Kerjäläisistä

Kun näen kerjäläisen, joka pyytää minulta rahaa, omatuntoni reagoi välittömästi ja kehottaa minua antamaan. Ei välttämättä paljoa, mutta muutaman kymmenen senttiä ainakin. Omatuntoni ei näe minun ja tuon henkilön välillä mitään eroa, ja muistuttaa, että minustakin olisi mukava saada jotakin tuossa tilanteessa.

(En laske mukaan katusoittajia ja muita vastaavia vapaita taiteilijoita, jotka tavallaan myyvät jotakin. Heillä on antaa jotakin rahan vastineeksi. Kerjäläisellä ei ole muuta annettavaa kuin tieto pohjattomasta tarpeesta. Ja huono omatunto.)

Opitut tavat ja ehkä jokin synnynnäinen luonteenpiirre kuitenkin tekee olon tilanteessa kiusaantuneeksi. Useimmiten teen niin kuin kulttuurissamme oikein on – kävelen ohi, en kiinnitä huomiota, minulle kerjäläistä ja hänen tarpeitaan ei ole. Samalla tietoinen mieli alkaa kerrata, että oikeasti köyhyyttä, asunnottomuutta ja kerjäläisongelmaa ei olisi, jos ihmiset vaan ottaisivat itseään niskasta kiinni, tekisivät töitä ja pysyisivät erossa viinasta, huumeista ja muista paheista. Ja ettei kerjääjille tule antaa rahaa, kun raha menee kuitenkin järjestyneen toiminnan johtomiehille, ja ettei pyörätuolissa istuja ole oikeasti sairas, ja että pummaaja kerää kolikoita vain siihen saakka kunnes saa kasaan tuopin hinnan, tai tarvittaessa rahaa johokin vahvempaa.

Entä sitten? Mikä minä olen arvottamaan toisen ihmisen tarpeita? Varmaan kautta aikojen osa kerjäläisistä on ollut valerampoja tai kuljettanut mukanaan pikkulapsia myötätuntoa keräämään. Tekevätkö nämä väärät teot ihmisten tarpeista vähemmän tärkeitä? Kadehdinko niin paljon tuota elämäntapaa, että sen vuoksi halveksin niitä jotka siihen turvautuvat?

Ne harvat kerrat, kun oikeasti olen muutaman lantin kerjäläiselle antanut (sille pummille, joka ”oli menossa Kontulaan”; sille sedälle Lontoossa, joka toivotti Jumalan siunausta; sille mustalle miehelle, joka armollisesti otti vastaan kourallisen täysin hyödyttömiä yhden sentin kolikoita Jenkeissä), olen vaistomaisesti tiennyt tehneeni oikein. Vaikken ole itse niistä lanteista köyhtynyt, eikä vastaanottaja todennäköisesti ole niistä mitään hyötynyt. Kumma juttu.

Tämän yhteiskunnallisen paatoksen myötä hyvää uutta vuotta - siirrymme tosiaan muutaman sata kilometriä pohjoiseen, ennen kuin ensi viikolla alkaa ihan oikeasti ihan oikea arki.

Kirjalahja kummilapselle

Kun seuraavan kerran tarvitsee ostaa kirja kummilapselle tai siskontytölle, ei tarvitse miettiä kauaa. Me kaikki synnymme vapaina on ihmisoikeuksien julistuksen teksti lapsille sovitettuna ja kuvitettuna. Kunpa tämän kirjan sisältö opetettaisiin kaikille lapsille kaikkialla!

Joulu meni mukavasti - ei ehkä kauhean rauhallisesti, mutta sitä emme odottaneetkaan. Kaikki oleelliset osat kuitenkin osuivat kohdalleen: ruoka, seura, kuusi, sauna ja mitä niitä nyt on. Ja autorata, jolla on ajettu ahkerasti. Illalla ajamme mummun luo uudenvuodenviikkoa viettämään. Edessä sukulaisvierailuja ja nukahtamisongelmia (kuuluvat aina pitkän ja laiskan loman jälkimmäiseen viikkoon).

Kotimaan kamaralta

Ihanaa oli päästä kotiin. Matka kesti liian monta tuntia, nuo pitkät lennot ovat aina kamalia eikä raskaus auta asiaa. Onneksi pisimmmällä pätkällä istui vieressä melkein-tuttu melkein-kollega samasta kokouksesta, niin ei ainakaan tarvinnut jännittää. Kaikki lentolukemiset olivat loppu, olin ostanut Grishamin uusimman, The Appeal, ja ei sitä kyllä muualla kuin koneessa olisi jaksanut lukeakaan. Vaihtoaika Helsinki-Vantaalla ei riittänyt Jyväskylän koneeseen ehtimiseen, mutta ensiärtymyksen jälkeen ehdin kentältä lähteneeseen linja-autoon. Linja-automatkailu on samalla aikamatka 80-luvulle. Lentokoneen jälkeen bussinpenkki oli niin mukava, että nukuin sikeästi koko kolmen tunnin matkan. Kotona oli jouluisaa ja meluisaa ja jaksoin sinnitellä kahdeksaan saakka ennen kuin menin nukkumaan... Nyt onkin jo melko hyvä olo. Jouluaattoon mennessä ehkä pää on samalla aikavyöhykkeellä kuin muukin ruumis.

Joulurauhaa, jos kone pysyy kiinni lähipäivät.

Otteita matkapäiväkirjasta (3)

Päivä 6

Eilen iltapäivällä jaksoin onneksi kuunnella ”Rapid Arctic climate change” –otsikon alla muutaman lähinnä meritieteellisen luennon. Tänään aamulla oli budjetoitu tsekkiläisen kollegan kanssa aikaa siihen, että mentiin katsomaan (etäältä) Golden Gate –siltaa ja muutenkin pyörimään satama-alueella. Oli ihan idyllistä, vanhat ratikat etenkin.

Hiukan haikeissa lähtötunnelmissa vielä kokouspaikalle, kuuntelemaan kasvillisuuden ja eläinten käytösmuutoksista ympäristön muuttuessa. Nyt nousee lievä hermostus aikaisesta aamuherätyksestä, pitkästä lentomatkasta ja kahdesta koneenvaihdosta.

Kaiken kaikkiaan olen reissuun tyytyväinen. Hotellin uima-altaaseen en tarjennut kertaakaan, ja ymmärsin vasta eilen, että kokouksessa olisi pitänyt keskittyä enemmän postereihin kuin puhesessioihin. Mutta jos tänne selviää jonakin vuonna uudelleen, voi varmaan korvata nämä puutteet.

Otteita matkapäiväkirjasta (2)

Päivä 3

Tänäänkin tulin paikalle vasta iltapäiväksi. Seurannan alla ilmastonmuutosasioita. Lähinnä poliittishenkistä spekulaatiota siitä, mihin kasvihuonekaasupitoisuudet asettuvat, jos vähennyksiä tehdään tietyllä aikataululla. Samoin laskentaa siitä, miten paljon vähennykset maksavat, jos nämä ja nämä vaihtoehdot ovat käytettävissä. Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi hiilivoimaloiden päästöistä on yksi tärkeä työkalu joka kuulemma kannattaa pitää työkalupakissa, samoin uusiutuvat energiamuodot. Ydinvoiman vaikutus päästövähennysten hintaan näytti hämmästyttävän vähäiseltä. Sama juttu bioenergiassa. Jälkimmäinen nousee tosin tärkeään osaan, jos pyritään erittäin rajuihin leikkauksiin päästöissä.

Alkuillasta oli lumi-, jää- ja jäätikköihmisten yleisöluento, jonka piti kunnianarvoisa täti Mary Albert. On virkistävää ja rohkaisevaa nähdä itsevarmoja ja asiansa tuntevia naisia kertomassa elämäntyöstään tuolla tasolla.

Päivä 4

Koko päivä samassa huoneessa. Vuoristojen lumipeitettä, mittausmenetelmiä, mallinnusta ja havainnointia. Vähät tutut kollegat tuli tavattua. Päivää väritti jännitys omasta esityksestä, joka meni sitten klo 16 – 16.15. Sen jälkeen oli paljon parempi olo. Sessio oli pieni, kuulijoita muutama kymmenen. Tauolla pääsi puhumaan omien idolien kanssa. Esillä olo, vaikka onkin pelottavaa, liittää tiukemmin kollegojen piiriin, ja raadollisesti ajatellen tuo omalle tutkimusryhmälle ja työlle elintärkeää näkyvyyttä ja suhteita. ”En kaivanut Sierra Nevadassa ollessani paljon lumikuoppia, olin lomalla,” toteaa pitkän uran tehnyt kollega puheessaan.

Päivä 5

Moni muu minun lisäkseni ottaa taas osittaisen vapaapäivän shoppaillakseen tai katsellakseen kaupunkia. Ajoin lähijunalla (Metrolla? Ratikalla? Sellaisella raiteilla menevällä kuitenkin) kaupungin länsilaidalle, ja hämmästyksekseni siinä oli vain viimeinen katu, iso dyyni ja sen takana Tyyni valtameri. Se kohisi ja jymisi ja oli aivan valtavan valtavan suuri. Ehdottomasti paras ja vaikuttavin kokemus tällä viikolla.



Kotipuolessa oli kuulemma ollut tänään koulun joulujuhla, jossa lapsukaiset olivat suoriutuneet omista osistaan kunnialla. Vanhimmainen oli ollut selkeästi artikuloiva Herran enkeli. Olen ylpeä perheestäni ja minulla on koko porukkaa ikävä.

Otteita matkapäiväkirjasta (1)

(Huomasin yllätyksekseni, että kannettavalla pääsee kuin pääseekin nettiin kokouspaikalta. Olin naputellut matkapäiväkirjaa huvikseni joskus toiste julkaistavaksi, mutta nythän voin laittaa sitä tulemaan hiukan pienempinä paloina ja lyhyemmällä viiveellä!)

Päivä 0

Matka oli raskas näinkin pienellä mahalla, niinhän se on aina. Tavallaan hyvä matkustaa järkyttävän pitkän päivän ajan (joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu) ja mennä sitten oikeaan aikaan nukkumaan. Kaikki meni reissulla hyvin – jatkolentoihin ehti, matkalaukku seurasi mukana eivätkä USA:n maahanmuuttoviranomaiset olleet liian hankalia. Koneessa oli kaksi muutakin samaan kokoukseen menossa ollutta suomalaista, eli jaoimme perillä taksin. Uskomaton tunne päästä hyvään sänkyyn nukkumaan.

Päivä 1

Toipumispäivä. Hortoilin kaupungilla paikoissa kuten Rasputinin levykauppa, Bloomingdales, Macy’s ja Starbucksin kahvila. Tämä on ainoita hetkiä kun voin shoppailla, eli muutama (toivottavasti harkittu) juttu tarttui mukaan. Evääksi oli ostettava etikkasipsejä (ovat tarpeeksi vahvoja, kun pelkkä tuoksun sisäänhengittäminen korventaa nielua). Iltaa kohden alkoi jo olla hereillä. Illalla oli käytävä kokouspaikalla hakemassa kaulaan ripustettava lappunen jossa on nimi ja mistä tulee, ja murtamassa jäätä muiden kokoustajien kanssa (”ice breaker –party”). Juhlat loppuivat jo klo 18, mutta onneksi kaikki suomalaiset olivat taas päätyneet samaan nurkkaan (joista yksi tosin tsekki ja toinen sveitsiläinen). Menimme Chinatowniin syömään. Suomesta ei saa sellaista seesamikanaa. Ennen nukahtamista täytyi vielä kahlata läpi oma keskiviikkoinen esityksensä.

Päivä 2

Täällä nukkuminen on hieman kuin työntekoa, jotenkin aktiivista tekemistä. On ihanaa nukkua väsyneenä hyvässä sängyssä, pitkään, yksin, ja aikaerosta johtuvien heräilyjen jälkeen sinnikkäästi vaan nukahtaa uudelleen.

Tästäkin taisi tulla osittain toipumispäivä. Yhtäkkiä ei jaksa ottaa vastaan uutta tietoa aamusta iltaan. Välillä on pakko käydä ottamassa päiväunetkin (ja kerrata taas kerran oma esitelmänsä). Yleissivistyksen vuoksi seurasin Mars-luotaimen havainnoista kertovan luennon samoin kuin illan yleisöluennon tieteellisen tiedon leviämisen historiasta (egyptiläiset, kreikkalaiset, arabit, yliopistolaitos, tiedeakatemiat, Google Earth).

Tämä on siis yksi niistä mammuttikokouksista, joissa on suunnilleen kaikki luonnontieteen alat edustettuina. Yhtäaikaisia sessioita on kymmeniä, lähtien avaruusfysiikasta päätyen enemmän biologiseen puoleen. Kokouksessa on yli 10 000 osanottajaa, ja sen luonteesta johtuen tuttuja on hyvin vähän. On hämmentävää ja ekana varsinaisena kokouspäivänä päänsärkyä aiheuttavaakin vaeltaa yhtenä naamana tuhansista täällä enemmän tai vähemmän saman alan ihmisten kanssa. Näihin tuntee tiettyä yhteenkuuluvaisuutta.

Myytävänä hyvä omatunto

Hiukankin ilmastotietoisen ihmisen on vaikea lentää hyvällä omatunnolla, sehän on selvä. Mutta kas kun lennän silti. Suostuisikohan työnantaja myös kompensoimaan lennoista syntyneet kasvihuonekaasupäästöt? Kompensaatioista ollaan monta mieltä ilmastoleirin sisälläkin. Ostetaanko tässä hyvää omatuntoa, jottei tarvitse muuttaa tottumuksiaan? Mihin rahat menevät? Mikäli varoilla istutetaan metsää, entä jos se palaa tai hakataan ennen aikojaan?

Parin suomalaisen ympäristöjärjestön mukaan suositeltavia kompensoijia ovat ainakin netissäkin toimivat saksalainen Atmosfair ja brittiläinen Carbonneutral.

Leikin hiukkasen laskureilla, ja kovin yhteneväisiä tuloksia ne eivät kyllä antaneet. Itse Finnair kertoo edestakaisen lennon Helsinki-New York-Helsinki kattavan 13 252 km, ja tuottavan 964 kg hiilidioksidipäästöjä per henkilö. Carbonneutral puolestaan laskee matkan pituudeksi 14 422 km, ja hiilidioksidipäästöiksi 1600 kg.

Atmosfair puolestaan laskee ”ilmastovaikutukseksi” peräti 4380 kg hiilidioksidia – sivuilla kyllä mainitaan myös muiden kuin suoranaisten hiilidioksidipäästöjen huomioiminen. Atmosfair kertoo myös, että tämä määrä on yli tuplaten tavallisen autonkäytön vuosipäästöt – tai yli neljän intialaisen vuosittainen ”hiilidioksidibudjetti”.

Atmosfairilta saisi puhtaan omatunnon 102 eurolla. Carbonneutralilla pääsisi halvemmalla. 22,40 punnalla pääsisi avustamaan uuden ilmastoystävällisen teknologian käyttöönottoa Turkissa (tuuliturbiineja) tai 13,60 punnalla tukemaan eri maiden yhteisöjä energiantuotanto-ongelmissa (mm. Kiinan pienimuotoinen vesivoima ja jätteiden hyötykäyttö voimaloissa).

Atmosfairin lahjoitukset ohjataan myös eri maiden pienehköihin projekteihin. Esim. intialaisen temppelin ylläpitäjän kanssa sovitaan, että hän saa keittiöön dieselkäyttöisten keittimien tilalle aurinkokennokäyttöiset, ja rahoituksen tähän. Laitteiston käyttöiän mukaan lasketaan ”säästyneet” hiilidioksidipäästöt. Laitteiston hinta ja kertyneet päästösäästöt määräävät hiilidioksiditonnin hinnan tässä systeemissä. Väittävät vielä ulkopuolisen arvioijan tarkistavan, että kaikki pelaa niin kuin sovittiin. Tarjoaisinko Atmosfairin laskua osaksi matkalaskuani?

Näiden pohdintojen keskellä ärsyttävät suunnattomasti mm. nämä uutiset. Hohhoijakkaa.

Mutta ei vaivuta synkkyyteen, toivotan itselleni hyvää matkaa ja hyvää vointia, antoisaa kokousta, toimivaa englanninkieltä keskiviikoksi, hyvää hotellia ja rauhallisia yöunia. Palaan tänne kunhan palaan kotimaahan.

Ilmoitusluontoinen asia

Minua jännittää kirjoittaa tätä viestiä tänne. Kai se on kuitenkin tehtävä. Mielellään ennen reissuun lähtöä, jos vaikka lentokone tipahtaa.

Kesä ja syksy ovat olleet vaiherikkaita jopa meidän perheemme mittapuussa. Muutto, ja kaikki siihen liittyvä sopeutuminen ja järjestely, ja isäni sairastelu ja kuolema noin niin kuin suurimpina tekijöinä. Jo viime talvesta lähtien olemme kuitenkin puolison kanssa ajatelleet, että jos sitä neljättä lasta tähän porukkaan kaipaamme, sen aika olisi melko pian muuttoruljanssin jälkeen. Ja niinhän se olikin! Kaiken muun, ikävämmän, takia uutisen kertominen (edes lapsille) ja asian pohtiminen ja siitä iloitseminen on lykkääntynyt pitkään. Lykkääntymisen hyvä puoli on se, ettei kukaan joutunut kuuntelemaan laajoja valituksia sopivista ja sopimattomista ruokalajeista taikka aamusta iltaan (tai aamusta aamuun) jatkuvasta uupumuksesta. Olen jo herännyt henkiin. Tulokas on yli 10 cm mittainen, vilkkaasti liikehtivä, tiuhan sydämensykkeen omaava otus, jonka liikkeitä en vielä kunnolla tunne. Sen sijaan näen profiilissani vääjäämättömän muutoksen ja aineenvaihduntahan sen on tuntenut jo kolmisen kuukautta.

Olemme aina ajatelleet, että meitä on loppujen lopuksi kuusi kappaletta. Ruokapöydässä välillä pysähdytään laskemaan olemmeko kaikki paikalla. Tavarat vauvalle ja pikkulapselle on hankittu jo vuosia sitten, ja kokemusta on karttunut. Vauva vauvalta ensimmäiset kuukaudet ovat olleet helpompia ja mukavampia. Muistaahan sitä öiset vaipanvaihdot ja kaamean aikaiset aamuherätykset. Mutta muistaa myös miten vauva ähisee kun se imee maitoa, ja miten se nukkuu mahan päällä. Näille kokemuksille ei ole vielä sanonut hyvästejä – ei ole tehnyt entisen naapurin sanoin ”surutyötä siitä, ettei enää ole hedelmällisessä iässä oleva nainen”. Kompensoikoot ne rahanmenetystä ja muita vaivoja.

Vetoan perintötekijöihin. Mummu oli vauvahullu kuuteen lapseen saakka – ”Ainahan sitä yhden voisi vielä…”. Vanhoilla päivillä dementoituneena hänelle tuli joka kerran yllätyksenä se, että serkuksista vanhin odotti lasta. Oman muistinsa mukaan kyseinen serkku ei edes vielä ollut naimisissa, liekö edes seurustellut vakavissaan. Mummun kasvoilla kävi hämmentynyt ilme, joka kuitenkin lientyi ilahdukseen ajatuksesta uudesta vauvasta: ”Älä hättäile, aina saat kottiin tulla, kyllä me hoietaan!”

Nyt, tunnustettuani, matkavalmisteluihin! Matkakin on oikeastaan raskauden ansiota – muussa tapauksessa olisin jättänyt tämän kokouksen väliin ja osallistunut siihen, joka on huhtikuussa Intiassa (kaikkea ei vissiinkään voi saada…)!

PS. Niin älkää pelätkö, lupasin ettei tästä tule rintamamiestaloblogia, ja niin kuin huomaatte, olen pitänyt sanani aika hyvin. Tästä ei myöskään ole tulossa vauvanodotus- tai vauvablogia – toki uudistuva elämäntilanne tulee olemaan mukana omalla painoarvollaan.

PPS. Ja Jacobsin Raamatullinen vuosi on hankittu ja odottaa repussa sitä, kun lentokone nousee Helsinki-Vantaalta.

Kirjoja eiliseltä, tältä päivältä ja huomiselle

Tänään teen kolmen kirjan listan. Ensinnä kirja, jonka luin joku aika sitten mutta jota olen ajatellut näinä päivinä. Toisena kirja, joka on juuri nyt luvun alla. Kolmantena kirja, jonka suunnittelen lukevani, heti kun saan sen käsiini.

1. Connie Willis, Tuomiopäivän kirja

Puhuimme äidin kanssa Euroopan ruttoepidemioista, ja mieleen nousi tämä ns. scifi-kirja, jonka oikeampi sijoituspaikka kirjastossa olisi kyllä jokin muu hylly. Kirjassa aikamatkustetaan lähitulevaisuudesta 1300-luvulle – tarkoitus oli perehtyä tuon ajan elämään autenttisissa olosuhteissa, mutta hups, aikamatkailun tyypilliseen tapaan hupsahdetaan väärälle vuosikymmenelle ja keskelle tuomiopäivän tunnelmia. Päähenkilö päätyy epätoivoiseksi sairaanhoitajaksi pieneen kyläyhteisöön, ja väki vähenee sivu sivulta. Tavallaan ahdistava, mutta myös hyvin mukaansatempaava, pitkä tarina. Keskiajan historiankuva on kuulemma kirjassa harvinaisen aito, mutta aikamatkustuselementti tuo kertomukseen sen kaipaamaa kevennystä.

2. Flann O’Brien, Kolmas konstaapeli

Tämäkin löytyy laatikosta scifi. Luokittelu on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin edellisen kirjan kohdalla. Tämä on irlantilaismiesten Liisa ihmemaassa – täysin unenomainen mutta silti maanläheinen tarina miehestä, jonka maailma vinksahtaa yhtäkkiä täyteen poliiseja, jotka uskovat ihmisen ja polkupyörän olemuksen sekoittuvan pyöräiltäessä, rakentavat silmälle näkymättömiä kirstuja ja puhuvat monimutkaisempaa kieltä kuin yksikään oikea konstaapeli. Kirjaa on luettava puistellen tasaisin väliajoin päätään (jotta aivot eivät menisi ihan sekaisin), mutta samalla huomaa nauravansa syvällä sisällään tarinalle.

3. A.J.Jacobs, Raamatullinen vuosi

Esitietojen mukaan tässä tosipohjaisessa kirjassa amerikkalainen toimittaja A.J. Jacobs raportoi kuinka käy kun elää vuoden verran noudattaen Raamatun käskyjä kirjaimellisesti. Eikä vain kymmentä käskyä, vaan yli seitsemääsataa erilaista käskyä, ohjetta ja määräystä. Kirja ei kiinnostaisi, jos epäilisin kyseessä olevan jonkinlainen vitsi tai yritys laittaa kokonainen kulttuuri naurunalaiseksi. Juutalainen Jacobs suhtautuu kuulemma kuitenkin hankkeeseensa vakavasti ja yrittää ymmärtää, miksi kummalliset säännöt ovat syntyneet ja mikä niiden merkitys on ihmisille, jotka niitä nykymaailmassakin noudattavat. Olisiko tämä sovelias kirja lentokonelukemiseksi, vai herättäisikö se epäluuloja USA:n maahantuloviranomaisissa?

Lopuksi, ennen kuin soitan työtovereille Ruotsiin ja Etelä-Suomeen, oikein hyvää YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vuosipäivää kaikille! 60 kynttilää YK:lle ja ihmisarvoista elämää yhä useammalle!

Mitä kuuluu Poznańiin?

Koetan tässä saada selvää, mitä viikon aikana on ilmastoneuvotteluissa saatu aikaiseksi. Hyvin vähän mitään on Poznańista kuulunut lehtien palstoilla. YK:n ilmastosopimuksen sivujen kautta joihinkin ulkomaisiin lehtileikkeisiin pääsee, ja vaikuttaa siltä, että suuressa sovun ja eteenpäinmenon ilmapiirissä neuvotteluja ei ole päästy käymään. Ns. kehittyneet maat ja ns. kehitysmaat tuntuvat jatkavan kiistaansa siitä, kuka on niin kehittynyt, että sillä on varaa ja vastuu vähentää päästöjään. Millaisin tavoin rahoitusta järjestyisi heikommassa asemassa olevalle ja vähemmän teknologiaa omaavalle? Joskus aikojen alussa maat on jaettu Liite 1:n maihin ja niihin maihin, joita ei Liitteessä 1 ole lueteltu. Listalla olijoilla on velvoite sitoviin päästövähennyksiin. Arvatkaa, haluavatko rikastuvat ja teollistuneet maat, joita listalla ei ole mainittu, kiivaasti mukaan???? Ja mistä löytyisi se taho, joka ilmoittaisi että pakko sitä on jokaisen kykyjensä mukaan jotain tehdä vaikkei yhtään tekisi mieli.

Asiasta toiseen. Äitini viettää pidennettyä viikonloppua täällä kanssamme. Kivaa!

Lentokonelukemista ja muita jouluvalmisteluja

Olen siis lähdössä kauas kokousmatkalle jo reilun viikon päästä. Parhaani mukaan pidän aisoissa jännäystä siitä, onko esitelmä valmis (lue: tulokset valmiit) siihen mennessä, ja muistanko ottaa mukaan kaikki viralliset paperit, jotka mahdollistavat juohevan pääsyn Amerikan Yhdysvaltoihin. Sinne on jotenkin yhtä ja samalla tavalla jännittävää matkustaa kuin Venäjälle, vaikka ei luulisi. Sitten tietysti on ajateltava järkevä / sopiva pukeutuminen samoin kuin lentokonelukemiset. Viimeinen asiakohta onkin vaikea. Suomenkielistä luettavaa on riitettävä sekä meno- että paluumatkalle. Kirjan on oltava mielellään kovakantinen muttei liian painava, präntin on oltava tarpeeksi suurta ja taiton sellainen, että tekstin näkee helpolla. Kirjan pitää tietenkin olla tarpeeksi paksu ja tarinan mukaansa tempaava. Korkeakirjallisuutta sen ei tarvitse olla. Tähän mennessä olen päätynyt valikoimaan Ilkka Remenksen Pyörre, Robert Holdstockin Alkumetsä (pitkästä aikaa) ja mahdollisesti joku scifi vielä kaupan päälle. Tai jätän scifin kotiin ja ostan kentältä jotain pokkareita lisäksi. Ilman kirjaa tuntuu olo kentällä ja koneessa alastomalta ja nälkäiseltä, turvattomalta. Mukana on oltava omavalintainen maailma, johon paeta jonottamista, odottamista, vieraita ihmisiä, matkustamisen epävarmuustekijöitä ja ahtautta.

Matkan vuoksi myös perheen jouluvalmistelut ovat etuajassa. En halua viettää joulunaluspäiviä kovin hektisissä merkeissä. Kortit odottavat enää postittamista (joulukortit ovat meidän perheessä iso juttu – suurten ja hajallaan olevien sukujen yhteydenpidossa vuosittainen lyhytkin kuulumisten kerronta ja lasten tarrakuvien vaihto auttavat putoamasta kokonaan kärryiltä siitä, mitä toisille kuuluu). Hirvenliha ja lakat ovat jo pakastimessa, samoin kaikki itse tehtävät joululeivonnaiset (lapset tosin ehtivät syödä piparit ennen joulua, mutta kuka niitä silloin jaksaisi syödäkään). Loput jouluun liittyvät ruoat saakin kaupasta. Siivoaminen ei ole meillä koskaan kovin tärkeässä roolissa, järjestellään sitten ennen aattoa vähän paikkoja. Lahjat on kaikki ostettu ja paketoitu ja piilotettu. Tiedän muuton jäljiltä missä ovat koristeet, kynttilät, pöytäliinat ja joululaulu-CD:t. Eiköhän se joulu siis tule oikeaan aikaan, vaikka perheen äiti karkaisikin noin viikoksi maailman toiselle puolelle.

Autoilurippi

Muutossa Keski-Suomeen on ollut yksi huono puoli. Olen oppinut autoilemaan. Aina ennen olin se pyhimys, joka matkustaa julkisilla liikennevälineillä vaikka lasten kanssa Espooseen, ja ehdottomasti valitsee junan, kun on lähdettävä kauemmas. Nyt auto tulee otettua pihasta kun menee kauppaan tai uimahalliin tai viemään nuorimmaista hoitoon. Tästä tavasta on päästävä eroon, ennen kuin se juurtuu liian syvälle!

Osan syytä kantaa heikko joukkoliikenne, jonka avulla kerta kaikkiaan ei pääse sinne minne on menossa. Mutta suurempi osa on omalla laiskuudella, muka-kiireellä ja sillä että on valinnut harrastuksia ja toimintoja hiukan liian kaukaa kotoa.

Huonon omantunnon määrä lisääntyy lisääntymistään, kun ajattelen kuinka monesti meillä kylmäkäynnistetään auto. Auto ei siitä tykkää, ja se kuulemma aiheuttaa joka kerran satojen kilometrien verran päästöjä. Kuinka vaikeaa on kaivaa esiin jatkojohto, lämmitysjohto ja ehkä vielä sisätilanlämmitinkin? Liian vaikeaa näköjään.

Tilannetta huonontaa se, että isän hautajaisista lähtien meillä on seissyt pihalla myös isän auto, tuhlailevasti bensaa nielevä maasturi. Tarkoitus on myydä se heti ensi vuoden puolella, kunhan paperiasiat ovat kunnossa, mutta siihen saakka se on riesanamme. Tai ilonamme. Jos johonkin en tahdo tottua, se on kakkosauto. Auto, joka olisi aina lähtövalmiina kun laiskottaa, puolison työreissuista huolimatta. Arvaatte varmaan, että olen käyttänyt sitäkin surutta aina kun on ollut ”tarvetta” – kulutuslukemat vaan hirvittävät.

Tavallaan olen iloinen siitä, että olen taas oppinut ajamaan pitkiä välimatkoja, yksin, huonossakin kelissä. Onhan se Suomen kaltaisessa maassa kuitenkin hyödyllinen taito. Liikenne ei enää pelota, ja muutaman tunnin ajomatka vaikkapa pääkaupunkiseudulle antaa mahdollisuuden olla yksin ja kuunnella musiikkia. Tavoitteena kuitenkin on opetella taas sovittamaan menot enemmän junan rytmiin, ja nauttimaan siitä.

Tulin eilen taas myöhään Helsingin keikalta. Seuraava meno sinne onkin vasta uuden vuoden puolella; tässä välissä on työmatkaa kaukomaille ja joululomaa, mahdollisesti myös kenttätöiden aloitus. Ajaessani kotiin kuuntelin sekalaista valikoimaa levyjä ja radioasemia, ja liikutuin naurettavuuteen asti pitkästä aikaa kuulluista Miljoonasateen kappaleista, ja viimeinen korsi oli radiosta aivan ilman varoitusta tullut Neil Youngin My My, Hey Hey. Mikäpä olisi nolompaa, kuin liikuttua kyyneliin tällaisen lyriikan äärellä? Autossa sitä vaan kukaan ei huomaa.

My my, hey hey
Rock and roll is here to stay
It's better to burn out
Than to fade away
My my, hey hey.

Out of the blue
and into the black
They give you this,
but you pay for that
And once you're gone,
you can never come back
When you're out of the blue
and into the black.

The king is gone
but he's not forgotten
This is the story
of a Johnny Rotten
It's better to burn out
than it is to rust
The king is gone
but he's not forgotten.

Hey hey, my my
Rock and roll can never die
There's more to the picture
Than meets the eye.
Hey hey, my my.

Kasvun ja kukoistuksen ihme

Joulukuinen päivä ei valkene. Tästä säästä tulee mieleen joulukuu joitakin vuosia sitten, jolloin vietin sitä kaksin esikoisen kanssa. Puoliso oli työhön liittyvällä reissulla yli kaksi kuukautta. Tuona joulukuuna Helsingissä näkyi aurinko yhteensä yhdeksän minuutin ajan. Näin sanoo Ilmatieteen laitoksen tilasto, ja oma muisti pitää yhtä sen kanssa.

Teimme perjantaina niin paljon piparitaikinaa, ettemme jaksaneet leipoa tai syödä kaikkea. Jääkaapissa odottaa vielä lumipallon kokoinen möykky ahneimpia. Nelivuotiaskin leipoi jo muiden mukana – viime vuonna piti pitää tarkasti silmällä, ettei kaikki hänen eteensä päätynyt taikina olisi tullut syötyä. Adventtiaika on siis virallisesti avattu.

Ihmiset sanovat, että jos avokadonsiemenen asettelee ensin muutamaksi viikoksi puolittain veteen, ja sen jälkeen riittävän pitkäksi aikaa multaan, se itää. Meillä on ollut tällainen kokeilu menossa loppukesästä lähtien. Olin jo vähällä heittää elottoman oloisen siemenen pois ja kaivoin sen esiin mullasta. Kas, se oli kasvattanut juuren! Täytyi istuttaa se uudelleen. Eilen oli tapahtunut ihme. Suuri siemen oli haljennut, ja sen keskeltä pilkisti esiin taimi. Avokadollakin on pitkä odotusaika, näemmä. Raukka, sillä ei kyllä ole kovin otolliset olosuhteet kasvaa näillä valomäärillä, tässä kuivassa huoneilmassa.

Luen siis sille pätkän kasvifysiologi John Kingin kirjasta Elämää auringosta – mitä kasvit tekevät (yleistajuinen kirjanen kasvien elämästä, suosittelen). Näin sanoo King:

Useimmat kasvit elävät enemmän tai vähemmän epäsuotuisassa ympäristössä, jossa niiden on kukoistettava ja tuotettava jälkeläisiä – pelkkä hengissä kituuttaminen ei riitä.

Siinä muuten tavoitetta muillekin kuin kasveille...

Kannustusta Poznańiin

Ensi maanantaina tapahtuu muutakin jännää kuin että saa avata joulukalenterin ekan luukun. Puolassa, Poznańissa, alkaa YK:n ilmastosopimuksen sopimusosapuolien 14. yleiskokous, ilmastoslangilla sanottuna COP 14. Kokous palvelee samalla Kioton sopimuksen hyväksyneiden osapuolien vuosittaisena tapaamisena, tästä käytetään usein lyhennettä MOP. Poznańissa on vuorossa MOP 4. Näitä lyhenteitä katsoessaan ei ihmetytä, että puoliso kertoi kaksi vuotta sitten suvulle minun menevän ”sinne poppamiesten kokoukseen”, kun matkustin COP 12:een juoksutytöksi.

Oli muuten kaikin puolin upea kokemus, vaikka kokonaiskuva jäi papereita ja muutakin juoksuttaessa täysin epäselväksi. Kirjoitan joskus paremmin aiheesta, sieltä työntekijän näkövinkkelistä.

Puolan kokouksen ajatellaan olevan välikokous, joskin tärkeä sellainen, ennen ensi vuoden neuvotteluja Kööpenhaminassa. Jos Köpiksen neuvottelut menevät penkin alle, meillä ei ole sopimusta kasvihuonekaasujen vähentämisestä Kioton sopimuksen kauden umpeutuessa parin vuoden päästä. Vaikka näyttää siltä, että sopimuskanavan kautta tehdyt sitoumukset ja konkreettiset teot ovat kovin pieniä ongelman kokoa ajatellen, ilman sopimusta tilanne ryöstäytyisi käsistä vielä luultavammin.

Uudesta sopimuksesta sovittiin jo periaatteessa viime vuonna Balilla, ja toiveissa on rivakka edistyminen Puolassa. Kokouksen yhteydessä kokoontuu lukuisia ilmastosopimuksen ja Kioton sopimuksen alaelimiä (hauska sana), SBSTA ja SBI käsittelevät sopimuksen tieteellis-teknisiä kysymyksiä ja tukevat täytäntöönpanoa. Käytännön elämään päätyvät päätökset valmistellaan enimmiltään näissä. Tulevia päästövähennyksiä pohditaan myös kahdessa mystisesti nimetyssä ryhmässä,
AWG-LCA ja AWG-KP.

Ekan kokousviikon aikana tehdään raaka pohjatyö isommissa ja pienemmissä ryhmissä sopimustekstien hiomiseksi, kymmenissä asiakohdissa. Työn tekevät eri maiden virkamiehet ja asiantuntijat, YK:n ilmastosopimuksen henkilökunta hoitaa käytännön asioiden pyörimisen ja valmistelee sopimustekstiluonnokset.

Toisen kokousviikon aikana paikalle saapuvat ministerit, joskus jopa valtion päämiehet tai naiset, YK:n kermaa, vielä lisää tiedotusvälineitä, ja korkean tason neuvottelut alkavat. Täällä korjataan sato edellisen viikon neuvotteluista, ja jatketaan vaikeiden asioiden parissa. Monesti viimeisinä iltoina aamuyölle saakka.

Työ ilmastosopimusten parissa on hidasta ja varmasti väliin paperinmakuista. Kansakuntien edut törmäävät neuvottelupöydässä yllättävälläkin tavalla. Samat sopimustekstit palaavat eteen vuosi vuodelta, ja sanamuotojen hioutumisen ja konkreettisten päästövähennysten (tai kehitysmaiden kestävän kehityksen) välillä on vaikea nähdä yhteyttä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka jaksavat olla mukana vuodesta toiseen, työskennellä yhteiseksi hyväksi.

Savolaisia nuoria miehiä

Serkun poika, 4 v, saa päivähoidosta mukaansa viestiä että Teron (nimi muutettu) kanssa on tullut tapeltua. Nelivuotiaalta kysellään tapahtuneesta. Nelivuotias mutruilee aikansa alahuultaan ja sanoo sitten: "Tero vöyryytti minua. Ja sitten minä löin."

Toisen serkun poika, 3 v, joutuu lähtemään rakastamastaan mummolasta taas kotiin ja arkielämää elämään. Kolmevuotias kävelee eteistä edestakaisin kunnes toteaa: "Taianpa pollauttaa itkun."

Ei meillä ole huolta suomen kielen kuihtumisesta ja köyhtymisestä, ei niin kauan kuin noin elävän sanavaraston omaavia nuoria miehiä löytyy.

Vonnegut ja usko ihmisluontoon

Kurt Vonneguthan ei kirjoita kivoista asioista. Kirjoissa on yleensä sotaa, sukupuuttoon häviämisiä, satunnaisia onnettomuuksia, itsemurhia ja muuta vastaavaa. Kaikki kerrottuna kevyen satiirikon äänensävyllä, ulkokohtaisesti. Kesken kaiken paikalle tupsahtaa avaruusaluksia, aikasilmukoita ja ihmeolentoja Merkuriukselta. Eli kauheuksiin ei pysty edes suhtautumaan kovin vakavasti. Olen kuitenkin teinistä saakka pitänyt Vonnegutista, sen tarkemmin määrittelemättä miksi. Luin (Tuurin jälkeen loogisena jatkumona) pitkästä aikaa uudelleen kirjan Teurastamo 5, jonka arvosteluun linkkasinkin tuossa sivupalkissa. Kirjassa on laajahko esipuhe kirjan kirjoittamisen vaiheista, ja siinä Vonnegut itse kertoo, miksi tällainen ihmisiin lähtökohtaisen hyväuskoisesti suhtautuva henkilö hänen tekstistään pitää:

Opiskelin toisen maailmansodan jälkeen jonkin aikaa Chicagon yliopistossa. Opiskelin antropologiaa. Niihin aikoihin siellä opetettiin ettei kenenkään välillä ollut kerta kaikkiaan mitään eroa. Saattavat opettaa niin vieläkin.

Toinen asia jonka siellä oppi oli se, ettei kukaan ole naurettava eikä paha eikä inhottava. Vähän ennen kuolemaansa minun isäni sanoi minulle: ”Kuule – et ole koskaan kirjoittanut juttua jossa olisi konna.” Sanoin hänelle, että se oli yksi niitä asioita jotka opin yliopistossa sodan jälkeen.

Puhuimme liki samasta asiasta viime viikolla puolison siskon kanssa. Olimme molemmat kiinnittäneet huomiota siihen, miten hyväntahtoisesti, huomioonottavasti, viisaasti ja välittävästi suuri osa ihmisistä puhuu toisilleen, lapsilleen, puhelimiinsa – jos heitä ja kadun hälyä vaan pysähtyy kuuntelemaan.

Vonnegut ei kuitenkaan katso, että ihmiset oppisivat ei-konnamaisuutta ihan itsekseen. Samaisessa esipuheessa, Dresdenin ilmapommituksen kokeneena, hän listaa asiat, jotka hän koettaa parhaansa mukaan opettaa lapsilleen (soisin opetettavan kaikille lapsille kaikkialla maailmassa):

Olen sanonut pojilleni ettei heidän pidä missään oloissa osallistua joukkoteurastukseen ja ettei tieto vihollisen joukkoteurastuksesta saa täyttää heitä tyytyväisyydellä eikä vahingonilolla.

Olen myös sanonut ettei heidän pidä työskennellä sellaisten yhtiöiden hyväksi jotka valmistavat joukkoteurastusvälineitä ja että heidän pitää ilmaista halveksuntansa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka luulevat meidän sellaisia välineitä tarvitsevan.

Kaiken tämän paatoksen päätteeksi on hyvä todeta, että ulkona on hyvä pulkkamäkikeli, ja meidänkin jälkikasvu on mäkeen lähdössä kunhan kotiinpaluu ja syönti on saatu kunnialla suoritettua.

PS. Vonnegutin Teurastamo 5 on muuten se kirja, jonka yhdellä sivulla on karkeasti piirretty hautakivi teksteineen KAIKKI OLI KAUNISTA, EIKÄ MIKÄÄN TEHNYT KIPEÄÄ.

Rikkaudesta

Olin joku aika sitten vähällä ryhtyä kateelliseksi. Melkein ajattelin, että on väärin ettei minulla oikeastaan ole mitään arvokasta omaisuutta, velkaa vain. Ja ettei minulle makseta niin paljon palkkaa, kuin joillekin toisille. Sitten onneksi tuli järki käteen. On rikas, jos ei ruokakaupassa käydessään tarvitse laskea onko varaa vielä tuohonkin pastakastikepurkkiin. On rikas, jos tekee työtä, joka mahdollistaa täysin vapaan ajankäytön suunnittelun, arkivapaat ja sairaan lapsen kotihoidon tarvittaessa, ja jonka puitteissa pääsee matkustelemaan ja tapaamaan tuttavia eri puolilta maailmaa. On rikas, jos on mahdollisuus pyörittää suurta perhettä, vieläpä niin, että lapsilla on suht koht ehjät vaatteet päällä, ruokaa säännöllisesti pöydässä ja jopa mahdollisuus harrastaa itseä kiinnostavia höpöhöpö –juttuja silloin tällöin. On rikas, jos pankki uskaltaa antaa kohtuukorkoista lainaa, mikä taas mahdollistaa tässä talossa asumisen ja oikean kokoisella autolla liikkumisen. On rikas, jos pystyy halutessaan vaihtamaan sähkönsä kalliimmaksi ekosähköksi, ja ostamaan ruokansa kalliimmasta lähikaupasta. Raha ei kuulemma tee onnelliseksi, mutta myöntää täytyy, että tämän tason rikkaus tuntuu hyvältä. Ainakin, jos muistaa olevansa rikas.

Tyydyttävää

Pitkällisen puolitehoisuuden jälkeen on pakko ryhtyä töihin oikein olan takaa. Joulukuun puolivälissä odottaa tieteellistyyppinen kokous, jossa on itsekin esiteltävä pienelle porukalle töittensä tuloksia. Näinpä tuli hoppu koota ne tulokset yhteen. Nyt on koottu eräs valikoima, ja lähetetty työtovereille rajan taa (siis Ruotsin rajan, ei mitään paranormaalia). Työhuoneen ikkunasta katsoessaan näkee upean talvimaiseman. Viikonlopun poissaolon aikana oli kertynyt kinoskaupalla lunta. Tyydyttävää! Päästiin nelivuotiaan kanssa menemään pulkalla hoitopaikkaan. Muut lapset ovat myös ihan äimänä siitä ajatuksesta, että hyvällä tuurilla tämä lumi ei sula ennen kevättä, ja että joka aamu, vaikka maaliskuulle saakka, voi herätä pikkupakkaseen, lumen valoon, oikeaan talveen. Helsinginvuosien aikana tämä tämmöinen on kuulunut vain lomiin ja matkoihin, ja satunnaisiin juhlalta tuntuneisiin lumipäiviin kotinurkilla. Nyt kun tulisi vielä kolmasluokkalainen koulusta, niin päästäisiin kolaamaan ajotietä puhtaaksi. Yksin en kyllä lähden lumitöihin... (Puoliso ei ole kolaamassa, matkusti uhkarohkeasti aamulla pääkaupunkiseudulle ja aikoo vielä päästä tänään lentämään Tanskanmaalle.)

Cross kitcheniä Helsingin malliin

Tuli oltua pari päivää tutkimusryhmää tapaamassa pääkaupunkiseudulla. Sillä aikaa kotipaikkakunta oli saanut upean, ihanan lumikuorrutuksen. Tästä on hyvä jatkaa!

Saimme tehtyä kaksi täyttä työpäivää laskentojen ja käsikirjoitusten (ja pakollisten byrokratioiden) parissa. Hyvä niin. Ekan päivän jälkeen oli pakko päästä pääkaupungin keskustaan pari joululahjakirjaa ostamaan, ja samalla syömään jotain. Päätöksentekokeskus aivoissa ei keksinyt mitään sen eksoottisempaa paikkaa yksin ruokailuun kuin Pizza Hut. No, ei se mitään. Chicken Barbeque –pizzan ohessa nautittavaksi sopi erittäin hyvin repusta kaivettu Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Suosittelen. Ehkä mieluiten kuitenkin ilman sitä pizzaa.

Tosin kirjan jälkeen oli jotenkin kylmäävää ajella kotiin Jämsän kautta ja miettiä että nuo tapahtumat ovat ihan oikeasti tapahtuneet, ihan äsken, vain satakunta kilometriä tuohon suuntaan.

Toinen sotahistoriasta kiinnostuneelle ja eleettömästä proosasta pitävälle sopiva Tuurin kirja on Suuri asejuna Pietarista. Se on tosin paikkapaikoin melkein jännittävä, vaikka sellaista on Tuurin kirjasta vaikea uskoa.

Lunta!

Viikonloppuna tuli ohut ensilumi maahan. Tämmöisenä, jonka työhön lumen maassa olo vaikuttaa myönteisesti, lumen tulo on tietenkin hyvä asia. Lisäksi tunnen joka vuosi sitä lapsuudesta tuttua lumimielihyvää. Lumi tuntuu hyvältä, se näyttää hyvältä, tuoksuu hyvältä, maistuu hyvältä ja lumen peittämässä maisemassa äänet vaimenevat miellyttävästi. Lumesta voi muovailla, tai lumeen voi polkea jälkiä. Lumi peittää pihan pienet epäsiisteydet. Lapsetkin olivat ulkona lumessa niin, että vielä tänäänkin pesuhuoneessa haisee kamalalta märkien saappaiden ja hanskojen jäljiltä. Mutta sehän on pientä.

Ei savua ilman tulta

Lämmitin eilen taloa. Ja toissapäivänä. Kylmä oli, kun piti pitää ulko-ovea ja olohuoneen ikkunaa auki. Savua pukkasi sisään, mutta eilen olin vielä sitä mieltä että periksi ei anneta. Kohta on oikeasti talvi, ja pakkohan tuo pönttöuuni on saada yhteistyökykyiseksi ennen pakkasten alkua. Nuohooja sanoi, että kovin on huono veto. Ja jospa se siitä, pikkuhiljaa lämmittelemällä. Tänään haisee kaikki paikat edelleen niin vahvasti savulle, että taidan luovuttaa ja mennä soittamaan naapurin mummun ovikelloa. Hänen piipustaan nousee vahva ja luotettava savupatsas joka päivä. Mummut jos ketkä osaavat taltuttaa niskoittelevan uunin.

Noitakäräjillä

Useat kirja-arvostelijat ovat haukkuneet Cardin Alvin –sarjan tason pudonneen kuin lehmän häntä mitä pidemmälle sarja on edennyt. Vissiin kuudes kirja onkin jo niin kioskikirjamainen, ettei sitä ole edes käännetty, mutta viides, tämä Sydäntuli, kiinnosti kyllä minua. Tai sitten kysymys on vaan siitä, että nautin mistä tahansa tekstistä, kun taas pääsin lukemisen alkuun. Joka tapauksessa Amerikan vaihtoehtohistoria jaksaa viehättää, ja vaikka ihmisten arkiset taikakeinot, konstit, ovatkin yksi fantasiakirjallisuuden peruspalikoista, niiden avulla punotaan Cardin maailmassa kirjaan rutkasti moraalisia pohdintoja. Uskonnon ja taikuuden ja noituudeksi uskottujen asioiden suhteista, laista ja oikeudesta, ihmisen vastuusta lahjojensa käytössä, orjuudesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Otetaan pieni pätkä Alvinin ja hänen asianajajansa keskustelusta ennen noitakäräjien alkua (vahvasti typistetty):

”Käsityksesi ihmisluonnosta on aivan liian ruusuinen. Ei noitakäräjiä pidetä sen takia että laki sanoo niin. Noituuslait on päinvastoin säädetty sen takia, että ihmiset tahtoivat pitää noitakäräjiä. Luuletko sinä, että Quillin tapaiset miehet katoavat tuosta noin, jos noitakäräjät lopetetaan? Ei, he keksivät vain jonkin toisen keinon millä pääsevät samoihin hommiin. Jos noituutta ei enää ole, he keksivät uusia rikoksia, jotka ovat samanlaisia, ja ihan tavallisille ihmisille käy yhä niin että he tekevät ihan tavallisia virheitä ja sitten tulee joku ja on näkevinään että se on kauheaa ja rikollista, ja pian kaikki mitä he sanovat muuttuukin todisteeksi siitä että he ovat vastuussa kaikesta pahasta mitä ikinä on tapahtunut. ”

”Ihmiset eivät pidä siitä mitä noitakäräjillä tapahtuu.”

”Eivät noituuslait olleet hyvien ihmisten keksintöä. Ne jotka säätivät noituuslait olivat peloissaan. Elämä on vaarallista. Kaikenlaista pahaa voi sattua vaikka olisi kuinka varovainen ja eläisi kuinka ihmisiksi. Hyvät ja vahvat ihmiset kestävät sen, mutta ne jotka pelkäävät ja ovat heikkoja tarvitsevat syntipukin. Noitakäräjillä on aina tärkeintä se että jotakuta pitää rangaista eikä se onko joku oikeasti tehnyt jotain väärin. Noitatutkijat voivat alkaa seuraavaksi jahdata ihmisiä joiden mielipiteistä eivät tykkää tai niitä jotka rukoilevat väärillä sanoilla tai väärässä paikassa tai niitä joilla on vääränlaiset vaatteet.”

Card on ymmärtääkseni ei-ihan-niin avaramielinen kristitty ja omaa itsekin jyrkkiä mielipiteitä esimerkiksi seksuaalisista vähemmistöistä. Yhtä kaikki otan lukijan vapauden nähdä tekstissä pelkoa ja havaintoja siitä, miten yhteiskunta voi toimia kuten koulu, josta useimmiten löytyy se kiusaaja ja se kiusattu. Miksi sinulla on noin hassut vaatteet? Oletko muslimi? Vastustatko nykyistä hallintokulttuuria? Tykkäätkö pojista vaikka olet itsekin poika? Miksi olet erivärinen kuin me muut? Luuletko olevasi meitä muita älykkäämpi? Se, jos yksittäiset ihmiset harjoittavat noitavainoa omassa lähipiirissään, on surullista ja väärin, mutta jos sitä alkavat harjoittamaan lainsäätäjät ja valtaapitävät, tilanne on tosi tosi pelottava.

Nyt meni saarnan puolelle, mutta sitä se Cardin lukeminen teettää. Otetaan kevennykseksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ekasta artiklasta se ”hyvien ja vahvojen” ihmisten kanta asiaan:

Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Koko teksti löytyy mm. täältä.

Paluu kirjahyllylle

Noin kuukauteen en ole saanut luettua mitään tarinallista. Sanomalehtiä, sarjakuvaa ja blogeja sentään. Aivot ovat vissiin tarvinneet kaiken kapasiteettinsa ihan oman elämän tapahtumien prosessointiin. Kuten jokainen lukija tietää, pitkä lukemattomuus tekee hiukan aliravitun olon. Eilen sitten päätin ottaa hyllyssä kauan odottaneen Cardin neljännen Alvin -romaanin, Kisälli Alvinin, ja kylmästi vaan aloittaa. Oi autuutta. Luin koko päivän, mitä nyt töiden teko ja syönti ja lasten hoito hiukan häiritsivät. En meinannut malttaa mennä nukkumaan. Miten ihanaa tarinaan uppoutuminen onkaan!

Pitkällinen hautajaisraportti

Isällä oli perjantaina hautajaiset. Synnyinpaikkakunnalle rakennettiin vuosikymmeniä sitten palaneen puukirkon paikalle suuri ja komea kirkko mäen päälle. Lapsesta asti se on ollut Suomen suurin ja komein kirkko. Katto on korkealla, siinä on sinertäviä tähtiä, seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia, lamput ovat kauniit ja mosaiikkinen alttaritaulu on hieno. Kun meillä oli siellä 11 vuotta sitten häät, kutsuvieraat täyttivät kirkosta ehkä yhden seitsemäsosan ja käytävä oli liian pitkä kävellä.

Perjantaina hautajaisvieraita riitti vain kolmeen etummaiseen penkkiin, mutta onneksi arkku oli otettu alas alttarilta siihen meidän lähellemme. Siunausvuoroon oli osunut ihana pappi, jolla oli elävä usko, ja joka oli ennen papiksi ryhtymistään viljellyt maata ja täyttänyt eläimiä. Hänellä oli myös kuusi lasta. Hänellä oli perspektiiviä ja kykyä puhua oikein. Istuimme, äitini ja minä, sekä puolisoni ja lapseni ja puolisoni sisko etupenkissä. Valitsemamme virret tuntuivat liian kevyiltä, vaikka vieraat jälkikäteen kiittelivätkin puhutteleviksi. Veimme kukat arkulle, ja vieraat nousivat siksi aikaa seisomaan. Paikalle tulleet sukulaiset ja ystävät laskivat omat kukkansa, ja kumarsivat meille ennen palaamistaan paikoilleen. Minua ihmetytti se, että noita ihmisiä aidosti suretti isäni poismeno. Meitä äidin kanssa ilahdutti se, että mukaan olivat halunneet tulla meillä kotona viimeisinä viikkoina todella paljon olleet hoivapalveluyrityksen ”tytöt” samoin kuin isäni pitkäaikainen työtoveri, jonka muistan olleen usein meillä myös huvikseen rakentelemassa. Keskimmäistä itketti.

Arkkua lähtivät kantamaan autoon äidin veli, kaksi serkkuani, ne hoivapalvelun ”tytöt” sekä puolisoni. Olimme tarkkaan miettineet mitä urut soittaisivat tässä vaiheessa, tarkoitus oli soittaa virttä 365 (Käy kohti isänmaatansa tien kaidan matkalaiset). Kuulemma se soikin, ja sopi tilanteeseen hyvin. Itse en kuullut mitään.

Hautapaikaksi oli valittu ”kylähautausmaa” pari kilometriä keskustan ulkopuolelta, isäni toivomuksen mukaan. Ajoimme sinne ruumisauton perässä. Haudalla tilanne oli arkinen ja käytännönläheinen. Pappi opasti kantajia liinojen käytössä, ja kaikkien jännittäessä arkku saatiin laskettua kunnialla. Pappi kertoi jälkikäteen hautajaisista, joissa suntio putosi hautaan. Paikalla oleville lapsille pappi näytti hämähäkkiä, joka vielä sinnitteli tehdä verkkoa viereiseen koivuun. Laskettiin kukat uudelleen. Sytytettiin muutama kynttilä. Laulettiin Sun haltuus rakas Isäni. Oltiin hetki hiljaa. Ajettiin takaisin seurakuntatalolle.

Seurakuntatalolla emäntä oli laittanut pitoruokaa neljällekymmenelle. Söimme minkä söimme, meitä oli paikalla paljon vähemmän. Ei kuitenkaan tuntunut siltä, että meitä olisi ollut liian vähän. Tunnelma oli lämpöinen. Olimme koonneet isästä joukon arkikuvia, ja ne tuntuivat kertovan hänestä enemmän kuin juhlapukuinen virallinen kuva olisi koskaan voinut kertoa.

Syötyämme veisasimme koko joukon virsiä lisää. Pappi puhui jutustellen. Luin adressit (ja hämmästyin niiden määrästä) puolison ja keskimmäisen avustaessa ojentamisessa ja taas niputtamisessa. Vanhimmainen ja nuorimmainen, samoin kuin muut lapset, viettivät osan muistotilaisuutta tätinsä ja piirustuslehtiöiden seurassa aulassa. Puoliso muisteli appiukkoansa välillä kovasti liikuttuen. En ollut ajatellut varsinaisesti itse puhua, mutta paikkasin siinä vaiheessa, kun puoliso tarvitsi aikaa koota itsensä. Sitten juotiin vielä kahvia. Puhuttiin serkkujen kanssa, joita ei ollut tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Käteltiin kaikki vieraat. Laitettiin adressit kassiin. Kannettiin tähteeksi jäänyt ruoka autoihin. Ajettiin kotiin, uupuneina ja hiljaisina, mutta helpottuneina. Ukki oli nyt levossa; meillekin saattoi alkaa arki.

Kotona vaihdoimme kotivaatteet ylle ja jo parin tunnin päästä otimme uuden annoksen pitoruokia. Ne tulivat vastaan useamman kerran viikonlopun aikana, vaikka äiti pakastikin puolet tähteistä. ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää,” sanoi puoliso. Vanhimmainen virkkasi, keskimmäinen piirsi hautajaissaattueita ja nuorimmaisen smurffiukkojen ukki kuoli useita kertoja illan aikana, ja hänet myös haudattiin. Me aikuiset kommentoimme päivän tapahtumia hitaaseen tahtiin, puhuimme mukana olleista, kuulluista puheista ja teksteistä. Tuntui siltä, että seuraavaan päivään mennessä jokainen oli saanut käsiteltyä asioita omalla tavallaan jo helpommalle tolalle.

Summa summarum: tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että lapset on hyvä ottaa mukaan hautajaisiin ja perheen yhteiseen suruun. Mitä herkempi lapsi, sitä tärkeämpää hänelle on nähdä myös toisten ihmisten surua, ja olla mukana joka ikisessä seremoniallisessa kuviossa jättämässä hyvästejä rakkaalleen. Jotkut sanovat, että tämä on lapselle ahdistavaa. Niin se on aikuisellekin. Mutta ahdistavampaa olisi kuulla huhupuheita ja jäädä ulkopuolelle. Jotkut sanovat, ettei lasten läsnäolo sovi tilanteen arvokkuuteen. Lapset saattavat puhua kovalla äänellä kirkossa, juosta hautausmaalla tai nauraa muistotilaisuudessa. Entäs sitten? Hautajaiset ovat perhetapahtuma siinä missä syntymäpäivät, häät tai lasten juhlatkin. Lasten on saatava olla mukana ihan omana itsenään, mielestäni.

Itse olin mukana sillä asenteella, etten ajattele mitään koko päivänä. Sillä asenteella sai adressit luettua kunnialla samoin kuin paikattua puolison puhetta niissä kohdin, kun häneltä petti ääni. Puoliso muistutti kotiin tultua myös, että nyt olisi sopiva hetki alkaa taas ajatella. Surua ja kaipausta on hyvä ajatella eikä laittaa kaapin päälle. Arkeakin on hyvä ajatella, kun sitä taas lähtee elämään.

Hyvä Obama!

Oli unohtunut kone auki yöksi. Aamulla, samalla kun koetti saada silmiä auki ja etsiä tyttärelle aamupalaa, ehti siis vilkaista kuka voitti NE VAALIT. Hyvä Obama! Päivä lähti heti paremmmin käyntiin.

Nyt ei ehdi ja jaksa muutamaan päivään päivittää, on lähipäivinä hautajaiset.

Yksin? Yksinäisenä?

Tuli oltua taas pari päivää äidin luona Savossa. Hautajaisethan ovat jo perjantaina. Ihaillen olen seurannut, miten vanhempi sukupolvi osaa luovia kuolemantapaukseen kuuluvan koreografian läpi arvokkaasti ja asiantuntemuksella. Soitot ystäville ja työtovereille, yhteydet hautaustoimistoon, muistokirjoitukset, kotiin järjestetty rauhallinen tunnelma. Samoin tulin ajatelleeksi, että aika usealle suomalaiselle naiselle se peruselämä kaiken nuoruusiän kohkaamisen jälkeen (työtä, työtä, puolisoa, lapsia) on elämä yksin. Lapset ovat muualla, puoliso on haudattu. Jäljellä on se oma itse, jota kaikki ne vuosikymmenet on teoillaan, asenteillaan ja kokemuksillaan rakentanut. Voi myös olla, että usea kymmenen vuotta tietyntyyppistä tapaa toimia karisee yltä aika pian, ja jäljellä ovat just ne omat asiat, joista on aina ollut kiinnostunut, ja joihin on taas aikaa ja mahdollisuutta palata. Tunnen vanhoja naisia, jotka eivät koskaan elämänsä aikana oppineet olemaan yksin, ja joille elämässä yksin ei ollut mitään mieltä tai sisältöä. Olen iloinen siitä, että äiti näyttää olevan sitä toista sorttia, joka aikansa surtuaan solahtaa jo nuorena oppimaansa yksineläjän elämäntapaan: paljon hyviä kirjoja, tapaamisia ystävien kesken, hengellistä toimintaa (joka avioliiton aikaan jäi vähälle), pienimuotoista matkustelua. Tätä taitoa toivon sitten joskus itsellenikin.

Talvikin tulee. Savossa oli jo lunta, ja ilmassa ihana, puhdas lumen tuoksu. pakko ehtiä haravoida viimeiset lehdet pihamaalta ennen kuin lumi tulee tännekin. Samaten odotan rännimiestä laittamaan saunakammarin sadevesikourut paikoilleen ennen talvea (eipäs nyt ilkuta, että kyllä ne ennen syyssateita olisi pitänyt laittaa...).

Halloween -inho

Saako sanoa, että inhoan Halloweeniä? Yleisesti ottaen kaikki juhlapyhät ja niihin liittyvät tavat ovat mielestäni kivoja, joulu ja juhannus ja vappu ja palmusunnuntai ja pääsiäisen pyhät ja uusi vuosi ja itsenäisyyspäivä ja mitä näitä nyt on. Jopa ystävänpäivä, ei tämä Halloween-inho ole pelkästään vastenmielisyyttä tuontitavaraa kohtaan. Eikä vastemielisyys kohdistu pelkästään remuamiseen ja karnevaalihenkisyyteenkään – onhan täällä juhlittu kekriä jo kauan ennen kuin pyhäinmiestenpäivä rantautui katoliseen Suomeen. Enkä voi väittää, että olisin koskaan ”viettänyt” pyhäinpäivää. Joinakin vuosina ehkä on tullut sytytettyä ulkotulia tai kynttilöitä lähiaikoina poismenneiden muistoksi.

En vaan millään saa itseäni pitämään ajatuksesta, että pikkunappulat pukeutuvat kamaliksi ja pelottaviksi, ja menevät pilkkopimeässä räntäsateessa muka naapurustoa pelottelemaan. Muistan toki useita söpöjä hirviöitä Itä-Helsingin vuosilta; ne naapurin pikkutytöt jotka tulivat ovelle seuraavana päivänä ”kun äiti ei antanut tulla eilen”, porukan, jossa oli niin teini-ikäisiä korstoja kuin taaperoitakin, ja jotka rehellisesti myönsivät olevansa ovella jo toiseen kertaan, ”mutta nuo kaksi ei olleet silloin mukana”. Ja ne, joilta pyydettiin kepposta. Raukat olivat moiseen aivan valmistautumattomia ja lähtivät mutisten pois. (Muistakaa Halloween-kerääjät, aina pitää olla valmiina myös kepposia karkittomia taloja varten!) Ekana Halloween-vuonna (muistini mukaan ennen vuotta 2003 ei karkki ja kepponen –tyyppejä ovilla juuri näkynyt) muistan pelästyneeni aidosti mennessäni ovea avaamaan – miksi siellä on luuranko?!

Meillä on toivottu hartaasti, etteivät lapset haluaisi lähteä keräämään, ja tänä vuonna tilanne tulikin eteen ensimmäisen kerran, seitsenvuotias tietenkin haluaisi mennä kavereiden kanssa. Onneksi, onneksi, luokkakaverin vanhemmat olivat päättäneet pitää Halloween –juhlat kotonaan kahdelle pojalleen, ja antaneet kutsua kavereita naamiaisiin. Tämä antoi mahdollisuuden kompromissiin. Ei, toivomme etteivät meidän lapset lähtisi illalla keräämään, etkä sinäkään saa lupaa. Mutta mene toki kaverin luokse naamiaisiin ja sillä tavalla juhlimaan.

Etenkin tänä vuonna tahdon kutsua kotiini vainajain muistot, kynttilät ja rauhan, en kurpitsapäitä enkä keppostelevia luurankoja.

Fair play

Eilen päätin, että on korkea aika kaivautua ihmisten ilmoille, ja menin yliopistolle seuraamaan SLL:n Ilmasto-oikeudenmukaisuuskiertueen luentoja. Alkupuheenvuorojen aikana tunsin ikävästi, miten kymmenisen vuotta alalla on karistanut pois suuren osan ihanan lapsekkaasta uskosta asiantuntijoiden asiantuntijuuteen samoin kuin puhdasotsaisesta idealismista ilmasto-ongelman vakavuudesta ja ratkaisujen mahdollisuuksista. Harmitti. Onneksi päivään mahtui myös El Salvadorilaisen Ricardo Navarron tunnin mittainen luento, joka muistutti mieleen miksi tätä työtä ylipäätään tehdään. Muutoksia on ympäristössä ja ilmastossa ollut aina, mutta nykymenon jatkaminen johtaa ilmakehässä tilaan, jota ei ole ihmiskunnan elinaikana koettu. Onhan se jännää tietenkin. Navarro huomautti kuitenkin, että monille meistä rajustikaan muuttuva ilmasto ei ole kuin harmi ja haitta. Muutamissa maissa taas on turha puhua edes sopeutumisesta – puhe on eloonjäämisestä, sinnittelemisestä. Sopeudu ja kehity siinä nyt sitten. Lopussa päästiin osoittelemaan myös syyllisiä. Talouskasvun ihannointi tietenkin. Hyvinvoinnin väärä määrittely. Arvot jokaisen ihmisen pään sisällä. Äh, eikö tässä päässytkään osoittamaan ketään? Mitä tuommoisille asioille voi tehdä?!

Ilmastotutkimus on valtava palapeli, joka ei tule koskaan valmiiksi. Muutenhan tässä oltaisiin kapuamassa kaikkivaltiaan paikalle, jos luultaisiin osaavamme parinkymmenen vuoden päästä selittää edes yksi luonnonilmiö alusta loppuun. Palapelissä on se komea keskiosa, jota rakentavat näkyvää työtä ilmastoennusteiden ynnä muun sellaisen parissa työskentelevät. Ja mielestäni ilmasto- ja kauppapolitiikan tutkijatkin ovat mukana tässä porukassa. Laidoilla ja nurkissa on paljon hämäriä pensaikkoja ja sinistä taivasta, ja niissä nykerrämme me tuhannet, joilla on työn alla ongelman jonkin osa-alueen erikoistapaus. Mukana ollaan, kuitenkin. Olen ottanut oikeuden olla siitä ylpeä.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt

Pitkästä aikaa pilvetön päivä ulkona. Ehkä viitsii taas kirjoittaakin. Pari viikkoa on mennyt puolella teholla; olen ollut kahteen otteeseen Savossa äidin luona, loputkin ajasta ainakin osa ajatuksista on ollut siellä. Isäni kuoli siis 74-vuotiaana, lopullinen kuolinsyy sydänkohtaus. Kuntoa huonontavia tekijöitä olivat myös keuhkojen vajaatoiminta, lihasreuma ja keliakia. Ja temperamentti. Nyt on hyvä tietää, että häneen ei satu eikä kolota, ei vaivaa se, ettei pysty enää kaatamaan puita tai nikkaroimaan, saa levätä ihan rauhassa. Isossa suvussa on tietenkin lapsesta saakka törmännyt kuolintapauksiin ja niihin liittyvään seremoniallisuuteen: hautajaisiin, muistotilaisuuksiin, kuolinilmoituksiin, hitaisiin kahvihetkiin joko omassa kotona tai muualla, tarinoihin tästä edesmenneestä ja toisista, jo aiemmin lähteneistä, ei niinkään hiljaisuuteen, vaan enemmän puheeseen, osallistumiseen, jopa nauruunkin. On tehnyt hyvää ottaa osaa siihen nyt asianosaisena. Se helpottaa. Äitini on kokenut ja taitava asioiden järjestäjä tässäkin suhteessa, olen seurannut perässä ja tarjonnut kyytiä. Kuunnellut ja jutellut. Äidillä on tietenkin ikävä, mutta hän kertoi itkeneensä ikävänsä puolison menettämisestä oikeastaan jo reilu vuosi sitten, sairauksien pahetessa. Niin oikeastaan itkin minäkin isäni menettämistä. Tämä oli vain lopullinen päätös kertomukselle – se ei jatku, eikä sitä muisteta ellemme me jälkeen jääneet sitä toisillemme kerro.

Hautajaiset ovat ensi viikon loppupuolella. Olimme kuluneen viikonlopun koko perheenä äitini luona. Lasten kanssa on puhuttu ukin kuolemasta aika paljon – miksi näin, kuolevatko kaikki ihmiset, mitä sitten? Ja myös konkreettisista asioista: mitä hautajaisissa tapahtuu, minne arkku laitetaan, mitä hautakivessä lukee, onko muistotilaisuudessa kakkua? Kävimme katsomassa hautapaikkaakin jo kaikki. Jotenkin tuntui, että tuo käynti ja kaikki juttelut helpottivat lastenkin oloa, on kovasti yritetty ettei tilannetta verhota pelottavaksi mysteeriksi, vaan oikeasti ihmisten ja perheiden elämään kuuluvaksi asiaksi. Jota tietenkin saa itkeä. Vanhimmainen on pragmaatikko ja katsoo kaikkea käytännön näkökulmasta. Nuorimmainen on pieni, ja leikkii niin hyvät kuin pahatkin asiat selväksi mielessään. Seitsenvuotias on omalla tavallaan herkkä ja jää miettimään ja suremaan elämän kolhuja. Hän on myös lapsistamme kaikkein eniten ehtinyt ja halunnut viettää aikaa ukkinsa kanssa, autellen pihatöissä ja rakennelle sitä ja tätä. Hänen kanssaan on siis itketty jo useaan kertaan ukin ikävää – niin kotona kuin mummolassakin. Niinhän se on, kuolema on isoin asia, joka ihmisen on opittava ajattelemaan. Ja siihen törmää jo kovin pienenä ihmisenä.

Kuolinilmoitukseen ei tule runoa Tarusta sormusten herrasta, mutta kiitosilmoitukseen ehkä tuleekin. Ja tässä se tulee ainakin:

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
mitä nähnyt olenkaan,
kuten kesinä entisinä
kukat, perhoset niittymaan;

ja syksyinä menneinä seitteineen
puut keltalehtiset,
aamu-usvan ja auringon kilon
ja viimat vilpoiset.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
miten käy tämän maailman
kun en talven tultua enää
näe kevään tulevan.

Kas, vielä on kaikkea paljon niin
mikä näkemättä jää,
joka kevät jokainen metsä
erilailla vihertää.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
niitä jotka jo jäivät taa,
ja jotka sen maailman näkee
jota mitä en nähdä saa.

(J.R.R.Tolkien)

Sooria-Mooria

Tähän lokakuun tunnelmaan, P.Mustapään Sooria-Mooria:

Ovat pihalintus poissa,
et missään kuule laulajaa,
ovat pihalintus poissa,
ja huomaa: vaahteroissa
punainen liekki lepattaa.

Vaan kuule huuto loitto:
tajua parvi kurkien,
vaan kuule huuto loitto,
kurkien merkkisoitto,
huima ja kaihoinen.

Myös läkkiseppä saahan
kaivata seutuun kaukaiseen,
myös läkkiseppä saahan,
kun syksy saapuu maahan
kohota siivilleen.

Siis nouse, kupees vyötä,
maan jätä kolkko kamara,
siis nouse, kupees vyötä,
saavuta kurkien myötä
Sooria-Mooria.

Hiljaisuutta

Takana useita päiviä naapurimaassa uutta oppimassa ja kollegoja tapaamassa. Tästä olisi paljon sanottavaa. Kaikesta muustakin olisi periaatteessa paljon sanottavaa. Eilen tullut, pitkään odotettavissa ollut ja tavallaan huojentava mutta silti typerryttävä uutinen vie kuitenkin sanat pois, ehkä pitkäksikin aikaa. Isäni menehtyi lopulta sairauksiinsa aluesairaalassa. Lähden illalla äidin luo, olemaan apuna siinä missä voin. Puolison tuella käytännön asiat pyörivät, on mahdollista vaipua hiljaisuuteen.

Nukkuu, nukkuu

Perjantaiset etätyöpäivät menevät nykyään harakoille. Viikon todelliset tai kuvitellut rasitukset aiheuttavat lamaantuneen unisen olon, ja tietokoneen ruutua tuijottaa lähinnä epäuskoisena - pitäisikö laskea? tai kirjoittaa? Artikkeleja lukiessa ei ainakaan pysy hereillä. Onneksi alkaa lasten syyslomaviikko, ja sen kunniaksi kaksi vanhinta ja minä matkustamme sunnuntaina mummilaan ja pappalaan, ja mainitut vanhimmat jäävät sinne. Minä jatkan työmatkalle Ruotsiin, oppimaan arktisesta ilmastonmuutoksesta. Viikon puolivälissä teemme saman matkan toiseen suuntaan. Loppuviikon makaamme kaikki sohvalla ja lepuutamme päitämme. Suunnitelmana aivan hyvä, kerron sitten miten kävi.

Tiedon valo

Eilen illalla, kello kymmenen. Talossa on hiljaista, lapset nukkuvat – ovathan he olleet petissä jo tunnin verran. Portaista kuuluu hiljaista ääntä. Seitsenvuotias tulee alushousuisillaan ja kasvot loistaen keittiöön. ”Minä luin kokonaisen Aku –tarinan Aku Ankka –kirjasta!”

Lukutaito on ihme juttu. Se tulee naps ja poks, kun ensin on tavattu tuskastuttavan hitaasti niitä lyhyitä sanoja viikkotolkulla. Ja se valaisee mieltä ja olemusta ja itsetuntoa, eikä mikään ole sen jälkeen enää entisellään. Akkareissakin on jotenkin enemmän mieltä.

Ötököitä ja havunneulasia (päässä)

Pikapäivitys kenttäkeikalta, kun nettikin pelaa tänään majoituspaikan olohuoneessa. Päivä metsässä takana, toinen edessä. Säätiedotus petti minut, ja koko päivän on ollut kiva syysilma - ei kylmä eikä ollenkaan märkä. Valoisaakin riitti omiksi tarpeiksi. Paljon saatiin tehtyä, ja huomenna loput. Ystävällisen kollegan avustuksella päästiin vielä saunaan pesemään viimeisetkin hirvikärpäset ja männynneulaset pois tukasta, eli kyllä nyt maittaa uni. Siunattuja olkoot kaikki Suomen yliopistolliset kenttäasemat, laajempi ylistyslaulu aiheesta lähitulevaisuudessa!

Märkää ja kylmää

Märkää ja kylmää on, ainakin jos suhaa ympäriinsä polkupyörällä. Nelivuotiaskin on märkä siellä kyydissä. (Puoliso ja auto ovat työmatkalla naapurimaassa.) Työpäivän ajan istun ja koetan lukea artikkeleja oman artikkelin johdanto-osaa varten, lasken vastaavuuksia yhden jos toisenkin pari vuotta sitten mittaamamme asian välille, piirtelen kaaviokuvia, joita voisi tarjota vaikkapa Marimekon uutuuskankaiden kuosiksi. Ensi viikon alussa toimenkuva muuttuu metsässä rymyäjäksi; menemme tarkistamaan onko kaikki kunnossa maastokokeellamme ennen talvea. Ennustan, että märkyys ja kylmyys eivät vähene toimenkuvan muuttuessa. Täytynee kaivaa esiin tutkijan selviytymispakkaus: ruskovillan aluskerrasto, pehmoiset välikerroksen vaatteet, gorevaatteet päällimmäiseksi, villasukat ja huopakumpparit. Sormikkaat, kauluri ja kastumista kestävä iso lippalakki. Ei taatusti ole yhtään liikaa! (Ja suklaata iltapalalle. Se on tärkeää, jos on ollut koko päivän märkä ja kylmä.)

Työajan ulkopuolella on kuivatettu edelleen omenoita, koetettu lämmittää piippua kesän jäljiltä (joo sisälle tulee savut vielä tässä vaiheessa), tarkastettu lasten läksyjä ja juteltu niiden kanssa eläimistä, koulusta, syyslomasuunnitelmista ja muusta vastaavasta ja aloitettu lukemaan kovasti kehuttua Diane Setterfieldin kirjaa Kolmastoista kertomus. Vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, aivan taatusti maineensa väärtti. Minua vaan hämää se, miten lukukokemus on hyvin samankaltainen kuin lukiessani (riittävän monen kehotettua) Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon. Tämän samankaltaisuuden oli todennut linkin arvostelun kirjoittajakin.

Niin ja hei - kyllä on ihanaa mennä suihkuun ihan talon sisällä, kuumaa vettä tulee hanasta! Ja kurahousut voi pestä samaisessa huoneessa teräsaltaassa ja ripustaa kuivumaan! Kyllä on nyt ylellistä!

Valmista, keskeneräistä

Kuka muistaa, että meillä alkoi joskus viikkoja sitten kylpyhuoneremontti? Nyt se sitten loppui. Poika kävi aamulla laittamassa viimeiset lamput ja lattialämmityksen säätimen. Meidän silmissä näyttää valoisalta, pirteältä ja kivalta. Illalla voi mennä juhlallisesti suihkuun ihan sisällä!!! Alla pari maistiaista.













Hyvä juttu muuten, että pääkaupungissa käydessään, tutkimusryhmää tavatessaan, saa tehtyä töitä kahden työpäivän verran päivässä. Se seuraava päivä menee näköjään joka kerran kotona haahuillessa tehden ei-mitään. Laskimme kaikenlaisia indeksejä, kaivoimme kaapeista talvella tarvittavia mittalaitteita, ohjelmoimme niitä, kaivoimme toisista kaapeista AKKULATUREITA, RUUVEJA, PULTTEJA, JAKOAVAIMIA, NIPPUSITEITÄ ja muuta vastaavaa tieteellistä. Ilmoitimme esitelmän otsikoita kokoukseen. Keskustelimme kahvipöydässä siitä, miten vaikkapa ainejärjestön keskustelupalstalla hyökkäävästi käyttäytyvän kreationistin saa kohteliaasti hiljennettyä.

Vaikken tänään muuta aikaan saakaan, otan nyt kuitenkin pyörän autotallista, ja vilahdan järven toiselle puolelle pakkaamaan vähät tavarani yliopiston työhuoneelta, sielläkin alkaa remontti!

Viikonlopun hyvät puolet

Meillä oli lauantaina seurakuntaporukkaa, sitä muutossa auttanutta ja muutakin, tupareilla. Lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhoja. Söivät leipää ja joivat teetä ja toivat salaattia ja hedelmiä mukanaan. Rupattelivat keskenään ja meidän kanssamme, istuivat sohvalla ja lattialla ja olivat kuin kotonaan. Semmoisesta minä tykkään!

Viikonlopussa oli muitakin hyviä puolia. Sain käytyä katsomassa Hayao Miyazakin klassikoksi kehutun ”ekologisen seikkailun” Tuulen laakson Nausicaä. Suosittelen kaikille, jotka pitävät Miyazakista tai seikkailuista, eivät kavahda fantasiaa (ohmut olivat aika isoja, ja aika symppiksiä omalla tavallaan) ja joille piirretyssä elokuvassa ei välttämättä tarvitse olla halpoja vitsejä, tarkoituksetonta ryminää, pahaa tahtoa toisia kohtaan taikka viihteellistä väkivaltaa. Alla oleva kuva lainattu Finnkinon sivuilta, kiitos siitä. Ja Panvision lupaa, että edellinen levitykseen tullut Miyazaki, Porco Rosso, (yksi suosikeistani), tulee myyntiin perjantaina. Siihen on enää neljä yötä!

Lisää hyviä puolia: nelivuotias sai leikkiä kotona koko viikonlopun, puoliso sai nikkaroida keskellä keittiön lattiaa ja polviin saakka ulottuva lehtimeri vajui nilkkasyvyiseksi satunnaisen haravoinnin voimalla.

Lyhyt lehdistökatsaus

Paikallislehtikatsaus. Paikallisen sähköntoimittajan asiakaslehden pääkirjoituksessa käytettiin seuraavia sanoja: valtaapitävät EU- ja Kioto-poliitikot, ristiretki turvetta vastaan, kevytmielisen ilmastopolitiikan temmellyskenttä ja turvenihilisti. Kiitos, emme ole pariin viikkoon ollutkaan enää asiakkaitanne, ja tämä kirjoitus ei lainkaan saanut katumapäälle.

Paikallisen seurakunnan asiakaslehden pääkirjoituksessa sen sijaan annetaan menestykselle oiva määritelmä. Menestys on sitä, että vaivannäöstä seuraa hyviä asioita itselle ja muille. No, tällaista menestystä minäkin voisin haluta ja toivoa lähimmäisilleni.

Dataa lapioidessa

Työssä menossa sellainen tylsä mutta tyydytystä tuova vaihe, eli laskentojen suunnittelu on tehty, ja nyt täytyy vaan antaa koneen laskea ja itse siirrellä numeroita paikasta toiseen ja koettaa hahmottaa tulokset jotenkin järkevästi. Paljon mekaanista toistoa tässä työvaiheessa, ja vaikka homma ei ole vaikeaa, sitä ei voi tehdä paljon kerrallaan, kun herpaantuu tuo tarkkaavaisuus.

En malta olla ottamatta esiin Douglas Couplandin kirjaa Hei Nostradamus!. Se jotenkin aihepiirinsä puolesta sopii siihen, mitä lehdissä näinä päivinä lukee ja mitä radiouutisissa puhutaan.

Kirjoista vielä – sainpas vaihdettua oikean laidan ihastuslistaan jotain uuttakin! Tai uutta ja uutta, Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on jo muutaman vuoden ollut hyllyissä, mutta hauska, koskettava, pakahduttavan surullinen se on silti. Ja ehdottomasti ”oikeaa” aikuistenkirjallisuutta, vaikka toinen päähenkilöistä tempautuukin välillä tahattomasti aikamatkoille.

Reilua kaveruutta etsimässä

Taas ammuttu koulussa. Lainaan tähän Keskisuomalaisen kolumnista Aino Suholaa:

”Lailla ei voida lopettaa maailmasta pahaa, mutta jokaisen teon kohdalla jokainen meistä tekee valinnan, kumpaa palvelee. Vanha virsi viitoittaa tietä: ’Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.’”

Omille lapsille ei osannut antaa muuta evästystä kuin sen, että omat kaverit on hurjan tärkeitä. Olkaa reiluja kavereita omille kavereille.

Omakotitalon ekologiasta, 50-luvun talon arvomaailmasta

Blogeissa keskustellaan aiheesta kaupunkiasumisen väitetty ekologisuus ja ”kehyskunnissa” asujien syyllistäminen ilmastonmuutoksesta, ainakin täällä ja täällä.

Pakko laittaa lusikka soppaan, kun on aiheesta ihan itse tehtyä tutkimustietoa (älkäämme sanoko objektiivista, hyvin omakohtaista tämä on.). Tehtiin pari vuotta sitten serkun kanssa juttua aiheesta Iisalmen sanomien sunnuntaisivulle. Pidettiin kuukauden verran ajo/jäte/energiankulutus/ostospäiväkirjaa, ja laskeskeltiin kasvihuonekaasupäästöjämme. Molemmilla viisihenkiset perheet, toinen asui maalla (ei missään ”kehyskunnassa” vaan ihan takkuisten takana 30km lähimpään kauppaan) ja toinen pääkaupungissa metron varrella. Tuloksena oli, että kaupunkilaisen päästöt olivat noin kaksi kolmasosaa maalaisen päästöistä. Tärkeimmät syyt olivat joukkoliikenteen käyttö ja kaukolämpö lämmitysmuotona. Näitä ei valitettavasti voi välttämättä maalla asuessaan valita… Mitä sitten voi valita, on sähkönsä tuottaja, lentoliikenteensä määrä, lähteekö pitkille kotimaanmatkoille junalla vai autolla, paljonko ja miten hyvin lajiteltua ja hyötykäyttöön toimitettua jätettä tuottaa. Ja miten paljon on valmis meluamaan aiheesta päättäjien suuntaan.

Tähän liittyy kapean aasinsillan kautta arvokeskustelu, jota kävin itseni kanssa puutarhan (vähäistä) satoa mehustaessani. Onhan siitä paljon puhuttu lehdissä yms. miten muutaman vuosikymmenen takainen elämäntyyli olisi ihmisille ja ympäristölle monessa mielessä ystävällisempää. Saisikohan mitenkään kierrätettyä vaikkapa omaan elämäänsä muutamia 50-luvun arvoista?

Meillä on täällä asunut ennen vanhaan käytännössä kolme perhettä - kaksi talossa ja mummu saunakammarissa. Hyvin on piisannut. Oman talon historia opettaa ainakin arvoja nimeltä KOHTUUS, TALOUDELLISUUS ja OMAVARAISUUS. Nämä olisivat hyväksi niin kaupungissa kuin maallakin.

Syksyn lehtiä

Kävin eilen jälleen Savossa vanhempia tapaamassa. Isäni oli yllättäen todella väsynyt ja huonovointinen. Hänhän on sairastanut montaa sairautta jo vaikka kuinka kauan, ja nyt vuoden verran yhdistelmä keuhkojen vajaatoimintaa, huonoa sydäntä, keliakiaa, lihasreumaa ja kaikkien edellä mainittujen lääkkeitä on vienyt tosi huonoon kuntoon. Taudinkuvaan on kuulunut vaihdellen fyysisesti heikkovoimaista mutta muuten rauhallista aikaa, ja toisaalta kiihkeän toiminnan ja todella huonojen hermojen ja äkeän temperamentin kausia. Saa ihmetellä, mistä elimistö saa voimaa toimintaan, silloin kun pää niin käskee. Jaksamista sinne, molemmille osapuolille, ja itse täytyy koettaa suhtautua sopivalla yhdistelmällä tunteita ja järkeä. Lapsia ei sairastaloon tahdo viedä. Itse on joskus liian pienenä ollut mukana fyysisesti ja psyykkisesti kipeiden sukulaisten luona. Ei sitä konkretiaa tarvitse ymmärtää ennen kuin hiukan vanhempana.

Kaunista oli maisema näin syyskuussa, kuten käsivaralla otetusta kuvasta huomaa (niin, ei ratin takana ollessa saisi kuvata, ei ei).

Nyt on tuolla pihalla aika kasa syksyn lehtiä. Vaahtera on aika tehokas, nurmikolla on nilkkaan saakka lehtiä, vaikka lehvästö näyttää vielä kesäisen tuuhealta.

Sähkön väristä

Kun nyt pääsin vauhtiin ympäristöaiheista, lisää lunta tupaan vaan (vai mikä sanonta tähän nyt parhaiten sopisi)? Meille alkaa tulla maanantaista lähtien sitten vihreää sähköä. Saas nähdä miten lamput palaa. (Nykyajan lapset eivät pääse valitsemaan juodaanko sinistä vai punaista maitoa, kun jälkimmäistä ei tarjota enää edes mummolassakaan. Saapa sitten ihmetellä edes sähköä.) Tehtiin Suomen Luonnonsuojeluliiton Norppasähkön sivuilla tarjouspyynnöt eri firmoille, ja saatiin kuusi tarjousta. Näiden pohjalta päädyttiin valitsemaan Pohjois-Karjalan Sähkön PKS Vihreä –sähkö. Kriteerit: 1) Tuotanto on pääosin PKS:n omaa tuotantoa ja kattaa bio-, tuuli- ja paikallisen vesivoiman 2) Rahaa menee maakuntiin 3) hinta on kuitenkin kilpailukykyinen nykyiseen sähköönkin verrattuna 4) koko konsepti on tarkkaan mietitty, jo useita vuosia toiminnassa ollut, ja PKS selvästi ottaa asian vakavasti.

Ideahan on, että nykyinen sähköntoimittaja jatkaa kyllä sähkön toimittamista, ja perii myös sähköverot ja siirtohinnan. Mutta kulutuksesta maksamme PKS:lle. Heillä puolestaan tuotetaan vihreän väristä sähköä vähintään sen mukaan, kun asiakkaat sitä heiltä ostavat. Suomessa on yhteiset sähkömarkkinat, eli eri tuottajat kaatavat tuottamansa sähkön ikään kuin yhteiseen laariin, josta sitten asiakkaille ammennetaan. Laarissa on sähköä, joka on tuotettu ydinvoimalla, vesivoimalla, kivihiilellä, maakaasulla, puupolttoaineella, turpeella, tuulivoimalla tai yhteistuotantona lämmöntuotannon yhteydessä. Asiakkaan valinnoilla laarin sisältöä pikkuhiljaa muokataan.

Kuuden tarjouksen perusteella tämmöisen sähkörohmun vanhan talon kustannukset nousevat vihreään sähköön siirryttäessä, tuottajasta riippuen, sadasta viiteensataan euroa vuodessa. Rahaahan se on, 500 e on jo paljon rahaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin olin ajatellut. Satanen taas on parin euron kahvikuppi kahvilassa vähemmän viikossa.

Hiilidioksidineutraaleja kuntia Suomeen

Hei, täällä on rohkaiseva juttu kokeilukunnista, joissa koetetaan saada hiilidioksidipäästöt kuriin jo ennen kuin on pakko. Mukana ovat Mynämäki, Parikkala, Uusikaupunki, Padasjoki ja Kuhmoinen, kaikki pienehköjä ”peruskuntia”. Suora lainaus jutusta:

- Valitut kunnat ovat ikään kuin laboratorioita. Niissä kehitetään päästöjä vähentäviä ratkaisuja, joita voidaan myöhemmin soveltaa muissa kunnissa, kiteyttää toimitusjohtaja Jari Raitanen Devoi Oy:stä.

Aivan himpun verran epäilyttää se, ovatko kunnan johto ja kuntalaiset täysin sydämin mukana hankkeessa, saadaanko aikaan pysyviä muutoksia ja riittävätkö rahalliset ja ajalliset resurssit. Samat kysymykset nousevat mieleen melkein joka ikisessä kehitysyhteistyöhankkeessa, josta kuulee. Tämä ei kuitenkaan saa olla este sille, että olisi mukana maailmaa parantamassa, tai syy sille, että vähättelisi toisten yrityksiä. Ei saa!

Apua, viekää minut aikuistenosastolle!

Lähikirjasto tarjosi tuoreeltaan Ursula Le Guinin uusimman kertomuksen Länsirannalta, Muistamisen taito. Sanon uudelleen, että koko sarjan pitäisi olla pakollisena yläasteen yhteiskuntaopin lukemistona. Erilaisia yhteiskunta- ja hallintojärjestelmiä esitellään vetävien esimerkkitapausten kautta (siis tarinoiden). Pahojen tekojen seuraukset ovat oikeasti pahoja, mutta toisin kuin tosielämässä, useimmat hahmot kykenevät kehittymään ja muuttumaan, myös yhteiskunnat. En kuitenkaan siirrä tätä kirjaa tuonne oikeaan laitaan edellisen osan, Sanan mahti, tilalle. Sen demokratiakuvaus oli omaa luokkaansa.

Osaankohan enää ollenkaan lukea ns. vakavasti otettavaa aikuiskirjallisuutta? Muistilistalle: seuraavalla kirjastokäynnillä lainaat Timothy Findleytä sekä Robert McLiary Wilsonia. Näistä olet molemmista pitänyt. Edellisen Suuri tulva oli hyytävän kamala Nooan arkki –kertomus, ja jälkimmäisen Eureka Streer, Belfast –kirjaa ei voinut lukea metrossa, kun koko ajan uhkasi ääneennauraminen. (Jos itkukirjoja pitää listata, niin Forrest Carterin ”Pikku Puun kasvatus” on ykkösenä. Luin junassa, ja aina välillä piti käydä vessassa niistämässä.)

Remonttia, korjaustöitä, säätöä

Laattapoika laittaa jo saumausaineita ja harkitsee laipion teon aloittamista. Kuulostaa lupaavalta. Joko mainitsin, että vanhaan talouskellariin oli ilmestynyt myös lämmitetyt komerot varaajalle ja vesimittarille? Ovat hyödyksi.

Eilen maksoin napisematta pihamiehelle, joka kävi neljä tuntia poistamassa vaahterasta kuivia oksia, siistimässä pensasaitaa ja muita puskia, samoin kuin yleisesti käveli pihan läpi ja ajatteli ääneen sen hoitoa. Kaiken tuon olisi saanut tehtyä itsekin, mutta tunteja olisi mennyt huomattavasti enemmän. Ja nyt näkee ainakin tavoitetason siisteydelle, ja kuuli paljon hyviä vinkkejä.

Puolison ja tyttären leikkimökkiprojekti on menossa pleksi-ikkunoissa ja vanhan oven kunnostuksessa. Ennen lumien tuloa mökissä vielä pidetään avajaiset, sanokaa minun sanoneen.

Se on vielä mainittava, että eilen oltiin samaisen tyttären kanssa vielä kolmannellakin tallilla, ihan tutustumisen vuoksi. Kyllä on talleissa eroja. Tuolla oli VALTAVAN kokoisia hyvinhoidettuja eläimiä, tallilla auki Classic FM, opetus hyvin napakkaa. Ihmekös siis, että vakiotuntilaisten tunnit ovat täynnä...

Kolmen kuukauden saldo

Muutimme tasan kolme kuukautta sitten. Nyt voi pitää ekan vuosineljänneksen tilinpäätöksen.

+ Omakotitalossa on ollut rauhallista asua, ja oma piha on ihana. Huoltotoimet ja pihanhoito eivät ainakaan toistaiseksi ole käyneet ylivoimaisiksi.

+ Postilaatikolle ja roskikselle on lyhyempi matka kuin ennen, auton saa pihaan.

- Hirvee ylämäki kun tulee kotiin pyörällä.

+ Vanhassa pihapiirissä asuminen on jotenkin konkreettista, on kompostointia, salaatin nyppimistä, omenan poimintaa.

+ Muutosta jäi jonkin verran rahaa, ja elinkustannukset ovat pysyneet suurin piirtein samana tai laskeneet.

- Kaikki muutokset ja korjaukset pitää tietenkin rahoittaa ja tehdä/teettää itse. Työkaluja ja muita investointeja on pitänyt tehdä.

+ Lapsilla on paljon kavereita ja ovat paljon naapurissa / naapurin lapset meillä.

- Lapsilla on vanhoja kavereita ja paikkoja jonkin verran ikävä

+ Koulu ja päivähoito sujuvat vähintään yhtä hyvin kuin ennen muuttoa.

+ Lapset ovat voineet jatkaa harrastuksiaan.

- Harrastuksiin on jotenkin hankala mennä, usein tulee turvautuneeksi autoon.

+ Toisaalta pyörällä pääsee töihin, kauppaan, keskustaan.

- Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on kyllä ylimaallisen hieno.

+ On tullut oltua enemmän oman seurakunnan kanssa yhteydessä kuin vuosiin.

+ On tullut nikkaroitua ja muutenkin enemmän touhuttua puolison kanssa.

- Lasten kanssa on tullut oltua yhtä vähän tai paljon kuin ennenkin, elämä ei juuri ole rauhoittunut eivätkä omat tai puolison reissuilut vähentyneet.

+ Savon isovanhempien luokse on lyhyempi matka.

- Etelä-Suomen isovanhempien luokse on pidempi matka.

+ Keskimäärin joka paikkaan on lyhempi matka, samoin suvulla ja ystävillä meille.

+ Monia tuttavia ja sukulaisia on tullut nähtyä enemmän kuin aiemmin.

- Töitä on tullut tehtyä kotoa, kun toistaiseksi yliopistolla on hankalaa.

+ Töiden teko kotoa on onnistunut.

Tässä listaa lyhyesti. Jotenkin tuntuu, että useimpia asioita on tullut tehtyä ENEMMÄN nyt muuton jälkeen. Ei se niinkään voi mennä? Ehkä sellaista peruskodinhoitoa on tullut tehtyä vähemmän (siivoamista ja ruoan laittoa). Kuinka moni perheenäiti on sitä mieltä, että se on huono asia????

Kirkon penkissä ja penkin alla

Ah, naapurin tyttö otti koko meidän lapsilauman heille pitämään pehmoeläinjuhlia, ja puolisokin on reissussa, eli saa olla hetken yksin ja lukea kirjaa - keskellä päivää!

Aamulla ajattelin olla reipas, ja sain koko konkkaronkan siirtymään polkupyöräavusteisesti kilometrin verran, ja menemään kirkkoon. On oltu aika huonoja tällä saralla jo useita vuosia ennen muuttoa, ja nyt uudella paikkakunnalla ajateltiin petrata, omien ja lasten voimavarojen mukaan. Seurakuntayhteys on lämmittävä juttu ja turvaverkkoja ja tuttavia on tuskin koskaan liikaa (lapsilla ja semmoisilla jotka kasvavat nuoriksi varsinkaan). Ja kaippa tarkoitus on antaa jotakin sinne toiseenkin suuntaan, omalla läsnäolollaan ellei muulla. Neiti 9-v nauttii kaikesta touhusta joka liittyy kirkossa oloon (siihen ei siis kuulu juuri lainkaan penkissä istumista - lähinnä leikkitouhuja ja koululaisten omaa juttua ja tänään jopa ruokailua) ja nelivuotiaalle on aika sama missä sitä nauttii elämästään taikka kitisee. Piikinä lihassa on seitsenvuotias, jolla on joku kauhea "kirkossa-on-kamalaa" -vaihe (ja juhlissa-on-kamalaa), jonka huomaa paikan päällä häiritsemisenä, lyömisenä ja potkimisena (söpöä, eikö?). Koska missään nimessä ei ole tarkoitus kiusata lasta asioilla, joihin hänen omat valmiutensa eivät riitä, ja pakolla kirkkoon vienti nostaa muutenkin karvat pystyyn, on nyt hiukan vaikea päättää mitä tehdä. Toisten iloa ei kuitenkaan tahdo pilata. Miten toimii perheen sisäinen enemmistödemokratia? Toimiiko se? Onneksi äsken saimme nuoren miehen kanssa keskusteltua aiheesta, ja hän sai sanottua että kirkossa pelottaa. Mikä pelottaa? No kun on niin hirveästi ihmisiä ja ne kaikki puhuu hänelle eikä hän tunne niitä ja häntä pelottaa.

Ah, niin. Unohtui taas, että kaikki eivät ole samanlaisia, ja että osalle meistä oma rauha ja hiljaa nurkassa olo sopeuttaa porukkaan paremmin kuin kaikki tutustumisleikit ja iholle tuleva sosiaalinen juttelu. Olisihan se pitänyt jo omasta nuoruudesta muistaa.

Huiskis

Ajoin toissapäivänä huiskis Helsinkiin ja eilen takaisin. Tapasin työtovereita hyvässä hengessä, vaikka olivatkin valloittaneet työpöytäni melkein kokonaan nikkarointipöydäksi. Siinä oli syntynyt jos jonkinlaista mittalaitteen suojusta ja pidikettä. Oli meisseliä, teippiä, muoviputkea ja pahvia. Raivasin hiukan, ja sain aikaiseksi syksyn maastotyösuunnitelmaa, nuoremman kollegan komennusta kokousesitelmän valmisteluun sekä parempaa selkoa keskeneräisen artikkelimme laskelmista. Työpäivän jälkeen keskustelu jatkui aiheista yliopistouudistus, kasvien lajintunnistus, koirat ja remontointi.

Kun vielä puolison sisko antoi nukkua sängyssään sillä aikaa kun hän oli yövuorossa hoitamassa ihmisiä, oli hyvin luksus –luokan olo. Sänky sijaitsi pikkuruisessa yksiössä Kalliossa, ja hakematta tuli mieleen aika noin kymmenen vuotta tästä eteenpäin. Mitä todennäköisimmin meidän vanhimmaisemme on siinä vaiheessa lähtenyt toiselle paikkakunnalle opintielle, ja hänen sänkynsä on jossakin soluhuoneessa tai pikkuyksiössä. Hänelle se on seikkailua ja suurta vapautta – voin hyvin kuvitella, miten turvattomalta vanhemmista tuntuu. Jaa jaa, en allekirjoita sitä, että kyllä-ne-lasten-lapsuusvuodet-menevät-nopeasti, sillä ovat ne aika pitkiltä ovat tuntuneet, kun niitä päivä kerrallaan on tahrustanut kulkea. Mutta sen uskon, että nuorelta ja pieneltä se maailmalle lähtijä taatusti kymmenen vuoden päästä tuntuu. Se näkee, ken elää.

Ruokaa roskiin

Hesarin sivuilla notkuessa tuli vastaan (varmaan jonkun imagokonsultin nimeämä) Älyttömyystesti. Tulos: roskiin heittämäni ruoantähteet vastaavat kasvihuonekaasupäästöllisesti noin 36 km:n autoilua, 5.7 kg hiilidioksidia viikottain. Tässä on mukana ruoan tuotannon, kuljetuksen ja varastoinnin aikainen kasvihuonekaasupössäyttely.

Ruoan heittäminen roskiin tuntuu muutenkin pahalta, muun muassa siksi, että vanhemmat eivät sitä suosineet, pula-ajan lapsia kun olivat. 50-luvun talossa asuessa melkein päivittäin tulee myös verranneeksi omaa elämäntapaa tod.näk. silloin vallinneeseen. Tunkiolle meni varmaan vähemmän kamaa kuin nyt menee kompostiin ja biojäteastiaan. Ja sitä kannettiin myös vähemmän kaupasta kotia. Ei kai tässä muu auta kuin harjoittaa sitä kuuluisaa KOHTUUTTA. Ei osteta Oltermannia, vaikka kerran kuukaudessa mieli tekisikin, kun se loppu menee aina pilalle. Ostetaan kohtuullinen määrä vihanneksia ja leipää, etteivät mätäne ja homehdu ennen syöntiä. Inventoidaan säännöllisesti jääkaapin sisältö, ja katsotaan millaiseen pöperöön tai pataan tähteet parhaiten uppoaisivat.

Tyytyväistä hyrinää

Poika laittoi kivan oransseja laattoja seinälle aamusella. Pyykinpesukone hyrisee keittiössä, ja tärisyttää lingotessaan koko taloa.

Pidimme aamulla skaippi-palaverin vantaalaisen ja tukholmalaisen kollegan kanssa. Toimi ihmeen hyvin, vaikka välillä tulikin pitkiä hiljaisuuksia kun kukaan ei osannut ottaa puheenjohtajan roolia. Kun kaikki istuvat oikeasti saman pöydän ympärillä se puheenvuorojen jakokin on helpompaa. Saimme kuitenkin raavittua kasaan puoli sivua tekstiä työstä, jota teemme tässä tulevina kuukausina. Menen esittelemään tuloksia kollegoille muualta maailmasta sitten muutaman kuukauden päästä. Sain juuri äsken kiemurreltua itseni ja tekstimme kaamean pelottavan nettiin sijoitetun kujanjuoksu-labyrintin (electrical submission) läpi ilman että kenenkään nimi meni väärin tai teksti katosi tuhkana tuuleen. Tai niinhän minä luulen - totuus paljastuu viimeistään kokouksessa. Nyt kun on tullut luvattua työ tehdä, se myös tekeentyy. Ja onhan kokouksissa kivaakin, saa matkustaa ja tavata tuttuja (aikuistunut ja kypsä tutkija ei tietenkään valitse kokousta paikkakunnan tai paikalle tulevien muiden ihmisten takia, eihän?).

Sadonkorjuuta

Laitettiin alkukesästä maahan muutama jääkaappiin itämään unohtunut peruna. Kasvattivat niin hulppeat varret, että oltiin varmoja ettei juurimukuloille riittäisi kasvuvoimaa. Viikonloppuna ajateltiin kuitenkin tarkistaa. Hämmästys! Valtavia perunoita, vaaleita ja kirkkaita, täydellisiä! Muutama oli tosin kasvanut liian lähellä aurinkoa, ja muuttunut myrkyllisen vihreiksi. Saatiin silti kaksi muussia omista perunoista. Salaattilautasella oli muutama herneenpalko, salaattia ja porkkanapenkistä harvennettuja pikkuporkkanoita. Luksusta!

Leikkimökkiin saatiin lopulta laitettua osa ulkovuorauksesta ja lattia. Tuoksuu ja näyttää jo hyvältä! Tiedä sitten, arvostaako mökissä usein majaileva isohko hämähäkki kaikkea sitä paukutusta ja heilutusta kovin korkealle. Saattoi eilenkin hajota vaivalla tehty verkko, ja koko päivä piti lymytä katon lappeen alla. Oletteko tienneet, että hämähäkillä on huono näkö, ja se hengästyy helposti? Verkko on kudottava joka päivä uudelleen. Hämähäkki voisi itsekin tarttua tahmeisiin seitteihinsä, mutta osa verkon rihmoista ei ole tahmeita, ja hämähäkki itse astelee verkossa varovasti näiden kävelyseittien päällä. (Nämä tiedot tarjosi Wikipedia, ei sen korkeampi taho.)

Seitsenvuotiaalla oli eilen ”kesän” viimeiset pelit. Oli kaksi peliä peräkkäin, eli neljä puoliaikaa ilman kunnon lepotaukoja. Oli yhden puoliajan maalissa ja päästi yhden ja torjui monta (teatraalisesti), lopun aikaa kikkaili kentällä. Teki yhden maalin. Oikein näki, miten semmoinen onnistumisen huuma iski poikaan maalinteon jälkeen, pää meni pyörälle eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Diivailu unohtui hetkeksi. Kait siinä on se syy, miksi pelata.

Haaveammatteja

Kun olin pieni, halusin perustaa eläintarhan tai ulkoilmamuseon (sellaisen, johon ostetaan kaikki ne autiotalot, joiden ohi ajeltiin perheen kanssa Lapin kierroksilla). Kirjailijaksi piti myös ruveta. Onneksi luonnontutkimuskaan ei ollut kaukana sydämestä edes lapsuudessa.

Kolmasluokkalainen aikoo asua isona maalla. Hänellä on maatila ja ratsutalli, hän opettaa ratsastusta ja on myös eläinlääkäri. En tiedä, mihin tässä kuviossa mahtuvat ne porot jotka hänellä myös tulevat olemaan - ehkä maatila sijaitsee Lapissa.

Ekaluokkalainen on huojentunut siitä, ettei hänen tarvitse peruskoulun jälkeen enää opiskella, sillä hänestä tulee jalkapalloilija. Valinta tosin vaappuu jalkapalloilijan ja jääkiekkoilijan välillä, riippuen siitä kumman lajin suuret kisat on tullut viimeksi katsottua. Urheilu-ura on viimeksi kuluneet vuoden aikana jyrännyt jo kolmevuotiaana syntyneen haaveen olla isona palomies.

Nelivuotiaan vilkkaasti vaihtuvista haaveammateista oma suosikkini on viittamies. Jakeluauton kuljettaja, ruohon leikkaaja, rekkakuski ja bussikuski ovat olleet myös listoilla.

Palomiehen ammattiin liittyen meillä käytiin pari vuotta sitten liikuttava keskustelu:

Äiti: Presidentti pitää itsenäisyyspäivänä isot juhlat.
Poika: Onko meidät kutsuttu?????
Äiti: Ei, sinne kutsutaan tärkeitä ihmisiä.
Poika: Mutta minä olen tärkeä ihminen!!! (kommentti: niinpä...)
Äiti: Siis sinne kutsutaan ihmisiä, joilla on tärkeitä ammatteja.
Poika: Minulla on tärkeä ammatti, minusta tulee palomies!!!!!

Pikainen uutisanalyysi

Raha liikkuu maailmalla. Hesarin tämän päivän uutisoinnista saa ”hauskoja” rinnastuksia ja suhteellisuudentajua sille, mikä on paljon rahaa (ja mihin kaikkeen sitä voi käyttää…). Kehitysapuun menee rahaa aika paljon, mutta onneksi tilannetta tasapainottaa toisten toimijoiden asekaupat.

Postilaatikkoon tömähti onneksi hiukan piristävämpää maailmanpolitiikkaa, eli ruotsalaisten kollegojen uusi uutispalvelu ilmastopolitiikan edistysaskeleisiin liittyen.

Hatun jäljillä

Me on tehty käännöstutkimusta lasten kanssa, vai miksi sitä nyt pitäisi kutsua. Luvun alla on ollut, useaan kertaan lähiaikoina, Sven Nordqvistin kirja Hatun jäljillä. (Joo, Sven on se Viiru ja Pesonen -mies.) Kirjassa on vanha pappa, joka aina pitää hattua päässä. Eräänä aamuna HATTUA EI LÖYDY!!! Ensimmäiset seitsemäntoista sivua ovat täynnä kohkaamista paikasta ja naapurista toiseen hattua etsien. Mutta jotenkin hassusti heti alusta saakka hattu jää sivuun, ja tärkeimmäksi nousevat naapuruston (tosioudot) tyypit, kahvin juonti, ja siinä sivussa papalle kertyvät oudon tutut pikkuesineet. Olemme lukeneet vanhempaa Raija Viitasen suomennosta, ja myös uudempaa Eppu Nuotion versiota (nimellä Hattujahti). Nordqvistin kieli on täynnä koukkuja ja väännöksiä, enkä alkukielellä lukematta osaa sanoa kumpi käännöksistä on "oikeampi". Meitä vaan huvittavat enemmän Viitasen Räätälimestari Rättilänpähkä, ladossa asuva Joku ja kaniinin kato kato kato miten paljon tavaraa.

Tämä kirja on puhutellut minua siitä saakka, kun ekan kerran luin sen esikoiselle. Se on lastenkirjaksi siitä harvinainen, että yhtäkkiä kohellus loppuu, ja viimeiset viisi sivua on omistettu papan sisäisen maailman, papan muistojen ja tunteiden kuvaukselle. Hattu ja sen kuviteltu tärkeys unohtuu lopullisesti. Pappa muistaa löytämiensä pikkuesineiden avulla tärkeitä asioita lapsuudestaan, muistelee sen aikaista perhettään ja ystäviään. Pappa istuu pitkään niityllä ja kotiin palaa erilainen pappa.

"Tuli valtavan hiljaista. Pappa oli kuulevinaan, miten maasta huokui lämpöä. Niityt ja metsät paistattelivat päivää auringon kimalluksessa. Oli tyyntä ja rauhallista.
Pappaa väsytti. Se vanha hattu taisi hävitä lopullisesti, hän tuumi. Mutta mitä väliä sillä nyt oikeasti onkaan?"