Viikonloppuna oli lasten partiohomman pikkujoulut, ja liityin mukaan katsomaan millaista meidän perheellä on kymmenen vuoden päästä jos hyvin käy. Mukana oli 40+ äitiä ja isiä, jotka olivat puheväleissä teiniensä kanssa. Ja mukana oli teinejä, jotka olivat iloisia, avoimia ja äänekkäitä, osasivat monia asioita eivätkä pelänneet kaataa mehua vieressä istuvan lapsenkaan lasiin.
Tuollaiseen tilanteeseen ei varmaan päästä ihan itsestään, epäilen. Siihen taidetaan tarvita noin miljoona muistuttamista ja käytökseen puuttumista, puhumattakaan mukavasta asenteesta, puhevälien ylläpitämisestä, huumorista ja lapsen tai teinin lahjojen huomaamisesta ja tukemisesta. Äh miten työlästä!
Kun asuimme vielä Itä-Helsingissä, oli asuinkadullamme juottola nimeltä Valkeat yöt. Siitä kehittyi elämän pohjamutiin vajoamisen vertauskuva aika monille meistä lähiseudun rouvista (vaikka sieltä saikin hyvää pizzaa ja epäilemättä usea rouva oli käynyt siellä ihan hyvällä omallatunnolla muissakin asioissa.). Semmoinen kielikuva siitä, miten viime lopussa voi käydä, jos lakkaa ponnistelemasta ja antaa mennä vain. ”Ei se mikään ihme olisi, jos minäkin olisin siellä Valkeissa öissä,” saatettiin sanoa. Mieluummin kivojen teinien kanssa kotona kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti