Nuorimmainen täytti viikonloppuna kaksi vuotta. Taas tuuletin, sisäisesti. Ellei mitään ennakoimatonta tapahdu, vauvavuodet ovat meillä lopullisesti ohi. Niistä selviämiseen varatut resurssit voi kääntää muualle. Pikkuhiljaa pieneksi käyneet vaatteet ja varusteet voi lähettää kiertoon, ei varastoida huoneiden nurkkiin. Voi alkaa kasvaa kohti murrosikäisten äitiyttä.
Älkää naurako, mutta kun toiseksi vanhin oli vauva ja tätä pikkulapsiaikaa oli takana noin kolme vuotta, laskin mielessäni että jos lapsia useamman tahtoo hankkia, kyllä siihen pikkulapsiaikaan menee kymmenisen vuotta. Ja mietin, että kyllä sen jälkeen taatusti tuntuu hyvältä. No, kaksitoista vuotta tätä suunnilleen on kestänyt, pienin tauoin, mutta tuntuu hyvältä, kyllä tuntuu!
Pikkunassikkamme syntyi ihanana persoonana, eikä kasvatuksella ole saatu häntä ainakaan vielä paljoa pilattua. Kakun syönti sujui siis juhlallisen tyytyväisissä merkeissä. Tähän kuun vaihteeseen osuu myös toiseksi vanhimman synttärit ja koulujen lopun juhlavuudet, ja äitini teki viisaan päätöksen tulla meille viikoksi juuri nyt. Päästään lähipäivinä puolisonkin kanssa syömään olemattomilla rahoilla kallista ruokaa kaiken tämän kunniaksi.
Eilen muun humun lisäksi pidettiin kotikatumme katukirppis. Sää oli levottomuutta herättävä, mutta sade tuli vasta illemmalla. Kahvia ja mokkapaloja meni mukavasti, tavaraa vähemmän. Jotkut naapureista saivat myytyä paljon leluja ja polkupyöriä, ja väkeä oli liikkeellä sää huomioiden myös ihan mukavasti. Eli kannatti. Ainakin tuli rupateltua taas kadun varrella asujien kanssa enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti