Kumma, miten lyhyt lapsen napanuora voi olla vielä kouluiässä. Tai ehkä se ei ole sitä, ehkä kyseessä on menevän ja aktiivisen elämäntavan tarvitsema vastavoima. Kun nyt on hiukan enemmän aikaa (tai siis vähemmän pakollista työtä), lupasin että eskarilainen ja kolmasluokkalainen voivat olla päivän poissa koulutyöstä ihan luvan kanssa. Ensin toinen ja sitten toinen (viidesluokkalainen ei tahtonut). Kysyin mitä tehtäisiin. Voisi käydä vaikka retkellä jossain, tai kaupungilla syömässä, tai jotain. Eskarilainen ehdotti, että mentäisiin Prismaan ostamaan hodareita ja sitten katsottaisiin telkkaria. OK. Autuuden huippu? Ehkä pitää olla iloinen siitä, että tämä on jotain ekstraa ja ihmeellistä, eikä sitä jokapäiväistä arkea.
Entä kolmasluokkalainen? Hän pääsi Prismaa pidemmälle. ”Mennään sinne Prisman vieressä olevaan Sporttidivariin katsomaan onko siellä pesisräpylöitä. Ja syödään sitten kotona jotain hyvää.”
Se Prisma tuntuu olevan suurin piirtein se napanuoran mitta. Kolmasluokkalaisella oli omaa rahaa, jolla hän tahtoi ostaa legomerkkisen kuukulkijan, 4.95e/kpl. Sanoin että mene vaan, vaikka koulun jälkeen. ”Yksinkö???? Enhän minä VOI!!!!” (Sama lapsi kyseli joku päivä että mistä ne kunnan virkailijat tietää kuka omistaa eri lapset. Ja kuka hänet omistaa?)
Viidesluokkalaisen napanuora alkaa olla jo ohut ja venyvä. He menivät parhaan kaverin kanssa perjantaina ekaa kertaa elämässä ilman aikuisia tivoliin. Eikä minua epäilyttänyt ollenkaan, etteikö heillä menisi hyvin ja etteivätkö he tulisi hyvällä mielellä ja turvallisesti kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti