Hyvästit gerbiileille

Ensin meitä oli kuusi ihmistä. Sitten meitä oli kuusi ihmistä ja kolme eläintä. Jossain välissä meitä oli seitsemänkin ihmistä (vaihto-oppilaan aikaan). Nyt meitä on ollut viisi ja kaksi, sitten viisi ja yksi, kun toinenkin gerbu marraskuussa kuoli. Tällä viikolla löytyi viimeinenkin gerbuvanhus rauhallisesti ikiuneen nukkuneena terraarion purujen päältä.

Nyyh.

On siivottu purut viimeisen kerran pois, imuroitu huoneen nurkka, pesty terraario ja tarvikkeet. Katsotaan tuleeko niitä joku käyttämään ja milloin.

Rakas kirjoitettu sana

Olen ihan vähän käynyt läpi huushollin moniaita kirjahyllyjä. Ottanut sivuun kirjoja, joita tuskin kukaan täällä koskaan lukee. Täytyy tehdä tilaa, jos joudumme lähitulevaisuudessa muuttamaan työhuoneen vaikkapa makuuhuone-työhuoneeksi.

Kun on pitänyt selittää pienille lapsille mitä tutkija tekee, olen tainnut sanoa että tutkija ensin lukee kaikenlaista vanhaa ja sitten kirjoittaa siitä samasta aiheesta jotain uutta. Mutta oikeastikin kirjoitetun sanan kanssa pelaaminen on oleellinen osa työtäni. Ja mikä sen parempaa! Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet koko-elämän-prioriteettilistan kärjen tuntumassa. Eli kirjojen selkkoaminenkin on nautinto.

Viime kuukausina lukeminen on painottunut asiatekstiin. Työn puolesta on pitänyt perehtyä erinäisiin raportteihin, artikkeleihin ja hakemusluonnoksiin. Välillä on toki pitänyt ravita päätä vaikkapa Beck -dekkareilla. Ja nuorimmaisen kanssa olemme ihanasti olleet preerialla, enemmän tai vähemmän pienissä taloissa, jo syksystä asti. Saattaa olla että tämän kirjasarjan urakoinnin jälkeen en enää paljonkaan lue iltajuttuja lapsilleni. Nuorimmainenkin on oppinut lukemaan pieniä kirjasia ja lukee niitä mielellään - ja alkaa jopa oppia menemään nukkumaan ilman aikuisen turvaa. Tilanne tuntuu kerrassaan kummalliselta. Olen lukenut iltasatuja ja -tarinoita jo yli 17 vuotta, melkein joka ilta kotona ollessani. Tuhansia kertoja varmaan.

Onpa sitten ihmeellisiä ylimääräisen ajan kokemuksia, kun voi tulla iltayhdeksän jälkeen alakertaan naputtelemaan koneelle omaa tekstiä, tai katsomaan jotain pölhöä, tai muuten vaan lojumaan sohvalla. Sohvalla lojuessaan saattaa tulla mieleen jonkun itselle tärkeän kirjan joku kohta - ja on aikaa etsiä ja lukea se.

Tästä päästään sujuvasti kirjakategoriaan LEHTEILYKIRJAT. Ne on just niitä itselle tärkeitä, kymmeneen kertaan luettuja, jotka tulee edelleen luettua säännöllisesti. Mutta useammin käy niin, että täytyy palata vaan tarkistamaan että alkaahan joku kirja yhtä vetävästi kuin ennenkin tai liikuttaako joku kohta jostain toisesta kirjasta edelleen. Tai ihan vaan lehteilemään ja nauttimaan tutusta ja kauniista kielen poljennosta. Viime viikkoina olen lehteillyt Apollinairea, Tunströmiä, Höegiä. Ja eilen illalla Hotakaisen Buster Keatonia. Kannattaa lehteilläkin: "Tiedän mitä on arki, ja olen käynyt neljästi juhlissa. Vaistoan maanantain jo aamusta ja tunnen ilotulitusraketin ulkonäöltä. Olen saanut elää ihmisen elämää, jota on vielä vähän jäljellä. En tarvitse enkä kaipaa enää mitään. Minulla on jo tarpeeksi kaikkea. Olen ehyt ja säpäleinä. Tiedän, että näin voi elää."

Lapset myös oppii...

...hyödyllisiä ja vähemmän hyödyllisiä asioita.

15-vuotias on vahingossa oppinut melko sujuvaa englantia (kun on pitänyt kommunikoida koneella ryhmäpeleissä mm. venäläisten jätkien kanssa).

7-vuotias on oppinut sormivirkkaamaan ja käymään kaupassa.

12-vuotias on oppinut hyräilemään niin että kuulostaa ihan siltä kuin värinähälytyksellä oleva puhelin soisi jossakin lähistöllä.

Aika kuluu, lapset kasvaa

Luen edelleen vanhaa arkistomateriaalia, poronhoidosta ja poronhoitajien kokemuksista säästä ja sen sellaisesta. Olen edennyt syntymävuoteeni. Kesä -75 oli poroille ihan kohtuullisen hyvä. Minulle on kerrottu, että Kuopiossa sen sijaan satoi lunta keskellä kesää (ei sillä että se poroja haittaisi).

Nuorimmaiseni lähti yksin lähikauppaan ensimmäistä kertaa. Maito oli loppu, ja hän tahtoi lähteä ostamaan - ja hänet voi lähettää ostamaan. Silti jännittävää.

Muutenkin lasten kasvu ja kehitys alkaa tuntua arjessa, ja kotona, uudenlaisina kuvioina. Illalla voi tehdä tarpeen mukaan pientä kirjoitushommaa vaikka lapset olisivat hereilläkin. Voi mennä halutessaan nukkumaan ennen lapsia. Pikkulasten tavaroita voi tosiaan selkkoa pois. Ja huomasin, että porstuan iso musta lipasto on seissut hipaisemattomana jo pitkään. Sen sisällä on parit pienet veneilyliivit ja valtaisa kasa kurahousuja!

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan kohti valoa. Päivän pidentymisen huomaa sekä aamusta että illasta.

Pojat olleet vähän flunssaisia ja olemme puolison kanssa molemmat olleet Jyväskylässä - arkisia, jopa hiljaisia, hyviä päiviä. Joku hiihtää, nuorimmaisen kanssa käytävä luistelemassa, aikaa vaihtaa lakanat, käydä läpi kirjahyllyn kirjoja. (Nytkö on laitettava pikkulasten kirjat laatikkoon ja kirjoitettava päälle "pienten lasten kirjoja"??? Kenen takia ja milloin laatikko kaivetaan taas esiin???)

Toisaalta parina päivänä iskee perheenäiti-Jekylliin tohtori-Hyde joka haluaisi vain istua koneella ja naputtaa excel -taulukkoihin vanhoja tietoja porotaloudesta ja AJATELLA kaikessa rauhassa. Tällöin arkiset asiat kuten ruoanlaitto tai lapsille puhuminen vaikuttaa  suurelta turhuudelta.

No, ensi viikon istun kokonaan Rovaniemellä naputtamassa.

Soundtrack: Drake/Over.

Rahattomana mutta paljon muuta kyllä löytyy

Kumman kahtajakoinen olo taas tässä tammikuun puolivälissä. Olen ihan rahaton. Apurahan seuraava satsi tulee helmikuun toinen, ja siihen asti elän puolison (ja lasten) rahoilla. Tutkimusrahoituksen jatkosta ei ole mitään varmuutta heinäkuun lopun jälkeen. Toisaalta äsken päättyneen rahoitushaun ja kaiken siihen liittyvän tutkimustyön myötä edelleen on "korkean tason tutkija" -fiilis.

Sitä paitsi minä saan elää ihan luksuselämää seuraavat puoli vuotta, siinä mielessä miten monta ja miten kivaa matkaa näihin aikoo sisältyä. Hiihtolomalla olemme 15-vuotiaan kanssa Lontoossa, sitten keväämmällä joidenkin kanssa vaihto-oppilasta moikkaamassa, sitten ehkä äidin kanssa junalla Viipurissa. Eli sitten kun tulee rahaa, sitä alkaa myös mennä - perheemme harrastamaan mustaan aukkoon, matkusteluun!

Ei ole siistiä kotia, ja huomaan äkkiä miten kaikki kaapit ja hyllyt ovat vaan tänne kertyneitä - eivät ollenkaan mietittyjä ja just näihin huoneisiin haluttuja. Mutta onhan paljon toimintaa näissä huoneissa, ja täällä on esimerkiksi nuorimmainen jonka kanssa olemme mm. kuukausikaupalla tahkonneet lukea 1800-luvun amerikkalaisuutta Pieni talo preerialla -sarjan kautta, puhuneet siitä onko joku kirkko parempi kuin joku toinen (lopputulema - ei ole) ja paljon muuta. Pojatkin on kivoja.

Ei ole muka ollut aikaa harrastaa liikuntaa, ja nyt kun olisi aikaa, ei ole innostusta. Mutta muistaakseni se sieltä tulee kun on tullakseen.

18 vuotta sitten

Meidän vanhin lapsemme tulee tänään täysi-ikäiseksi. Siellä Italiassa juhlivat, ja meistä tuntuu jotenkin hoopolta että olemme perinteisesti säästäneet joulukuusta tähän päivään asti.

Tuntuu hiukan absurdilta, ja nyt tavallaan ymmärrän sen iänikuisen "aika menee niin nopeasti". Vaikka toisaalta sitten, tuntuu että tuo lapsi ja sittemmin nuori olisi aina ollut minun elämässäni. Koko aikuisikäni hän on siinä sylissä ja vieressä ja kotona ja elämässä pyörinyt. Opettanut melkein kaiken vanhempana olosta, niin että nyt se jo sujuu. Olen hänelle siitä kiitollinen.

Vanhimmaisemme on hyvin erikoislaatuinen persoona. Ei helppo, mutta hyvää, hauskaa ja yllätyksellistä seuraa. Ei mikään tusinatyyppi. Määrätietoinen, osaava, omansalainen. Periaatteellinen, eläimistä huolehtiva, globaali ajattelija. Olen varma että hänen kauttaan tästä maailmasta on tullut ja edelleen tulee parempi paikka.

18 vuotta sitten ihmettelin että tällaistako on synnyttää. Sitten vietimme muutaman päivän opettelemassa vauvan imetystä ja vauva opetteli syömään - vaikka olisi mieluiten nukkunut. Otimme valokuvan, jossa lapsi köllötti Haikaranpesän parisängyssä minun maastotöissä käyttämä villasukka vierellään. Saman kokoisia olivat. Siitä on tultu tähän monta senttiä, monta päivää ja monta kaikkea.

magna cum laude

Hakemus meni. Ajallaan. Nyt on vähän tyhjä olo, kun noin kuudessa viikossa (miinus loma) pistettiin tyhjästä kasaan noin iso kokonaisuus. Koordinaatiotiimi sai kyllä kiitosta ja ylistystä yli 30 hengen konsortiolta. Toivottavasti aiehaku menee läpi, ja päästään puurtamaan maaliskuussa varsinaista hakemusta...

Samassa rysäyksessä hain vielä itselleni dosentuuria.

Nyt on siis hirmu korkean profiilin olo. Ja väsyttää. Ehkä kun loppuviikon rauhoittuu, mieli tasoittuu sinne normaaliin apurahatutkijan tasoon ja elämä palaa normaalimmaksi.

Työpäivä jatkuu onnibussissa

Huuh.

Huomenna klo 16 on ison hakemuksen oltava jätettynä ja sitten minä teen ihan kaikkea. Puhun perheelleni, vastaan whatsapp -viesteihin, menen jumppaan, laitan ruokaa, katson hölmöjä tv -ohjelmia. Työtä en tee ennen kuin ensi maanantaina.

Tässä eilinen ja tänään on mennyt Turussa, päähakijan kanssa hakemusta kasaan paukuttamassa. Tuotteliasta, väsyttävää. Koko kapasiteetti käytössä. Uskalsin kuitenkin lähteä jo kotiin luottaen siihen että päähakija osaa ja ymmärtää lähettää hakemuksen ajoissa.

Sanoinko jo että se takaraja on huomenna klo 16?

Viuh-vauh

On levätty edelleen, mutta myös käyty mummun luona Savossa, nähty samalla sukulaisia, jotkut on hiihtäneet, toiset valmistelleet heikkojen nettiyhteyksien päässä hakemusta, tultu takaisin kotiin. Pidetty kokouksia, teinipojat ovat auttaneet jotakin mummoa muutossa, käyty parturissa, nuorimmainen leikkinyt kaverin kanssa koko päivän. Valmisteltu parempien nettiyhteyksien päässä hakemusta.

Huomenna mennään laivalle. Valmistellaan huvittelun lomassa varmaan hakemusta sielläkin. Koululaisten lomaa vielä muutama päivä jäljellä. Pakkanen kiristyy. Onko päivä jo kukonaskelta pidempi?

Hakemuksen jättöön enää viikko ja päivä. 

PS. Vanhimmaisella näytti skype -puhelun mukaan olevan kaikki hyvin Italiassa. Hassua oli nähdä hänet osana toista perhettä. Mutta ihan mukavaa.

PPS. Tehtiin tapaninpäivänä vaihto-oppilaan reseptillä lasagnea. Se on ihan hirmu hyvää. Mutta vuorokausi sen teossa menee.