torstai 23. syyskuuta 2010

Rahat on loppu (ja Volvokin on myyty jo vuonna 2001)

Neljä apurahahakemusta on tosiaan tehty. Yksi hakemus on lähetetty Suomen Akatemialle, anoen josko saisin käyttää projektiin jäävät 9500 euroa ensi vuoden alun palkanmaksuun, sen sijaan että rahat menisivät hukkaan ja itse istuisin työttömänä. Yksi ihan oikea työhakemuskin on työn alla. Ja 114-sivuinen tutkimusrahoitustiedote on kahlattu läpi ja seuraavat onnelliset hakemuksensaajat on listattu. (Ajatelkaa että Neles Oy:n 30-vuotissäätiöltä voisi hakea Apurahoja, tunnustuspalkintoja ja muuta taloudellista tukea säätötekniikan kehityksen tukemiseen ja erityisesti putkistovirtauksen säätöön ja sulkuun liittyvien laitteiden ja teknologian tutkimus- ja kehitystoiminnan edistämiseen.”) Post doc –paikkoja ulkomailta ei ole vielä(kään) lähdetty hakemaan, ja kohta olenkin niihin liian vanha. Puoliso sanoi, että vuokrataan talo ja mennään vaan, mutta itseä ei oikein innosta.

(Tähän saakka hauskin apurahani oli matka-apuraha Sveitsiin, jonka sain järjestöltä nimeltä Sveitsin Ystävät Suomessa / Schweizerische Vereinigung der Freunde Finnlands. Rahaa haettiin saksankielisellä lomakkeella, ja myönnetyn rahan sai käteisellä eräässä Zürichin katukahvilassa. Kuinka luotettavaa?)

Osa laatimistani hakemuksista on ihan rahakkaita, mutta osan läpimeno tarkoittaisi kuukausittaisen palkan muuttumista niukaksi apurahaksi. Samaan saumaan tuli kaupungilta päätös lasten päivähoitomaksuista, ja JÄRKKY kun olivat kohonneet siitä, kun meillä on ollut viimeksi kaksi lasta kunnallisen hoidon piirissä. Maksamme siis noin 390 euroa kuukaudessa yhdestä kokopäiväpaikasta ja yhdestä puolipäiväpaikasta. Kun olemme korkeimpaan maksuluokkaan oikeutettuja (olipa rahoitukseni kuinka kehno tahansa). Ehkä jos saa sen niukan apurahan, voin jotenkin tehdä tutkimustyöt illalla ja yöllä ja hoitaa lapset kotona?

Ja sitten kun on vielä akuutti kulutustarvekin. Ai kun saisi uuden takin! Onhan noita takkeja, mutta tuo syksytakki on ostettu opiskeluvuosina ja hihansuista ihan rispaantunut. Toinen on oikeasti puolison. Ja sadetakki on peritty jostain kaukaa. Talvitakeista yksi on puolison siskon hylkäämä. Toinen työtakki, vuodelta 1997, ja ihan kamalan näköinen. Kolmas on aika uusi (neljä vuotta vanha), mutta tekonahkaa ja lyhyt. Mutta kun kaikki raha tuntuu olevan kiinni isoissa hankkeissa (talo, auto, lapset) ja pikkurahalla ostetaan ruokaa ja sukkia ja särkylääkkeitä. Pölynimuri sen sijaan teipataan kasaan sitä mukaan kun siitä putoaa osia, mattoja käännetään haalistumisen mukaan, ja takkeja katsotaan näyteikkunassa vähän niin kuin museon vitriiniin laitettua tavaraa. Huoh.

Samalla kun olen ollut huolestunut tämänhetkisestä ja tulevasta rahatilanteesta, olen ihastellut sitä, kun sain kutsun pääkirjoittajaksi yhteen Baltian alueen ilmastonmuutosta käsittelevään kirjaan – tai siis en kirjaan, vaan kirjan luvun alaluvun alalukuun. Mutta ainakin voin tituleerata itseäni pari vuotta pääkirjoittajaksi. Päivää, olen työtön kotiäiti, mutta kuitenkin tieteellisen kokoomateoksen pääkirjoittaja (noista hommistahan ei makseta palkkioita ja kirjoittajien tapaamisiinkin mennään omalla tai projektin rahalla).

PS. Tämän pitkällisen (ja aivan turhan, kun ajattelee niitä joilla on oikeasti puutetta rahasta, tai jopa ruoasta) rahajorinan loppuun sopii kaikkien tyylitajuttomien keskiluokkaisten lempilapsi, bonuskortit! Olen ollut jotenkin sokea sille, että niitä käyttämällähän kertyy jonnekin oikeaa rahaa. Joku päivä sitten kävin sitä nostamassa, ihan semmoisia sileitä seteleitä. Ghanaprojektin saldo hypähti komeasti!

Ei kommentteja: