Tulen ääressä istun ja mietin nyt

Pitkästä aikaa pilvetön päivä ulkona. Ehkä viitsii taas kirjoittaakin. Pari viikkoa on mennyt puolella teholla; olen ollut kahteen otteeseen Savossa äidin luona, loputkin ajasta ainakin osa ajatuksista on ollut siellä. Isäni kuoli siis 74-vuotiaana, lopullinen kuolinsyy sydänkohtaus. Kuntoa huonontavia tekijöitä olivat myös keuhkojen vajaatoiminta, lihasreuma ja keliakia. Ja temperamentti. Nyt on hyvä tietää, että häneen ei satu eikä kolota, ei vaivaa se, ettei pysty enää kaatamaan puita tai nikkaroimaan, saa levätä ihan rauhassa. Isossa suvussa on tietenkin lapsesta saakka törmännyt kuolintapauksiin ja niihin liittyvään seremoniallisuuteen: hautajaisiin, muistotilaisuuksiin, kuolinilmoituksiin, hitaisiin kahvihetkiin joko omassa kotona tai muualla, tarinoihin tästä edesmenneestä ja toisista, jo aiemmin lähteneistä, ei niinkään hiljaisuuteen, vaan enemmän puheeseen, osallistumiseen, jopa nauruunkin. On tehnyt hyvää ottaa osaa siihen nyt asianosaisena. Se helpottaa. Äitini on kokenut ja taitava asioiden järjestäjä tässäkin suhteessa, olen seurannut perässä ja tarjonnut kyytiä. Kuunnellut ja jutellut. Äidillä on tietenkin ikävä, mutta hän kertoi itkeneensä ikävänsä puolison menettämisestä oikeastaan jo reilu vuosi sitten, sairauksien pahetessa. Niin oikeastaan itkin minäkin isäni menettämistä. Tämä oli vain lopullinen päätös kertomukselle – se ei jatku, eikä sitä muisteta ellemme me jälkeen jääneet sitä toisillemme kerro.

Hautajaiset ovat ensi viikon loppupuolella. Olimme kuluneen viikonlopun koko perheenä äitini luona. Lasten kanssa on puhuttu ukin kuolemasta aika paljon – miksi näin, kuolevatko kaikki ihmiset, mitä sitten? Ja myös konkreettisista asioista: mitä hautajaisissa tapahtuu, minne arkku laitetaan, mitä hautakivessä lukee, onko muistotilaisuudessa kakkua? Kävimme katsomassa hautapaikkaakin jo kaikki. Jotenkin tuntui, että tuo käynti ja kaikki juttelut helpottivat lastenkin oloa, on kovasti yritetty ettei tilannetta verhota pelottavaksi mysteeriksi, vaan oikeasti ihmisten ja perheiden elämään kuuluvaksi asiaksi. Jota tietenkin saa itkeä. Vanhimmainen on pragmaatikko ja katsoo kaikkea käytännön näkökulmasta. Nuorimmainen on pieni, ja leikkii niin hyvät kuin pahatkin asiat selväksi mielessään. Seitsenvuotias on omalla tavallaan herkkä ja jää miettimään ja suremaan elämän kolhuja. Hän on myös lapsistamme kaikkein eniten ehtinyt ja halunnut viettää aikaa ukkinsa kanssa, autellen pihatöissä ja rakennelle sitä ja tätä. Hänen kanssaan on siis itketty jo useaan kertaan ukin ikävää – niin kotona kuin mummolassakin. Niinhän se on, kuolema on isoin asia, joka ihmisen on opittava ajattelemaan. Ja siihen törmää jo kovin pienenä ihmisenä.

Kuolinilmoitukseen ei tule runoa Tarusta sormusten herrasta, mutta kiitosilmoitukseen ehkä tuleekin. Ja tässä se tulee ainakin:

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
mitä nähnyt olenkaan,
kuten kesinä entisinä
kukat, perhoset niittymaan;

ja syksyinä menneinä seitteineen
puut keltalehtiset,
aamu-usvan ja auringon kilon
ja viimat vilpoiset.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
miten käy tämän maailman
kun en talven tultua enää
näe kevään tulevan.

Kas, vielä on kaikkea paljon niin
mikä näkemättä jää,
joka kevät jokainen metsä
erilailla vihertää.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
niitä jotka jo jäivät taa,
ja jotka sen maailman näkee
jota mitä en nähdä saa.

(J.R.R.Tolkien)