Alkaa taas tuo viimeisten koulupäivien väsy lapsilla. Yhdeksänvuotias ei tänään millään saanut itseään ylös ja liikkeelle. Hellyin, ja vein autolla kouluun.
Itse jo hiljalleen tuuletan siitä ilosta, että kohta tämäkin kouluvuosi on (vanhemmiltakin) takana. Eskarilaisten kuskaus vuoroaamuin naapurin kanssa, ja tuulet ja tuiskut ja läksyt ja unohdukset ja arviointikeskustelut ja lasten riidat kavereiden kanssa ja hajonneet pyöränkellot ja viisi euroa retkeä varten ja kenet piti herättää tänä aamuna mihinkin aikaan ja miksi se ei nouse kun minunkin oli pakko nousta kattamaan aamupala.
Luin eilen Tiede -lehdestä Tuija Matikan kirjoitusta siitä, miten eri persoonallisuustyypit suhtautuu teknologiaan eri tavoin. Kirjoitus loppui aivan loistavaan pohdintaan siitä, miten työkalu vaikuttaa ihmiseen. Vasaran kohdalle tässä voi ajatella minkä tahansa työkalun tai apuneuvon, myös abstraktimman (lohdun tai askareen joka auttaa itseään rämpimään arjessa eteenpäin):
Samalla kun työkalu on itsemme jatke, se varaa osan meistä. Kun käsi tarttuu vasaraan, kädellä ei voi yhtaikaa tehdä muuta. Käsi on vasaran. Työkalu myös heikentää sitä osaa meissä, jota se auttaa. Traktorilla voi muokata päivässä saman pellon kuin kuokalla kuukaudessa, mutta kun käytämme traktoria kuokan sijaan, lihasvoima heikkenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti