Kesäkuuta on ollut jo monta päivää, ja vieläkin lasten pitää herätä seitsemältä ja sinnitellä kouluun! Väsymyksen kyllä huomaa monellakin tapaa. Kouluun lähtö jää viime tippaan ja kavereiden kanssa tulee riitoja, pari mainitakseni.
Eilen illalla oli onneksi loppua enteillen jo koulun kevätjuhla. Neljäsluokkalainen oli reipas englanninkielinen mustikka (?) ja kakkosluokkalainen lauloi kuorossa ja tanssi jätesäkki päällä (!). Lisäksi ohjelmassa oli viitosluokkalaisten hauska satunäytelmä ja perinteisiä yhteislauluja. Ja suvivirsi. Näin ainakin oletan, sillä minulla oli mukana yksivuotias jonka perässä kuljin rapuissa ja kellarikäytävissä suuren osan juhla-ajasta. Sali oli täynnä vanhempia ja sisaruksia ja tästä iloitsi myös kuusivuotiaamme. Salista löytyi sekä naapurin poika että kerhokaveri.
Illan aikana oli yksi niistä perhe-elämään kuuluvista ohikiitävistä hetkistä, joita haluan tallentaa sydämeeni ja jotka juhlistavat tätä pitkän matkan kasvatus- ja huolenpitotyötä.
Kouluikäiset lapset olivat yhteiskuntakelpoinen osa luokkaansa ja esiintyivät mallikkaasti omana itsenään ja osana porukkaa. Vauva oli hetken rauhassa sylissäni. Salin perällä seisoi kolme kuusivuotiasta vieri vieressä, käsikkäin. Oma kuusivuotiaani siinä keskimmäisenä. Tämän muistikuvan voin kaivaa esille vuosien päästä, sitten kun lapset ovat teinejä, eivät ihan niin söpöjä, ja yhteiskuntakelpoisuudesta herää epäilyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti