Ihana nuohooja

Viime lämmityskautena meillä oli suuria ongelmia olohuoneen pönttöuunin kanssa. Luulimme, että kyse on uusavuttomuudesta tulisijojen kanssa, ja kärsimme ensin savusta ja sitten takattomuudesta koko talven. Eilen kävi uuden kauden avaukseksi nuohooja. Sanoi, että jotain siellä hormissa oli, ei meinannut millään saada harjoja läpi. Että olisitte ihmeessä soittanut heti, kun ei uuni alkanut vetämään. Jaa, kai sitä voisi pyytää apua tosiaan herkemminkin.

Nostettiin porkkanat maasta. 71 kappaletta, joista osa tosin pikkurillin kokoisia. Perunat eivät tänä vuonna ehtineet kasvaa kovin isoiksi, mutta kun laskee mukaan salaatin, persiljan ja muutaman mansikan, voi kasvimaahan olla ihan tyytyväinen.

Syksyn lehtiä on taas ollut omiksi tarpeiksi. Tänä vuonna ei laiteta enää mitään tontin taakse metsään, ja lehtikompostoritkin ovat vielä hieman vaiheessa. Ajateltiin siis kustantaa yksi käynti Mustankorkean jäteasemalla ja ruvettiin lastaamaan lehtiä peräkärryyn. Haravoidessa ehtii ajatella kaikenlaista. Jos ei ole romaanin juonta punottavana, voi aina miettiä milloin pihojen ja puutarhojen biojätteestä tulee kauppatavaraa. Eikös ne siitä biojätteestä tee nykyään kompostia, josta kuulemma tarvittaessa voisi vaikka väsätä kaasuvoimaa kansalaisille? Jospa joskus ei tarvitsekaan maksaa viedessään lehtiä ja oksia, vaan sensijaan saa hinnan kuormastaan kilojen mukaan?

Niin, se lehdistökatsaus

Pakko kai se on ruveta lehdistökatsailemaan, kun joka suunnasta tulee uutisia joihin on mielipide. (Nykyään yksinasuva äitinikin saattaa soittaessaan sanoa, että ei sitä viitsi seinillekään puhua kun uutiset ärsyttävät.)

Vaalirahakohu. Millä ihmiset ovat ajatelleet puolueiden elävän? Yhteyttämällä?

Luonnonvarat. Global Footprint Network ilmoittaa, että tänään on käytetty loppuun tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat, ja loppuvuosi ”syödään kuormasta”, kuten ympäristöministeriön Sauli Rouhinen Keskisuomalaisen haastattelussa sanoo. Asunto, vapaa-ajan liikenne ja liha ja maito näyttivät olleen eniten kuluttavien joukossa. Aijai, etenkin tuo vapaa-ajan liikenne on meillä heikko kohta, mutta on kyllä ruokavaliokin.

Pellot. Biopolttoainebuumin myötä maasta on tullut entistä arvokkaampaa. Esimerkiksi Afrikan maaperä on kuumaa kauppatavaraa, mutta kas kun ei tästä kaupanteosta taida olla mitään hyötyä itse asukkaille.

Ihmisoikeudet. Viikonlopun lehdessä kerrottiin Pakistanin rajamailla käytävää sodasta, ja haastateltiin kirurgi Jorma Salmelaa, joka on kiertänyt maailmaa lähes kolmekymmentä vuotta Punaisen Ristin palveluksessa. Tästä haastattelusta lainaan lopun:

Paljon sotaa nähnyt Salmela ei kauheasti usko sodan voimaan ääriliikkeiden taltuttamisessa. Paljon hyödyllisempää olisi esimerkiksi se, että ihmiset opetettaisiin lukemaan. ”Tällä hetkellä Pakistanin maaseudun köyhät saavat lähes kaiken tietonsa ulkomaailmasta paikallisten johtajien suun kautta. Ihmisiä on silloin tietysti helppo johtaa mihin tahansa.”

Ja tähän liittyen lopuksi pikainen kommentti ramadan –uutisointiin, siitähän mainitsinkin pari päivää sitten. Minusta on hienoa, että lehdissä kirjoitetaan eri uskonnoista nimenomaan informatiiviseen sävyyn. Minusta on pelottavaa, kun monet Suomessakin vihaavat ja pelkäävät esim. islamia. Tai kristinuskoa tai jotain muuta uskontoa. Jonkin tietyn uskonnon oppijärjestelmän sisältä katsoen tällainen saattaa olla jopa oikein. Mutta noin niin kuin ihmisoikeusnäkövinkkelistä aina väärin.

Yllättävä ammatinvaihdos

Kun viisivuotias oli pari vuotta nuorempi ja olimme kävelemässä hoitopaikkaan, hän sanoi äkkiä toteavalla äänellä: "Siellä se isä on töissä korjaamassa autoja." Häh? Miten niin? "No kun isän työhän on auton korjaaja. Se on töissä siellä autokorjaamolla sen pomon kanssa." Ahaa! Mainittu pomo oli tutkimusryhmän johtaja, jonka alaisuudessa todellakin puoliso jotain korjaili, taisi olla tietokoneita ja vesistömalleja ja sen sellaista. Väärinkäsitys oli seurannut siitä, että pomo kävi meillä muutamaan kertaan ison pakettiautonrohjon kanssa likaisiin korjaamokamppeisiin pukeutuneena.

Vasaralla töitä

Saunakammarin remontti on ollut seisauksissa jo pidemmän aikaa, puolison flunssien ja lukuisten muiden kiireiden takia (näistä lisää tuonnempana). Kohta tulee talvi! Ikkuna on saatava uusittua ennen kun pakkaset tulevat, viimeistelyt saavat jäädä ensi keväälle. Ihan aluksi ajateltiin, että uusi ikkuna on laitettava ihan huoneen lämpimänä pysymisen takia. Sitten iski laiskuus, ja rahapula, ja ajateltiin että maalataan nuo vanhat karmit ja annetaan sen vanhan olla vielä toistaiseksi. No, kun puoliso meni aloittamaan maalaushommaa, hän onnistui jollakin konstilla iskemään vanhan lasin hajalle vasaralla. Siinä ratkesi siis sekin pulma, ja ikkunan mittaaja tulee vielä tällä viikolla…

(Tuosta vasarajutusta tulee mieleen erään kollegan vuosia sitten kertoma tarina. Tarina on aina ollut mielestäni hirmu hauska, mutta valitettavasti olen unohtanut sen yksityiskohtia. Kun koetan kertoa sitä muille, alan nauraa kesken kaiken, ja unohduksista ja tyrskähtelyistä johtuen toiset eivät lainkaan saa jutun punaisesta langasta kiinni ja tarinan vastaanottona on yleensä kohtelias ’jaahah’ ja keskustelun jatko jostain ihan muusta aiheesta. Tarinassa kollega on merentutkimuslaivalla, jonne on otettu mukaan myös joitakin harjoittelijoita. Joku näistä harjoittelijoista tulee kannelle veri päästä valuen, ja kysyttäessä selittää lyöneensä itseään vahingossa vasaralla päähän. Eikö ollut hassua? Eikö?)

On pitänyt kirjoittaa jo monta päivää pitkä poliittinen sanomalehtikatsaus, mutta jääköön sekin tuonnemmaksi. Ajankohtaisena asiana mainittakoon kuitenkin ramadanin loppu viime sunnuntaina. Islamilaisen paastokuukauden päättyminen näkyi Jyväskylässä lähinnä lehtien sivuilla. Itäisessä Helsingissä se näkyi myös maahanmuuttajien joukkovaelluksena hampurilaisravintoloihin seuraavana arkipäivänä.

Perhe hajaannuksessa

Vietimme viime viikonlopun hajaantuneena ympäri Suomea. Puoliso ja kymmenvuotias olivat Turussa isovaarin 90-vuotisjuhlilla, joista olikin jo aiemmin puhetta. Kaiken lisäksi matkustivat sinne eri autoissa ja eri paikkakunnilta lähtien. Kymmenvuotias oli ollut bailujen nuorimmainen, mutta ihan oli viihtynyt. Lounas, kahvit, sotajuttuja ja sen sellaista. Samaan aikaan toisaalla kahdeksanvuotias lähti ensimmäistä kertaa elämässään seurakunnan partioporukoiden kanssa yöretkelle naapurikunnassa sijaitsevalle leiritilalle. Hiukan jännitti äitiä, mutta sekin reissu meni hyvin. Mukana oli onneksi useita vanhempia ja ikäjakauma oli muutenkin iso, oli siis niitä joille sanoa että käytättehän poikaa vaivihkaa yöllä pissalla ja että komentakaahan sitten jos meno alkaa päivällä yltyä liian villiksi. Olivat käyttäneet eikä ollut yltynyt. Kirveellä oli halottu ohjatusti halkoja, opeteltu tulen sytyttämistä ja oltu nuotiolla ihan urakalla. Kun vielä viisivuotias oli niin paljon pihalla naapurin viisivuotiaan kanssa kuin vain voi, olimme ihmeen paljon kaksi vauvan kanssa.

Sunnuntai-iltana palasivat kaikki vuorollaan, purettiin taas kerran kassit, inventoitiin taas kerran pyykkiin menevät vaatteet ja kerrottiin kuulumiset. Seuraavan kerran onkin lähtö edessä vasta muutaman päivän päästä lauantai-aamuna…

Rasteja neuvolakorttiin

Vauva on ihastuttavassa iässä, jossa kehityksen edistysaskelia tulee viikoittain, jopa päivittäin. Tänään hän on ensimmäisiä kertoja nauranut hikotellen ääneen, kun joku painaa kasvonsa hänen mahaansa, jolloin mahaanpainajan hiukset kutittavat hänen naamaansa. Halpa hupi.

Kun vauvan eteen laittaa tätä nykyä esineen, hänen kätensä heilahtavat salamannopeasti eteen, kasvoille tulee keskittynyt, kalamainen ilme ja alkaa hidas ja hutera tavaran käteen hapuilu.

Ja kun vauva on köllöllään lattialla, mieluiten vähissä vaatteissa, alkaa kyljelleen kampeaminen kovalla ähinällä. Jos voimia riittää ja asento on onnekas, saattaa vauva kohta olla jo hankalasti mahallaan, kädet jumissa mahan alla. Pari kertaa on käynyt niinkin, että kun vilkaisen jonkin ajan päästä vauvaa joka on jäänyt selälleen, onkin hän tomeran näköisenä mahallaan, kyynärvarsiin nojaten ja pää pystyssä – ihan kuin isompikin. Nyt on muistettava, ettei sovi jättää häntä yksin sängyn laidalle tai sohvalle, ennemmin tai myöhemmin kääntymisiä tulee monta peräkkäin ja se on menoa sitten. (Tässä kuuluu valitettavasti kokemuksen ääni, olemme pudottaneet kaksi ensimmäistä pöydältä (!) ja kolmannen pariinkin kertaan sängyltä. Onneksi mitään vahinkoa ei ole tapahtunut.)

Vielä kun vauva alkaa päästä jollakin tavalla liikkeelle ja tuo esineisiin tarttuminen tulee varmemmaksi, alkaa maailma olla auki.

Emme olleet eksyksissä

Olin eilen kolmen nuorimman kanssa (kakkosluokkalainen, viisi vee, vauva) kakkosluokkalaisen luokan perheillassa. Vaelsimme asuinalueen luontopoluilla ja paistoimme lopuksi makkaraa ja rupattelimme. Oli sellainen lukioikäinen fiilis toisten vanhempien kanssa. Kumma miten vähän – tavallaan – on muuttunut niistä ajoista.

Paristakymmenestä kakkosluokkalaisesta pääsi muun porukan mukana perille noin viisitoista. Loput olivat kulkeneet edellä kaikki hiukan eri reittejä ja tupsahtelivat paikalle toruttavaksi sieltä ja täältä. Hämmästyttävän erämaatunnelmaista polkua tuonne oli ihan asuntoalueen tuntumaan saatu mahtumaan, mutta eihän siellä mitään hätää ollut. Lapsilla tuntuu tuo paikallistuntemuskin olevan aika hyvä. Yllättäen viimeisinä olivat hukassa meidän poika ja naapurin poika, ja sen verran useana iltana on menneinä vuosina poikaa lähiympäristöstä etsiskelty, etten edes ennättänyt hätääntyä. Kuulemma oli käsketty seurata keltaisia merkkejä. Oli oli, mutta sen jälkeen oli toki sanottu mihin saakka, ja myös että kuljetaan kaikki yhdessä... Lopputulema oli kuitenkin se, että kukaan ei eksynyt ja kaikki saivat iltapalaa nuotion ääressä.

Eräs useita vuosikymmeniä sitten kirjoitettu eräopas totesi aloituslauseessaan, että Suomen kokoisessa maassa on mahdotonta eksyä. Kun vaan pitää päänsä kylmänä, parin päivän kävelyllä osuu väistämättä asutukseen tai maantiehen. Ehkä moni ainakin nykyään pitää eksymisenä jo hiukan lyhyempää aikaa poissa kartalta.

Sadonkorjuun aikaan

Eilen ja tänään olen vauvan päiväuniaikaan maalannut leikkimökin reunalautoja. Kun edellinen lapsista oli noin yksivuotias, maalasin yhtä aikaa aitaa ja keitin sisällä omenasosetta. Tästä oli seurauksena palorakkulat oikeaan kämmenselkään, eli maalaus ja soseenkeitto ei ole hyvä yhdistelmä, ainakaan jos on samalla vahdittava toisella silmällä pikkuista. Onneksi tänä vuonna ei ole edes tullut omenia.

Sadonkorjuu on jäänyt naapurin pensaista (luvan kanssa) poimittuihin punaherukoihin sekä kahteen otteeseen tehtyyn pikaiseen sekamarjapoimintaan lähimetsästä. Persiljaa pitäisi leikata pakastimeen pihamaalta, porkkanat saisivat vielä kasvaa ellei viisivuotias söisi niitä naapurin viisivuotiaan kanssa (ilman lupaa). Karviaisia tuli jonkin verran. Niitä ei ilkeä jättää pensaaseen, mutta kukaan meillä ei pidä karviaishillosta ja se tekee mehuunkin oudon sivumaun. Pakkaseen vaan, katsotaan maistuvatko ne talvella jossakin muodossa!

Sadonkorjuun teemaan liittyy löyhästi tämä, eli Nälkäpäivä on taas tulossa. Vaikka meillä ei kotona sato olekaan suurensuuri, tililtä löytyy rahaa käydä kaupassa hakemassa täydennystä. Ja kaikkea herkkuakin, jota ilman tulee hyvin toimeen. Ehkä haastan perheen olemaan ilman viikottaisia puffetjäätelöitään, ja lahjoitamme säästyneen kympin keräykseen.

Tapoja viettää 90-vuotispäiväänsä

Edessä taas yksi lähtöyritys. Saa nähdä kuinka käy, elokuun aikana lähdöt takkusivat aika pahasti. Mm. tästä syystä meille on kertynyt kalentereihin menoja neljälle perättäiselle viikonlopulle. Ensin mummun luo Savoon, sitten osa porukasta menee mummin isän synttäreille samalla kun osa porukasta on partioporukkansa mukana yöretkellä, sitten on vuorossa ystäväpariskunta Lahdessa ja lopuksi se kerran peruuntunut Paraisten keikka. Olisi ehkä viisasta varata muutama viikonloppu noiden jälkeen kalenteriinsa merkinnällä VAPAA.

Mummin isä juhlii 90-vuotissynttäreitään Ruissalon kylpylässä. Hän on tavattoman skarppi, lukee paljon, kirjoittaa kiertokirjeitä ja kommentaareja suvulle ja lehtiin, on ollut ikänsä älykkö. Haavoittui aikoinaan pahasti sodassa ja on ollut paikattavana ja parsittavana siitä lähtien. Hän juhlii siis sivistyneesti suvun ja ystävien parissa lounaan merkeissä.

Mummun enon leski täyttää Savonmaalla 90 vuotta ensi kesänä. Viimeksi kun tapasimme, hän otti kädestä kiinni ja sanoi: "Ensi kesänä sitten juhlitaan!" Hänelle herännäisyyteen kiinnikasvaneena juhlahumu tarkoittaa sitä, että pidetään kotiseurat. Jos on kaunis ilma, mieluusti pihalla. Paikalle tulee sukua ja paikkakuntalaisia, toiveissa tietenkin on saada pappi tai parikin puhumaan. Istutaan alas, veisataan Siionin virsiä, kuunnellaan muutama lyhyt puhe. Passitetaan vähemmän tutut pois ja istutaan suvun kanssa syömään.

Olen ollut elämässäni vain kerran 90-vuotispäivillä. Nämä järjesti opiskelulaitokseni emeritusprofessori, jääntutkija, jonka vastuulla oli vuosikymmeniä ollut antaa Finlandia -hiihdolle lähtölupa. Siis varmistaa, että järven jää kestää. Juhlat olivat jäänmurtaja Urholla, ja niihin kuului ruoan, kahvin ja puheiden lisäksi kiertokäynti ja laivan komentosillan esittely.

Jokainen tyylillään. Toivottavasti itse on juhlienjärjestämiskunnossa, jos 90 vuotta koskaan täyttyy. Jännä nähdä, minkä muotoiset juhlat itsestä tuntuvat silloin oman näköisiltä.

Neiti Smillan lumen taju

Lisäys edelliseen. Täällä on kirjaa Kertomuksia yöstä hienosti kuvaava teksti. Ja kirjoitettuani ja luettuani Höegistä, päädyin avaamaan taas kerran Lumen tajun.

Lumen taju on täynnä upeita, kevyellä kädellä kirjoitettuja kohtauksia – Smilla puristaa esiin totuutta Esajaksen kuolemasta tanskalaiselta byrokraatilta toisensa jälkeen, Smilla matkustaa Grönlantiin laivalla täynnä erityyppisiä rikollisia; Smilla kävelee heikoilla jäillä uppoamatta. Smilla on tyylikäs, vahva, tietävä, taitava, yksinäinen, tarkan ironinen – homssuisen, heikon ja toisista riippuvaisen perheenäidin on mukava samaistua häneen.

Aloitin lukemaan alusta, näin:

Pakkasta on harvinaiset 18 astetta celsiusta ja sataa lunta ja sillä kielellä joka ei enää ole minun kieleni on tämä lumi qanikia, isoja lähes painottomia kiteitä, jotka tulevat tupruamalla ja peittävät maan kerroksella valkoista vitiä.

Joulukuun pimeys kohoaa haudasta, se tuntuu yhtä äärettömältä kuin taivas yllämme. Tässä pimeydessä meidän kasvomme ovat vain kalvaina hohtavia kiekkoja, mutta minä huomaan silti, miten pappi ja kirkonpalvelija paheksuvat minun mustia verkkosukkiani ja Julianen vaikerointia.

ja yhtäkkiä olinkin jo sivulla 70, missä Smilla on juuri tulossa aamuvarhaiselta, surrealistiselta vierailulta oikeuslääkäri Lagermannin luota.

Kirjoja, joita ei tarvitse lukea kuin kerran

Minulla on ikävä Beckiä. Edellisen kirjan lopussa hän jäi Rhean keittiöön niin kuin olisi aina asunut siellä – minulle tuli lämmin ja hyvä olo hänen puolestaan. Sen verran keski-ikäinen alkaa jo olla, että tietää tuommoisten yhteenkuuluvaisuuden hetkien voivan olla harvassa ja näkee niiden arvon.

Lähikirjaston hyllystä olen nyt saanut luettua puolet sarjasta. Loput on ilmeisesti lähdettävä metsästämään muista kirjastoista tai soitettava niihin että lähettävät kirjat minulle lähikirjastoon. Oiva palvelu sekin! Hyllyssä olisi Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, varmasti hieno lukukokemus jne, mutta olen nyt niin Beck-dekkareiden rytmissä etten saa aloitettua Westötä sitten millään.

Seisoin siis illalla hyllyn edessä ja mietin mitä lukisin iltapalalla. Ei ainakaan Göran Tunströmin novellikokoelmaa Todellinen elämä! (Hassua, en löydä helpolla arvostelua johon linkata.) Luin sen vuosia sitten metrolukemisena ja aina pois noustessa oli ahdistunut olo kirjan elämänkohtaloista. Mainitaan nyt vaikka siivekkäänä syntynyt tyttö, jonka siiville tietenkin käy hullusti, ja nimikertomuksen juutalaispojat jotka matkustavat Venäjältä Luvattuun maahan vain joutuakseen sodan keskelle niin että toinen pojista halvaantuu jo ekana iltana.

Toinen juttukokoelma jota ei ole tarvinnut uudelleen lukea on Peter Höegin Kertomuksia yöstä. Nämä ovat oikeasti upeita novelleja, yllätyksellisiä ja hienoja, mutta en koskaan myöhemmin ole päässyt ensimmäistäkään tarinaa puoliväliä pidemmälle.

Hassua miten jotkut kirjat, etenkin ne hyvät ja vaikuttavat, kyllästävät niin että kertalukeminen riittää.

Imetys-au-au

Esiinnyin edellisessä tekstissä oikeana imetysnerona. Tähän jatkumoksi sopii hienosti se, että podin eilisen rintatulehdusta, ja ihan omaa tyhmyyttäni. Toissailtana olin pitkään ulkona vanhimmaisen kanssa, liian vähissä vaatteissa, ja mietin että nyt saan varmaan rintatulehduksen. Mutta en mennyt laittamaan lisää päälle vaikka kuinka tuuli ujelsi. Enkä myöskään illalla pitänyt huolta kunnon tyhjennyksestä vauvan avulla. Eilen oli sitten alkuiltaan saakka yli 38 astetta kuumetta, kipeä, kuumottava ja kosketusarka rinta ja uskomattoman tokkurainen olo. Onneksi tiesi mistä on kysymys (pari samanlaista takana aiempien imetysten ajalta), ja mitä pitää tehdä. Nukuin minkä pystyin, ja yritin saada mahdollisimman paljon maitoa ulos, imettäen ja pumpulla. Iltakuuteen mennessä olinkin kokenut ihmeparantumisen – ei kuumetta ja virkeä olo, lihakset vaan jäivät kipeiksi.

Rintatulehdus on ilkeä vaiva, jossa korkea kuume voi viedä jalat alta ihan yhtäkkiä. Itä-Helsingin aikainen hiekkalaatikkoystävä sanoi, ettei ole koskaan elämässään ollut niin sairas kuin tällaisen tulehduksen aikana. Mutta tosiaan, kun tulehduksen aiheuttajan on saanut hoidettua, paraneminen voi myös olla salamannopeaa. Lääkäri ja antibiootit kannattaa ottaa avuksi, jos kotikonstit eivät auta. Hoito-ohjeita mm. täällä.

Imetys-blaa-blaa

Oltiin neuvolassa. Kaikki OK, ja oli taas ihan mukava rupatella neuvolan tädin kanssa. Mutta jotenkin silti tulin kotiin ärtyneenä. Imetysasia on aina jokaisen perheen oma asia, jokainen ruokkii ja hoivaa omaa lastaan parhaan ymmärryksensä mukaan omalla tavallaan, ei siinä mitään. Mutta kun itse olen aika raivoisa pitkän täysimetyksen puoltaja, ainakin mitä omiin lapsiin tulee, niin neuvolan tädin kysymykset ja ohjeistuksen harmittavat. Jos hoitaisin ensimmäistä lastani, ja toiveissa olisi kuuden kuukauden täysimetys, nämä samat kysymykset ja ohjeet enemmän ehkä hämmentäisivät eivätkä ainakaan tukisi imetyksen koukeroissa. Sujuessaan imetys on helppoa ja edullista ja antaa lapselle kaikkea kivaa: ihokontaktia, sopivan määrän ravintoa jonka koostumus on kulloiseenkin kasvuvaiheeseen, nälkään ja jopa vuorokaudenaikaan sopiva, makuelämyksiä. Mutta alussa voi olla hankalaa ja kipeää, vauvalle tulee kaikenlaista kränkkää iän myötä eikä rintamaito aina maistu, imetysväliä harventanut vauva alkaa ihan yhtäkkiä tihentämään ruokailuvälejä mahdottomasti, alkaa vaikkapa syödä entistä useammin yöllä. Tämmöisiin tilanteisiin ei auta se, kun neuvolan täti ihmettelevästi kysyy: ”Niin vieläkö sinulla on maito riittänyt? No onhan se hieno juttu.” Ja alkaa jo kolmikuukautisneuvolassa muistutella, että kyllä sitä jo nelikuisesta eteenpäin voi ruveta aloittelemaan kiinteitä ruokia, vaikka jopa WHO:n suositukset ovat edelleen täysimetys kuuteen kuukauteen saakka…

Vauva- ja äitimyönteistä tietoa mm. rytmimuutoksista mm. täältä.

Täällä mainio tiivistelmä iki-ihanan Ritva Kuusiston imetysluennosta (jossa paljastetaan myös kymmenen lastenhoito-oppaiden turhaa tai jopa haitallista ohjetta).

Ja itse ylimmän auktoriteetin WHO:n erinomaiset imetyssivut.