Vanhemmuus asiantuntijuutena

Tässä on tullut luettua Collinin ym. toimittamaa kirjaa "Luovuus, oppiminen ja asiantuntijuus". Olen siis päätynyt pohtimaan paljonkin sellaisia seikkoja kuin asiantuntijuus ja identiteetti. Hyvin mielenkiintoista! Ja teoreettisten kehysten käytännön esimerkkejä alkaa nähdä muuallakin kuin opintojen tai työelämän yhteyksissä. Vaikkapa vanhemmuudessa.

Usein puhutaan kymmenen vuoden säännöstä, kun asiantuntijuuden kehittymistä pohditaan. Asiantuntijaksi tuleminen ottaa siis aikaa, oikotietä ei ole. (Vähän niin kuin aina kun käy uimassa, uiminen alkaa tuntua hyvältä vasta 600m jälkeen. Eikä siihen tunteeseen pääse muuta kuin uimalla se 600m. Ärsyttävää!)

Asiantuntijuuden katsotaan kehittyvän vaiheittain. Aloittelijavaiheessa haparoidaan eteenpäin sääntöjen ja opeteltujen ohjeiden varassa ja kerätään kokemusta. Edistynyt aloittelija osaa jo ottaa huomioon tilannekohtaisia tekijöitä ja yhdistää ohjeistukseen omia kokemuksiaan.  Pätevä ongelmanratkaisija ei ole enää riippuvainen säännöistä ja osaa suunnitella toimintaa pidemmän tähtäimen suunnitelman mukaan. Taitava suorittaja osaa hoitaa perustoiminnot niitä enempiä miettimättä, jolloin toiminta voi paremmin perustua kokemukseen ja näennäiseen intutitioon. Asiantuntija toimii harjaantuneesti kokemuksensa varassa - toimii kussakin tilanteessa sen vaatimalla tavalla ja pystyy ennakoimaan tulevia kehityskulkuja.

Kun ajattelen omaa vanhemmuuttani, huomaan siinä selvästi tämän kehityskaaren. Joillakin on jo vanhemmaksi tullessaan takana paljon omakohtaista pohdintaa ja kokemusta vaikkapa lapsuuden perheen tai lasten parissa tehdyn työn kautta. Itseltäni puuttuivat sekä kokemus että ajatustyö. Meni taatusti n. 7-8 vuotta, ennen kuin pääsi pikkulasten kanssa olossa sinne jonnekin taitavan suorittajan ja asiantuntijan välimaastoon. Teinien kanssa olossa aloitettiin muutama vuosi sitten taas aloittelijavaiheesta, eikä vielä olla kuin korkeintaan taitavan suorittajan tasolla, monena päivänä ei sielläkään.

Minusta on hirmu lohduttavaa ajatella vanhemmuutta taitona muiden joukossa. Aluksi sitä ei ehkä osaa, mutta ajan kanssa alkaa osata paremmin. Siinä voi jopa tulla taitavaksi eikä se enää rasita samalla tavalla.

Joskus vaan tuntuu, että sitä itse olettaa että vanhemmuuteen osaa solahtaa tuosta noin vaan - tai tulee sellainen olo, että toiset olettaa näin. Ja että jos on alkuun tumpelo vanhempi, se tarkoittaa jotenkin sitä että on koko ikänsä "huono vanhemmuudessa", vähän niin kuin että olisi epämusikaalinen tai sellainen jolle matematiikka on vaikeaa. Ymmärrättekö mitä ajan takaa?

Käynnissä olevan verkkokurssin aikana olemme pienessä ryhmässä keskustelleet asiantuntijuuden kehittymisestä, alalla kuin alalla. Kaikenmoisen lähdekirjallisuuden ja omien kokemusten pohjalta kokosimme "huoneentaulun" siitä, mitä asiantuntijaksi tullaan. Siinä lukee: "vankan tietopohjan hankkimalla; toisten avulla; suorituksia analysoimalla; ajan kanssa; oman sisäisen motivaation ajamana.

Jos jatkan ajatuskulkuani, asiantuntijuuden kehittyminen vanhemmuuden saralla vaatii näitä, ihan niin kuin asiantuntijuuden kehittyminen pianonsoitossa tai työelämässäkin. On haluttava olla vanhempi lapsilleen, ihan itse. On hyvä hankkia tietoa aiheeseen liittyen. On hyvä miettiä omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ja ottaa niistä opiksi. Ja etenkin: on annettava ajan kulua, ja luotettava siihen että kokemuksen kertyminen kerryttää samalla asiantuntijuutta. Ja ennen kaikkea: toisten avulla. Toisten kokemuksista oppii samalla tavalla kuin omistaan. Toisten kanssa tiedon hankkiminen ja omien kokemusten analysointi on tehokkaampaa kuin yksin. Vertaistuki pitää pään kasassa. Jos näin on muillakin aloilla, miksi ei vanhemmuudessa?

Mielestäni tällainen ajattelu asettaa kaikenlaiset viralliset ja epäviralliset mammakahvilat, perhekerhot, tukiryhmät ja puistojuoruporukat arvoon arvaamattomaan.

Lähti

Syksyn viimeinen rahoitushakemus lähti just. Nyt sitten odotetaan.

Tässä rinnalla käyn verkkokurssia aiheesta "Osaaminen ja asiantuntijuus" noihin kasvatustieteen perusopintoihin. Pohdinnassa on juuri nyt työidentiteetti ja sen rakentuminen.

Onhan tämä aikamoista oman työidentiteetin vahvuuden kokeilua, joka kerta, kun rahoituksia hakee eikä ehkä saa. Tästä on tullut vuosien varrella puhuttua monesti. Ehkä hiukan helpottaa vuosi vuodelta?

Sain kuulla, että kevätkaudelle olisi suurella todennäköisyydellä joka tapauksessa jonkin verran "alan töitä", eli aineistonkäsittelyä ja raportin laatimista. Hassua oli huomata, miten huojentunut olo tiedosta tuli. Auttaahan se taloudellisesti (tuollaisista tuntitöistä saa mukavasti tienestiä), ja auttaa tuossa identiteettityössä. On jatkuvuutta ja on omalle osaamiselle käyttöä. Samalla kun odottaa rahoitushakemusten kypsyvän, yksi kerrallaan.

Nuoria ja vähän vanhempia aikuisia

Viime viikonloppu oli varattu kalentereissamme kirkon Nuorten aikuisten päiville (NAP) ja Lasten päiville (LAP), jotka olivat tänä vuonna kotikaupungissamme. Puoliso oli varannut itselleen sen verran talkoohommaa, että katsoin viisaammaksi pysyä kriisivalmiudessa ja olla tekemättä mitään. No, kriisejä ei tullut, eli sain ottaa rusinat pullasta: kuskata tyttöjä seuraamaan ohjelmia (lue: leikkimään ja tapaamaan tuttuja) ja lorvia itse käytävillä ja jututtaa talkootyöläisiä ja  päiville tulleita tuttuja toisilta paikkakunnilta. Poikia ohjelma ei kiinnostanut, ja ikänsä puolesta ovatkin väliinputoajia eli tuttujakaan ei juuri ole. Vanhimmainen on ihanasti kasvanut oikeastikin jo melkein nuoreksi aikuiseksi, ja on oppinut tunnistamaan pienen kirkkokunnan hyviä puolia: "On kiva kun siellä tuntee niin paljon ihmisiä, ja siellä on sellaisia jotka on tuntenut AINA."

Sunnuntaina ei ollut enää muita ohjelmia kuin se tärkeimmistä tärkein: sählyturnaus. Jyväskylästä oli tosiaan kaksi joukkuetta: seniorit ja sitten juniorit, johon kuului puoliso ja iso lauma 10-17 -vuotiaita (meidän koululaiset, muutama muu polunkävijä, koululaisten kavereita). Oli hauska seurata junioreiden sekalaisen joukkueen ryhmädynamiikkaa, ja toki pelejäkin. Vaikka ne olikin aikamoista teurastusta - joiltakin paikkakunnilta tultiin pelaamaan tosissaan ja voitosta. No, ensi vuonna sitten uudelleen? Ei nuo koululaisten kaverit minnekään kirkollisiin menoihin mukaan lähtisi, mutta sählyturnaukseen kyllä, vaikka monen sadan kilometrin päähän. 

Ja se soundtrack...?

Päässä ja youtubesta soi tässä marraskuussa useimmin Bob Dylanin Ballad of a thin man (jossa on kummalliset mutta välillä liikuttavat sanat ja mainio melodia ynnä rytmiikka), Lasse Heikkilän Laulu Suomelle (jossa on leijonan lailla laulava västäräkki, aivan mahtava kielikuva) ja Robin Schulzin Sugar (joka vaan vie ajatukset aurinkoisempiin aikoihin).

Ah, you've been with the professors and they've all liked your looks
With great lawyers you have discussed lepers and crooks
You've been through all of F. Scott Fitzgerald's books
You're very well-read, it's well-known
But something is happening here and you don't know what it is
Do you, Mr. Jones?

Esitetään normaalia

Marraskuinen tihku ja harmaus jatkuu. Kasvatustieteiden kanssa paarustaminen jatkuu, tällä hetkellä ihan mielenkiintoisen ja keskustelevan verkkokurssin muodossa. Terveys on palannut taloomme, eli normaali menokin jatkuu - itsekin on selvinnyt käymään tuossa läheisen kuntokeskuksen jumpissa ja innostus on taas korkealla (kävin jopa ihmettelemässä sisäpyöräilyä, eikä sekään ollut kovin kamalaa).

Marraskuuhun kuuluu puolisolla ja teineillä kirkon nuorten aikuisten päivien sählyturnaus. Päivät ovat tällä kertaa kotipaikkakunnalla, eli Jyväskylästä ilmoittautui turnaukseen kaksi joukkuetta. Toinen on aikuisten, ja toinen junnujen. Jälkimmäissä pelaa meidän kolme vanhinta, muutama muu seurakunnallinen, ja meidän lasten kavereita. Voinee sanoa, että sähly on ollut yleinen puheenaihe viime päivinä.

Puolisolla on siis tällä viikolla sen verran menoja ja velvoitteita (jotain työhön liittyvää pari päivää eteläisessä Suomessa, nuorten aikuisten päivien vastuita JA sählyturnaus), että katsoin viisaaksi pitää omien menojeni ja velvoitteitteni kanssa hyvin löysän viikon. On hyvä, jos huushollissa on yksi joka voi vaan huoltaa.

Hyväksi lopuksi, meillä on siis vanhimmainen lähdössä ensi syksynä Italiaan vaihto-oppilaaksi (!!!). Tähän liittyen saimme hullun idean tarjoutua tammi-toukokuu -ajalle isäntäperheeksi, kun kuulimme että tänne olisi ehkä tulossa samanikäinen italialainen tyttö vaihtoon. Tähän liittyen nyt on koottu suht normaalin näköisiä valokuvia porukastamme. Ja sanoin, että jos tänne tulee joku tarkastaja, on siivottava kunnolla. 14-vuotias kysyi: "Yritetäänkö me huijata ne luulemaan, että meillä on siistiä?"

Joo, juuri siitä on kysymys. Tai sitten ihan normaalista kohteliaisuudesta.

Ovi oli auki

Kesällä 2014 olimme tavanneet pitkästä aikaa saman pöydän ääressä - kolme parasta ystävystä pitkien yläaste- ja lukiovuosien varrelta. Päätimme että kun 40 tulee täyteen, pidetään synttärit. Mennään iltaa viettämään Iisalmeen, niin kuin ennen vanhaan.

No marraskuun synkkyydessä 2015 se sitten saatiin aikaiseksi. Lauantaina meillä oli Iisalmessa yksi hotellihuone (vaikka yksi meistä saikin lopulta puolisoltaan kyydin kotiin) ja aikaa sen verran kuin jaksamista riitti. Ei ole tarvetta hehkuttaa. Kun takana on nuo teinivuodet yhdessä (ja edes satunnainen yhteydenpito tässä välissä), olo yhdessä tuntuu luontevalta ja helpolta. Oikein hämmästyttää, että miten voikin olla helppoa joidenkin kanssa liikkua ja olla, ei tarvitse miettiä mitä sanoo tai tekee tai miten on.

Ja se on hassua, miten osa muistoista on selkeästi yhteisiä, mutta osa tapahtumista on jäänyt vain jonkun mielen sopukoihin. Sitten kun muistoja puhutaan auki, alkaa omassakin mielessä koputella että JOO, jotain tuommoista on tehty.

Iisalmi oli muuten muuttunut 20 vuodessa. Meidän taannoisen kantapaikan ovi oli sentään avautunut jonkun kiinteistön remontin myötä, eli saatoimme mennä siitä sisään ja ulos, sisään ja ulos. Siinä kohtaa tuntui nostalgia.

Hopeareunus

Meni sitten viikonlopun suunnitelmat (sukua tapaamassa mummin ja papan luona, 14-vuotiaan riparikirkko, puolison Espooseen) uusiksi, kun 11-vuotias alkoi oksentamaan perjantai-iltana. No johan siitä olikin vuosia, kun viimeksi meillä oli mahatautia! Joukkoon liityi 14-vuotias sunnuntaiaamuna, 6-vuotias sunnuntaina iltapäivällä ja allekirjoittanut ja 16-vuotias sunnuntaina illalla. Puoliso meni eilen suosiolla iltapäivällä nukkumaan ja nukkui 16 tuntia pöpöä pois.

Ällöähän se on, aina, mutta ei tämä ole mitään niihin aikoihin verrattuna kun kansalaiset oksensivat mihin sattuu ja milloin sattuu, vailla mitään kontrollia. Nyt ne oksentavat kippoihin tai vessanpönttöön, ja pyykin määrä on olematonta.

Silti toiveissa on loppuviikko ihan terveenä.