9-vuotias on salavihkaa alkanut kisata juoksemisessa. Kävihän hän yleisurheilukerhossa jo pienenä, ja on aina ollut innokas kilpajuoksija perhepiirissä. Ja pari kertaa on tullut käytyä isän maraton -keikoilla juoksemassa "minimaraton". Mutta nyt kesän urheilukerhon jälkeen tuli mieleen että mitä jos kävisit seurakisoissa. Olisi 9-vuotiaiden aitajuoksu. No mikä jottei!
Lapsi kävi, juoksi 40m aidat ihan mallikkaasti, ja pääsi maaliin myös 600m matkalla. Analysoi tarkasti, miten kumma että vaikka meni ihan hyvin, ei ole tyytyväinen.
Seuraavalla viikolla oli toiset seurakisat, ja siellä tuli 40m sileällä erävoitto. Ja kotiin tuli murjottava tyttö. "Toisessa erässä ne sai lähteä telineistä. Jos minäkin olisin saanut, olisin juossut paljon paremmin!"
Kauden päätteeksi oli vielä piirimestaruusviestit kotikaupungissa. Kysyttiin varovasti, että mitenkäs tämmöinen urheilukerholainen joka ei ole valmennusryhmässä, mahtuuko 9-vuotiaiden viestijoukkueeseen. No mahtui. Ei tosin siihen innokkaasti toivottuun 50m pikaviestiin, vaan 400m pitkään. Kyllä oli jännää olla katsomossa, kun oma lapsi kisasi tuollaisessa missä oli jotain panostakin. Myös lapsi jännäsi hirveästi, että mokaako tai kaatuuko ja jaksaako. No ei mokannut, ei kaatunut, ja jaksoi. Kultaa tuli, ja palkintokorokkeelle päästiin toisten tyttöjen kanssa hihkumaan. Nyt kuulemma tuntui hyvältä. Haluaa voittaa toistekin.
Puoliso tunnistaa kuulemma miltä tuollainen voiton- ja kehittymisentahto tuntuu. Itse en osaa samaistua. Mutta olen samaa mieltä kuin puoliso siitä, että ei tuollainen kilpailuhenkisyys minnekään ihmisestä häviä, jos se on häneen syntymässä istutettu. Vanhempana voi auttaa siinä, että lapsi löytää paikan ja seuraa jossa asennetta ymmärretään ja terveesti tuetaan.
Lapsi jatkaa syyskuussa yleisurheilun parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti