Viikonlopun hyvät puolet

Meillä oli lauantaina seurakuntaporukkaa, sitä muutossa auttanutta ja muutakin, tupareilla. Lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhoja. Söivät leipää ja joivat teetä ja toivat salaattia ja hedelmiä mukanaan. Rupattelivat keskenään ja meidän kanssamme, istuivat sohvalla ja lattialla ja olivat kuin kotonaan. Semmoisesta minä tykkään!

Viikonlopussa oli muitakin hyviä puolia. Sain käytyä katsomassa Hayao Miyazakin klassikoksi kehutun ”ekologisen seikkailun” Tuulen laakson Nausicaä. Suosittelen kaikille, jotka pitävät Miyazakista tai seikkailuista, eivät kavahda fantasiaa (ohmut olivat aika isoja, ja aika symppiksiä omalla tavallaan) ja joille piirretyssä elokuvassa ei välttämättä tarvitse olla halpoja vitsejä, tarkoituksetonta ryminää, pahaa tahtoa toisia kohtaan taikka viihteellistä väkivaltaa. Alla oleva kuva lainattu Finnkinon sivuilta, kiitos siitä. Ja Panvision lupaa, että edellinen levitykseen tullut Miyazaki, Porco Rosso, (yksi suosikeistani), tulee myyntiin perjantaina. Siihen on enää neljä yötä!

Lisää hyviä puolia: nelivuotias sai leikkiä kotona koko viikonlopun, puoliso sai nikkaroida keskellä keittiön lattiaa ja polviin saakka ulottuva lehtimeri vajui nilkkasyvyiseksi satunnaisen haravoinnin voimalla.

Lyhyt lehdistökatsaus

Paikallislehtikatsaus. Paikallisen sähköntoimittajan asiakaslehden pääkirjoituksessa käytettiin seuraavia sanoja: valtaapitävät EU- ja Kioto-poliitikot, ristiretki turvetta vastaan, kevytmielisen ilmastopolitiikan temmellyskenttä ja turvenihilisti. Kiitos, emme ole pariin viikkoon ollutkaan enää asiakkaitanne, ja tämä kirjoitus ei lainkaan saanut katumapäälle.

Paikallisen seurakunnan asiakaslehden pääkirjoituksessa sen sijaan annetaan menestykselle oiva määritelmä. Menestys on sitä, että vaivannäöstä seuraa hyviä asioita itselle ja muille. No, tällaista menestystä minäkin voisin haluta ja toivoa lähimmäisilleni.

Dataa lapioidessa

Työssä menossa sellainen tylsä mutta tyydytystä tuova vaihe, eli laskentojen suunnittelu on tehty, ja nyt täytyy vaan antaa koneen laskea ja itse siirrellä numeroita paikasta toiseen ja koettaa hahmottaa tulokset jotenkin järkevästi. Paljon mekaanista toistoa tässä työvaiheessa, ja vaikka homma ei ole vaikeaa, sitä ei voi tehdä paljon kerrallaan, kun herpaantuu tuo tarkkaavaisuus.

En malta olla ottamatta esiin Douglas Couplandin kirjaa Hei Nostradamus!. Se jotenkin aihepiirinsä puolesta sopii siihen, mitä lehdissä näinä päivinä lukee ja mitä radiouutisissa puhutaan.

Kirjoista vielä – sainpas vaihdettua oikean laidan ihastuslistaan jotain uuttakin! Tai uutta ja uutta, Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on jo muutaman vuoden ollut hyllyissä, mutta hauska, koskettava, pakahduttavan surullinen se on silti. Ja ehdottomasti ”oikeaa” aikuistenkirjallisuutta, vaikka toinen päähenkilöistä tempautuukin välillä tahattomasti aikamatkoille.

Reilua kaveruutta etsimässä

Taas ammuttu koulussa. Lainaan tähän Keskisuomalaisen kolumnista Aino Suholaa:

”Lailla ei voida lopettaa maailmasta pahaa, mutta jokaisen teon kohdalla jokainen meistä tekee valinnan, kumpaa palvelee. Vanha virsi viitoittaa tietä: ’Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.’”

Omille lapsille ei osannut antaa muuta evästystä kuin sen, että omat kaverit on hurjan tärkeitä. Olkaa reiluja kavereita omille kavereille.

Omakotitalon ekologiasta, 50-luvun talon arvomaailmasta

Blogeissa keskustellaan aiheesta kaupunkiasumisen väitetty ekologisuus ja ”kehyskunnissa” asujien syyllistäminen ilmastonmuutoksesta, ainakin täällä ja täällä.

Pakko laittaa lusikka soppaan, kun on aiheesta ihan itse tehtyä tutkimustietoa (älkäämme sanoko objektiivista, hyvin omakohtaista tämä on.). Tehtiin pari vuotta sitten serkun kanssa juttua aiheesta Iisalmen sanomien sunnuntaisivulle. Pidettiin kuukauden verran ajo/jäte/energiankulutus/ostospäiväkirjaa, ja laskeskeltiin kasvihuonekaasupäästöjämme. Molemmilla viisihenkiset perheet, toinen asui maalla (ei missään ”kehyskunnassa” vaan ihan takkuisten takana 30km lähimpään kauppaan) ja toinen pääkaupungissa metron varrella. Tuloksena oli, että kaupunkilaisen päästöt olivat noin kaksi kolmasosaa maalaisen päästöistä. Tärkeimmät syyt olivat joukkoliikenteen käyttö ja kaukolämpö lämmitysmuotona. Näitä ei valitettavasti voi välttämättä maalla asuessaan valita… Mitä sitten voi valita, on sähkönsä tuottaja, lentoliikenteensä määrä, lähteekö pitkille kotimaanmatkoille junalla vai autolla, paljonko ja miten hyvin lajiteltua ja hyötykäyttöön toimitettua jätettä tuottaa. Ja miten paljon on valmis meluamaan aiheesta päättäjien suuntaan.

Tähän liittyy kapean aasinsillan kautta arvokeskustelu, jota kävin itseni kanssa puutarhan (vähäistä) satoa mehustaessani. Onhan siitä paljon puhuttu lehdissä yms. miten muutaman vuosikymmenen takainen elämäntyyli olisi ihmisille ja ympäristölle monessa mielessä ystävällisempää. Saisikohan mitenkään kierrätettyä vaikkapa omaan elämäänsä muutamia 50-luvun arvoista?

Meillä on täällä asunut ennen vanhaan käytännössä kolme perhettä - kaksi talossa ja mummu saunakammarissa. Hyvin on piisannut. Oman talon historia opettaa ainakin arvoja nimeltä KOHTUUS, TALOUDELLISUUS ja OMAVARAISUUS. Nämä olisivat hyväksi niin kaupungissa kuin maallakin.

Syksyn lehtiä

Kävin eilen jälleen Savossa vanhempia tapaamassa. Isäni oli yllättäen todella väsynyt ja huonovointinen. Hänhän on sairastanut montaa sairautta jo vaikka kuinka kauan, ja nyt vuoden verran yhdistelmä keuhkojen vajaatoimintaa, huonoa sydäntä, keliakiaa, lihasreumaa ja kaikkien edellä mainittujen lääkkeitä on vienyt tosi huonoon kuntoon. Taudinkuvaan on kuulunut vaihdellen fyysisesti heikkovoimaista mutta muuten rauhallista aikaa, ja toisaalta kiihkeän toiminnan ja todella huonojen hermojen ja äkeän temperamentin kausia. Saa ihmetellä, mistä elimistö saa voimaa toimintaan, silloin kun pää niin käskee. Jaksamista sinne, molemmille osapuolille, ja itse täytyy koettaa suhtautua sopivalla yhdistelmällä tunteita ja järkeä. Lapsia ei sairastaloon tahdo viedä. Itse on joskus liian pienenä ollut mukana fyysisesti ja psyykkisesti kipeiden sukulaisten luona. Ei sitä konkretiaa tarvitse ymmärtää ennen kuin hiukan vanhempana.

Kaunista oli maisema näin syyskuussa, kuten käsivaralla otetusta kuvasta huomaa (niin, ei ratin takana ollessa saisi kuvata, ei ei).

Nyt on tuolla pihalla aika kasa syksyn lehtiä. Vaahtera on aika tehokas, nurmikolla on nilkkaan saakka lehtiä, vaikka lehvästö näyttää vielä kesäisen tuuhealta.

Sähkön väristä

Kun nyt pääsin vauhtiin ympäristöaiheista, lisää lunta tupaan vaan (vai mikä sanonta tähän nyt parhaiten sopisi)? Meille alkaa tulla maanantaista lähtien sitten vihreää sähköä. Saas nähdä miten lamput palaa. (Nykyajan lapset eivät pääse valitsemaan juodaanko sinistä vai punaista maitoa, kun jälkimmäistä ei tarjota enää edes mummolassakaan. Saapa sitten ihmetellä edes sähköä.) Tehtiin Suomen Luonnonsuojeluliiton Norppasähkön sivuilla tarjouspyynnöt eri firmoille, ja saatiin kuusi tarjousta. Näiden pohjalta päädyttiin valitsemaan Pohjois-Karjalan Sähkön PKS Vihreä –sähkö. Kriteerit: 1) Tuotanto on pääosin PKS:n omaa tuotantoa ja kattaa bio-, tuuli- ja paikallisen vesivoiman 2) Rahaa menee maakuntiin 3) hinta on kuitenkin kilpailukykyinen nykyiseen sähköönkin verrattuna 4) koko konsepti on tarkkaan mietitty, jo useita vuosia toiminnassa ollut, ja PKS selvästi ottaa asian vakavasti.

Ideahan on, että nykyinen sähköntoimittaja jatkaa kyllä sähkön toimittamista, ja perii myös sähköverot ja siirtohinnan. Mutta kulutuksesta maksamme PKS:lle. Heillä puolestaan tuotetaan vihreän väristä sähköä vähintään sen mukaan, kun asiakkaat sitä heiltä ostavat. Suomessa on yhteiset sähkömarkkinat, eli eri tuottajat kaatavat tuottamansa sähkön ikään kuin yhteiseen laariin, josta sitten asiakkaille ammennetaan. Laarissa on sähköä, joka on tuotettu ydinvoimalla, vesivoimalla, kivihiilellä, maakaasulla, puupolttoaineella, turpeella, tuulivoimalla tai yhteistuotantona lämmöntuotannon yhteydessä. Asiakkaan valinnoilla laarin sisältöä pikkuhiljaa muokataan.

Kuuden tarjouksen perusteella tämmöisen sähkörohmun vanhan talon kustannukset nousevat vihreään sähköön siirryttäessä, tuottajasta riippuen, sadasta viiteensataan euroa vuodessa. Rahaahan se on, 500 e on jo paljon rahaa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin olin ajatellut. Satanen taas on parin euron kahvikuppi kahvilassa vähemmän viikossa.

Hiilidioksidineutraaleja kuntia Suomeen

Hei, täällä on rohkaiseva juttu kokeilukunnista, joissa koetetaan saada hiilidioksidipäästöt kuriin jo ennen kuin on pakko. Mukana ovat Mynämäki, Parikkala, Uusikaupunki, Padasjoki ja Kuhmoinen, kaikki pienehköjä ”peruskuntia”. Suora lainaus jutusta:

- Valitut kunnat ovat ikään kuin laboratorioita. Niissä kehitetään päästöjä vähentäviä ratkaisuja, joita voidaan myöhemmin soveltaa muissa kunnissa, kiteyttää toimitusjohtaja Jari Raitanen Devoi Oy:stä.

Aivan himpun verran epäilyttää se, ovatko kunnan johto ja kuntalaiset täysin sydämin mukana hankkeessa, saadaanko aikaan pysyviä muutoksia ja riittävätkö rahalliset ja ajalliset resurssit. Samat kysymykset nousevat mieleen melkein joka ikisessä kehitysyhteistyöhankkeessa, josta kuulee. Tämä ei kuitenkaan saa olla este sille, että olisi mukana maailmaa parantamassa, tai syy sille, että vähättelisi toisten yrityksiä. Ei saa!

Apua, viekää minut aikuistenosastolle!

Lähikirjasto tarjosi tuoreeltaan Ursula Le Guinin uusimman kertomuksen Länsirannalta, Muistamisen taito. Sanon uudelleen, että koko sarjan pitäisi olla pakollisena yläasteen yhteiskuntaopin lukemistona. Erilaisia yhteiskunta- ja hallintojärjestelmiä esitellään vetävien esimerkkitapausten kautta (siis tarinoiden). Pahojen tekojen seuraukset ovat oikeasti pahoja, mutta toisin kuin tosielämässä, useimmat hahmot kykenevät kehittymään ja muuttumaan, myös yhteiskunnat. En kuitenkaan siirrä tätä kirjaa tuonne oikeaan laitaan edellisen osan, Sanan mahti, tilalle. Sen demokratiakuvaus oli omaa luokkaansa.

Osaankohan enää ollenkaan lukea ns. vakavasti otettavaa aikuiskirjallisuutta? Muistilistalle: seuraavalla kirjastokäynnillä lainaat Timothy Findleytä sekä Robert McLiary Wilsonia. Näistä olet molemmista pitänyt. Edellisen Suuri tulva oli hyytävän kamala Nooan arkki –kertomus, ja jälkimmäisen Eureka Streer, Belfast –kirjaa ei voinut lukea metrossa, kun koko ajan uhkasi ääneennauraminen. (Jos itkukirjoja pitää listata, niin Forrest Carterin ”Pikku Puun kasvatus” on ykkösenä. Luin junassa, ja aina välillä piti käydä vessassa niistämässä.)

Remonttia, korjaustöitä, säätöä

Laattapoika laittaa jo saumausaineita ja harkitsee laipion teon aloittamista. Kuulostaa lupaavalta. Joko mainitsin, että vanhaan talouskellariin oli ilmestynyt myös lämmitetyt komerot varaajalle ja vesimittarille? Ovat hyödyksi.

Eilen maksoin napisematta pihamiehelle, joka kävi neljä tuntia poistamassa vaahterasta kuivia oksia, siistimässä pensasaitaa ja muita puskia, samoin kuin yleisesti käveli pihan läpi ja ajatteli ääneen sen hoitoa. Kaiken tuon olisi saanut tehtyä itsekin, mutta tunteja olisi mennyt huomattavasti enemmän. Ja nyt näkee ainakin tavoitetason siisteydelle, ja kuuli paljon hyviä vinkkejä.

Puolison ja tyttären leikkimökkiprojekti on menossa pleksi-ikkunoissa ja vanhan oven kunnostuksessa. Ennen lumien tuloa mökissä vielä pidetään avajaiset, sanokaa minun sanoneen.

Se on vielä mainittava, että eilen oltiin samaisen tyttären kanssa vielä kolmannellakin tallilla, ihan tutustumisen vuoksi. Kyllä on talleissa eroja. Tuolla oli VALTAVAN kokoisia hyvinhoidettuja eläimiä, tallilla auki Classic FM, opetus hyvin napakkaa. Ihmekös siis, että vakiotuntilaisten tunnit ovat täynnä...

Kolmen kuukauden saldo

Muutimme tasan kolme kuukautta sitten. Nyt voi pitää ekan vuosineljänneksen tilinpäätöksen.

+ Omakotitalossa on ollut rauhallista asua, ja oma piha on ihana. Huoltotoimet ja pihanhoito eivät ainakaan toistaiseksi ole käyneet ylivoimaisiksi.

+ Postilaatikolle ja roskikselle on lyhyempi matka kuin ennen, auton saa pihaan.

- Hirvee ylämäki kun tulee kotiin pyörällä.

+ Vanhassa pihapiirissä asuminen on jotenkin konkreettista, on kompostointia, salaatin nyppimistä, omenan poimintaa.

+ Muutosta jäi jonkin verran rahaa, ja elinkustannukset ovat pysyneet suurin piirtein samana tai laskeneet.

- Kaikki muutokset ja korjaukset pitää tietenkin rahoittaa ja tehdä/teettää itse. Työkaluja ja muita investointeja on pitänyt tehdä.

+ Lapsilla on paljon kavereita ja ovat paljon naapurissa / naapurin lapset meillä.

- Lapsilla on vanhoja kavereita ja paikkoja jonkin verran ikävä

+ Koulu ja päivähoito sujuvat vähintään yhtä hyvin kuin ennen muuttoa.

+ Lapset ovat voineet jatkaa harrastuksiaan.

- Harrastuksiin on jotenkin hankala mennä, usein tulee turvautuneeksi autoon.

+ Toisaalta pyörällä pääsee töihin, kauppaan, keskustaan.

- Pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on kyllä ylimaallisen hieno.

+ On tullut oltua enemmän oman seurakunnan kanssa yhteydessä kuin vuosiin.

+ On tullut nikkaroitua ja muutenkin enemmän touhuttua puolison kanssa.

- Lasten kanssa on tullut oltua yhtä vähän tai paljon kuin ennenkin, elämä ei juuri ole rauhoittunut eivätkä omat tai puolison reissuilut vähentyneet.

+ Savon isovanhempien luokse on lyhyempi matka.

- Etelä-Suomen isovanhempien luokse on pidempi matka.

+ Keskimäärin joka paikkaan on lyhempi matka, samoin suvulla ja ystävillä meille.

+ Monia tuttavia ja sukulaisia on tullut nähtyä enemmän kuin aiemmin.

- Töitä on tullut tehtyä kotoa, kun toistaiseksi yliopistolla on hankalaa.

+ Töiden teko kotoa on onnistunut.

Tässä listaa lyhyesti. Jotenkin tuntuu, että useimpia asioita on tullut tehtyä ENEMMÄN nyt muuton jälkeen. Ei se niinkään voi mennä? Ehkä sellaista peruskodinhoitoa on tullut tehtyä vähemmän (siivoamista ja ruoan laittoa). Kuinka moni perheenäiti on sitä mieltä, että se on huono asia????

Kirkon penkissä ja penkin alla

Ah, naapurin tyttö otti koko meidän lapsilauman heille pitämään pehmoeläinjuhlia, ja puolisokin on reissussa, eli saa olla hetken yksin ja lukea kirjaa - keskellä päivää!

Aamulla ajattelin olla reipas, ja sain koko konkkaronkan siirtymään polkupyöräavusteisesti kilometrin verran, ja menemään kirkkoon. On oltu aika huonoja tällä saralla jo useita vuosia ennen muuttoa, ja nyt uudella paikkakunnalla ajateltiin petrata, omien ja lasten voimavarojen mukaan. Seurakuntayhteys on lämmittävä juttu ja turvaverkkoja ja tuttavia on tuskin koskaan liikaa (lapsilla ja semmoisilla jotka kasvavat nuoriksi varsinkaan). Ja kaippa tarkoitus on antaa jotakin sinne toiseenkin suuntaan, omalla läsnäolollaan ellei muulla. Neiti 9-v nauttii kaikesta touhusta joka liittyy kirkossa oloon (siihen ei siis kuulu juuri lainkaan penkissä istumista - lähinnä leikkitouhuja ja koululaisten omaa juttua ja tänään jopa ruokailua) ja nelivuotiaalle on aika sama missä sitä nauttii elämästään taikka kitisee. Piikinä lihassa on seitsenvuotias, jolla on joku kauhea "kirkossa-on-kamalaa" -vaihe (ja juhlissa-on-kamalaa), jonka huomaa paikan päällä häiritsemisenä, lyömisenä ja potkimisena (söpöä, eikö?). Koska missään nimessä ei ole tarkoitus kiusata lasta asioilla, joihin hänen omat valmiutensa eivät riitä, ja pakolla kirkkoon vienti nostaa muutenkin karvat pystyyn, on nyt hiukan vaikea päättää mitä tehdä. Toisten iloa ei kuitenkaan tahdo pilata. Miten toimii perheen sisäinen enemmistödemokratia? Toimiiko se? Onneksi äsken saimme nuoren miehen kanssa keskusteltua aiheesta, ja hän sai sanottua että kirkossa pelottaa. Mikä pelottaa? No kun on niin hirveästi ihmisiä ja ne kaikki puhuu hänelle eikä hän tunne niitä ja häntä pelottaa.

Ah, niin. Unohtui taas, että kaikki eivät ole samanlaisia, ja että osalle meistä oma rauha ja hiljaa nurkassa olo sopeuttaa porukkaan paremmin kuin kaikki tutustumisleikit ja iholle tuleva sosiaalinen juttelu. Olisihan se pitänyt jo omasta nuoruudesta muistaa.

Huiskis

Ajoin toissapäivänä huiskis Helsinkiin ja eilen takaisin. Tapasin työtovereita hyvässä hengessä, vaikka olivatkin valloittaneet työpöytäni melkein kokonaan nikkarointipöydäksi. Siinä oli syntynyt jos jonkinlaista mittalaitteen suojusta ja pidikettä. Oli meisseliä, teippiä, muoviputkea ja pahvia. Raivasin hiukan, ja sain aikaiseksi syksyn maastotyösuunnitelmaa, nuoremman kollegan komennusta kokousesitelmän valmisteluun sekä parempaa selkoa keskeneräisen artikkelimme laskelmista. Työpäivän jälkeen keskustelu jatkui aiheista yliopistouudistus, kasvien lajintunnistus, koirat ja remontointi.

Kun vielä puolison sisko antoi nukkua sängyssään sillä aikaa kun hän oli yövuorossa hoitamassa ihmisiä, oli hyvin luksus –luokan olo. Sänky sijaitsi pikkuruisessa yksiössä Kalliossa, ja hakematta tuli mieleen aika noin kymmenen vuotta tästä eteenpäin. Mitä todennäköisimmin meidän vanhimmaisemme on siinä vaiheessa lähtenyt toiselle paikkakunnalle opintielle, ja hänen sänkynsä on jossakin soluhuoneessa tai pikkuyksiössä. Hänelle se on seikkailua ja suurta vapautta – voin hyvin kuvitella, miten turvattomalta vanhemmista tuntuu. Jaa jaa, en allekirjoita sitä, että kyllä-ne-lasten-lapsuusvuodet-menevät-nopeasti, sillä ovat ne aika pitkiltä ovat tuntuneet, kun niitä päivä kerrallaan on tahrustanut kulkea. Mutta sen uskon, että nuorelta ja pieneltä se maailmalle lähtijä taatusti kymmenen vuoden päästä tuntuu. Se näkee, ken elää.

Ruokaa roskiin

Hesarin sivuilla notkuessa tuli vastaan (varmaan jonkun imagokonsultin nimeämä) Älyttömyystesti. Tulos: roskiin heittämäni ruoantähteet vastaavat kasvihuonekaasupäästöllisesti noin 36 km:n autoilua, 5.7 kg hiilidioksidia viikottain. Tässä on mukana ruoan tuotannon, kuljetuksen ja varastoinnin aikainen kasvihuonekaasupössäyttely.

Ruoan heittäminen roskiin tuntuu muutenkin pahalta, muun muassa siksi, että vanhemmat eivät sitä suosineet, pula-ajan lapsia kun olivat. 50-luvun talossa asuessa melkein päivittäin tulee myös verranneeksi omaa elämäntapaa tod.näk. silloin vallinneeseen. Tunkiolle meni varmaan vähemmän kamaa kuin nyt menee kompostiin ja biojäteastiaan. Ja sitä kannettiin myös vähemmän kaupasta kotia. Ei kai tässä muu auta kuin harjoittaa sitä kuuluisaa KOHTUUTTA. Ei osteta Oltermannia, vaikka kerran kuukaudessa mieli tekisikin, kun se loppu menee aina pilalle. Ostetaan kohtuullinen määrä vihanneksia ja leipää, etteivät mätäne ja homehdu ennen syöntiä. Inventoidaan säännöllisesti jääkaapin sisältö, ja katsotaan millaiseen pöperöön tai pataan tähteet parhaiten uppoaisivat.

Tyytyväistä hyrinää

Poika laittoi kivan oransseja laattoja seinälle aamusella. Pyykinpesukone hyrisee keittiössä, ja tärisyttää lingotessaan koko taloa.

Pidimme aamulla skaippi-palaverin vantaalaisen ja tukholmalaisen kollegan kanssa. Toimi ihmeen hyvin, vaikka välillä tulikin pitkiä hiljaisuuksia kun kukaan ei osannut ottaa puheenjohtajan roolia. Kun kaikki istuvat oikeasti saman pöydän ympärillä se puheenvuorojen jakokin on helpompaa. Saimme kuitenkin raavittua kasaan puoli sivua tekstiä työstä, jota teemme tässä tulevina kuukausina. Menen esittelemään tuloksia kollegoille muualta maailmasta sitten muutaman kuukauden päästä. Sain juuri äsken kiemurreltua itseni ja tekstimme kaamean pelottavan nettiin sijoitetun kujanjuoksu-labyrintin (electrical submission) läpi ilman että kenenkään nimi meni väärin tai teksti katosi tuhkana tuuleen. Tai niinhän minä luulen - totuus paljastuu viimeistään kokouksessa. Nyt kun on tullut luvattua työ tehdä, se myös tekeentyy. Ja onhan kokouksissa kivaakin, saa matkustaa ja tavata tuttuja (aikuistunut ja kypsä tutkija ei tietenkään valitse kokousta paikkakunnan tai paikalle tulevien muiden ihmisten takia, eihän?).

Sadonkorjuuta

Laitettiin alkukesästä maahan muutama jääkaappiin itämään unohtunut peruna. Kasvattivat niin hulppeat varret, että oltiin varmoja ettei juurimukuloille riittäisi kasvuvoimaa. Viikonloppuna ajateltiin kuitenkin tarkistaa. Hämmästys! Valtavia perunoita, vaaleita ja kirkkaita, täydellisiä! Muutama oli tosin kasvanut liian lähellä aurinkoa, ja muuttunut myrkyllisen vihreiksi. Saatiin silti kaksi muussia omista perunoista. Salaattilautasella oli muutama herneenpalko, salaattia ja porkkanapenkistä harvennettuja pikkuporkkanoita. Luksusta!

Leikkimökkiin saatiin lopulta laitettua osa ulkovuorauksesta ja lattia. Tuoksuu ja näyttää jo hyvältä! Tiedä sitten, arvostaako mökissä usein majaileva isohko hämähäkki kaikkea sitä paukutusta ja heilutusta kovin korkealle. Saattoi eilenkin hajota vaivalla tehty verkko, ja koko päivä piti lymytä katon lappeen alla. Oletteko tienneet, että hämähäkillä on huono näkö, ja se hengästyy helposti? Verkko on kudottava joka päivä uudelleen. Hämähäkki voisi itsekin tarttua tahmeisiin seitteihinsä, mutta osa verkon rihmoista ei ole tahmeita, ja hämähäkki itse astelee verkossa varovasti näiden kävelyseittien päällä. (Nämä tiedot tarjosi Wikipedia, ei sen korkeampi taho.)

Seitsenvuotiaalla oli eilen ”kesän” viimeiset pelit. Oli kaksi peliä peräkkäin, eli neljä puoliaikaa ilman kunnon lepotaukoja. Oli yhden puoliajan maalissa ja päästi yhden ja torjui monta (teatraalisesti), lopun aikaa kikkaili kentällä. Teki yhden maalin. Oikein näki, miten semmoinen onnistumisen huuma iski poikaan maalinteon jälkeen, pää meni pyörälle eikä oikein tiennyt miten päin olisi. Diivailu unohtui hetkeksi. Kait siinä on se syy, miksi pelata.

Haaveammatteja

Kun olin pieni, halusin perustaa eläintarhan tai ulkoilmamuseon (sellaisen, johon ostetaan kaikki ne autiotalot, joiden ohi ajeltiin perheen kanssa Lapin kierroksilla). Kirjailijaksi piti myös ruveta. Onneksi luonnontutkimuskaan ei ollut kaukana sydämestä edes lapsuudessa.

Kolmasluokkalainen aikoo asua isona maalla. Hänellä on maatila ja ratsutalli, hän opettaa ratsastusta ja on myös eläinlääkäri. En tiedä, mihin tässä kuviossa mahtuvat ne porot jotka hänellä myös tulevat olemaan - ehkä maatila sijaitsee Lapissa.

Ekaluokkalainen on huojentunut siitä, ettei hänen tarvitse peruskoulun jälkeen enää opiskella, sillä hänestä tulee jalkapalloilija. Valinta tosin vaappuu jalkapalloilijan ja jääkiekkoilijan välillä, riippuen siitä kumman lajin suuret kisat on tullut viimeksi katsottua. Urheilu-ura on viimeksi kuluneet vuoden aikana jyrännyt jo kolmevuotiaana syntyneen haaveen olla isona palomies.

Nelivuotiaan vilkkaasti vaihtuvista haaveammateista oma suosikkini on viittamies. Jakeluauton kuljettaja, ruohon leikkaaja, rekkakuski ja bussikuski ovat olleet myös listoilla.

Palomiehen ammattiin liittyen meillä käytiin pari vuotta sitten liikuttava keskustelu:

Äiti: Presidentti pitää itsenäisyyspäivänä isot juhlat.
Poika: Onko meidät kutsuttu?????
Äiti: Ei, sinne kutsutaan tärkeitä ihmisiä.
Poika: Mutta minä olen tärkeä ihminen!!! (kommentti: niinpä...)
Äiti: Siis sinne kutsutaan ihmisiä, joilla on tärkeitä ammatteja.
Poika: Minulla on tärkeä ammatti, minusta tulee palomies!!!!!

Pikainen uutisanalyysi

Raha liikkuu maailmalla. Hesarin tämän päivän uutisoinnista saa ”hauskoja” rinnastuksia ja suhteellisuudentajua sille, mikä on paljon rahaa (ja mihin kaikkeen sitä voi käyttää…). Kehitysapuun menee rahaa aika paljon, mutta onneksi tilannetta tasapainottaa toisten toimijoiden asekaupat.

Postilaatikkoon tömähti onneksi hiukan piristävämpää maailmanpolitiikkaa, eli ruotsalaisten kollegojen uusi uutispalvelu ilmastopolitiikan edistysaskeleisiin liittyen.

Hatun jäljillä

Me on tehty käännöstutkimusta lasten kanssa, vai miksi sitä nyt pitäisi kutsua. Luvun alla on ollut, useaan kertaan lähiaikoina, Sven Nordqvistin kirja Hatun jäljillä. (Joo, Sven on se Viiru ja Pesonen -mies.) Kirjassa on vanha pappa, joka aina pitää hattua päässä. Eräänä aamuna HATTUA EI LÖYDY!!! Ensimmäiset seitsemäntoista sivua ovat täynnä kohkaamista paikasta ja naapurista toiseen hattua etsien. Mutta jotenkin hassusti heti alusta saakka hattu jää sivuun, ja tärkeimmäksi nousevat naapuruston (tosioudot) tyypit, kahvin juonti, ja siinä sivussa papalle kertyvät oudon tutut pikkuesineet. Olemme lukeneet vanhempaa Raija Viitasen suomennosta, ja myös uudempaa Eppu Nuotion versiota (nimellä Hattujahti). Nordqvistin kieli on täynnä koukkuja ja väännöksiä, enkä alkukielellä lukematta osaa sanoa kumpi käännöksistä on "oikeampi". Meitä vaan huvittavat enemmän Viitasen Räätälimestari Rättilänpähkä, ladossa asuva Joku ja kaniinin kato kato kato miten paljon tavaraa.

Tämä kirja on puhutellut minua siitä saakka, kun ekan kerran luin sen esikoiselle. Se on lastenkirjaksi siitä harvinainen, että yhtäkkiä kohellus loppuu, ja viimeiset viisi sivua on omistettu papan sisäisen maailman, papan muistojen ja tunteiden kuvaukselle. Hattu ja sen kuviteltu tärkeys unohtuu lopullisesti. Pappa muistaa löytämiensä pikkuesineiden avulla tärkeitä asioita lapsuudestaan, muistelee sen aikaista perhettään ja ystäviään. Pappa istuu pitkään niityllä ja kotiin palaa erilainen pappa.

"Tuli valtavan hiljaista. Pappa oli kuulevinaan, miten maasta huokui lämpöä. Niityt ja metsät paistattelivat päivää auringon kimalluksessa. Oli tyyntä ja rauhallista.
Pappaa väsytti. Se vanha hattu taisi hävitä lopullisesti, hän tuumi. Mutta mitä väliä sillä nyt oikeasti onkaan?"

Hurraa kuivalle betonille!

Remonttimies mittaili kylppärin lattiasta kosteuksia, ja totesi betonin olevan kyllin kuivaa huoneen jatkotöille. Kohta tulee siis poika laittamaan levyjä seiniin! Kiva! Ei ole enää monta viikkoa kun saadaan taas pyykkikone käyttöön! Eilen pestiin nyrkkipyykkiä, ja tänään puoliso pesee kaksi koneellista vanhempiensa luona pääkaupunkiseudulla käydessään. Onneksi ei ole vaippaikäisiä eikä enää onneksi yökastelijoitakaan.

Päätin tänään jäädä töihin kotiin, vaikka pari edellistä päivää sujuivatkin ihan hyvin yliopiston tiloissa. Artikkeliin ilmestyi jopa uusia sanoja, ja syksyn kokousmatkojen rytmittämää muiden töiden edistämistä saatiin suunniteltua ruotsalaisen kollegan kanssa. En vaan vieläkään saa läppäriäni yliopiston langattomaan verkkoon, ja netittömänä ja sähköpostittomana on vähän silmäpuoli olo. Kotona toimii netti, ja vessaan ja ruokalaan on lyhyempi matka.

Sumuista on, ja harmaata. Aika hurjalta tuntuu lähettää koululaisia aamuisin matkaan - ei niinkään harmauden vuoksi, vaan siksi, että niitä lähtee kaksi. Ekaluokkalainen kävelee nyt jo toista viikkoa itsenäisesti kouluun, ja tällä viikolla kokeillaan myös iltapäivähoidosta yksin tuloa. Poika tuntee itsensä isoksi ja pystyväksi, ja onhan se sitä myös. Hiukan haparointia tosin vanhemman rooli tässä tilanteessa, jälleen kerran, sillä esikoinen ei tuossa vaiheessa vielä lainkaan halunnut tehdä matkoja itsekseen. Teorian tasolla aina tietää, että lapset ovat keskenään erilaisia, ja siksi heidän tarpeisiinsa on reagoitava eri tavalla. Käytännön tasolla tämä tieto siirtyy hiukkasen tahmeasti ("No ei kai nyt noin tehdä, kun ei ennenkään ole noin tehty!" "Ole nyt samalainen kuin siskosi!").

Valkoisen miehen lintukoto

Tulipa yleistettyä ja luokiteltua ihmisiä urakalla aamulla. Meillä oli treffit hoitotädin kanssa kirkon parkkiksella, kun joku hoitolapsista meni kerhoon. Äidit ja isät saattoivat lapsiaan kerhoilemaan, ja yhtäkkiä pisti silmään miten lapsukaiset tuotiin autoilla - kiiltävillä, uudehkoilla, kalliin merkkisillä autoilla. Samalla tuli mieleen, miten puhtaan suomalaisilta kaikki naapuruston lapset ja aikuiset ovat vaikuttaneet. Vissiin neljätoista vuotta Itä-Helsingissä sääti värisilmää sen verran, että näin kirkkaan valkoinen kaupunginosa kiinnittää huomion. "Kato kun on oikea ylemmän keskiluokan valkoinen paratiisi!" (Puoliso ei onneksi sanonut, että kato ketkä muiden mukana tuovat jälkikasvuaan autolla, eikä huomauttanut ihonväristäkään...)