen Minecraftia mutta myös Terrariaa ja jotain muita rakennus- ja simulointipelejä. Itse katson Areenasta Naurun tasapainoa ja ehkä kohta Siltaa. Puoliso katsoo Murdochin murhamysteerejä.

PPS. Kai se on pakko vakavoitua ja listata jonnekin se, mistä syksyllä 2015 lehdissä kirjoitellaan. En jaksa näistä ryhtyä blogissa mälväämään, mielipiteet on joko hyvin selkeitä tai sitten hyvin epämääräisiä. Mutta asiaan. Syksyn puheenaiheet: Euroopan ja Suomen talouskriisi ja "viiden prosentin tuottavuusloikka" sekä Euroopan yllättänyt turvapaikanhakijoiden määrän kasvu josta laineet lyövät jopa Keski-Suomeen.

Mielenilmauksia

Tänään on siis suuri mielenilmaus- ja lakkopäivä. Virkistäää, kun ihmiset on heränneet kaduille ja toistensa yhteyteen. Nyt kun päättäjät tajuaisivat, että nämä samat ihmiset osaavat kyllä tehdä sen tuottavuusloikan - jos sitä tarvitaan, ja jos keinot jätetään paikallisesti päätettäviksi.

Päätin pitää minäkin välipäivän apuraharintamalta. Asioiden hoitoa. Ystävä ja nuorimmaisen ystävä tulevat iltapäivällä, eli haen eskarilaisen aiemmin eskarista kuin tavallisesti. Perhedoulakoulutukseen ja työttömyyspäivärahoihin liittyvää paperityötä. Mukavaa.

Huomaatteko, oikean sivupalkin perhedoula -projekti on loppusuoralla! Katsotaan kuinka paljon tätä sertifikaattia tulen koskaan käyttämään, mutta olen ollut koulutuksesta tyytyväinen. Antaa paljon eväitä kaikenlaiseen vauvaperhetoimintaan. Nythän sinne sivupalkkiin pitäisi oikeastaan lisätä kasvatustieteiden perusopinnot -projekti. On se kumma, että joku tuommoinen pitää olla koko ajan työn alla. Tämänkin blogin elinaikana palkissa on ollut Ghanan reissuun säästäminen, meteorologian täydennysopinnot, liikunnan aloittelu, ja nyt tuo perhedoulaus ja kohdakkoin lisättävät kasvatustieteet. Kait sitä koko ajan tykkää tehdä jotain uutta, ja mielellään dokumentoi asioiden edistymistä ja saa siitä jotain motivaatiotakin.

Ehkä työterveyslääkärini kuitenkin ehdottaisi sellaista projektia, että noiden jälkeen olisi hetken aikaa ihan ilman projektia?

Risteyksessä, taas

Syksy on tutkijalle jännää aikaa. Harva se vuosi tuntee olevansa jonkinlaisessa risteyksessä. Jos tämä hakemus menee läpi, se määrittää elämän tällä ja tällä tavalla seuraavien vuosien ajaksi. Jos tämä, sitten ajankäytölliset ja taloudelliset speksit ovat tällaiset. Eteen tulee tällainen ja tällainen matka, tällaista ja tällaista maastotyötä siellä ja täällä. Epävarmuudesta ja sumuisesta tulevaisuudesta täytyy jollakin tapaa oppia nauttimaan.

Pystyn tänä vuonna tekemään viimeistä kertaa isoa kansallista hakemusta, jonka läpimeno tarkoittaisi hyvää statusta, omaa tutkimusryhmää ja korkeaa palkkaa. Tämän rinnalla teen neljää pienempää - jonkun niistä läpimeno tarkoittaisi niukahkoa apurahaa mutta kuitenkin itsenäistä tutkimustyötä.

Jos tutkimusrintama ei ensi vuodelle avaudu, syksyn lopulla odottaa toivottavasti lehtoraatin haku - jonka läpimeno tarkoittaisi haasteellista ja aikaaviepää mutta ihanaa urakointia muutamaksi vuodeksi.

Jos mikään näistä ei toteudu, sitten haetaan ensi talvena lukemaan pedagogiset opinnot ja aletaan suuntautua enemmän opetuspuolelle. Ei ollenkaan hullumpi vaihtoehto tämäkään. Tuo vuosi olisi tietenkin rahallisesti niukka - eikä opintoihin pääsykään ole itsestään selvää.

Jos mitään ei tunnu olevan tarjolla, entä sitten? Sitten koetetaan ensi kaudella uudelleen. Kirjoitetaan omaksi huvikseen. Eletään säästeliäästi. Koetetaan pitää tutka päällä ja haistella minne ja miksi olisi aihetta suunnata omaa osaamista ja kykyjä.

Musiikkimatka 90-luvun Savoon ja pohjoiseen Skandinaviaan

Löysin kasetin. Toiselle puolelle oli yksi ystävä nauhoittanut Björkin Post -albumin (Muistatteko?)  ja toiselle toinen ystävä 22-Pistepirkon Rumble City La La Land -albumin (Tätä ette ehkä muistakaan). Kyllä tuli mieleen 90-luvun alkuvuosien autolla ajelut pitkin Pohjois-Savon peräkyliä, lukiosta tai lukioon, tai kaverille, tai naapurikaupunkiin. Jotenkin irrallaan, ilman vakavampia seurustelusuhteita, välitilassa kohti aikuisuutta.

Kasetti oli myös mukana kun tein 90-luvun lopulla yksinäisen kiertomatkan Rovaniemen, Kiirunan, Narvikin ja Tromssan kautta - ja osallistuin matkalla kahteen tieteelliseen kokoukseen, pian väitöskirjaa aloittelevana kuunteluoppilaana. Olin ensimmäistä kertaa raskaana, ja tosi uninen. Taisi olla viimeisiä kertoja, kun käytin KORVALAPPUSTEREOITA. Niistä tuli Björkin Hyper-Ballad, Possibly maybe, I miss you, ja Cover me. Ja toiselta puolelta Snowy Dave, At the everybody's, I never said.

Nyt kuuntelen näitä Youtuben kautta samalla kun mietin tutkimusrahoituksen hakemuksia ja lapset on kaikki koulussa.

Elämä muuttuu, musiikki pysyy?

PS. Kiirunan kokouksen ajaksi minut oli majoitettu neljän hengen mökkiin kolmen keski-ikäisen miehen kanssa, sillä järjestäjät olivat tulkinneet nimeni miehen nimeksi. Muuten se olisi ollut ihan ok, mutta jouduin myös jakamaan huoneeni puolalaisen sedän kanssa, ja hän nukkui yläsängyssä ja KUORSASI kaameasti. Eikä naapurihuoneeseen majoitetuista sedistä KUMPIKAAN suostunut vaihtamaan makuupaikkaa kanssani! Ihania muistoja. Toisaalta löysin Kiirunan kirjakaupasta Nils-Aslak Valkeapään Aurinko, isäni -kirjan saameksi ja laajalla kuvamateriaalilla varustettuna. Sinne meni iso osa matkakassasta heti alkumatkasta, ja isoa ja painavaa kirjanrohmua oli kannettava ympäri pohjoista Skandinaviaa vaikka se ei kunnolla mahtunutkaan rinkkaan.

Maan pinnalle

Edellinen postaus oli oikein malliesimerkki kyökkipsykologiasta, mutta minkäs teet kun koetat puristaa muutamaan kappaleeseen suunnilleen kaiken mitä on tullut muutaman vuoden aikana ajateltua.

Koetetaan palata maan pinnalle.

Kotiin ja Keski-Suomeen paluuta on säestänyt taas jonkinlainen jet-lag kun aikatauluun kuuluu liki päivittäin ylösnousu klo 7 ja paljon kommunikaatiota lasten kanssa ja huushollin sekä kalenterin järjestelyä. Ja pienimuotoinen lasku kofeiinin ja sokerin saannissa. No, puhuttiin puolison kanssa että vähän entistä rutiininomaisempi elämä ei olisi pahitteeksi. Ja terveyteen panostaminen ei liene koskaan pahasta?

Siitä puheen ollen: kesän aikana tehdyt tutkimukset huonon raudansaannin syystä eivät tuottaneet mitään tuloksia, eli iso joukko ikäviä vaihtoehtoja suljettiin pois. Eikä keliakiaakaan ole. Rautalisää ja vitamiineja kannattaa kuulemma tankata säännönmukaisesti. Ja rivien välistä pystyi lukemaan, että lääkärikin suositteli hiukan rauhallisempaa, ja kaikinpuolin tylsää ja terveellistä elämää.

Siitä puheen ollen! Tilasimme puolison työnantajan nimissä kaksi satulatuolia. Toinen on tavallisempi, ja menee puolison toimistolle. Toinen tulee kotitoimistolle, ja se on sellainen että se myös hiukan keikkuu eli istuminen on erittäin aktiivista. Olen istunut semmoisella ennenkin, ja se väsyttää oikeasti kropan ennen kuin lihaksisto alkaa muistaa miten kehon painoa kannatellaan. Olen tyytyväinen.

Mutta kovin rutiininomaiseksi ei meidän elämää saa millään. Nytkin on 14-vuotias viikonlopun turnausreissulla ja puoliso työkeikalla Espoossa. Puolisolla ja lapsilla on joitakin reissussuunnitelmia syksylle ja talvelle. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään! Saa nähdä mitä kalenteriin alkaa ilmestyä. Odotan kiinnostuksella. Ja olen siihen asti tylsä ja terveellinen ja teen paperitöitä keikkuvalla tuolillani.

Tähän mennessä olen koettanut huolehtia että työttömyyskassa alkaisi jossain vaiheessa maksaa päivärahaa, lainannut muutaman kasvatustieteen kirjan (oi kuinka uuvuttavaa tekstiä!) ja alkanut laittaa päätä siihen moodiin, jossa kirjoitetaan apurahahakemuksia. Syyskuussa kolme, lokakuussa yksi, marraskuussa yksi. Ja työpöydällä makaa tällä hetkellä myös kaksi korjattavaa kirjoitustyötä - syksyn aikana niitä pitäisi kulkea käsieni ja kanssakirjoittajieni käsien kautta vielä kolme lisää.