Onko siitä nyt kaksi vai kolme vuotta, kun nyt 16-vuotiaan futistreeneihin ilmestyi valmentajaksi palavasilmäinen nuori mies, joka huonolla suomen kielellä ilmoitti että jos kaveria kiusaa harkoissa, se on sitten heti sata punnerrusta.
Pojathan söivät välittömästi uuden valmentajan kädestä, senhän arvaa. Ja se futisvuosi olikin kerrassaan hieno. Jalkapallon ja urheiluharrastuksenkin suhteen, mutta etenkin joukkueen hengen, murrosikäisten poikien kasvun ja hyvän esikuvan seuraamisen suhteen. Viime syksynä futisseuralla ei jostakin syystä ollut varaa pitää ko. valmentajaa leivissään, ja hän joutui etsimään uuden seuran jossa työskennellä (veikkaan jonkinlaista riitautumista). Lopputulema? Noin kaksi kolmasosaa joukkueen pojista siirtyi myös toiseen seuraan, eikä suinkaan lähtenyt kilvoittelemaan eri tasoisista B-junioripaikoista tässä entisessä seurassa.
Sehän meni hyvin.
Oma poika sinnitteli pari kuukautta ennen kuin antoi periksi ja lähti myös tuttuun joukkoon, olkoonkin että uusi seura ei kerta kaikkiaan ollut sen tasoinen johon valmentaja tai pojat olisivat olleet tyytyväisiä. Ja toiminta oli pääosin naapurikunnassa.
Eilen oli ollut tämän syksyn joukkuepalaveri, ja puheenaoleva valmentaja apuvalmentajineen oli esittänyt vaihtoehtoja. Vahvimmaksi näytti nousseen sellainen, jossa valmentaja lähtee rakentamaan ihan uutta futisjoukkuetta taas uuteen, tällä hetkellä vain futsalia pelaavaan seuraan.
Ilman kristallipalloakin voisin sanoa, että jos ja kun näin käy, valmentajan perässä siirtyy taas kokonainen laahus poikia. Pojilla ei ole seurauskollisuutta - mutta on halu pelata, ja koiramainen uskollisuus omalle valmentajalle. En osaa pitää sitä pahana, vaikka hiukan nolottaakin perheemme vuoden kestänyt asiakkuus tämän yhden seuran riveissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti