Talvea kohti?

Joulunpyhät menneet aika ihanasti joutilaisuudessa. Legonrakennusta, syömistä, pelailua. Keli ei oikein ole houkutellut ulos, mitä nyt nuorimmaisen kanssa käytiin märällä tekojäällä testaamassa sporttidivarista hommattuja "uusia" luistimia.

Vanhimmainen kipeä. Huomenna illalla olisi kumminkin tarkoitus käynnistyä mummun luo, ja maanantaina aamulla aikaisin kohti Kilpisjärveä. Kai me sinne päästään! Talvi on siellä!

Laskeudumme jouluun

Joskus ennenkin olen kirjoittanut tällä otsikolla?

Kuviot ovat vanhat tutut. Tosin huomenna ehkä puoliso käy työpaikan virallisessa toimipisteessä joululounaalla ja käyttää vanhimmat lapset samalla mummin ja papan luona (kun heiltä jäi viikonloppuna vierailu väliin). Eli aatonaatto menisi pienemmällä porukalla kuin tavallisesti. Ei sitä luntakaan ole, mutta olemme lähdössä sunnuntaina pohjoista kohti (ah Kilpisjärvi) eikä lumettomuus siis masenna.

Pientä siivousta, ei suurta, sillä saamme suursiivouksen joululahjaksi. Lahjoja tulee väistämättä iso röykkiö, mutta suurin osa on tarvekaluja. Lapsetkin hommasivat jotain pientä, ja se on aina jännittävää ja lisää jouluista kuhinaa.

Luumurahkaa, lohta, hirveä. Arabiankakku ja suklaata. Kuusi ja musiikkia. Tutut kirkolliset kuviot. Siitä tulee joulu, ja joulun jälkeen alamme hitaasti mutta varmasti kiivetä kohti valoa.

Liikutuksia

Sunnuntaina liikutuin kuvista, joita oli otettu Pariisin kokoushuoneissa just kun ilmastosopimus oli hyväksytty.

Maanantaina liikutuin vauvaperheryhmässä käydyistä keskusteluista ja siitä oksitosiininhöyryisestä todellisuudesta joka noissa piireissä on.

Tänään liikutuin alakoulun joulujuhlan jouluräpistä ja koko siitä varhaisnuorten innosta ja osaamisesta (erityisesti kuudesluokkalaisten Tarja Halonen jäi mieleen).

Kaikki lienee hyvin tunne-elämässä, jos päivittäin saa jostakin liikututtua?

Ei mitään yksinkertaista

Elämä on täynnä kaikkea, vaikka palkkatyötä ei just nyt olekaan.

Kasvatustieteissä loppui yksi verkkokurssi, ja hyvä niin, oli kumminkin aika sitova. Seuraava alkaa noin kuukauden päästä. Vuoden viimeinen artikkelinkorjaus on loppusuoralla. Näen tekstin toivottavasti enää yhden kerran. Puoliso ei lähtenytkään työreissulle laivalle mittaamaan pohjasedimenttejä, vaan tuli kipeäksi. On sentään tässä saman katon alla, eli vaikea sanoa oliko tämä muutos hyvä vai huono asia.

Lähitulevaisuuden aikataulu soutaa ja huopaa muutoinkin. Appivanhemmilla on ehkä joku hautajaiskeikka Lontooseen, ehkä ei... Eli meidän joulukäynti on joskus tai sitten joskus toiste... Ja joulun jälkeen lähdemme suurella todennäköisyydellä pohjoiseen... joskus...

Vanhimmainen täyttää pää höyryten vaihto-oppilaaksi lähtevän hakupakettia. Ja me, mikä lie meihin iskenyt, havittelemme tänne vaihto-oppilaaksi tulevaa italialaista tyttöä muutamaksi kuukaudeksi. Elämä olisi muuten varmaan liian yksinkertaista.

Jännät ajat?

Olen huonosti seurannut Pariisin ilmastoneuvotteluja (COP21 / CMP11). Mutta käynnissä ovat. Loppusuora -sana on ehkä liioittelua. Kait ne valvovat aamuyölle taas lauantaina.

Voi kun saisivat jotakin sitovaa ja kunnianhimoista aikaan!

Tähän aikaan joka vuosi tulee pieni haikeus, kun muistelee sitä ainokaista omaa ilmastokokouskokemustaan syksyltä 2006. Olihan se niin spesiaali tapahtuma olla mukana. Jatkuvaa jännityksen kuplintaa ja kiireistä kipitystä sinne tänne koko kaksi viikkoa. Daily programme -monisteet koetettiin bongata heti aamusta jotta tiedettäisiin mitä kunakin päivänä oikeasti tapahtuu... ja kansalaisjärjestöjen uutislehtisestä sitten luettiin mitä edellispäivänä oikeasti TAPAHTUI.

Äiti ja juhla-aika

Äiti tuli perjantaina, lähti tänään. Oli mukavat, rauhalliset päivät. Itsenäisyyspäivä kuvioineen (haa! paraati täällä! 14-vuotiaan kanssa katsomassa ylilentoa ja panssarivaunuja!), puolison synttärikakku ja seurakunnan joulukonsertin kenraaliharjoitus. Välissä äiti ehti leikkiä nuorimmaisen kanssa - ja ah, laittoi hänet joka ilta nukkumaan!

Nyt jatkuu... ei arki... vaan joulunalusaika. Omia töitä/opiskeluja teen niukasti, vähän joka päivä. Sitten on sitä ja tätä, sinne ja tänne.

Vuodenajat tulee iholle

Joulukuun alun lumeton pimeä. Haen eskarilaisen puoli viiden hujakoilla; lapset ovat yleensä ulkona koulun pihalla. Perimmäisessä nurkassa ei ole pihavaloja, siellä on ruskea maa, isoja kiviä ja suuria mäntyjä. Kuljen hämärässä, tähyilen pimeään. Siellä on pieniä liikkuvia hahmoja jotka leikkivät kotia, koiraa tai oravaa.

Mietin tätä asuinpaikkaa, ja olen kiitollinen. On niin mahtavaa kun lapset voivat tulla sinuiksi vuodenkierron kanssa, ihan tässä päivättäisessä vuorovaikutuksessa kaikkeen tähän räntään ja kaamokseen. Heilurin toisessa ääripäässä odottavat sitten makuuhuoneessa inisevät itikat ja hohtava yöttömän yön valo, ja viileä uimavesi järvessä.

Tuntuu että kun on tottunut siihen miten luonto ja koko maailma on ihan iholla, ei anna niin kamalasti painoarvoa pienemmille asioille.

Rennosti hampaasta

Poden hammasta. Saan siis istua sohvalla, syödä keittoa ja jäätelöä, pitää jääpussia poskella ja joku muu hoitaa kotityöt ja lasten kyyditykset. Ja onneksi huomenna saa jo toimia suht normaalisti.

Eilen iltapäivällä kiskaistiin siis pois viimeinen viisaudenhammas. Aikaa kului ehkä viisi minuuttia, ja rehellisesti sanoen, en tarvitsisi näin massiivista toipumisoperaatiota. Mutta harvoinpa sitä mitään "sairastaa". Ja toisaalta, olen onneksi jo elänyt ne vuodet kun on pakko painaa vauva kainalossa taaperoikäisen perässä, ja samalla miettiä että olisi kyllä hyvä se jääpussi poskella, ettei poski turpoaisi (ja sitten se turposi).

Eli mikä on se tarinan opetus? Pärjää sitä rennosti ottamattakin, kun ei vaihtoehtoa ole. Mutta jos mahdollista, rennosti ottaminen on sallittua ja hyvä.