No melkein tuli liikutuksesta itku ensin viime viikon torstaina Killerin palloiluhallissa illalla kello puoli kymmenen ja sitten toisen kerran viime viikon perjantaina uimahallin kahviossa iltapäivällä kello puoli viisi.
15-vuotiaan tehtävänä on lähiviikkoina käydä eri seurojen eri joukkueiden harkoissa ja päättää miten ja missä ja kenen valmennuksessa jalkapalloa jatkaisi. Oltiin torstain myöhäisillassa osallistumassa naapurikunnan seuran harkkoihin, sillä palvottu "oma" valmentaja siirtyy todennäköisesti sinne. Paikalla oli yli 20 teinijätkää. Ja kun treenit oli ohi, sinne ne istuivat kaikki kylki kylkeen valmentajan ympärille. Suu auki suunnilleen istuivat ja olivat hiljaa ja vastaanottavia. Kuinka moni teini-ikäisten opettaja voi ylvästellä samanlaisella auktoriteetillä?
Nuorimmainen käy uimakoulussa vielä muutamana iltapäivänä. Minä siis joko lenkkeilen sen tunnin tai (todennäköisemmin) istun uimahallin kahvilassa lukemassa. Perjantaina jäin katsomaan lasi-ikkunoiden läpi hallin puolelle. Siellähän on nuorisoa joka ikinen iltapäivä ja ilta uimatreenaamassa. Ja välillä uinnin oheistreenaamassa. Kuntopiiriä, rappujen ravaamista, toistensa kantamista. Koko ajan näyttää olevan hyvä fiilis ja hyvä puheyhteys sekä nuorten välillä että nuorten ja heidän valmentajiensa välillä. Liikutuksen hetki tuli, kun valmennusryhmä sai tehtäväksi leikkiä peiliä. Valmentaja meni peiliksi. Ja nuoriso hiipi, loikki ja välillä jähmetti patsaaksi siinä lasiseinän takana. Kaikkien kasvoilla se keskittyminen, ilo ja hurmos, jonka leikki voi nostaa. Kun seura ja oma olo ja ympäristö tuntuu tutulta ja turvalliselta.
Siinä kaikessa on valtava arvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti