Tässä vaiheessa alkoi tuntua että tämä on oikeasti koti ja olemme olleet täällä kauan ja Suomen leiriin ja mikä ettei muihinkin tuntee suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Jopa pikkutytöt osasivat hakea itselleen ruokaa jos niikseen tuli.
Olin mukana aamun raamatturyhmissä, ja sekin oli ihan kivaa. Meidän ryhmässämme oli kourallinen hiljaisia nuoria naisia, mutta jonkinlaista keskustelua saimme heräteltyä aiheista luottamus, rohkeus, toivo. Israelin lasten erämaavaellukseen, nurinaan ja veden puutteeseen saa konkreettisia oman elämän esimerkkejä, jos on aamulla vaellellut brittileiristä Latvian leiriin etsimään toimivaa suihkua tai vessaa jonka vielä voi vetää. Noin niin kuin karrikoiden.
Koska hollantilainen joki virtaa kammoittavan hengenvaarallisesti, eivät pienet tytöt päässeet leirillä uimaan. Eivätkä saaneet myöskään istua valvotusti rantavedessä pesemässä uimalelujaan, niin kuin ehdotimme (ja mikä olisi tytöille riittänyt vallan mainiosti). No, kilometrin päässä oli maauimala, ja suomalaiset järkkäsivät sinne kaikille halukkaille retken. Meiltä löytyi pari halukasta pikkutyttöä, ja kaikki muut päälle. Teini-ikäiset tytöt suunnittelivat viettävänsä puolitoista uintiajan tuntiaan lämpimässä suihkussa. Mutta kas! Tämähän on Keski-Eurooppaa, ja uimahallissa a) ei ole miesten ja naisten erillisiä pukutiloja ja b) ei ole samanlaisia pesutiloja kuin Suomessa. Suihkut olivat ulkona, niitä oli yhteensä neljä ja niistä kaksi oli lämpimiä! No, tytöt nurisivat ihan vähän ja ottivat sitten ilon irti siitä mitä oli saatavilla.
(Vesiongelmiin alettiin saada helpotusta, kun vessat ja suihkut alkoivat käyttää suoraan jokivettä. Tämä tarkoitti sitä, että vessojen käsienpesuvesiä ja suihkuvesiä ei saanut käyttää juomavetenä, mutta puhtaamman veden pisteet olivat sentään tähänkin asti toimineet riittävän hyvin. Meidän henkilökohtaiseen leiriin kannettiin päivittäin kymmenen litran tonkka vettä juomiseen ja hätätapauksena tehtäviin pikatiskeihin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti