Edellisen postauksen oheen on pakko kirjoittaa lyhkäinen pohdinta siitä, mitä nämä kesät ovat henkilökohtaisesti minulle antaneet. Syksyllä 2011 tehty valinta ruveta tekemään kesien ajaksi reissutyötä oli tavallaan aika hoopo. Jos nyt ajatellaan perhetilannetta - ja vaikka palkka auttoikin pitämään talouden pinnalla, ei sillä rikastuttu ole. Silti saamapuolella ollaan.
-Jotenkin tuntuu, että ollaan tosi hyvissä väleissä puolison kanssa edelleen. Ei siihen tämmöinen aikataulujen sumplaaminen, poikkeustilanteet ja velvoitteiden jako ole ainakaan huonontavasti vaikuttaneet.
-Olen myös saanut pari uutta, tärkeää ystävää, ja uskaltanut olla
avoin ja luottavainen heidän seurassaan; luottaa siihen että näilläkin
päivin voi kiintyä uusiin ihmisiin, ja että kiintymys voi olla
molemminpuolista.
-Olen saanut aikaa olla yksin. Aika mökillä, päivystyksessä ja auton ratissa on antanut aikaa vaan olla, tuulettaa päätä, nauttia omasta rauhasta ja antaa ajatusten tulla ja mennä. Samalla on ollut mahdollisuus katsoa millainen minä oikeasti olen, kun perheen aikataulu ei sido minua. Siinä on oppinut ikäviäkin puolia omista taipumuksistaan ja tottumuksistaan. Tosi hyödyllistä, tässä iässä, huomata vaikkapa se että liikkua pitäisi ja miettiä mitä ja milloin syö. Luultavasti hyvä investointi tulevia vuosikymmeniä ajatellen, tällainen tuumaustauko.
-Jossain välissä ehdin jo oppia innostumaan liikunnasta. Ehkä se onnistuu toisella kerralla helpommin ja nopeammin?
-Ja olen oppinut laittamaan aiempaa parempaa ruokaa, laajemmalla skaalalla, ja jopa vegaanista ruokaa! Tästä taidosta iloitsen.
-Kun on ollut sitä ajatteluaikaa, olen voinut märehtiä tätä länsimaisten nelikymppisten ikuisuuskysymystä, eli mitä oikeasti osaan ja haluan elämässä tehdä, ja mitä haluaisin vielä oppia tekemään. Tähän liittyen, olen pyöritellyt päässäni näitä ikuisia tutkijoille ja kirjoittajille ominaisia juttuja - onko ok tehdä esim. tutkimusta johon on tosi hankala saada rahoitusta tai kirjoittaa juttuja joita on vaikea saada julkaistuksi, eli kai se kysymys on että kelpaanko näin, ja onko hyväksyttävää tehdä keskinkertaista työtä tai huonosti muihin uppoavaa työtä, jos se tuntuu kuitenkin olevan se oma juttu, omaa ydinosaamista, ja kutsumus. Siis onko lupa tehdä työtä joka ainakin ajoittain tuntuu HYÖDYTTÖMÄLTÄ. Melko lailla sopuun olen päässyt tämän asian kanssa.
-Olen huomannut että oma identiteetti ei enää kokonaan koostu tutkimustyöstä, ja voisin olla tyytyväinen jos se työpaletti koostuisi yhä enemmän myös opetuksesta. Eikä sekään tunnu syövän itsetuntoa liikaa, jos välillä olisi työttömänä ja saisi aikaa kirjoittaa omaehtoisesti ja tehdä vapaaehtoisesti hommia. Eli palkkaorjuudesta vapautuminen tuntuu ainakin teorian tasolla mahdollisuudelta.
-Tähän liittyen, olen jaksanut ottaa aikaa ja löytänyt taidon olla mukana vauvaperhetoiminnoissa, ja ilon mikä siihen liittyy.
-Kaikkeen edelliseen liittyen, olen lukenut valtavasti synnytys/vanhemmuuskirjallisuutta, samaten kuin yhteiskunnallista pohdintaa ja jotenkin päässyt enemmän kartalle siitä mitä kaikesta tästä ajattelen ja voiko ajattelutavalleni antaa jotakin nimiä tai määreitä.
-Olen huomannut että ikää tulee lisää ja nuoruus on ohi; keski-ikä on tässä ja keski-iän jälkeen tulee vanhuus ja sitten tulee kuolema. Olen huomannut, että tämän asian hyväksyminen vaatii vielä paljon ajatustyötä.
Tämä lista on tosi pitkä, eivätkä kaikki asiat ole tietenkään tulleet pelkästään sen takia että olen ollut kesät pohjoisessa. Ikä ja muut luonnolliset prosessit olisivat varmaan vaikuttaneet samoihin suuntiin ilman reissutyötäkin. Mutta on siinä ollut osansa. Olen kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti