Kannustusta Poznańiin

Ensi maanantaina tapahtuu muutakin jännää kuin että saa avata joulukalenterin ekan luukun. Puolassa, Poznańissa, alkaa YK:n ilmastosopimuksen sopimusosapuolien 14. yleiskokous, ilmastoslangilla sanottuna COP 14. Kokous palvelee samalla Kioton sopimuksen hyväksyneiden osapuolien vuosittaisena tapaamisena, tästä käytetään usein lyhennettä MOP. Poznańissa on vuorossa MOP 4. Näitä lyhenteitä katsoessaan ei ihmetytä, että puoliso kertoi kaksi vuotta sitten suvulle minun menevän ”sinne poppamiesten kokoukseen”, kun matkustin COP 12:een juoksutytöksi.

Oli muuten kaikin puolin upea kokemus, vaikka kokonaiskuva jäi papereita ja muutakin juoksuttaessa täysin epäselväksi. Kirjoitan joskus paremmin aiheesta, sieltä työntekijän näkövinkkelistä.

Puolan kokouksen ajatellaan olevan välikokous, joskin tärkeä sellainen, ennen ensi vuoden neuvotteluja Kööpenhaminassa. Jos Köpiksen neuvottelut menevät penkin alle, meillä ei ole sopimusta kasvihuonekaasujen vähentämisestä Kioton sopimuksen kauden umpeutuessa parin vuoden päästä. Vaikka näyttää siltä, että sopimuskanavan kautta tehdyt sitoumukset ja konkreettiset teot ovat kovin pieniä ongelman kokoa ajatellen, ilman sopimusta tilanne ryöstäytyisi käsistä vielä luultavammin.

Uudesta sopimuksesta sovittiin jo periaatteessa viime vuonna Balilla, ja toiveissa on rivakka edistyminen Puolassa. Kokouksen yhteydessä kokoontuu lukuisia ilmastosopimuksen ja Kioton sopimuksen alaelimiä (hauska sana), SBSTA ja SBI käsittelevät sopimuksen tieteellis-teknisiä kysymyksiä ja tukevat täytäntöönpanoa. Käytännön elämään päätyvät päätökset valmistellaan enimmiltään näissä. Tulevia päästövähennyksiä pohditaan myös kahdessa mystisesti nimetyssä ryhmässä,
AWG-LCA ja AWG-KP.

Ekan kokousviikon aikana tehdään raaka pohjatyö isommissa ja pienemmissä ryhmissä sopimustekstien hiomiseksi, kymmenissä asiakohdissa. Työn tekevät eri maiden virkamiehet ja asiantuntijat, YK:n ilmastosopimuksen henkilökunta hoitaa käytännön asioiden pyörimisen ja valmistelee sopimustekstiluonnokset.

Toisen kokousviikon aikana paikalle saapuvat ministerit, joskus jopa valtion päämiehet tai naiset, YK:n kermaa, vielä lisää tiedotusvälineitä, ja korkean tason neuvottelut alkavat. Täällä korjataan sato edellisen viikon neuvotteluista, ja jatketaan vaikeiden asioiden parissa. Monesti viimeisinä iltoina aamuyölle saakka.

Työ ilmastosopimusten parissa on hidasta ja varmasti väliin paperinmakuista. Kansakuntien edut törmäävät neuvottelupöydässä yllättävälläkin tavalla. Samat sopimustekstit palaavat eteen vuosi vuodelta, ja sanamuotojen hioutumisen ja konkreettisten päästövähennysten (tai kehitysmaiden kestävän kehityksen) välillä on vaikea nähdä yhteyttä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka jaksavat olla mukana vuodesta toiseen, työskennellä yhteiseksi hyväksi.

Savolaisia nuoria miehiä

Serkun poika, 4 v, saa päivähoidosta mukaansa viestiä että Teron (nimi muutettu) kanssa on tullut tapeltua. Nelivuotiaalta kysellään tapahtuneesta. Nelivuotias mutruilee aikansa alahuultaan ja sanoo sitten: "Tero vöyryytti minua. Ja sitten minä löin."

Toisen serkun poika, 3 v, joutuu lähtemään rakastamastaan mummolasta taas kotiin ja arkielämää elämään. Kolmevuotias kävelee eteistä edestakaisin kunnes toteaa: "Taianpa pollauttaa itkun."

Ei meillä ole huolta suomen kielen kuihtumisesta ja köyhtymisestä, ei niin kauan kuin noin elävän sanavaraston omaavia nuoria miehiä löytyy.

Vonnegut ja usko ihmisluontoon

Kurt Vonneguthan ei kirjoita kivoista asioista. Kirjoissa on yleensä sotaa, sukupuuttoon häviämisiä, satunnaisia onnettomuuksia, itsemurhia ja muuta vastaavaa. Kaikki kerrottuna kevyen satiirikon äänensävyllä, ulkokohtaisesti. Kesken kaiken paikalle tupsahtaa avaruusaluksia, aikasilmukoita ja ihmeolentoja Merkuriukselta. Eli kauheuksiin ei pysty edes suhtautumaan kovin vakavasti. Olen kuitenkin teinistä saakka pitänyt Vonnegutista, sen tarkemmin määrittelemättä miksi. Luin (Tuurin jälkeen loogisena jatkumona) pitkästä aikaa uudelleen kirjan Teurastamo 5, jonka arvosteluun linkkasinkin tuossa sivupalkissa. Kirjassa on laajahko esipuhe kirjan kirjoittamisen vaiheista, ja siinä Vonnegut itse kertoo, miksi tällainen ihmisiin lähtökohtaisen hyväuskoisesti suhtautuva henkilö hänen tekstistään pitää:

Opiskelin toisen maailmansodan jälkeen jonkin aikaa Chicagon yliopistossa. Opiskelin antropologiaa. Niihin aikoihin siellä opetettiin ettei kenenkään välillä ollut kerta kaikkiaan mitään eroa. Saattavat opettaa niin vieläkin.

Toinen asia jonka siellä oppi oli se, ettei kukaan ole naurettava eikä paha eikä inhottava. Vähän ennen kuolemaansa minun isäni sanoi minulle: ”Kuule – et ole koskaan kirjoittanut juttua jossa olisi konna.” Sanoin hänelle, että se oli yksi niitä asioita jotka opin yliopistossa sodan jälkeen.

Puhuimme liki samasta asiasta viime viikolla puolison siskon kanssa. Olimme molemmat kiinnittäneet huomiota siihen, miten hyväntahtoisesti, huomioonottavasti, viisaasti ja välittävästi suuri osa ihmisistä puhuu toisilleen, lapsilleen, puhelimiinsa – jos heitä ja kadun hälyä vaan pysähtyy kuuntelemaan.

Vonnegut ei kuitenkaan katso, että ihmiset oppisivat ei-konnamaisuutta ihan itsekseen. Samaisessa esipuheessa, Dresdenin ilmapommituksen kokeneena, hän listaa asiat, jotka hän koettaa parhaansa mukaan opettaa lapsilleen (soisin opetettavan kaikille lapsille kaikkialla maailmassa):

Olen sanonut pojilleni ettei heidän pidä missään oloissa osallistua joukkoteurastukseen ja ettei tieto vihollisen joukkoteurastuksesta saa täyttää heitä tyytyväisyydellä eikä vahingonilolla.

Olen myös sanonut ettei heidän pidä työskennellä sellaisten yhtiöiden hyväksi jotka valmistavat joukkoteurastusvälineitä ja että heidän pitää ilmaista halveksuntansa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka luulevat meidän sellaisia välineitä tarvitsevan.

Kaiken tämän paatoksen päätteeksi on hyvä todeta, että ulkona on hyvä pulkkamäkikeli, ja meidänkin jälkikasvu on mäkeen lähdössä kunhan kotiinpaluu ja syönti on saatu kunnialla suoritettua.

PS. Vonnegutin Teurastamo 5 on muuten se kirja, jonka yhdellä sivulla on karkeasti piirretty hautakivi teksteineen KAIKKI OLI KAUNISTA, EIKÄ MIKÄÄN TEHNYT KIPEÄÄ.

Rikkaudesta

Olin joku aika sitten vähällä ryhtyä kateelliseksi. Melkein ajattelin, että on väärin ettei minulla oikeastaan ole mitään arvokasta omaisuutta, velkaa vain. Ja ettei minulle makseta niin paljon palkkaa, kuin joillekin toisille. Sitten onneksi tuli järki käteen. On rikas, jos ei ruokakaupassa käydessään tarvitse laskea onko varaa vielä tuohonkin pastakastikepurkkiin. On rikas, jos tekee työtä, joka mahdollistaa täysin vapaan ajankäytön suunnittelun, arkivapaat ja sairaan lapsen kotihoidon tarvittaessa, ja jonka puitteissa pääsee matkustelemaan ja tapaamaan tuttavia eri puolilta maailmaa. On rikas, jos on mahdollisuus pyörittää suurta perhettä, vieläpä niin, että lapsilla on suht koht ehjät vaatteet päällä, ruokaa säännöllisesti pöydässä ja jopa mahdollisuus harrastaa itseä kiinnostavia höpöhöpö –juttuja silloin tällöin. On rikas, jos pankki uskaltaa antaa kohtuukorkoista lainaa, mikä taas mahdollistaa tässä talossa asumisen ja oikean kokoisella autolla liikkumisen. On rikas, jos pystyy halutessaan vaihtamaan sähkönsä kalliimmaksi ekosähköksi, ja ostamaan ruokansa kalliimmasta lähikaupasta. Raha ei kuulemma tee onnelliseksi, mutta myöntää täytyy, että tämän tason rikkaus tuntuu hyvältä. Ainakin, jos muistaa olevansa rikas.

Tyydyttävää

Pitkällisen puolitehoisuuden jälkeen on pakko ryhtyä töihin oikein olan takaa. Joulukuun puolivälissä odottaa tieteellistyyppinen kokous, jossa on itsekin esiteltävä pienelle porukalle töittensä tuloksia. Näinpä tuli hoppu koota ne tulokset yhteen. Nyt on koottu eräs valikoima, ja lähetetty työtovereille rajan taa (siis Ruotsin rajan, ei mitään paranormaalia). Työhuoneen ikkunasta katsoessaan näkee upean talvimaiseman. Viikonlopun poissaolon aikana oli kertynyt kinoskaupalla lunta. Tyydyttävää! Päästiin nelivuotiaan kanssa menemään pulkalla hoitopaikkaan. Muut lapset ovat myös ihan äimänä siitä ajatuksesta, että hyvällä tuurilla tämä lumi ei sula ennen kevättä, ja että joka aamu, vaikka maaliskuulle saakka, voi herätä pikkupakkaseen, lumen valoon, oikeaan talveen. Helsinginvuosien aikana tämä tämmöinen on kuulunut vain lomiin ja matkoihin, ja satunnaisiin juhlalta tuntuneisiin lumipäiviin kotinurkilla. Nyt kun tulisi vielä kolmasluokkalainen koulusta, niin päästäisiin kolaamaan ajotietä puhtaaksi. Yksin en kyllä lähden lumitöihin... (Puoliso ei ole kolaamassa, matkusti uhkarohkeasti aamulla pääkaupunkiseudulle ja aikoo vielä päästä tänään lentämään Tanskanmaalle.)

Cross kitcheniä Helsingin malliin

Tuli oltua pari päivää tutkimusryhmää tapaamassa pääkaupunkiseudulla. Sillä aikaa kotipaikkakunta oli saanut upean, ihanan lumikuorrutuksen. Tästä on hyvä jatkaa!

Saimme tehtyä kaksi täyttä työpäivää laskentojen ja käsikirjoitusten (ja pakollisten byrokratioiden) parissa. Hyvä niin. Ekan päivän jälkeen oli pakko päästä pääkaupungin keskustaan pari joululahjakirjaa ostamaan, ja samalla syömään jotain. Päätöksentekokeskus aivoissa ei keksinyt mitään sen eksoottisempaa paikkaa yksin ruokailuun kuin Pizza Hut. No, ei se mitään. Chicken Barbeque –pizzan ohessa nautittavaksi sopi erittäin hyvin repusta kaivettu Antti Tuurin Kylmien kyytimies. Suosittelen. Ehkä mieluiten kuitenkin ilman sitä pizzaa.

Tosin kirjan jälkeen oli jotenkin kylmäävää ajella kotiin Jämsän kautta ja miettiä että nuo tapahtumat ovat ihan oikeasti tapahtuneet, ihan äsken, vain satakunta kilometriä tuohon suuntaan.

Toinen sotahistoriasta kiinnostuneelle ja eleettömästä proosasta pitävälle sopiva Tuurin kirja on Suuri asejuna Pietarista. Se on tosin paikkapaikoin melkein jännittävä, vaikka sellaista on Tuurin kirjasta vaikea uskoa.

Lunta!

Viikonloppuna tuli ohut ensilumi maahan. Tämmöisenä, jonka työhön lumen maassa olo vaikuttaa myönteisesti, lumen tulo on tietenkin hyvä asia. Lisäksi tunnen joka vuosi sitä lapsuudesta tuttua lumimielihyvää. Lumi tuntuu hyvältä, se näyttää hyvältä, tuoksuu hyvältä, maistuu hyvältä ja lumen peittämässä maisemassa äänet vaimenevat miellyttävästi. Lumesta voi muovailla, tai lumeen voi polkea jälkiä. Lumi peittää pihan pienet epäsiisteydet. Lapsetkin olivat ulkona lumessa niin, että vielä tänäänkin pesuhuoneessa haisee kamalalta märkien saappaiden ja hanskojen jäljiltä. Mutta sehän on pientä.

Ei savua ilman tulta

Lämmitin eilen taloa. Ja toissapäivänä. Kylmä oli, kun piti pitää ulko-ovea ja olohuoneen ikkunaa auki. Savua pukkasi sisään, mutta eilen olin vielä sitä mieltä että periksi ei anneta. Kohta on oikeasti talvi, ja pakkohan tuo pönttöuuni on saada yhteistyökykyiseksi ennen pakkasten alkua. Nuohooja sanoi, että kovin on huono veto. Ja jospa se siitä, pikkuhiljaa lämmittelemällä. Tänään haisee kaikki paikat edelleen niin vahvasti savulle, että taidan luovuttaa ja mennä soittamaan naapurin mummun ovikelloa. Hänen piipustaan nousee vahva ja luotettava savupatsas joka päivä. Mummut jos ketkä osaavat taltuttaa niskoittelevan uunin.

Noitakäräjillä

Useat kirja-arvostelijat ovat haukkuneet Cardin Alvin –sarjan tason pudonneen kuin lehmän häntä mitä pidemmälle sarja on edennyt. Vissiin kuudes kirja onkin jo niin kioskikirjamainen, ettei sitä ole edes käännetty, mutta viides, tämä Sydäntuli, kiinnosti kyllä minua. Tai sitten kysymys on vaan siitä, että nautin mistä tahansa tekstistä, kun taas pääsin lukemisen alkuun. Joka tapauksessa Amerikan vaihtoehtohistoria jaksaa viehättää, ja vaikka ihmisten arkiset taikakeinot, konstit, ovatkin yksi fantasiakirjallisuuden peruspalikoista, niiden avulla punotaan Cardin maailmassa kirjaan rutkasti moraalisia pohdintoja. Uskonnon ja taikuuden ja noituudeksi uskottujen asioiden suhteista, laista ja oikeudesta, ihmisen vastuusta lahjojensa käytössä, orjuudesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Otetaan pieni pätkä Alvinin ja hänen asianajajansa keskustelusta ennen noitakäräjien alkua (vahvasti typistetty):

”Käsityksesi ihmisluonnosta on aivan liian ruusuinen. Ei noitakäräjiä pidetä sen takia että laki sanoo niin. Noituuslait on päinvastoin säädetty sen takia, että ihmiset tahtoivat pitää noitakäräjiä. Luuletko sinä, että Quillin tapaiset miehet katoavat tuosta noin, jos noitakäräjät lopetetaan? Ei, he keksivät vain jonkin toisen keinon millä pääsevät samoihin hommiin. Jos noituutta ei enää ole, he keksivät uusia rikoksia, jotka ovat samanlaisia, ja ihan tavallisille ihmisille käy yhä niin että he tekevät ihan tavallisia virheitä ja sitten tulee joku ja on näkevinään että se on kauheaa ja rikollista, ja pian kaikki mitä he sanovat muuttuukin todisteeksi siitä että he ovat vastuussa kaikesta pahasta mitä ikinä on tapahtunut. ”

”Ihmiset eivät pidä siitä mitä noitakäräjillä tapahtuu.”

”Eivät noituuslait olleet hyvien ihmisten keksintöä. Ne jotka säätivät noituuslait olivat peloissaan. Elämä on vaarallista. Kaikenlaista pahaa voi sattua vaikka olisi kuinka varovainen ja eläisi kuinka ihmisiksi. Hyvät ja vahvat ihmiset kestävät sen, mutta ne jotka pelkäävät ja ovat heikkoja tarvitsevat syntipukin. Noitakäräjillä on aina tärkeintä se että jotakuta pitää rangaista eikä se onko joku oikeasti tehnyt jotain väärin. Noitatutkijat voivat alkaa seuraavaksi jahdata ihmisiä joiden mielipiteistä eivät tykkää tai niitä jotka rukoilevat väärillä sanoilla tai väärässä paikassa tai niitä joilla on vääränlaiset vaatteet.”

Card on ymmärtääkseni ei-ihan-niin avaramielinen kristitty ja omaa itsekin jyrkkiä mielipiteitä esimerkiksi seksuaalisista vähemmistöistä. Yhtä kaikki otan lukijan vapauden nähdä tekstissä pelkoa ja havaintoja siitä, miten yhteiskunta voi toimia kuten koulu, josta useimmiten löytyy se kiusaaja ja se kiusattu. Miksi sinulla on noin hassut vaatteet? Oletko muslimi? Vastustatko nykyistä hallintokulttuuria? Tykkäätkö pojista vaikka olet itsekin poika? Miksi olet erivärinen kuin me muut? Luuletko olevasi meitä muita älykkäämpi? Se, jos yksittäiset ihmiset harjoittavat noitavainoa omassa lähipiirissään, on surullista ja väärin, mutta jos sitä alkavat harjoittamaan lainsäätäjät ja valtaapitävät, tilanne on tosi tosi pelottava.

Nyt meni saarnan puolelle, mutta sitä se Cardin lukeminen teettää. Otetaan kevennykseksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ekasta artiklasta se ”hyvien ja vahvojen” ihmisten kanta asiaan:

Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Koko teksti löytyy mm. täältä.

Paluu kirjahyllylle

Noin kuukauteen en ole saanut luettua mitään tarinallista. Sanomalehtiä, sarjakuvaa ja blogeja sentään. Aivot ovat vissiin tarvinneet kaiken kapasiteettinsa ihan oman elämän tapahtumien prosessointiin. Kuten jokainen lukija tietää, pitkä lukemattomuus tekee hiukan aliravitun olon. Eilen sitten päätin ottaa hyllyssä kauan odottaneen Cardin neljännen Alvin -romaanin, Kisälli Alvinin, ja kylmästi vaan aloittaa. Oi autuutta. Luin koko päivän, mitä nyt töiden teko ja syönti ja lasten hoito hiukan häiritsivät. En meinannut malttaa mennä nukkumaan. Miten ihanaa tarinaan uppoutuminen onkaan!

Pitkällinen hautajaisraportti

Isällä oli perjantaina hautajaiset. Synnyinpaikkakunnalle rakennettiin vuosikymmeniä sitten palaneen puukirkon paikalle suuri ja komea kirkko mäen päälle. Lapsesta asti se on ollut Suomen suurin ja komein kirkko. Katto on korkealla, siinä on sinertäviä tähtiä, seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia, lamput ovat kauniit ja mosaiikkinen alttaritaulu on hieno. Kun meillä oli siellä 11 vuotta sitten häät, kutsuvieraat täyttivät kirkosta ehkä yhden seitsemäsosan ja käytävä oli liian pitkä kävellä.

Perjantaina hautajaisvieraita riitti vain kolmeen etummaiseen penkkiin, mutta onneksi arkku oli otettu alas alttarilta siihen meidän lähellemme. Siunausvuoroon oli osunut ihana pappi, jolla oli elävä usko, ja joka oli ennen papiksi ryhtymistään viljellyt maata ja täyttänyt eläimiä. Hänellä oli myös kuusi lasta. Hänellä oli perspektiiviä ja kykyä puhua oikein. Istuimme, äitini ja minä, sekä puolisoni ja lapseni ja puolisoni sisko etupenkissä. Valitsemamme virret tuntuivat liian kevyiltä, vaikka vieraat jälkikäteen kiittelivätkin puhutteleviksi. Veimme kukat arkulle, ja vieraat nousivat siksi aikaa seisomaan. Paikalle tulleet sukulaiset ja ystävät laskivat omat kukkansa, ja kumarsivat meille ennen palaamistaan paikoilleen. Minua ihmetytti se, että noita ihmisiä aidosti suretti isäni poismeno. Meitä äidin kanssa ilahdutti se, että mukaan olivat halunneet tulla meillä kotona viimeisinä viikkoina todella paljon olleet hoivapalveluyrityksen ”tytöt” samoin kuin isäni pitkäaikainen työtoveri, jonka muistan olleen usein meillä myös huvikseen rakentelemassa. Keskimmäistä itketti.

Arkkua lähtivät kantamaan autoon äidin veli, kaksi serkkuani, ne hoivapalvelun ”tytöt” sekä puolisoni. Olimme tarkkaan miettineet mitä urut soittaisivat tässä vaiheessa, tarkoitus oli soittaa virttä 365 (Käy kohti isänmaatansa tien kaidan matkalaiset). Kuulemma se soikin, ja sopi tilanteeseen hyvin. Itse en kuullut mitään.

Hautapaikaksi oli valittu ”kylähautausmaa” pari kilometriä keskustan ulkopuolelta, isäni toivomuksen mukaan. Ajoimme sinne ruumisauton perässä. Haudalla tilanne oli arkinen ja käytännönläheinen. Pappi opasti kantajia liinojen käytössä, ja kaikkien jännittäessä arkku saatiin laskettua kunnialla. Pappi kertoi jälkikäteen hautajaisista, joissa suntio putosi hautaan. Paikalla oleville lapsille pappi näytti hämähäkkiä, joka vielä sinnitteli tehdä verkkoa viereiseen koivuun. Laskettiin kukat uudelleen. Sytytettiin muutama kynttilä. Laulettiin Sun haltuus rakas Isäni. Oltiin hetki hiljaa. Ajettiin takaisin seurakuntatalolle.

Seurakuntatalolla emäntä oli laittanut pitoruokaa neljällekymmenelle. Söimme minkä söimme, meitä oli paikalla paljon vähemmän. Ei kuitenkaan tuntunut siltä, että meitä olisi ollut liian vähän. Tunnelma oli lämpöinen. Olimme koonneet isästä joukon arkikuvia, ja ne tuntuivat kertovan hänestä enemmän kuin juhlapukuinen virallinen kuva olisi koskaan voinut kertoa.

Syötyämme veisasimme koko joukon virsiä lisää. Pappi puhui jutustellen. Luin adressit (ja hämmästyin niiden määrästä) puolison ja keskimmäisen avustaessa ojentamisessa ja taas niputtamisessa. Vanhimmainen ja nuorimmainen, samoin kuin muut lapset, viettivät osan muistotilaisuutta tätinsä ja piirustuslehtiöiden seurassa aulassa. Puoliso muisteli appiukkoansa välillä kovasti liikuttuen. En ollut ajatellut varsinaisesti itse puhua, mutta paikkasin siinä vaiheessa, kun puoliso tarvitsi aikaa koota itsensä. Sitten juotiin vielä kahvia. Puhuttiin serkkujen kanssa, joita ei ollut tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Käteltiin kaikki vieraat. Laitettiin adressit kassiin. Kannettiin tähteeksi jäänyt ruoka autoihin. Ajettiin kotiin, uupuneina ja hiljaisina, mutta helpottuneina. Ukki oli nyt levossa; meillekin saattoi alkaa arki.

Kotona vaihdoimme kotivaatteet ylle ja jo parin tunnin päästä otimme uuden annoksen pitoruokia. Ne tulivat vastaan useamman kerran viikonlopun aikana, vaikka äiti pakastikin puolet tähteistä. ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää,” sanoi puoliso. Vanhimmainen virkkasi, keskimmäinen piirsi hautajaissaattueita ja nuorimmaisen smurffiukkojen ukki kuoli useita kertoja illan aikana, ja hänet myös haudattiin. Me aikuiset kommentoimme päivän tapahtumia hitaaseen tahtiin, puhuimme mukana olleista, kuulluista puheista ja teksteistä. Tuntui siltä, että seuraavaan päivään mennessä jokainen oli saanut käsiteltyä asioita omalla tavallaan jo helpommalle tolalle.

Summa summarum: tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että lapset on hyvä ottaa mukaan hautajaisiin ja perheen yhteiseen suruun. Mitä herkempi lapsi, sitä tärkeämpää hänelle on nähdä myös toisten ihmisten surua, ja olla mukana joka ikisessä seremoniallisessa kuviossa jättämässä hyvästejä rakkaalleen. Jotkut sanovat, että tämä on lapselle ahdistavaa. Niin se on aikuisellekin. Mutta ahdistavampaa olisi kuulla huhupuheita ja jäädä ulkopuolelle. Jotkut sanovat, ettei lasten läsnäolo sovi tilanteen arvokkuuteen. Lapset saattavat puhua kovalla äänellä kirkossa, juosta hautausmaalla tai nauraa muistotilaisuudessa. Entäs sitten? Hautajaiset ovat perhetapahtuma siinä missä syntymäpäivät, häät tai lasten juhlatkin. Lasten on saatava olla mukana ihan omana itsenään, mielestäni.

Itse olin mukana sillä asenteella, etten ajattele mitään koko päivänä. Sillä asenteella sai adressit luettua kunnialla samoin kuin paikattua puolison puhetta niissä kohdin, kun häneltä petti ääni. Puoliso muistutti kotiin tultua myös, että nyt olisi sopiva hetki alkaa taas ajatella. Surua ja kaipausta on hyvä ajatella eikä laittaa kaapin päälle. Arkeakin on hyvä ajatella, kun sitä taas lähtee elämään.

Hyvä Obama!

Oli unohtunut kone auki yöksi. Aamulla, samalla kun koetti saada silmiä auki ja etsiä tyttärelle aamupalaa, ehti siis vilkaista kuka voitti NE VAALIT. Hyvä Obama! Päivä lähti heti paremmmin käyntiin.

Nyt ei ehdi ja jaksa muutamaan päivään päivittää, on lähipäivinä hautajaiset.

Yksin? Yksinäisenä?

Tuli oltua taas pari päivää äidin luona Savossa. Hautajaisethan ovat jo perjantaina. Ihaillen olen seurannut, miten vanhempi sukupolvi osaa luovia kuolemantapaukseen kuuluvan koreografian läpi arvokkaasti ja asiantuntemuksella. Soitot ystäville ja työtovereille, yhteydet hautaustoimistoon, muistokirjoitukset, kotiin järjestetty rauhallinen tunnelma. Samoin tulin ajatelleeksi, että aika usealle suomalaiselle naiselle se peruselämä kaiken nuoruusiän kohkaamisen jälkeen (työtä, työtä, puolisoa, lapsia) on elämä yksin. Lapset ovat muualla, puoliso on haudattu. Jäljellä on se oma itse, jota kaikki ne vuosikymmenet on teoillaan, asenteillaan ja kokemuksillaan rakentanut. Voi myös olla, että usea kymmenen vuotta tietyntyyppistä tapaa toimia karisee yltä aika pian, ja jäljellä ovat just ne omat asiat, joista on aina ollut kiinnostunut, ja joihin on taas aikaa ja mahdollisuutta palata. Tunnen vanhoja naisia, jotka eivät koskaan elämänsä aikana oppineet olemaan yksin, ja joille elämässä yksin ei ollut mitään mieltä tai sisältöä. Olen iloinen siitä, että äiti näyttää olevan sitä toista sorttia, joka aikansa surtuaan solahtaa jo nuorena oppimaansa yksineläjän elämäntapaan: paljon hyviä kirjoja, tapaamisia ystävien kesken, hengellistä toimintaa (joka avioliiton aikaan jäi vähälle), pienimuotoista matkustelua. Tätä taitoa toivon sitten joskus itsellenikin.

Talvikin tulee. Savossa oli jo lunta, ja ilmassa ihana, puhdas lumen tuoksu. pakko ehtiä haravoida viimeiset lehdet pihamaalta ennen kuin lumi tulee tännekin. Samaten odotan rännimiestä laittamaan saunakammarin sadevesikourut paikoilleen ennen talvea (eipäs nyt ilkuta, että kyllä ne ennen syyssateita olisi pitänyt laittaa...).