Kun lukemalla luin synnytys- ja vauvavuosi -aiheista kirjallisuutta, alkoi kyllä jyvät erottua akanoista. Olen koettanut noille "Luetut" -alasivuille mainita jotakin kaikista luetuista opuksista, mutta tuntui että olisi hyvä kirjoittaa joistakin laajemminkin. Tämä kirjoitus on siis yhdestä joka mielestäni menee kategoriaan "akana". Kyseessä on siis tuore kirja "Kun synnytys pelottaa" (Rouhe, Saisto, Toivanen, Tokola). Etukäteisoletus oli että tässäpä hyödyllinen kirja, vieläpä tuore ja suomen kielellä. No joo. Hämmästyttävän
negatiivisesti suhtauduin kirjaan kun sain sen luetuksi asti.
Mielestäni siinä kirjoitetaan
synnyttäjälle hyvin ulkokohtaisesti ja kylmästi, ja asenne on tosi vahvasti
potilas-hoitohenkilöstö -asenne. Synnytys kuvataan voimakkaasti hoidetun sairaalasynnytyksen kannalta.
Puhutaan "supistusten hoidosta" ja kun synnyttäjä soittaa sairaalaan
pyydetään "kuvailemaan oireita". Synnytyksen kulusta ei kerrota paljonkaan, esimerkiksi
synnytyksen aikana erittyvistä hormoneista ei puhuta, etenkään
endorfiinituotannosta. Sanotaan vaan epämääräisesti että synnytyksen
edistyessä synnyttäjä turtuu (!?) kipuun. Myös keisarinleikkauksen riskeillä ja ongelmilla oikein
mässäillään kirjassa. Jos olisin synnytyspelkoinen ja tahtoisin sen
leikkauksen, pelkäisin kirjan jälkeen sekä synnytystä että leikkausta!
En myöskään pitänyt siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus oli riisuttu melkein pelkäksi psykologiaksi. Kun ilmeisesti henkilökohtaisella aivokemialla on aika paljon sanansijaa siitä puhkeaako masennus vai ei tietyissä oloissa. Tai siis miten aivokemia reagoi hormonaalisiin muutoksiin. Totta kai ympäristöllä ja omilla varhaisilla kokemuksilla on osansa.
Oli kirjassa hyvääkin. Siinä
puhuttiin jotenkin niin että (samoin kuin ruumiin sidokset ja kudokset)
raskauden aikana MIELEN RAKENTEET MUUTTUVAT JOUSTAVAMMIKSI, niin että
tulevan äidin on ylipäätään mahdollista muuttaa minäkuvaansa ja
käsitystään kaikesta muustakin ja on mahdollista valmistautua siihen
vauvan tulkitsemiseen ja tietynlaiseen ajatuksenlukuun. Se oli hienosti
ilmaistu enkä ollut sitä ennen ajatellut. Samoin tekstissä rohkaistiin pohtimaan omaa kiintymyssuhdemalliaan (mikä varmaan aika
monella on epämiellyttävä kokemus, ei vähiten sitä varten miten sitä
ehkä huonoa mallia huomaa toteuttavansa omassa kasvatustyössään). Ja yhdessä luvussa joku kirjoittaja puhui paljon
synnytyksen kulun yksilöllisyydestä ja synnytyskokemuksen
yksilöllisyydestä. Ja sanoi ettei ole ennakko-oletuksia siitä mitä
synnytyksessä pitäisi tehdä tai miten olla - synnytyshuone on niitä
ainoita paikkoja nyky-yhteiskunnassa jossa saa olla oma itsensä. (Tämä
taas oli ihan ristiriidassa toisen kirjoittajan synnytys -kuvauksen
kanssa...) Ehkä kirjan isoin ongelma olikin se että kirjoittajia oli monia ja jonkun heistä tyyli ei vaan sopinut minulle.
En suosittele synnytyspelkoiselle! Mieluummin Malla Rautapartaa joka sentään kirjoittaa äidille lämminhenkisesti, ja haluaa vahvistaa äidin omia voimavaroja ja käsitystä siitä että synnytys voi olla hyvä kokemus eikä mitään mistä tarvitsee "selvitä". Tai Janet Blaskaksen klassikko "Aktiivisynnytys". Tai jos englanninkieli ei ole este, niin Ina May Gaskinin iki-ihana Ina May's Guide to Childbirth.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti