Kerjäläisistä

Kun näen kerjäläisen, joka pyytää minulta rahaa, omatuntoni reagoi välittömästi ja kehottaa minua antamaan. Ei välttämättä paljoa, mutta muutaman kymmenen senttiä ainakin. Omatuntoni ei näe minun ja tuon henkilön välillä mitään eroa, ja muistuttaa, että minustakin olisi mukava saada jotakin tuossa tilanteessa.

(En laske mukaan katusoittajia ja muita vastaavia vapaita taiteilijoita, jotka tavallaan myyvät jotakin. Heillä on antaa jotakin rahan vastineeksi. Kerjäläisellä ei ole muuta annettavaa kuin tieto pohjattomasta tarpeesta. Ja huono omatunto.)

Opitut tavat ja ehkä jokin synnynnäinen luonteenpiirre kuitenkin tekee olon tilanteessa kiusaantuneeksi. Useimmiten teen niin kuin kulttuurissamme oikein on – kävelen ohi, en kiinnitä huomiota, minulle kerjäläistä ja hänen tarpeitaan ei ole. Samalla tietoinen mieli alkaa kerrata, että oikeasti köyhyyttä, asunnottomuutta ja kerjäläisongelmaa ei olisi, jos ihmiset vaan ottaisivat itseään niskasta kiinni, tekisivät töitä ja pysyisivät erossa viinasta, huumeista ja muista paheista. Ja ettei kerjääjille tule antaa rahaa, kun raha menee kuitenkin järjestyneen toiminnan johtomiehille, ja ettei pyörätuolissa istuja ole oikeasti sairas, ja että pummaaja kerää kolikoita vain siihen saakka kunnes saa kasaan tuopin hinnan, tai tarvittaessa rahaa johokin vahvempaa.

Entä sitten? Mikä minä olen arvottamaan toisen ihmisen tarpeita? Varmaan kautta aikojen osa kerjäläisistä on ollut valerampoja tai kuljettanut mukanaan pikkulapsia myötätuntoa keräämään. Tekevätkö nämä väärät teot ihmisten tarpeista vähemmän tärkeitä? Kadehdinko niin paljon tuota elämäntapaa, että sen vuoksi halveksin niitä jotka siihen turvautuvat?

Ne harvat kerrat, kun oikeasti olen muutaman lantin kerjäläiselle antanut (sille pummille, joka ”oli menossa Kontulaan”; sille sedälle Lontoossa, joka toivotti Jumalan siunausta; sille mustalle miehelle, joka armollisesti otti vastaan kourallisen täysin hyödyttömiä yhden sentin kolikoita Jenkeissä), olen vaistomaisesti tiennyt tehneeni oikein. Vaikken ole itse niistä lanteista köyhtynyt, eikä vastaanottaja todennäköisesti ole niistä mitään hyötynyt. Kumma juttu.

Tämän yhteiskunnallisen paatoksen myötä hyvää uutta vuotta - siirrymme tosiaan muutaman sata kilometriä pohjoiseen, ennen kuin ensi viikolla alkaa ihan oikeasti ihan oikea arki.

Kirjalahja kummilapselle

Kun seuraavan kerran tarvitsee ostaa kirja kummilapselle tai siskontytölle, ei tarvitse miettiä kauaa. Me kaikki synnymme vapaina on ihmisoikeuksien julistuksen teksti lapsille sovitettuna ja kuvitettuna. Kunpa tämän kirjan sisältö opetettaisiin kaikille lapsille kaikkialla!

Joulu meni mukavasti - ei ehkä kauhean rauhallisesti, mutta sitä emme odottaneetkaan. Kaikki oleelliset osat kuitenkin osuivat kohdalleen: ruoka, seura, kuusi, sauna ja mitä niitä nyt on. Ja autorata, jolla on ajettu ahkerasti. Illalla ajamme mummun luo uudenvuodenviikkoa viettämään. Edessä sukulaisvierailuja ja nukahtamisongelmia (kuuluvat aina pitkän ja laiskan loman jälkimmäiseen viikkoon).

Kotimaan kamaralta

Ihanaa oli päästä kotiin. Matka kesti liian monta tuntia, nuo pitkät lennot ovat aina kamalia eikä raskaus auta asiaa. Onneksi pisimmmällä pätkällä istui vieressä melkein-tuttu melkein-kollega samasta kokouksesta, niin ei ainakaan tarvinnut jännittää. Kaikki lentolukemiset olivat loppu, olin ostanut Grishamin uusimman, The Appeal, ja ei sitä kyllä muualla kuin koneessa olisi jaksanut lukeakaan. Vaihtoaika Helsinki-Vantaalla ei riittänyt Jyväskylän koneeseen ehtimiseen, mutta ensiärtymyksen jälkeen ehdin kentältä lähteneeseen linja-autoon. Linja-automatkailu on samalla aikamatka 80-luvulle. Lentokoneen jälkeen bussinpenkki oli niin mukava, että nukuin sikeästi koko kolmen tunnin matkan. Kotona oli jouluisaa ja meluisaa ja jaksoin sinnitellä kahdeksaan saakka ennen kuin menin nukkumaan... Nyt onkin jo melko hyvä olo. Jouluaattoon mennessä ehkä pää on samalla aikavyöhykkeellä kuin muukin ruumis.

Joulurauhaa, jos kone pysyy kiinni lähipäivät.

Otteita matkapäiväkirjasta (3)

Päivä 6

Eilen iltapäivällä jaksoin onneksi kuunnella ”Rapid Arctic climate change” –otsikon alla muutaman lähinnä meritieteellisen luennon. Tänään aamulla oli budjetoitu tsekkiläisen kollegan kanssa aikaa siihen, että mentiin katsomaan (etäältä) Golden Gate –siltaa ja muutenkin pyörimään satama-alueella. Oli ihan idyllistä, vanhat ratikat etenkin.

Hiukan haikeissa lähtötunnelmissa vielä kokouspaikalle, kuuntelemaan kasvillisuuden ja eläinten käytösmuutoksista ympäristön muuttuessa. Nyt nousee lievä hermostus aikaisesta aamuherätyksestä, pitkästä lentomatkasta ja kahdesta koneenvaihdosta.

Kaiken kaikkiaan olen reissuun tyytyväinen. Hotellin uima-altaaseen en tarjennut kertaakaan, ja ymmärsin vasta eilen, että kokouksessa olisi pitänyt keskittyä enemmän postereihin kuin puhesessioihin. Mutta jos tänne selviää jonakin vuonna uudelleen, voi varmaan korvata nämä puutteet.

Otteita matkapäiväkirjasta (2)

Päivä 3

Tänäänkin tulin paikalle vasta iltapäiväksi. Seurannan alla ilmastonmuutosasioita. Lähinnä poliittishenkistä spekulaatiota siitä, mihin kasvihuonekaasupitoisuudet asettuvat, jos vähennyksiä tehdään tietyllä aikataululla. Samoin laskentaa siitä, miten paljon vähennykset maksavat, jos nämä ja nämä vaihtoehdot ovat käytettävissä. Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi hiilivoimaloiden päästöistä on yksi tärkeä työkalu joka kuulemma kannattaa pitää työkalupakissa, samoin uusiutuvat energiamuodot. Ydinvoiman vaikutus päästövähennysten hintaan näytti hämmästyttävän vähäiseltä. Sama juttu bioenergiassa. Jälkimmäinen nousee tosin tärkeään osaan, jos pyritään erittäin rajuihin leikkauksiin päästöissä.

Alkuillasta oli lumi-, jää- ja jäätikköihmisten yleisöluento, jonka piti kunnianarvoisa täti Mary Albert. On virkistävää ja rohkaisevaa nähdä itsevarmoja ja asiansa tuntevia naisia kertomassa elämäntyöstään tuolla tasolla.

Päivä 4

Koko päivä samassa huoneessa. Vuoristojen lumipeitettä, mittausmenetelmiä, mallinnusta ja havainnointia. Vähät tutut kollegat tuli tavattua. Päivää väritti jännitys omasta esityksestä, joka meni sitten klo 16 – 16.15. Sen jälkeen oli paljon parempi olo. Sessio oli pieni, kuulijoita muutama kymmenen. Tauolla pääsi puhumaan omien idolien kanssa. Esillä olo, vaikka onkin pelottavaa, liittää tiukemmin kollegojen piiriin, ja raadollisesti ajatellen tuo omalle tutkimusryhmälle ja työlle elintärkeää näkyvyyttä ja suhteita. ”En kaivanut Sierra Nevadassa ollessani paljon lumikuoppia, olin lomalla,” toteaa pitkän uran tehnyt kollega puheessaan.

Päivä 5

Moni muu minun lisäkseni ottaa taas osittaisen vapaapäivän shoppaillakseen tai katsellakseen kaupunkia. Ajoin lähijunalla (Metrolla? Ratikalla? Sellaisella raiteilla menevällä kuitenkin) kaupungin länsilaidalle, ja hämmästyksekseni siinä oli vain viimeinen katu, iso dyyni ja sen takana Tyyni valtameri. Se kohisi ja jymisi ja oli aivan valtavan valtavan suuri. Ehdottomasti paras ja vaikuttavin kokemus tällä viikolla.



Kotipuolessa oli kuulemma ollut tänään koulun joulujuhla, jossa lapsukaiset olivat suoriutuneet omista osistaan kunnialla. Vanhimmainen oli ollut selkeästi artikuloiva Herran enkeli. Olen ylpeä perheestäni ja minulla on koko porukkaa ikävä.

Otteita matkapäiväkirjasta (1)

(Huomasin yllätyksekseni, että kannettavalla pääsee kuin pääseekin nettiin kokouspaikalta. Olin naputellut matkapäiväkirjaa huvikseni joskus toiste julkaistavaksi, mutta nythän voin laittaa sitä tulemaan hiukan pienempinä paloina ja lyhyemmällä viiveellä!)

Päivä 0

Matka oli raskas näinkin pienellä mahalla, niinhän se on aina. Tavallaan hyvä matkustaa järkyttävän pitkän päivän ajan (joka jatkuu, jatkuu ja jatkuu) ja mennä sitten oikeaan aikaan nukkumaan. Kaikki meni reissulla hyvin – jatkolentoihin ehti, matkalaukku seurasi mukana eivätkä USA:n maahanmuuttoviranomaiset olleet liian hankalia. Koneessa oli kaksi muutakin samaan kokoukseen menossa ollutta suomalaista, eli jaoimme perillä taksin. Uskomaton tunne päästä hyvään sänkyyn nukkumaan.

Päivä 1

Toipumispäivä. Hortoilin kaupungilla paikoissa kuten Rasputinin levykauppa, Bloomingdales, Macy’s ja Starbucksin kahvila. Tämä on ainoita hetkiä kun voin shoppailla, eli muutama (toivottavasti harkittu) juttu tarttui mukaan. Evääksi oli ostettava etikkasipsejä (ovat tarpeeksi vahvoja, kun pelkkä tuoksun sisäänhengittäminen korventaa nielua). Iltaa kohden alkoi jo olla hereillä. Illalla oli käytävä kokouspaikalla hakemassa kaulaan ripustettava lappunen jossa on nimi ja mistä tulee, ja murtamassa jäätä muiden kokoustajien kanssa (”ice breaker –party”). Juhlat loppuivat jo klo 18, mutta onneksi kaikki suomalaiset olivat taas päätyneet samaan nurkkaan (joista yksi tosin tsekki ja toinen sveitsiläinen). Menimme Chinatowniin syömään. Suomesta ei saa sellaista seesamikanaa. Ennen nukahtamista täytyi vielä kahlata läpi oma keskiviikkoinen esityksensä.

Päivä 2

Täällä nukkuminen on hieman kuin työntekoa, jotenkin aktiivista tekemistä. On ihanaa nukkua väsyneenä hyvässä sängyssä, pitkään, yksin, ja aikaerosta johtuvien heräilyjen jälkeen sinnikkäästi vaan nukahtaa uudelleen.

Tästäkin taisi tulla osittain toipumispäivä. Yhtäkkiä ei jaksa ottaa vastaan uutta tietoa aamusta iltaan. Välillä on pakko käydä ottamassa päiväunetkin (ja kerrata taas kerran oma esitelmänsä). Yleissivistyksen vuoksi seurasin Mars-luotaimen havainnoista kertovan luennon samoin kuin illan yleisöluennon tieteellisen tiedon leviämisen historiasta (egyptiläiset, kreikkalaiset, arabit, yliopistolaitos, tiedeakatemiat, Google Earth).

Tämä on siis yksi niistä mammuttikokouksista, joissa on suunnilleen kaikki luonnontieteen alat edustettuina. Yhtäaikaisia sessioita on kymmeniä, lähtien avaruusfysiikasta päätyen enemmän biologiseen puoleen. Kokouksessa on yli 10 000 osanottajaa, ja sen luonteesta johtuen tuttuja on hyvin vähän. On hämmentävää ja ekana varsinaisena kokouspäivänä päänsärkyä aiheuttavaakin vaeltaa yhtenä naamana tuhansista täällä enemmän tai vähemmän saman alan ihmisten kanssa. Näihin tuntee tiettyä yhteenkuuluvaisuutta.

Myytävänä hyvä omatunto

Hiukankin ilmastotietoisen ihmisen on vaikea lentää hyvällä omatunnolla, sehän on selvä. Mutta kas kun lennän silti. Suostuisikohan työnantaja myös kompensoimaan lennoista syntyneet kasvihuonekaasupäästöt? Kompensaatioista ollaan monta mieltä ilmastoleirin sisälläkin. Ostetaanko tässä hyvää omatuntoa, jottei tarvitse muuttaa tottumuksiaan? Mihin rahat menevät? Mikäli varoilla istutetaan metsää, entä jos se palaa tai hakataan ennen aikojaan?

Parin suomalaisen ympäristöjärjestön mukaan suositeltavia kompensoijia ovat ainakin netissäkin toimivat saksalainen Atmosfair ja brittiläinen Carbonneutral.

Leikin hiukkasen laskureilla, ja kovin yhteneväisiä tuloksia ne eivät kyllä antaneet. Itse Finnair kertoo edestakaisen lennon Helsinki-New York-Helsinki kattavan 13 252 km, ja tuottavan 964 kg hiilidioksidipäästöjä per henkilö. Carbonneutral puolestaan laskee matkan pituudeksi 14 422 km, ja hiilidioksidipäästöiksi 1600 kg.

Atmosfair puolestaan laskee ”ilmastovaikutukseksi” peräti 4380 kg hiilidioksidia – sivuilla kyllä mainitaan myös muiden kuin suoranaisten hiilidioksidipäästöjen huomioiminen. Atmosfair kertoo myös, että tämä määrä on yli tuplaten tavallisen autonkäytön vuosipäästöt – tai yli neljän intialaisen vuosittainen ”hiilidioksidibudjetti”.

Atmosfairilta saisi puhtaan omatunnon 102 eurolla. Carbonneutralilla pääsisi halvemmalla. 22,40 punnalla pääsisi avustamaan uuden ilmastoystävällisen teknologian käyttöönottoa Turkissa (tuuliturbiineja) tai 13,60 punnalla tukemaan eri maiden yhteisöjä energiantuotanto-ongelmissa (mm. Kiinan pienimuotoinen vesivoima ja jätteiden hyötykäyttö voimaloissa).

Atmosfairin lahjoitukset ohjataan myös eri maiden pienehköihin projekteihin. Esim. intialaisen temppelin ylläpitäjän kanssa sovitaan, että hän saa keittiöön dieselkäyttöisten keittimien tilalle aurinkokennokäyttöiset, ja rahoituksen tähän. Laitteiston käyttöiän mukaan lasketaan ”säästyneet” hiilidioksidipäästöt. Laitteiston hinta ja kertyneet päästösäästöt määräävät hiilidioksiditonnin hinnan tässä systeemissä. Väittävät vielä ulkopuolisen arvioijan tarkistavan, että kaikki pelaa niin kuin sovittiin. Tarjoaisinko Atmosfairin laskua osaksi matkalaskuani?

Näiden pohdintojen keskellä ärsyttävät suunnattomasti mm. nämä uutiset. Hohhoijakkaa.

Mutta ei vaivuta synkkyyteen, toivotan itselleni hyvää matkaa ja hyvää vointia, antoisaa kokousta, toimivaa englanninkieltä keskiviikoksi, hyvää hotellia ja rauhallisia yöunia. Palaan tänne kunhan palaan kotimaahan.

Ilmoitusluontoinen asia

Minua jännittää kirjoittaa tätä viestiä tänne. Kai se on kuitenkin tehtävä. Mielellään ennen reissuun lähtöä, jos vaikka lentokone tipahtaa.

Kesä ja syksy ovat olleet vaiherikkaita jopa meidän perheemme mittapuussa. Muutto, ja kaikki siihen liittyvä sopeutuminen ja järjestely, ja isäni sairastelu ja kuolema noin niin kuin suurimpina tekijöinä. Jo viime talvesta lähtien olemme kuitenkin puolison kanssa ajatelleet, että jos sitä neljättä lasta tähän porukkaan kaipaamme, sen aika olisi melko pian muuttoruljanssin jälkeen. Ja niinhän se olikin! Kaiken muun, ikävämmän, takia uutisen kertominen (edes lapsille) ja asian pohtiminen ja siitä iloitseminen on lykkääntynyt pitkään. Lykkääntymisen hyvä puoli on se, ettei kukaan joutunut kuuntelemaan laajoja valituksia sopivista ja sopimattomista ruokalajeista taikka aamusta iltaan (tai aamusta aamuun) jatkuvasta uupumuksesta. Olen jo herännyt henkiin. Tulokas on yli 10 cm mittainen, vilkkaasti liikehtivä, tiuhan sydämensykkeen omaava otus, jonka liikkeitä en vielä kunnolla tunne. Sen sijaan näen profiilissani vääjäämättömän muutoksen ja aineenvaihduntahan sen on tuntenut jo kolmisen kuukautta.

Olemme aina ajatelleet, että meitä on loppujen lopuksi kuusi kappaletta. Ruokapöydässä välillä pysähdytään laskemaan olemmeko kaikki paikalla. Tavarat vauvalle ja pikkulapselle on hankittu jo vuosia sitten, ja kokemusta on karttunut. Vauva vauvalta ensimmäiset kuukaudet ovat olleet helpompia ja mukavampia. Muistaahan sitä öiset vaipanvaihdot ja kaamean aikaiset aamuherätykset. Mutta muistaa myös miten vauva ähisee kun se imee maitoa, ja miten se nukkuu mahan päällä. Näille kokemuksille ei ole vielä sanonut hyvästejä – ei ole tehnyt entisen naapurin sanoin ”surutyötä siitä, ettei enää ole hedelmällisessä iässä oleva nainen”. Kompensoikoot ne rahanmenetystä ja muita vaivoja.

Vetoan perintötekijöihin. Mummu oli vauvahullu kuuteen lapseen saakka – ”Ainahan sitä yhden voisi vielä…”. Vanhoilla päivillä dementoituneena hänelle tuli joka kerran yllätyksenä se, että serkuksista vanhin odotti lasta. Oman muistinsa mukaan kyseinen serkku ei edes vielä ollut naimisissa, liekö edes seurustellut vakavissaan. Mummun kasvoilla kävi hämmentynyt ilme, joka kuitenkin lientyi ilahdukseen ajatuksesta uudesta vauvasta: ”Älä hättäile, aina saat kottiin tulla, kyllä me hoietaan!”

Nyt, tunnustettuani, matkavalmisteluihin! Matkakin on oikeastaan raskauden ansiota – muussa tapauksessa olisin jättänyt tämän kokouksen väliin ja osallistunut siihen, joka on huhtikuussa Intiassa (kaikkea ei vissiinkään voi saada…)!

PS. Niin älkää pelätkö, lupasin ettei tästä tule rintamamiestaloblogia, ja niin kuin huomaatte, olen pitänyt sanani aika hyvin. Tästä ei myöskään ole tulossa vauvanodotus- tai vauvablogia – toki uudistuva elämäntilanne tulee olemaan mukana omalla painoarvollaan.

PPS. Ja Jacobsin Raamatullinen vuosi on hankittu ja odottaa repussa sitä, kun lentokone nousee Helsinki-Vantaalta.

Kirjoja eiliseltä, tältä päivältä ja huomiselle

Tänään teen kolmen kirjan listan. Ensinnä kirja, jonka luin joku aika sitten mutta jota olen ajatellut näinä päivinä. Toisena kirja, joka on juuri nyt luvun alla. Kolmantena kirja, jonka suunnittelen lukevani, heti kun saan sen käsiini.

1. Connie Willis, Tuomiopäivän kirja

Puhuimme äidin kanssa Euroopan ruttoepidemioista, ja mieleen nousi tämä ns. scifi-kirja, jonka oikeampi sijoituspaikka kirjastossa olisi kyllä jokin muu hylly. Kirjassa aikamatkustetaan lähitulevaisuudesta 1300-luvulle – tarkoitus oli perehtyä tuon ajan elämään autenttisissa olosuhteissa, mutta hups, aikamatkailun tyypilliseen tapaan hupsahdetaan väärälle vuosikymmenelle ja keskelle tuomiopäivän tunnelmia. Päähenkilö päätyy epätoivoiseksi sairaanhoitajaksi pieneen kyläyhteisöön, ja väki vähenee sivu sivulta. Tavallaan ahdistava, mutta myös hyvin mukaansatempaava, pitkä tarina. Keskiajan historiankuva on kuulemma kirjassa harvinaisen aito, mutta aikamatkustuselementti tuo kertomukseen sen kaipaamaa kevennystä.

2. Flann O’Brien, Kolmas konstaapeli

Tämäkin löytyy laatikosta scifi. Luokittelu on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin edellisen kirjan kohdalla. Tämä on irlantilaismiesten Liisa ihmemaassa – täysin unenomainen mutta silti maanläheinen tarina miehestä, jonka maailma vinksahtaa yhtäkkiä täyteen poliiseja, jotka uskovat ihmisen ja polkupyörän olemuksen sekoittuvan pyöräiltäessä, rakentavat silmälle näkymättömiä kirstuja ja puhuvat monimutkaisempaa kieltä kuin yksikään oikea konstaapeli. Kirjaa on luettava puistellen tasaisin väliajoin päätään (jotta aivot eivät menisi ihan sekaisin), mutta samalla huomaa nauravansa syvällä sisällään tarinalle.

3. A.J.Jacobs, Raamatullinen vuosi

Esitietojen mukaan tässä tosipohjaisessa kirjassa amerikkalainen toimittaja A.J. Jacobs raportoi kuinka käy kun elää vuoden verran noudattaen Raamatun käskyjä kirjaimellisesti. Eikä vain kymmentä käskyä, vaan yli seitsemääsataa erilaista käskyä, ohjetta ja määräystä. Kirja ei kiinnostaisi, jos epäilisin kyseessä olevan jonkinlainen vitsi tai yritys laittaa kokonainen kulttuuri naurunalaiseksi. Juutalainen Jacobs suhtautuu kuulemma kuitenkin hankkeeseensa vakavasti ja yrittää ymmärtää, miksi kummalliset säännöt ovat syntyneet ja mikä niiden merkitys on ihmisille, jotka niitä nykymaailmassakin noudattavat. Olisiko tämä sovelias kirja lentokonelukemiseksi, vai herättäisikö se epäluuloja USA:n maahantuloviranomaisissa?

Lopuksi, ennen kuin soitan työtovereille Ruotsiin ja Etelä-Suomeen, oikein hyvää YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vuosipäivää kaikille! 60 kynttilää YK:lle ja ihmisarvoista elämää yhä useammalle!

Mitä kuuluu Poznańiin?

Koetan tässä saada selvää, mitä viikon aikana on ilmastoneuvotteluissa saatu aikaiseksi. Hyvin vähän mitään on Poznańista kuulunut lehtien palstoilla. YK:n ilmastosopimuksen sivujen kautta joihinkin ulkomaisiin lehtileikkeisiin pääsee, ja vaikuttaa siltä, että suuressa sovun ja eteenpäinmenon ilmapiirissä neuvotteluja ei ole päästy käymään. Ns. kehittyneet maat ja ns. kehitysmaat tuntuvat jatkavan kiistaansa siitä, kuka on niin kehittynyt, että sillä on varaa ja vastuu vähentää päästöjään. Millaisin tavoin rahoitusta järjestyisi heikommassa asemassa olevalle ja vähemmän teknologiaa omaavalle? Joskus aikojen alussa maat on jaettu Liite 1:n maihin ja niihin maihin, joita ei Liitteessä 1 ole lueteltu. Listalla olijoilla on velvoite sitoviin päästövähennyksiin. Arvatkaa, haluavatko rikastuvat ja teollistuneet maat, joita listalla ei ole mainittu, kiivaasti mukaan???? Ja mistä löytyisi se taho, joka ilmoittaisi että pakko sitä on jokaisen kykyjensä mukaan jotain tehdä vaikkei yhtään tekisi mieli.

Asiasta toiseen. Äitini viettää pidennettyä viikonloppua täällä kanssamme. Kivaa!

Lentokonelukemista ja muita jouluvalmisteluja

Olen siis lähdössä kauas kokousmatkalle jo reilun viikon päästä. Parhaani mukaan pidän aisoissa jännäystä siitä, onko esitelmä valmis (lue: tulokset valmiit) siihen mennessä, ja muistanko ottaa mukaan kaikki viralliset paperit, jotka mahdollistavat juohevan pääsyn Amerikan Yhdysvaltoihin. Sinne on jotenkin yhtä ja samalla tavalla jännittävää matkustaa kuin Venäjälle, vaikka ei luulisi. Sitten tietysti on ajateltava järkevä / sopiva pukeutuminen samoin kuin lentokonelukemiset. Viimeinen asiakohta onkin vaikea. Suomenkielistä luettavaa on riitettävä sekä meno- että paluumatkalle. Kirjan on oltava mielellään kovakantinen muttei liian painava, präntin on oltava tarpeeksi suurta ja taiton sellainen, että tekstin näkee helpolla. Kirjan pitää tietenkin olla tarpeeksi paksu ja tarinan mukaansa tempaava. Korkeakirjallisuutta sen ei tarvitse olla. Tähän mennessä olen päätynyt valikoimaan Ilkka Remenksen Pyörre, Robert Holdstockin Alkumetsä (pitkästä aikaa) ja mahdollisesti joku scifi vielä kaupan päälle. Tai jätän scifin kotiin ja ostan kentältä jotain pokkareita lisäksi. Ilman kirjaa tuntuu olo kentällä ja koneessa alastomalta ja nälkäiseltä, turvattomalta. Mukana on oltava omavalintainen maailma, johon paeta jonottamista, odottamista, vieraita ihmisiä, matkustamisen epävarmuustekijöitä ja ahtautta.

Matkan vuoksi myös perheen jouluvalmistelut ovat etuajassa. En halua viettää joulunaluspäiviä kovin hektisissä merkeissä. Kortit odottavat enää postittamista (joulukortit ovat meidän perheessä iso juttu – suurten ja hajallaan olevien sukujen yhteydenpidossa vuosittainen lyhytkin kuulumisten kerronta ja lasten tarrakuvien vaihto auttavat putoamasta kokonaan kärryiltä siitä, mitä toisille kuuluu). Hirvenliha ja lakat ovat jo pakastimessa, samoin kaikki itse tehtävät joululeivonnaiset (lapset tosin ehtivät syödä piparit ennen joulua, mutta kuka niitä silloin jaksaisi syödäkään). Loput jouluun liittyvät ruoat saakin kaupasta. Siivoaminen ei ole meillä koskaan kovin tärkeässä roolissa, järjestellään sitten ennen aattoa vähän paikkoja. Lahjat on kaikki ostettu ja paketoitu ja piilotettu. Tiedän muuton jäljiltä missä ovat koristeet, kynttilät, pöytäliinat ja joululaulu-CD:t. Eiköhän se joulu siis tule oikeaan aikaan, vaikka perheen äiti karkaisikin noin viikoksi maailman toiselle puolelle.

Autoilurippi

Muutossa Keski-Suomeen on ollut yksi huono puoli. Olen oppinut autoilemaan. Aina ennen olin se pyhimys, joka matkustaa julkisilla liikennevälineillä vaikka lasten kanssa Espooseen, ja ehdottomasti valitsee junan, kun on lähdettävä kauemmas. Nyt auto tulee otettua pihasta kun menee kauppaan tai uimahalliin tai viemään nuorimmaista hoitoon. Tästä tavasta on päästävä eroon, ennen kuin se juurtuu liian syvälle!

Osan syytä kantaa heikko joukkoliikenne, jonka avulla kerta kaikkiaan ei pääse sinne minne on menossa. Mutta suurempi osa on omalla laiskuudella, muka-kiireellä ja sillä että on valinnut harrastuksia ja toimintoja hiukan liian kaukaa kotoa.

Huonon omantunnon määrä lisääntyy lisääntymistään, kun ajattelen kuinka monesti meillä kylmäkäynnistetään auto. Auto ei siitä tykkää, ja se kuulemma aiheuttaa joka kerran satojen kilometrien verran päästöjä. Kuinka vaikeaa on kaivaa esiin jatkojohto, lämmitysjohto ja ehkä vielä sisätilanlämmitinkin? Liian vaikeaa näköjään.

Tilannetta huonontaa se, että isän hautajaisista lähtien meillä on seissyt pihalla myös isän auto, tuhlailevasti bensaa nielevä maasturi. Tarkoitus on myydä se heti ensi vuoden puolella, kunhan paperiasiat ovat kunnossa, mutta siihen saakka se on riesanamme. Tai ilonamme. Jos johonkin en tahdo tottua, se on kakkosauto. Auto, joka olisi aina lähtövalmiina kun laiskottaa, puolison työreissuista huolimatta. Arvaatte varmaan, että olen käyttänyt sitäkin surutta aina kun on ollut ”tarvetta” – kulutuslukemat vaan hirvittävät.

Tavallaan olen iloinen siitä, että olen taas oppinut ajamaan pitkiä välimatkoja, yksin, huonossakin kelissä. Onhan se Suomen kaltaisessa maassa kuitenkin hyödyllinen taito. Liikenne ei enää pelota, ja muutaman tunnin ajomatka vaikkapa pääkaupunkiseudulle antaa mahdollisuuden olla yksin ja kuunnella musiikkia. Tavoitteena kuitenkin on opetella taas sovittamaan menot enemmän junan rytmiin, ja nauttimaan siitä.

Tulin eilen taas myöhään Helsingin keikalta. Seuraava meno sinne onkin vasta uuden vuoden puolella; tässä välissä on työmatkaa kaukomaille ja joululomaa, mahdollisesti myös kenttätöiden aloitus. Ajaessani kotiin kuuntelin sekalaista valikoimaa levyjä ja radioasemia, ja liikutuin naurettavuuteen asti pitkästä aikaa kuulluista Miljoonasateen kappaleista, ja viimeinen korsi oli radiosta aivan ilman varoitusta tullut Neil Youngin My My, Hey Hey. Mikäpä olisi nolompaa, kuin liikuttua kyyneliin tällaisen lyriikan äärellä? Autossa sitä vaan kukaan ei huomaa.

My my, hey hey
Rock and roll is here to stay
It's better to burn out
Than to fade away
My my, hey hey.

Out of the blue
and into the black
They give you this,
but you pay for that
And once you're gone,
you can never come back
When you're out of the blue
and into the black.

The king is gone
but he's not forgotten
This is the story
of a Johnny Rotten
It's better to burn out
than it is to rust
The king is gone
but he's not forgotten.

Hey hey, my my
Rock and roll can never die
There's more to the picture
Than meets the eye.
Hey hey, my my.

Kasvun ja kukoistuksen ihme

Joulukuinen päivä ei valkene. Tästä säästä tulee mieleen joulukuu joitakin vuosia sitten, jolloin vietin sitä kaksin esikoisen kanssa. Puoliso oli työhön liittyvällä reissulla yli kaksi kuukautta. Tuona joulukuuna Helsingissä näkyi aurinko yhteensä yhdeksän minuutin ajan. Näin sanoo Ilmatieteen laitoksen tilasto, ja oma muisti pitää yhtä sen kanssa.

Teimme perjantaina niin paljon piparitaikinaa, ettemme jaksaneet leipoa tai syödä kaikkea. Jääkaapissa odottaa vielä lumipallon kokoinen möykky ahneimpia. Nelivuotiaskin leipoi jo muiden mukana – viime vuonna piti pitää tarkasti silmällä, ettei kaikki hänen eteensä päätynyt taikina olisi tullut syötyä. Adventtiaika on siis virallisesti avattu.

Ihmiset sanovat, että jos avokadonsiemenen asettelee ensin muutamaksi viikoksi puolittain veteen, ja sen jälkeen riittävän pitkäksi aikaa multaan, se itää. Meillä on ollut tällainen kokeilu menossa loppukesästä lähtien. Olin jo vähällä heittää elottoman oloisen siemenen pois ja kaivoin sen esiin mullasta. Kas, se oli kasvattanut juuren! Täytyi istuttaa se uudelleen. Eilen oli tapahtunut ihme. Suuri siemen oli haljennut, ja sen keskeltä pilkisti esiin taimi. Avokadollakin on pitkä odotusaika, näemmä. Raukka, sillä ei kyllä ole kovin otolliset olosuhteet kasvaa näillä valomäärillä, tässä kuivassa huoneilmassa.

Luen siis sille pätkän kasvifysiologi John Kingin kirjasta Elämää auringosta – mitä kasvit tekevät (yleistajuinen kirjanen kasvien elämästä, suosittelen). Näin sanoo King:

Useimmat kasvit elävät enemmän tai vähemmän epäsuotuisassa ympäristössä, jossa niiden on kukoistettava ja tuotettava jälkeläisiä – pelkkä hengissä kituuttaminen ei riitä.

Siinä muuten tavoitetta muillekin kuin kasveille...