Kuukausi

Tasan kuukausi laskettuun aikaan. Olo ei kumma kyllä ole viime aikoina ollut yhtään kummempi kuin vaikkapa kuukausi sitten. Mieli alkaa kuitenkin kääntyä usein ajattelemaan synnytystä. Se tulee tervetulleena, muistelen aiemmilta kerroilta. Jäädään siis odottamaan tapahtuuko se kahden viikon päästä (jos aikataulu on sama kuin esikoisella), noin kolmen viikon päästä (jos tulija noudattaa pikkupoikien aikataulua) vai esimerkiksi niinkin kaukaisessa tulevaisuudessa kuin kuuden viikon päästä. Kuutta viikkoa ei kyllä puolisonkaan kärsivällisyys enää millään kestäisi.

B-luokan scifi –kirjallisuutta (ja C)

Kaiken kevätjärjestyksen ja vauvahössäyksen ja artikkelinkirjoituksen (eikö ne kaksi artikkelia ole vieläkään valmiit?!?) ohessa lukuharrastus on ollut vähän vaisua. Ja jos määrää ei ole ollut, niin ei juuri laatuakaan. Kirjastosta tarttui mukaan Isaac Asimovin ”klassiset Imperiumi- ja Robotti-sarjat yhdistävä” Robotit ja imperiumi. Linkin takana oleva arvostelu sanoo kaiken oleellisen. Scifi –hömppää, mutta eihän telkkaristakaan aina katsota vakavahenkisiä dokumentteja. Ja kirjojen lukemisesta ei vielä tarvitse maksaa mediamaksuja tai lukemislupamaksuja!

Seitsenvuotias on lainannut koulun kirjastokäynneillä Jude Watsonin kirjoittamia Jeditehtävä –pikkukirjoja. Star Wars –juttuja siis, iltalukemiseksi. Nuori mies ei itse vielä jaksa lukea kuvatonta ”oikeaa” tekstiä kovinkaan pitkään, eli olemme puolison kanssa suurin piirtein vuoroilloin kahlanneet kirjoja läpi ääneen lukien. Alkuun olin hyvin ennakkoluuloinen, en niinkään kirjojen sisällön vaan laadun suhteen. Mutta kas! Nehän ovat ihan oikeita kirjoja – kieli on hyvää, samoin käännös, juoni on meille kaikille liian monimutkainen, eivätkä edes henkilöhahmot ole aivan paperinohuita. Hyvä Jude!

Onneksi kaiken B- ja C-luokan kirjallisuuden ohessa viisivuotiaalle tulee luettua Janoschin parhainta A-luokkaa olevia Pikku Karhu ja Pikku Tiikeri –tarinoita. Tiikeri on välillä uskomattoman ärsyttävä, mutta niinhän me kaikki, niinhän me kaikki…

Vähiin käy

Lunta on pihalla enää idänpuolen seinustalla räystäiden alla ja keskellä pihaa siinä, missä talvella oli lasten "hyppyrimäki".

Hyppyrimäki toissapäivänä:



ja tänään:

18 astetta plussaa

Toissapäivänä nuorimmainen puki hoitoon talvihaalarin, pipon,vuorelliset saappaat,kaulahuivin ja rukkaset. Tällä hetkellä nuorimmainen pinttelee pihalla naapurin nuorimmaisen kanssa päällään sisävaatteet, kesähattu ja lenkkarit. Itse on kaivanut esiin autotallista pihakalusteet, juonut päiväkahvit pihalla ja selkäkipujen uhallakin nyökkinyt kiskomasssa kuivaa heinää ruusupuskien juurelta ja haravoinut pahimpia oksanpätkiä nurmikolta. Toisista lapsista ei ole vähään aikaan ollut taas mitään havaintoa - pyöräilevät ja palloilevat jossain päin naapurustoa. Kymmenvuotias on menossa yöksi kaverille (ekaa kertaa muuten!), eli eiköhän se kohta tule hakemaan tavaransa. Ja Suomi voittaa kohta Norjan jäkiekossa. Ah ihana huhtikuu!

Oire jota tarvitsen

Käteen sattui kirjahyllystä Saara Kinnusen kirja Pulmista ratkaisuihin, jonka joku on joskus meille antanut, ja johon on koottu jonkun lehden kysymys ja vastaus –palstalta lapsiperheiden ongelmiin keskittyviä juttuja. Kaikin puolin maalaisjärjellä koottu teos. Halusin tähän lainata pätkän vastauksesta, jossa käsitellään lapsen järjestämisvimmana esiintyvää pakko-oireista käytöstä. Vastaaja vastaa järkevästi, että tilannetta on seurattava ja tarvittaessa hyvä olisi keskustella asiantuntijan kanssa kasvokkainkin, mutta että

”Jostain syystä hän tarvitsee oirettaan. Sitä ei pidä moittimalla tai väkivalloin riistää häneltä pois.”

Tätä aihepiiriä hipoen on ollut paljonkin hyvää juttua mm. Kauran blogissa, autismin näkökulmasta. Eihän kuumekaan ole pahasta, se tekee oman osansa taistelussa elimistöön tunkeutuneita pöppösiä vastaan. Itselläkin voi olla fyysinen tai psyykkinen oire, jota ei ole mitään syytä pelästyä tai sännätä poistamaan. Oire voi olla tässä tilanteessa tarpeellinen, ehkä jopa elintärkeä.

Tästä pääsee sujuvaa aasinsiltaa pitkin synnytysasioihin, joita toki alkaa jo miettiä. Synnytystilanteessa kipu on sellainen välttämätön oire, jota tarvitsee tietääkseen missä vaiheessa synnytys on ja mitä kulloinkin on viisasta tehdä. Näin on tullut erinäisistä lähteistä luettua, ja ainakin omien kokemusten mukaan tämä käsitys vaikuttaa todelta. Edellisessä lääkärineuvolassa hätkähdin sitä, miten lääkäri aloitti keskustelun esittelemällä sairaalan lääketieteelliset kivunlievitysmenetelmät. Jos olen sinut kipuni kanssa, älkää riistäkö sitä minulta pois. Kiitos.

Tapahtuipa melkein hassu juttu tuossa eilen

Puoliso on ollut kuukausikaupalla lähdössä hiihtoreissulle tsekkiläisen kollegansa kanssa, noin niin kuin palkinnoksi molempien väitöskirjan hyvästä tilanteesta. Nyt alkoi olla viimeisiä hetkiä lähteä - lumet sulaa ja isyyslomalla ei saa hiihtää. Lähtivät siis eilen loppuviikoksi Ylläkselle.

Tsekkiläinen kollega (sanotaan häntä nyt vaikka Paveliksi, nimi muutettu) ajeli meille eilen illalla Helsingistä pikkuruisella Peugeotilla, tarkoituksena jättää se meidän pihaan minulle hätävara-autoksi kun vievät perheen auton pois. Peugeotissa on nerokas turvakoodijärjestelmä, eli ennen kuin auto käynnistyy, sille on annettava oikea nelinumeroinen koodi. Pavel oli ystävällisyyksissään muuttanut koodin helposti muistettavaksi ennen ajamaan lähtöään. Mutta kah. Eihän se auto enää meidän pihassa tuntenut tätä uutta koodia – eikä vanhaakaan, eikä mitään. Onneksi Pavel oli pysäköinyt autonsa niin, että ajotie jäi vapaaksi… Muutaman akun irroituksen, käynnistysyrityksen, koodin kokeilun ja mahdollisesti-vielä-auki-olevalle korjaamolle tehdyn puhelinsoiton jälkeen miehet antoivat periksi ja lähtivät. Aikoivat soittaa korjaamolle tänä aamuna ja pyytää huoltomiestä käymään täällä.

Aamulla soittelivat virkein aivoin ja pyysivät jos jaksaisin käydä kokeilemassa vielä yhtä koodia. Semmoista, jota Pavelin äiti oli viime aikoina käyttänyt. Vihreä valo! Auto käynnistyi! He lähtivät rinteeseen huojentunein mielin, ja minuakin huojensi ettei tarvitse kävellä ihan niin montaa kilometriä seuraavien päivien aikana. Täytyy vaan pitää varansa minne pysäköi. Jos auto vaikka päättää unohtaa sen Pavelin äidinkin koodin…

Kevättä metsässä

Minun ei pitänyt enää lähteä metsään rymyämään, mutta muiden ryhmäläisten logististen ongelmien takia kävin kuitenkin eilen tarkistamassa mitä tutkimusmetsäämme kuuluu. Lunta oli paikka paikoin, mutta suurimmaksi osaksi oli sulaa. Ne paikat, joihin olimme lunta koko talven järjestelmällisesti (mutta maltillisesti) lisänneet, sulavat ainakin kaksi viikkoa myöhemmin kuin ne paikat, joilta lunta on hieman poistettu. Sitten oli tehty tihennyksiä ja jäälinssejä myös (kaikki sulaneet tähän mennessä). Saapas nähdä mitä alla olleet kasvit ovat tykänneet käsittelyistä.

Hämähäkit olivat heränneet jo ja viritelleet siimojaan pikkupuiden välille. Isolla tutkimusalallamme oleva muurahaispesä oli kärsinyt talvesta. Toinen sivu oli ikään kuin romahtanut osittain; en usko että syynä on ollut mikään elollinen olento, ehkä pikemminkin lumi ja jää ja niiden sulaminen. Muurahaiset nukkuivat vielä. Onhan nyt ollutkin tosi kylmää.

Järvien jääkannet olivat joko vielä vaaleita tai jo aika tummanpuhuvia, mutta järvet olivat siis vielä jäässä. Nuorimmaisen hoitotäti kertoi Jyväsjärven sulavan perimätiedon mukaan kuukausi siitä kun lokit tulevat kaupunkiin. Sulaminen tapahtuisi siis vapun tienoilla.

Kevääseen kuuluu myös se, että seitsenvuotias tulee iltapäiväkerhosta ja vaihtaa pyöräilykypärän päähän ja seuraavan kerran häntä näkee parin tunnin päästä ruokapöydässä – ja siitä seuraavan kerran iltapalapöydässä. Huulet rohtuneina, posket punaisina ja tukka pörrössä, sukat ja housut märkinä, kevätilmaa täynnä.

Aamun sanomalehtikatsaus

Yhtäällä lehdessä kerrotaan, että YK:n metsäfoorumi on koolla New Yorkissa, ja huipputason metsätutkijat kertovat maailman metsien muuttuvan hiilidioksidia sitovasta hiilinielusta hiilidioksidia vapauttavaksi lähteeksi, mikäli kasvihuonekaasujen päästöt jatkuvat entisellään ja maapallon keskilämpötila nousee. Tällä hetkellä tutkijoiden mukaan metsät tarjoavat ilmastopalvelua sitomalla ilmakehästä enemmän hiilidioksidia kuin sitä vapauttavat – tilanne todennäköisesti muuttuu, jos maapallon keskilämpötila nousee 2.5 astetta tai enemmän esiteolliseen aikaan verrattuna. Nousu tuon rajan yli on kuulemma enemmän kuin todennäköinen, ellei päästöjä voimakkaasti rajoiteta. Nyt ollaan menossa 0.8 asteessa.

No hyvä. Pääkirjoituksessa ja kaupunki –osiossa sen sijaan natkutetaan Ympäristöministeriön päätöksiä vastaan. Koko kaupunkihan järkyttyi siitä, kun YM poisti maakuntakaavasta Eteläportin kauppakeskuksen. Väliäkö sillä, että Jyväskylässä on näin muualta muuttaneen silmin suorastaan järkyttävä määrä ostamaan houkuttelevia ja toisiaan syövä kauppakeskittymiä ja jättimarketteja, väkilukuun suhteutettuna taatusti enemmän kuin pääkaupunkiseudulla (siis näppituntumalla). Kuka voisi tarvita lisää? Julkinen liikenne toimii myös sen verran huonosti, että kaupoille on liki pakko mennä autolla. YM perustelee päätöstä sillä, että uusi keskus sijoittuu irralleen olemassa olevasta yhdyskuntarakenteesta eikä ole kestävän kehityksen mukainen. Meidän taloudessa huudetaan YM:lle hurraata. VÄHEMMÄN kauppoja olkoon kehityssuunta, ja jos on pakko rakentaan, niin entisten vierelle. Jos rakennussormia syyhyttää, rakennetaan raitiovanuille ratoja ja puretaan nuo hirveät moottoritiet kaupungin ja järven välistä.

Pääsiäisreflektointia

Pääsiäisenä emme valitettavasti hiljentyneet. Omassa perheessä hengellisten juhlien hengellinen puoli ei ollut kovin vahvasti esillä, ja puolison perheessä valtavirran juhlimia hengellisiä juhlia ei myöskään korostettu voimakkaasti. Meiltä molemmilta puuttuu uskonnollisen pääsiäisen vieton perinne. Lisäksi olemme olleet monena pääsiäisenä juuri joko matkalla pohjoiseen, tai valmistautumassa matkaan, tai jo perillä.

Tänä vuonna pääsiäiseen kuului mäenlaskua Himoksella (matkan varrella etelään päin mennessä), mämmiä ja muita herkkuja mummilassa (ja villakoiran kanssa olemista), puolison siskon luona majailua Helsingin keskustassa, suhaamista mummilan ja e.m. siskon asuinpaikan välillä (sillä mummilassa yöpyi ensin yksi ja sitten toinen lapsi), thai-ruokaa, laivojen katselua viisivuotiaan kanssa, paljon unta ja hyväksi lopuksi pistäytyminen entisillä asuinkulmilla kymmenvuotiaan kanssa. Kaverit olivat kuulemma edelleen kavereita.

Soittelin äidilleni, ja hänkin oli ollut aktiivinen. Ruokkinut naapurin kissaa ja käynyt toisen naapurin luona iltakahvilla. Käynyt iltakirkossa sekä kiirastorstaina että pitkäperjantaina. Tässä on oiva esimerkki siitä, miten toista ihmistä ei loppujen lopuksi voi parisuhteessa muuksi muuttaa. Isäni oli suhteellisen voimakastahtoinen ihminen, eikä valitettavasti useinkaan halunnut läheistensä tekevän hänen mielestään vääriä tai tarpeettomia asioita. Muun muassa tästä syystä äidiltäni jäivät esimerkiksi kirkolliset riennot pitkäksi aikaa vähiin. Ennen avioliittoaan hän oli ollut ahkera tällä saralla. Yli kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen vanhat tavat ovat löytyneet pian – ei se pohjalla oleva ihminen muuksi muutu, eivät taipumukset eivätkä mieltymykset.

Sää on jämähtänyt tylsän harmaaksi, mutta kaipa se on se sulava lumi joka tekee sumuista ilmaa. Maata paljastuu pikkuhiljaa sieltä täältä. Savossa sanottiin että maaliskuu maita näyttää, huhtikuu hummauttaa. Hummauttaisi nyt vähän nopeammin – tähän aikaan keväästä tulee kärsimättömyys niin aikuisille kuin lapsillekin (Miksi ei saa jo ottaa polkupyöriä esille? Miten niin lenkkarit kastuu?). Peipponen sentään oli loman aikana tullut laulamaan tontin nurkalle.

Tutustumisia

Takana viimeinen työreissu Helsinkiin ennen äitiyslomaa ja vauvaa. Hiukan haikea mieli, vaikka tiedän vuoden kuluvan hujauksessa (ja sen, että ihan kokonaan en tule olemaan irti kuvioista vaikka kotona olenkin). Seuraavan kerran pääsen Helsinkiin tosin jo huomenna – mennään pariksi yöksi pääsiäisvapailla tapaamaan puolison vanhempia ja siskoa. Ja jos oikein ymmärsin, kymmenvuotiaalla on treffit vanhojen kavereiden kanssa jossain entisen asuintalon liepeillä. Se olisi kivaa.

Tiistaina olimme tutustumassa synnytyssairaalaan. Ryhmiin otetaan toki ensisijaisesti ensisynnyttäjiä, mutta kun riittävän kauan olin neuvolassa puhunut siitä, miten erilaista kaikki SAATTAA olla verrattuna siihen paikkaan, josta meillä on kokemusta, eli Kättärin Haikaranpesään, saimme armon ja pääsimme joukon jatkoksi.

Ilmeisesti tyypillinen sairaalan synnytysosasto, kätilön puheista päätellen ihan vauva- ja äitimyönteinen. Eiköhän se meidänkin vauva siellä maailmaan saada. Tietenkin kysymyksessä on SAIRAALA, ja esim. synnytyshuoneista ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen sana kodinomainen (vaikka olihan siellä verhot ikkunoissa ja keinutuoli ja CD-soitin). Lepohuoneita ei ole, ja ilmeisesti ihan heti sairaalaan tullessaan ei välttämättä pääse synnytyshuoneeseen. Odottelu hoidetaan vissiin siis käytävällä?

Isoin miinus on siinä, että ennen remonttia ei kerta kaikkiaan ole perhehuoneita. Ajattelen tilannetta, että vauva syntyy yöllä. Isä saa toki olla lapsivuodeosastollakin aamukahdeksasta iltakahdeksaan, mutta yöllä sinne joutuu varmaan jäämään yksikseen vauvan kanssa pian synnytyksen jälkeen. Mielestäni on enemmän yksikseen oloa se, että paikalla ei ole ketään tuttua, vaikka henkilökuntaa ja huonetovereita olisikin. Haikaranpesässä minulle on jäänyt mieleen etenkin kolmas kertamme. Lapsen synnyttyä odottelimme perhehuoneen vapautumista tuntikaupalla synnytyshuoneen isolla sängyllä makoillen. Huoneeseen päästyämme jäimme käytännössä kolmisin. Parin osastolla viettämämme päivän aikana lastenhoitaja kurkisti muutaman kerran olemmeko tallella, minun tilannettani käytiin pariin kertaan tarkistamassa, ja ennen kotiin lähtöä näimme tietenkin lastenlääkärin. Ruoat haimme itse keittiöstä, siellä pystyi myös laittamaan välipalaa ja keittämään kahvit milloin halusi. Tiskata tosin piti sen jälkeen. En muista pitikö pyykitkin pestä itse. Sai ainakin. Vauvaa kävimme punnitsemassa itse, kun paino lähti heikosti kohoamaan. Viimeisin tapaus ei tarvinnut lisämaitoa – edellisten kohdalla hipsimme itse hakemassa sitä sovittuina aikoina toimiston jääkaapista. Turvaton olo ei kuitenkaan ollut, sillä olimme koko ajan perheen kanssa yhdessä, ja apua sai tarvittaessa.

Katsotaan nyt miten tällä kerralla menee. Uskoisin että hyvin, ja uskoisin että nykypäivänä hoito ja asennoituminen on henkilökunnan taholta hyvää ja asiallista, oltiinpa missä tahansa – etenkin jos itsellä on asenne kohdallaan ja tahtoa ja taitoa sanoa miten asiat on omasta mielestä parasta hoitaa. (Sitten jos jotain lähtee menemään pieleen, onkin parasta olla ihan hiljaa ja antaa ammattilaisten hoitaa. Mutta siihen saakka voi olla hankala asiakas…)

Mutta olisi kyllä enemmän kuin tarpeen, että sairaalan tulevan remontin yhteydessä laitettaisiin ainakin osa osastosta mahdollisimman pesämäiseksi. Paikaksi, missä äidit voisivat rauhassa synnyttää ilman liikaa puuttumista luonnolliseen tapahtumaan. Ja perheet olla kaikessa rauhassa yhdessä ensimmäiset päivät.

Linkki Aktiivisen synnytyksen sivuille on tässä.

Ikävä pohjoiseen

Tehtiin lopullinen päätös siitä, ettei kukaan lähde tänä keväänä Kilpisjärvelle huhtikuun lopulla. Viimeksi tilanne on ollut tämä vuonna 1999. Viisi vuotta sitten paikalla oli vain puoliso. Harmi – se maisema, joka siellä avautuu käyttämämme pikkutalon ikkunasta on ikään kuin KOTIMAISEMA. Ja kuten jo taisin aiemminkin sanoa, siellä ollessaan tuntee olevansa oikeassa paikassa (oikeaan aikaan). Tietenkin osatekijä tähän on se, että samaan aikaan paikalla on kurssi, jonka opetukseen osallistuu, ja täten tekee jotakin hyödyllistäkin eikä vaan katso maisemaa ikkunasta tai hiihtele omaksi huvikseen. Kun nyt ei olisi kurssiakaan, olisi oikeassa paikassa olemisen tuntu ehkä pienempi.

Mutta silti, iltakymmeneltä pikkupakkasessa ulkosaunalta tulon tuntua ikävöiden, ja sitä kun lipputangon naru paukuttaa tuulessa harva se päivä, ja vilua kun juoksee päärakennukseen aamulla ilman takkia, ja käsittämätöntä valon määrää pilvisenäkin päivänä.

Raamatullinen vuosi

Kauan ennen joulua kerroin hankkineeni matkalukemiseksi A.J.Jacobsin kirjan Raamatullinen vuosi. Menipä aikaa ”arvostelun” kirjoittamiseen!

Kirjassa siis amerikkalainen toimittaja, maallistuneesta juutalaisesta perheestä lähtöisin, haluaa tutustua juuriinsa ja päättää elää vuoden noudattaen kaikkia Raamatun käskyjä, kieltoja, ohjeita ja opastuksia. Myös Uusi testamentti otetaan varmuuden vuoksi mukaan. Kaikkiaan näitä käskyjä kertyy yli 700. Niitä on vaikea muistaa, osa on keskenään ristiriitaisia ja joitakin on vaikea noudattaa nykylakien puitteissa (nykytavoista puhumattakaan!). Itse suht hengellisessä ympäristössä kasvaneesta oli kummallista huomata, miten tuntemattomia hengelliset rituaalit voivat jollekulle olla, kuten vaikkapa rukoileminen tai lepopäivän vietto (edes jossakin mielessä). Jyrkän kielteinen kanta luomisuskoon oli myös jännä ilmiö. Asian vierestä tuli ihmeteltyä myös amerikkalaista perhe-elämää ja lastenkasvatusta, mutta se siitä. Jacobs johdatti kaikesta huolimatta kiinnostavasti Raamatun eri tyyppisiin käskyihin, kieltoihin ja ohjeisiin, löysi taustoja ja syitä moniin oudolta vaikuttaviin juttuihin, ja joutui toisaalta myöntämään että osa oli jätettävä uskon varaan.

Vuoden lopussa hänellä oli kaksi johtopäätöstä: mikään seurakunta tai kukaan ihminen ei voi pitää kaikkia sääntöjä yhtä aikaa, pitipä itseään kuinka raamatullisena hyvänsä. Tiettyä valintaa on tehtävä ja harkintaa harjoitettava. Aivan aiheellisesti esitettiin myös epäily siitä, onko sokea käskyjen ja kieltojen noudattaminen sitten loppujen lopuksi kaikkein ”raamatullisin” tapa elää. Toinen johtopäätös oli, että tietyt uskonnonharjoittamiseen liittyvät tavat tuottivat Jacobsille perheineen iloa ja rauhaa, ja rivien välistä pystyi lukemaan että ne jäivät osaksi heidän elämäänsä vuoden päätyttyäkin – näitä olivat nimenomaan rukous ja lepopäivän vietto.

Kirjan ansioksi voi lukea sen, että sitä ovat lukeneet joulun jälkeen myös äitini, anoppini ja äitini veljet, ja kaikki ovat löytäneet kirjasta ajateltavaa, väiteltävää ja ihmeteltävää. Se lienee hyvä lähtökohta, jos pyhistä kirjoituksista on kyse.

Kontingensseja ja muuta aivoriihtä

Olen työn puolesta laskenut kontingensseja. Kontingenssikerroin kertoo, onko kahden luokitteluasteikolla mitatun muuttujan välillä riippuvuutta. Esimerkiksi tutkimusmetsässämme on metri kertaa metri ruudukoilla havaittu eri kasvilajien peittävyyksiä ja samoille ruuduille tiedetään joidenkin vaikutusindeksien suuruus tai lumen maksimisyvyys. Näiden väliltä on haettu riippuvuussuhteita. Laskenta on mekaanista ja siinä mielessä tylsää, mutta varsinaiset vaikeudet alkavat tulkintavaiheessa eli nyt. Entäs sitten jos kertoimen arvo on 0.3???

Huvin puolesta olen lukenut (paitsi niitä iänikuisia Agatha Christieitä) Risto Isomäen viihdyttävää 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen sekä Veikko Huovisen samaten viihdyttävää päiväkirjaa Viime talvi. Molemmat kuulostavat ulospäin kuivakoilta, mutta hyvin ovat menneet alas. Isomäki kirjoittaa vaihteeksi kevyellä kädellä ja optimistisesti – miten niin ei muka ole mahdollista istuttaa muutamaa miljardia apinanleipäpuuta tai auttaa muurahaisia ja hirviä metsänhoitotyössä ilmaston hyväksi? Totta kai se MAHDOLLISTA on. Huovisen jorinat ovat viihdyttävää, tuttua ja turvallista samalla tavalla kuin ikääntyvien mieskollegojen kahvipöytäjutut.

Lähdemme viikonlopuksi äitini luokse Savoon. Kait ne sukset on vielä pakattava mummulareissulle, vaikka lämpöasteita on luvattu reilusti.

Iso lapsi, pieni varhaisnuori

Katsoin kymmenvuotiasta ja hämmästyin – sehän on kohta minun mittaiseni! Se lukee kohta samoja kirjoja kuin minä, osaa matkustaa itse bussilla, osaa kohta varmaan itse laittaa ruokaakin, vastata asiallisesti puhelimeen ja pestä tukkansa! Ei kulu montaakaan vuotta, kun tärkeimmät vaikuttajat sen elämässä ovat muualla kuin kotona. Etsikkoaika vanhempana on kohta ohi.

Meinasi iskeä huolestuminen, ja iskee oikeastaan yhä kun ajattelen asiaa. Riittääkö, että lapsi opetetaan lukemaan, matkustamaan bussilla, laittamaan ruokaa, vastaamaan puhelimeen ja pesemään tukkansa? Paljon puhutaan vanhemman esimerkistä mitä tulee liikennekäyttäytymiseen, ympäristöasioihin, suhtautumiseen maahanmuuttajia kohtaan, päihteiden käyttöön. Mutta onko näistä tullut annettua oikea esimerkki, puhuttua tarpeeksi ja oikeaan sävyyn? Voiko lasta millään kasvattaa vanhempien käyttäytymismallien ja asenteiden kopioksi? Se ei varmaan olisi edes viisasta. Mutta silti, lista jatkuu, seksistä ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä ei taatusti ole puhuttu tarpeeksi, ja näiden asioiden kanssa tulee kiire. Kohta ne jo tietävät tai ovat tietävinään kaiken. Käyttäytymiskaava kirkossa alkaa olla hyvin hallussa, mutta entä koko tavan taustalla oleva asenne? Ja niin edelleen.

Vaikka kyllä minä olen iloinen siitä, ettei se lapsi ole enää kaksivuotias, tarraudu kiukkukohtauksen kourissa jalkaani ja HUUDA, ja eritä yhtä aikaa pissaa, kyyneliä ja räkää. Aah.

PS. Hyvää Aprillipäivää! Viisivuotias menee ihanasti lankaan keksiipä mitä tahansa, ja seitsenvuotiaskin aamulla unenpöpperössään.