Perheen isä oli monta päivää reissussa, ja tuli kotiin vasta yksivuotiaan uniajan jälkeen. Kun yksivuotias iltayöstä heräili, rauhoitteli toki isänsäkin häntä sieltä oman sänkynsä pohjalta. Mutta kas, huuto yltyi vaan, eikä lapsi ollenkaan uskonut kun isä sanoi että ei ole mitään hätää. Kunnes. Isä nousi, otti syliin ja kysyi että onko sinulla ollut minua ikävä. Juu, tulin matkalta ja olen nyt kotona. Ole vaan vähän aikaa tässä sylissä ja nukutaan sitten taas. ”Ö”, sanoi yksivuotias, ja rauhoittui syliin. Ja meni kohta taas nukkumaan ja nukkui. Kas, lapsella oli emotionaalinen tarve! Ja sen tyydyttäminen teki koko perheen olosta paremman ja helpomman.
Puoliso on ihan naatti kaikista työreissuista. Ja vielä huomenna olisi lähdettävä hoitamaan yksi velvoite ja vähän juhlimaankin eteläiseen Suomeen. Onneksi sitten kalenterin seuraava viikonloppumeno on yli kuukauden päässä. En ihan uskalla edes ajatella, mutta todennäköisesti puolison sisko, lastemme ihana täti, tulee meille viikonlopuksi. Pääsisimme reissuun siis kolmisin, puoliso, yksivuotias ja minä. Sehän olisi ihan kuin loma.
PS.Täällä on pian muuten väitöstilaisuus. Siitä syntyy miellyttävä, lievän hermostunut mutta kuitenkin ylpeä kuhina, etenkin lähelle väitössalia, mutta voi sen aistia hiukan kauempaankin. Kahvitarjoilua järjestetään yhtäällä, uunituoreita väitöskirjoja tuodaan toisaalta. Paikalle alkaa ilmestyä siististi pukeutuneita ihmisiä. Ja pian jostain ilmestyy mustissaan, hikoilevana ja äärimmäisen peloissaan itse väittelijä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti