Puoliso halusi juosta toisen kerran Helsinki City Marathonin, kun viimeksikin oli niin kivaa (sarkasmia) (no ei, oli meillä kaiken kaikkiaan ihan kiva perhereissu viime vuoden elokuussa). Tällä kertaa hän värväsi myös 16-vuotiaan urheilijan juoksemaan 17km eli Helsinki Street Runin. Ja kun 8-vuotias kuuli että siellä on myös kilometrin minimarathon, hän halusi mukaan ehdottomasti. Minä liityin huoltojoukkoihin. Kaksi jäljelle jäänyttä lasta onneksi tyytyivät jäämään kotiin (eli keikka onnistui yhden yön yli reissuna, ja yhdellä hotellihuoneella).
Reissu oli kiva. Menimme perjantai-iltana, ja pääkaupungissa oli kesä. Jätimme auton taas Kumpulaan yliopistolle, ja ajoimme keskustaan ratikalla. Lauantaina oltiin sitten jalkapatikassa eri suunnilla, ja mentiin auton luo illalla taksilla. Toimiva kombo.
Juoksukombokin oli toimiva. Nuorimmainen juoksi ihan intona kilometrin, jopa melko nopeasti, "pääjoukossa". Sitten saatiin banaania ja pääsy uimastadionille. Ja taas tuli ikävä Helsinkiin (jo toisen kerran puolen vuoden aikana, huolestuttavaa!). Puoliso laitettiin matkaan pitkän lounas- ja jätskitauon jälkeen, ja hiukan jännittynyt mutta tomera teini pian sen jälkeen. Nuorimmaisen kanssa vaeltelimme Töölönlahden puistoissa (ja syötiin lisää jäätelöä), ja niinhän siinä kävi että myöhästyimme 16-vuotiaan maaliintulosta! Hän juoksi hirmu hyvin, ja tuli maaliin hyvävoimaisena. Ihan mahtavaa.
Puolisolla sujui kankeasti ja hitaasti, mutta sään äkillinen muutos seitsemän aikaan saikin sitten liikettä kinttuihin. Helsinkiin oli ennustettu rankkoja ukkoskuuroja, ja kyllähän se rintama näytti mereltä kaupungin ylle vyöryvän. Olimme juuri lähdössä maaliintulostadionilta hetkeksi, käymään syömässä "ennen kuin alkaa sataa". Astuttiin katoksen alta ja katsoin tummenevalle taivaalle. Sieltä oli tulossa silminnähden sadeverho, ja sanoin että hei mennäänpä takaisin katoksen alle. Ja sitten vesi iski maahan, ja ukkospilven edellä kulkeva syöksyvirtaus iski joka suuntaan, ja oli salamaa, ja jyrinää. Voimakkain myrsky jonka muistan kohdalleni osuneen! Katoksen allakin tuli vettä joka suunnasta, stadionilla kaatuivat hetkessä kaikki aidat ja maali, ja muut irtosälät lensi tuulen mukana ja ihmiset kiljuivat. Nuorimmainen pelästyi hirveästi. Menimme naistenvessaan odottamaan että pahin menisi ohi (ja siellä nuorimmaista huoletti kaikki ulos jääneet).
Onneksi myräkkä laantui melko pian. Huvittavaa oli, miten pian juontajat saivat taas puheensa kulkemaan, pyysivät olemaan rauhallisia, varomaan lentävää kamaa, ja selostivat juoksijoiden maaliintuloa (!) pian kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja maratoonarit sen kun juoksivat, ja maaliin tulivat. Aikamoinen kokemus kaikille.
Puoliso oli ollut just Lauttasaaressa kun vettä, salamaa ja muuta alkoi tulla. Siltojen ylitys oli hiukan pelottanut, ja juoksijat olivat tarkistaneet oliko yhden auton sisällä ketään (kun puu oli kaatunut auton päälle). Hetken oli kuulemma pitänyt sadetta bussipysäkillä. Mutta keskimäärin, sää oli saanut vaan juoksemaan kovempaa!
Meiltä jäi iltaruoka syömättä, ja muutenkin olo oli kaikilla aika väsynyt ja stressaantunut kun tapasimme stadionin ulkopuolella ja lähdimme hakemaan kamoja hotellilta ja tilaamaan taksia. Ja ajamaan kotiin. Mutta onneksi nuorimmainenkin on jo niin iso, ettei suurta draamaa nähty. Ja keskittymällä ja sisulla päästiin ihan hyvällä mielellä ja hengissä kotiin (vaikka moottoritien rampeille oli hankala päästä kun osa teistä oli suljettu kaatuneiden puiden takia) (ja minun piti ajaa).
Ikimuistoinen HCM ja HSR siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti