Vuosaari - Matkaopas

Ellei mikään tauti tai auton varoitusvalo estä, matkaamme pääsiäislomalla mummia ja pappaa ja tätejä ja entisiä asuinpaikkoja tapaamaan, sinne Etelä-Suomeen. Sen kunniaksi, jo kauan sitten naputeltu matkaopas Vuosaareen matkaaville!

***

Jos satutte suunnittelemaan matkaa Itä-Helsinkiin Vuosaaren sillan toiselle puolen, tässäpä muutamia vinkkejä:

How to get there

Metro Vuosaaren suuntaan noin viiden minuutin välein aamuvarhaisesta iltamyöhään, parikymmentä minuuttia Helsingin keskustasta. Pysäkki sekä Meri-Rastilassa että itse Vuosaaressa. Itäkeskuksesta pääsee perille myös bussilla. Vuosaarta kiertää muutama bussilinja, joiden kyytiin pääsee mm. metroasemilta. Esim. Mustavuoren tuntumaan pääsee matkustamalla bussin 96 päätepysäkille Porslahdentien suuntaan. Autolla Kehä I:n tai Kehä III:n itäiseen päätepisteeseen.

Majoittuminen

Rastilan leirintäalue on hyvä tukikohta kesäaikaan, myös matkailuautoille ja –vaunuille. Perille pääsee siis myös metrolla. Hotelleja alueella on heikosti, muistaakseni Vuoranta tarjoaa hotellimajoitusta mutta on aika syrjässä ilman omaa autoa.

Luontokohteet

Vuosaari on pullollaan upeita luontokohteita. Valitettavasti osa vanhoista metsistä ja rannoista on jo rakennettu, ja esim. Rastilan rannan ja Mustavuoren kaavoituksesta käydään jatkuvaa kähinää. Mutta nähtävää riittää. Mustavuori on kohteista ykkönen. Mustavuoressa näkyy kasvi- ja lintubongareita (luullakseni siis myös kasveja ja lintuja) samoin kuin marjastajia ja sienestäjiä. Alueella on jälkiä sotien aikaisista linnoituksista, ja alueen läpi pääsee kulkemaan Porvarinlahden lintuvesille. Mustavuori on osittain suojeltu, Porvarinlahti on Natura-alue.

Lähellä Mustavuorta on myös hassu täyttömäki, ”Vuosaaren huippu”, jolle on siirretty mm. tunturikasvillisuutta.

Uutelassa oli ennen Miina Äkkijyrkän kyyttöjä ja muuta eläinkuntaa, mutta Miina on lähtenyt. Uutelassa on joka tapauksessa monipuolista metsä- ja rantaluontoa, mm. Särkkäniemen luonnonsuojelualue (tosi saaristomaista kalliorantaa).

Kallahdenniemen harju on suojeltu, ja onkin tosi komea männikköinen harju, meri kahdella puolellaan. Kallahdenniemen päässä uimarannan tuntumassa on suojeltua ruovikkorantaa.

Ramsinniemessä on paljon yksityisomistusta eli luonnossa liikkuminen ei onnistu joka paikassa. Sielläpäin on joka tapauksessa suojeltu lehtoalue, jolla on luontopolku joka esittelee mm. useita alueen myrkkykasveja.

Meri-Rastilan rantametsissä on vielä mahdollista ulkoilla ja nauttia vapaista metsäisistä kalliorannoista. Alueella on myös vanhaa merenpohjaa, ”pirunpelto”.

Uiminen

Uimarantoja on paljon. Rastilassa lähellä leirintäaluetta, Kallahdenniemen kainalossa harjun kahta puolta, iso, matala aurinkoranta Kallahdenniemen päässä, pitkä kaupunkiranta kerrostalojen ja kahviloiden äärellä Aurinkolahdessa. Leikkipuisto Mustakivessä samoin kuin Lohikäärmepuistossa on lapsille isot ja syvät uima-altaat arkisin käytettäviksi. Vuosaaren uimahallissa on vähemmän ryysistä kuin Itäkeskuksessa ja perusaltaiden lisäksi kiva lasten patarointiallas ja todella iso lämmin kylpyläallas.

Leikkipuistot ja muu liikunta

Edellä listaamillani luontoalueilla on hienoja kävelyreittejä, pyöräilykin onnistuu. Ja talvella lumitilanteen salliessa hiihto!

Leikkipuistoja on paljon ja niissä saa väsytettyä lapsen kuin lapsen. Ehkä paras näkemäni ns. normaali leikkipuisto on Lohikäärmepuisto vanhan Vuosaaren puolella. Suosittelen ainakin 0-12 –vuotiaille. Toinen suuri ja hieno leikkipuisto on Mustakivi uudella puolella. Muita on ainakin Saseka Kallahden puolella, Meri-Rastilan leikkipuisto, Ilveskorven puisto. Talvella mäkeä pääsee laskemaan ainakin Lohikäärmepuistossa ja Meri-Rastilan leikkipuistossa.

Useissa puistoissa ja koulujen kentillä on heti pakkasten tullen luistelukentät käyttökunnossa. Jos jäätalvi on hyvä, meren jäälle tehdään retkiluisteluratoja.

Vuosaaressa on oma oikea urheilukenttä Heteniityn koulun lähellä, siellä on välillä esim. ykkösdivarin jalkapalloilua (Vuosaaren Viikingit).

Kuntosaleilu ja muu sellainen onnistuu sekä urheilutalossa että uudessa Kallahdentienvarressa olevassa ”kuntoklubissa”.

Kaupat

Meri-Rastilassa on pieni ostari torin vieressä, mutta tärkein kauppakeskittymä on kauppakeskus Columbus Vuosaaren metroaseman päällä.

Syömis- ja juomispuoli

Ympäri alueen löytyy paljon pubeja ja pizzerioita ja muita vastaavia kuppiloita. Meri-Rastilan torin ympäristössä on ainakin kaksi pizzapaikkaa. Aurinkolahdessa on italialainen ja intialainen ravintola, sekä kallis ja hieno kahvila. Kauppakeskus Columbuksesta löytyy Rosso, Hese ja pari kahvilaa lisää. Vuotalossa on hyvä ja monipuolinen kahvila, sieltä saa myös lounasruokaa. Mäkkäri on Kallahdentien varressa. Alueella on useita kansainvälistä ruokatavaraa myyviä liikkeitä, muun muassa Eestin herkku.

Kulttuuri

Vuotalo löytyy kauppakeskuksen vasemmalta puolelta, ulkoa ruma betonilieriön puolikas, sisältä viihtyisä ja ilmava kulttuuritalo. Kirjastossa on kattava lasten- ja aikuistenpuoli, netti, lehtisalit ja mitä muuta. Talossa on konsertteja, taidenäyttelyitä ja muuta sellaista. Talon kahvilasta saa myös ostaa kirjoja laajalla valikoimalla. Monikulttuurillista ihmiseloa on hauska seurata istumalla vaikkapa kauppakeskus Columbuksen keskusaukion viereisen kahvilan ikkunapöydässä.

Lisälukemista

Vuosaaren kiinnostavaan historiaan voi tutustua täällä, ja värikkääseen nykypäivään mm. täällä ja täällä.

Laukut purettu

Laukut purettu taas kerran. Eilen palasimme kolmelta eri taholta: puoliso Istanbulista, minä ja kolme lasta mummon luota, vanhimmainen yökylästä kaverilta. Tuntui hyvältä ja turvalliselta olla taas kaikki saman katon alla. Vauva kesti resuamisen ja kellojen siirron onneksi hyvin, ainoa vaikutus oli aamumaidolle herääminen jo kello kuusi. Tämä ei ole vielä ollenkaan paha juttu. Katsotaan tilannetta viikon päästä, kun olemme reissanneet toisien isovanhempien ja tätien luo maan eteläosiin. (Kylläpä on paljon liikettä huhtikuun ajalle tulossa!) Muuta ei juuri mielessä. Palautin kirjastoon läjän huonoja kirjoja lukemattomina. Otin tilalle Maarit Verrosen Normaalia elämää. Ilkeä, mutta tarkkanäköinen ja hauskakin novellikokoelma. Bussilukemista.

Kokousmärehdintää

Olimme vauvan kanssa kaksi päivää Kuopiossa ottamassa osaa pieneen tieteelliseen työpajaan. Reilut parikymmentä henkeä eri Euroopan maista oli kokoontunut rakentamaan sää- ja ilmastotutkimuksen suurta palapeliä. Työn alla oli jonkun alanurkan pienen epämääräisen pensaan varjopuoli, mutta innostuneita ihmisiä siellä silti oli.

Kokous oli (niiltä osin kuin kuulin esitelmiä) kiinnostava, tapasin useita kollegoja ja sain suunniteltua yhden heistä kanssa jo kauan rästissä olleiden töiden loppuunsaattamisen. Hotellilla on aina mukava olla, kävimme illalla tapaamassa tätiäni, ja vauvan kanssa ehdittiin seurustella aika paljon. Etenkin skandinaavisissa piireissä ei ole mitenkään tavatonta, että pieni lapsi on työkeikoilla mukana. Ei siis nolottanut liikoja viettää aikansa aulassa ja osallistua lähinnä kahvitauoille. Kaikesta huolimatta olo oli kumman ristiriitainen ja sydänalassa tuntui erikokoisia painoja. Miksi ihmeessä? Löysin loppujen lopuksi paljonkin selityksiä.

Ammatillinen minä ja kotiminä tulivat päivien aikana ehkä liian lähelle toisiaan. Ei oikein pääse oikealle aaltopituudelle, jos ajaa pari tuntia kotoa ihan tuttuihin paikkoihin tapaamaan väkeä, jota on tottunut tapaamaan viikon mittaisilla ulkomaanreissuilla. Vauvan mukanaolo pakottaa kotiminän olemaan voimakkaasti läsnä. Tässä yksi selitys. Ehkä mukana oli tähän liittyen pientä kateutta ja ulkopuolisuuden tunnetta siellä aulassa, vaikka kuinka oli prepannut itseään etukäteen. Tähän liittyi myös pieni keskittymisongelma ihmisten kanssa keskusteltaessa; huomasin kysyväni kahteen kertaan samoja asioita samoilta ihmisiltä. Hiukan oudolta tuntui sekin, kun kollegat kyselee työasioihin liittyen mielipiteitä ja neuvojakin, vaikka tosiaan se ammatillinen kompetenssi on taas vielä hakusessa.

Lisäksi kollega, jota olen aina ajatellut omanikäisenäni ja samalla tavalla aloittelevana tutkijana kuin itseänikin, oli harmaantunut. Käsitystä pitäisi varmaan tarkistaa. Siis sitä aloittelijan käsitettä.

Huomasin, että useiden kollegojen kanssa on töitä kesken. Hyvähän se on, että on juttuja työn alla, mutta parasta olisi jos ne saisi joskus viimeisteltyäkin. Ehkä isoimman kiven sydänalaan toi epävarmuus oman työn jatkosta. Oma hanke loppuu vuoden lopussa, eikä ainakaan vielä ole tietoa jatkopesteistä. On täysin mahdollista, että on hakeuduttava muihin hommiin vaikka näitä töitä on tullut tehtyä (äitiyslomapätkät pois lukien) jo kymmenisen vuotta. Tuntuisi haaskaukselta ja surulliselta jättää työt ikään kuin kesken.

Samaan aikaan toisaalla äitini oli pärjännyt kotimiehenä isompien kanssa ja puoliso oli katsonut Istanbulissa Die Hardin turkiksi dubattuna. Viikonloppuna lähdemme viemään äitiäni kotiin. Koetamme muistaa siirtää kellot kesäaikaan, vietämme Earth Houria.

Organisatorisia pohdintoja

Tapahtui viikonloppuna niin kuin suunniteltiin, ja lisäksi pudotin kahvinkeittimen kannun ja se meni mäsäksi, kahdeksanvuotias oli levoton, appiukko ajoi autonsa portin pieleen ja kuusivuotiaan otsasta tuli verta kun hän kaatui ulkorappusilla. Peruselämää siis.

Kun on kotona paljon väkeä ja perheellä paljon tekemistä, aina välillä tulee hetkiä ja kausia jolloin tuntuu että kaikki tuntuu olevan ja menevän vain sinne päin. Asioita hoidetaan sen verran kuin on pakko, ja kaikki juuri ja juuri pyörii (tosin niin kauan kuin on aikaa ja energiaa blogin kirjoittamiseen, voi olla varma että tämä on vain hetkellistä harhaa…). Monet asiat ovat likaisia (vaatteet, auto, koti), rikki (housunpolvet, pölynimuri, keittiönlaatikoston ovi, kahvinkeittimen kannu, tuuletusikkunan avausmekanismi), huonolaatuisia (vaatteet, pyykkiteline, lukemani kirjat) ja/tai huonosti hoidettuja (pakolliset hankinnat, kodin siisteys, lasten huomioiminen yksilöinä eikä lauman jäseninä). Tällaiseen oloon auttaa muistaakseni se, että kirjoittaa pitkiä listoja tekemättömistä asioista ja sitten tekee muutaman niistä. Tulee organisoitu olo, ja hyvä mieli saavutuksista. Kannattaa siis listata kyllin pieniä tehtäviä siihen listaan, että saa helposti muutaman suoritettua (vie resepti lääkärille, osta kuusi säilytyskoria).

Tällä viikolla on naapurikaupungissa oman alani tieteellinen kokous, joskin pieni. Hyvin omituinen asia. Miksi ihmeessä juuri siellä? Äitini väitti tulevansa ihan mielellään meille pariksi päiväksi, eli organisoin itseni ja vauvan kahdeksi päiväksi kokoustamaan. Kun on pieni mukana, voi seurata virallista ohjelmaa ihan vähän vain. Toiveissa on tavata kuitenkin kollegoita ja olla hengessä mukana.

Teemapäiviä, -viikkoja ja –vuosia

Vaikka eilen oli paljon puhetta pienten väkivallan vastustamisesta, emme saaneet aivan puhtaita papereita tästä aiheesta neljäsluokkalaisen kouluterveydenhoitajan tarkastuksessa. Tytär tunnusti tappelevansa pikkuveljien kanssa, ja sai pitkän luennon siitä miten vahingossakin voi tönimisellä tai nyrkkien heiluttelulla aiheuttaa pysyviä vammoja. Tarkastus oli kieltämättä perusteellinen, eikä jäänyt pituuden, painon, kaukonäön ja ryhdin tarkastukseen. Ainakin jompikumpi vanhemmista oli pyydetty mukaan ja sitten keskusteltiin kouluviihtyvyydet, ruokailuasiat, nukkuma-ajat, ulkoilut, koneella olot, murrosiän alkamiset ja sisarusten kanssa tappelut.

Olen muuttanut takaisin omaan sänkyyni nukkumaan. Vauva menee sänkyyn yhdeksän kieppeillä, mukkelehtii ja juttelee itsekseen jonkin aikaa ja nukahtaa sitten. Yöllä kuuluu jonkin verran kolinaa ja kitinää asentoa vaihdettaessa, mutta herääminen tapahtuu pirteänä joskin nälkäisenä seitsemän tienoilla. Olen tyytyväinen!

Luin taas lehden. Jopas on paljon erilaisia teemapäiviä ja merkkivuosia sun muita tapahtumia yhtä aikaa. Yhtäällä vietetään aivoviikkoa teemalla ”Anna aikaa aivoillesi”. Toisaalla muistutetaan, että Volkswagen Transporterin sarjatuotanto aloitettiin 60 vuotta sitten, ja edelleen se on teknisesti luotettava, monipuolinen tavarankuljettaja ja myös erilaisten ihmisryhmien (vaikkapa meidän perhe) kuljetuspeli. Tärkeä vuotta eteenpäin vievä päivä on huominen kevätpäiväntasaus – ja ensi viikolla 27.3. vietetään jälleen sähköä säästävää ja ilmastoasioista muistuttavaa Earth Hour –tuntia. (Aika tyyliin sopimaton banneri tuli tuohon oikealle, mutta en voinut vastustaa kiusausta...)

Puolison isä tulee tänään ja on huomiseen. Puoliso itse lähtee kokousmatkalle Istanbuliin sunnuntaina. Ehkä jossakin välissä tulevana viikonloppuna ehtii antaa aikaa aivoilleenkin, vaikka ulkoilun ja lukemisen merkeissä.

Helli vauvaa

Keskisuomalainen on uutisoinut eilen ja tänään vauvoihin kohdistuneista pahoinpitelyistä. Luvut ovat suuria – keskimäärin joka kuukausi kuolee yksi vauva- tai taaperoikäinen vanhempiensa väkivallan vuoksi. Vuosittain jopa 200 000 lasta joutuu väkivallan kohteeksi. ”Hyvä” uutinen vauvojen pahoinpitelyasiassa on asiantuntijoiden mukaan kuitenkin se, että teot ovat harvoin tahallisia. Tai siis tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa, saatikka tappaa. Pieni vauva kun on hauras ja saattaa saada luunmurtumia tai aivo- tai vatsavaurioita esimerkiksi jos häntä suutuspäissään ravistelee tai hänet pudottaa.

Lehden mukaan usein taustalla on uupumusta ja pitkäaikaista nukkumattomuutta levottoman ja itkuisen lapsen kanssa. Levottomuus ja itkuisuus puolestaan saattaa johtua epävarmuudesta ja epäsäännöllisyydestä lapsen käsittelyssä.

Taas pitää olla jotain mieltä. Nykypäivänä ei ole lainkaan harvinaista, että ensimmäinen vauva jota ylipäätään pitelee käsissään, on se oma esikoinen. Pienten hoitoa ei myöskään välttämättä ole päässyt seuraamaan ja harjoittelemaan omien pienten sisarusten tai muiden sukulais- tai läheisvauvojen kanssa. Vauva on suuri tuntematon. Jos tästä tulee ongelma, ongelman ratkaisua olisi mielestäni pitänyt lähteä hakemaan jo odotusaikana, viimeistään heti synnytyksen jälkeen.

Kätilöopiston Haikaranpesässä oli käytössä tapoja, jotka mielestäni auttavat ennaltaehkäisemään tällaista epävarmuuden, tottumattomuuden ja tietämättömyyden tilaa. Odottavat perheet kävivät perhevalmennuksessa, ja nimenomaan synnytyssairaalalla. Valmennuksissa puhuttiin paitsi synnytyksestä, myös imetyksestä ja perheenä elämisestä. Sairaalalla käydessään törmäsi väistämättä isiin, äiteihin ja vauvoihin. Kävimme tutustumassa synnytyssaleihin ja myös lapsivuodepuoleen. Siellä oli vauvoja joista heidän vanhempansa pitivät huolta. Mikäli mahdollista, tuore äiti kävi kertomassa kokemuksistaan ryhmälle. Siinä sivussa tapasimme taas yhden vauvan. Tällainen perhevalmennus kaikissa sairaaloissa kaikille perheille olisi upea asia. Vastasyntyneiden vanhempien luvalla ryhmän tulevat vanhemmat voisivat koetella vauvaa. Se tuntuu sylissä tältä. Sen niskaa pitää tukea näin. Sen voi huoletta kääntää tällä tavalla ylösalaisin, hassu juttu. Synnytyksen jälkeen oli aikaa olla perheenä perhehuoneessa, itse hoitaa lastaan, saada hoitoon tukea ja ohjeita. Isä kuului koko osaston mielestä perheeseen aika lailla tärkeänä ja oleellisena osana.

Tällaisen mallin saaminen yleiseen käyttöön vaatisi resurssien lisäämistä synnytyssairaaloille. Pienempiä yksiköitä tai olemassa oleviin yksiköihin lisää tilaa valmennusten järjestämiseen ja perheiden yhdessäoloon. Imetystukiryhmätkin tarvitsisivat rahaa ja arvostusta – niiden rooli tuntuisi sekä odotusaikana että etenkin lapsivuodeosastoilla itsestään selvältä. Neuvoloiden rooli on sanomattakin selvä kuin pläkki. Rikkaassa hyvinvointivaltiossa tällaisia ohjelmia polkaistaisiin taatusti mielihyvin käyntiin. Vai?

Ennen tätä – kun vauva, teini-ikäinen tai puoliso käy ylivoimaiseksi omille voimille, mainitsethan asiasta jollekulle. Puolisolle, äidille, isälle, lapselle, tädille, serkulle, samassa kirkossa tai samalla tennistunnilla kävijälle, naapurille, neuvolan työntekijälle, auttavaan puhelimeen, baarissa, ensikodissa. Meilläkin on ensikoti tässä kaupungissa. Sieltä saa apua esimerkiksi vauvan unirytmin kanssa, ennen kuin totaalinen uupumus iskee. Ekan kappaleen lukuja katsoessaan huomaa, ettei vauvaansa väsyväkään ole tässä maassa ainutkertainen tapaus.

Jalkapalloärsytys

Olen muistaakseni ennenkin ollut jalkapalloharrastuksen omituisuuksista ärsyyntynyt. Olen edelleen. Nyt on mennyt monta kuukautta helposti, lähinnä siitä syystä että kahdeksanvuotiaan futisharkkoja ei ole ollut. Kerran viikossa ovat käyneet vakiovuorolla koulun salissa pelaamassa sählyä ja se on ollut ihan OK. Nyt valmentajat ovat alkaneet taas lotota kenttävuoroja (halleissa ja jopa ulkoa), hyvä homma, mutta ärsytys ei-mielellään-soccer-mom –äidillä nousee. Ihmettelen edelleen kolmea asiaa.

Yksi. Miksi pienillä pojilla edes yritetään pitää jonkun lajin harjoituksia kahdesti viikossa? Joo joo, ei kasva huippuja ei jos ei harjoitteluun panosteta, mutta liekö se loppujen lopuksi niin tärkeää? Perheillä pitäisi olla muutakin tekemistä, esimerkiksi kotona jouten oloa tai kotitöiden tekoa yhdessä. Ja isoilla perheillä on muitakin joiden tekemisistä olla kiinnostunut ja joiden kiinnostuksenaiheita tukea kuin se jalkapalloilija. Ja jalkapalloilijakin saattaa olla kiinnostunut harrastamaan muutakin kuin jalkkista.

Tähän liittyen kaksi. Miksi Suomen kaltaisessa maassa tarvitsee olla huippuja sellaisessa lajissa, jossa tarvittaisiin sulaa maata ympäri vuoden? Lunta on yli puoli vuotta maassa.

Lopuksi käytäntöihin liittyvä kolme. Miten harjoitteluvuorojen jako voi olla niin vaikeaa? Eikö kaupungilla voisi olla joku sihteerikkö, joka tietää suurin piirtein eri seurat ja niiden ikäluokkien määrän. Tämä ei taatusti vaihtele paljon vuosittain. Sitten hän jakaisi vuorot joka vuosi samojen periaatteiden mukaan, esim. seuran x kahdeksanvuotiaat pelaavat maanantaisin klo 18-19 siellä ja siellä, ja seuran y 14-vuotiaat torstaisin klo 17-18 siellä ja siellä. Jonkun seuran pienen ikäluokkajoukkueen vapaaehtoisen ei tarvitsisi jatkuvasti arpoa sunnuntai-iltaisin seuraavan viikon harjoitusaikoja ja –paikkoja, ja perheetkin tietäisivät viikko-ohjelmansa etukäteen. Saa olla aika sitoutunut lapsensa harrastukseen jos jatkuvasti vaihtuvaa aikaa ja paikkaa kovin monta vuotta jaksaa.

Tuo toinen ihmettelynaihe nousi pintaan eilen illalla (ja kolmaskin), kun nassikat pelasivat millä lie kaukolämmön hukkalämmöllä sulatetulla tekonurmella ULKONA, iltapala-aikaan, lunta satoi, pakkasta ja pimeää oli. Toisilla lähikentillä harjoitteli monia muita eri ikäluokkia. Juttelin lähellä seisoskelleiden isien kanssa ja hämmästyksekseni he eivät lainkaan nähneet tilanteessa mitään koomista. ”Pojat kehittyy kun saavat pelata eri alustoilla,” ne sanoi. Kyllä me sitten katsotaan asioita eri kanteilta, ei voi muuta sanoa.

Aika hyvin (Unikoulutusta osa II)

Takana on kolme yötä vauvan unikoulutusta, ja aika hyvin menee. Minä en oikein tiedä asiasta mitään, olen nukkunut alakerran sohvalla kuulematta yhtään mitään, ja siirtynyt joskus kuuden jälkeen omaan sänkyyn vauvan seuraavaa heräämistä odottelemaan. Sitten olen ottanut hänet viereen ja antanut maitoa ja toivon mukaan olemme hieman vielä nukkuneetkin. Mutta puolison raporttien mukaan ensimmäisenä iltana nukkumaan käydessä tuli jonkin verran huutoa ja parkua, samoin yöllä noin parin tunnin välein – ei mitään massiivista tai pitkäkestoista onneksi. Toisena yönä illalla lyhyt huuto ja yöllä taas sen verran, että saatiin isä hereille muutamaan kertaan. Eilen illalla vauva mötkähti sängyn pohjalle mahalleen nukkumaan vietäessä ja jäi sinne odottamaan unta. Kun isänsä tuli vahtimaan parin minuutin päästä, oli sängyn laidalle noussut pää tarkistamaan kuka huoneeseen tuli, ja painunut taas rauhassa alas. Yöllä oli kuulunut pariin otteeseen kitinää mutta voiton puolella ollaan! Kymmenen tunnin unet näyttävät olevan tulossa. Kuudelta ei kukaan aikuinen jaksaisi nousta, eli pidämme unillemenoajan kello yhdeksän kieppeillä.

Luulisi että äiti on nukkunut myös kymmenen tunnin yöunia, mutta äiti on kyllä katsonut telkkaa ja muutenkin nauttinut rauhallisista illoista. Pojille on esimerkiksi luettu iltaisin Suomen historiaa selkokielellä (mistä kummasta kahdeksanvuotias keksi lainata sellaisen?). Tässä yhteydessä koin klassisen äiti-oliko-silloin-dinosauruksia-kun-sinä-olit-pieni –hetken. Luin että ennen vanhaan laitettiin hautoihin työkaluja ja koruja ja sen sellaista. Lapsi kysyi: ”Tehtiinkö silloin niin kun sinä olit pieni?” Lisää historianlukua, lisää historianlukua tarvitaan!

Unikoulutusta, osa I

Mieletön vapauden tunne. Katsokaa pävitysaikaa. Olen sohvalla Top Gearin, kirjan ja iltapalan kanssa, eikä minun tarvitse puuttua yläkerran elämään ennen kuin joskus kuuden-seitsemän aikaan aamulla. Meillä on siis meneillään kaiken kiireettömyyden kruunuksi projekti unikoulutus, vai sanoisinko projekti yösyöttöjen lopetus.

Syötin yhdeksänkuisen puoli kymmenen tienoilla täyteen puuroa, puin unipukuun, "luin" iltasadun, imetin ja pistin omaan sänkyynsä peiton alle. Vauva katsoi kuin tyhmää ja kipusi istumaan. Puoliso tuli jatkamaan tästä - hän on vauvojen yörytmiin laittamisen asiantuntija. Tällaisissa tilanteissa olen ikionnellinen ja ylen kiitollinen puolisostani. Eikä paksusti puruilla täytetyissä puutaloissakaan ole mitään vikaa, purut eristävät ääntä tosi hyvin.

Emme ole koskaan olleet kauhean fanaattisia lasten nukkumisasioissa, ei puoleen eikä toiseen, mutta ensimmäisen lapsemme kohdalla yörytmi meni ihan mahdottomaksi joskus kymmenen kuukauden kieppeillä. Neuvolassa kehottivat laittamaan kylmästi stopin kaikenlaisille yöaikaisille palveluille ja nukkumaan vaan. Tietenkin oli katsottava että lapsi oli terveen oloinen ja söi illalla kunnolla. Sydäntä kylmäsi ensikertalaisena, mutta kas - lapsi oppi kuin oppikin nukahtamaan ja nukkumaan, ja selkeän rytmin löytyminen (ja itselle öiden nukkuminen läpeensä) helpotti selkeästi sekä lasta että vanhempia. Yllätyin miten nopeasti, jo muutaman yön jälkeen, lapsi saattoi nukkua koko yön ja herätä hyväntuulisena.

Ja vaikka nyt viimeisen kohdalla on nauttinut täysin siemauksin vierekkäin nukkumisesta ja siitä miten vauva hekumoi yöllä syömisen ihanuudesta, on näistä kuitenkin enemmän kuin valmis luopumaan. Ah sitä oman sängyn leveyttä ja pehmeyttä ja ihanuutta, kun siinä saa viettää koko yön ihan miten lystää! (Ei puhuta siitä, miten helposti flunssien ja matkojen myötä unirutiini saattaa särkyä, eikä siitäkään, että yhtä lasta on muistettava joka tapauksessa käyttää vessassa joskus aamuyöllä...)

Äitini on muistellut miten viittä pikkusisarta vieroitettiin imetyksestä. Hän muistelee hämärästi tarinoita rintoihin sivellyistä sinapeista ja tervoista. Ja joskus perheen äiti vaan otti ja lähti muutamaksi päiväksi (ja yöksi) omaan lapsuudenkotiinsa ja jätti isän ja sisarukset tulemaan parhaansa mukaan toimeen vieroitettavan kanssa. Voin kuvitella miten pieni syyllisyydentunto on koputellut tämän esiäidin ajatuksissa, mutta kyllä askel on taatusti kuitenkin tuntunut kevyeltä kotoa lähtiessä!

Askarteluidea kömpelölle äidille ja kuusivuotiaalle

En nyt väitä, että olisimme viettäneet kiireetöntä viikkoa. Mutta tällä ja ensi viikolla olemme kaikki samalla paikkakunnalla (kotipaikkakunnalla jopa), ja osa lasten harkoista on ollut peruuntuneena meistäkin riippumattomista syistä. Olemme itse peruneet lisäksi pari, ja säästyneellä energialla hiukan olleet enemmän jouten ja myös järjestelleet portaissa lojuvat joululiinat kaappiin ja tehneet perheen kesken pari kauan rästissä ollutta menoa. Ja kuusivuotiaan kanssa on juteltu ja askarreltu. Tässä idea, jonka tulos ei ehkä ole kamalan kaunis, mutta yhden kiireettömän aamupäivän siihen saa upotettua. Ja on ekologinen!

Otetaan mieluiten molemmilta puolilta tekstitön ja kuvaton tukeva pahvilaatikko, ja leikataan se auki. Levitetään ”kaupaksi”. Alaliepeet palvelevat lattiana eivätkä yläliepeetkään haittaa. Leikataan mainoslehdistä kaikenlaisia ruokien ja tavaroiden kuvia. Tehdään osittain kaksinkertaisesta kontaktimuovista läpinäkyviä ”hyllyjä” kaupan seinille. Jos löytyy lamppujen tai lääkkeiden tai muiden sellaisten pieniä pahvilaatikoita, nekin voi kääntää nurin ja teipata uudelleen kasaan ja koristella kassoiksi ja muiksi sellaisiksi. Pujotellaan ruoat ja muut seinien muovitaskuihin ja - hoi! - kauppa pikku-ukoille on valmis. Jos aikaa on vielä iltapäivälläkin, kääntöpuolelle voi maalata kaupan ulkoseinän, ja mikä ettei laittaa parkkipaikan pikkuautoille ja vaikka kokonaisen pahvisen kahvilaterassin. Kun leikki on loppu, pahvilaatikon voi käytännöllisesti taittaa kasaan odottamaan seuraavaa kertaa (tai voi, jos muistaa olla laittamatta keittiöpaperihylsyistä tehtyjä ilmastointiputkia nurkkiin).

Tuntuu oikeasti ihan kiireettömältä, siitäkin syystä ettei viikonloppuna ole mitään sovittua tai pakollista. Sunnuntaina menemme ehkä laskettelemaan koko konkkaronkka. Vauva ja minä voidaan syödä munkkeja!

Tapahtuma

Illalla kello puoli yhdeksän soi ovikello, ja siellä oli naapurikadun tuttu isä joka pyytää lupaa jättää auto joksikin aikaa meidän pihaan. "Kun tuolla on risteyksessä täysperävaunullinen autojenkuljetusauto jumissa eikä siitä taida päästä kävellenkään ohi. Oli koettanu nousta tuota mäkee ja sitten lähtenyt valumaan takasin ja nyt se on siellä Komulaisen* puskassa." Ei muuta kun kumpparit jalkaan ja katsomaan. Naapurikadun tuttu isä ei ihmetellyt lainkaan mielenkiintoa. "Kun kerrankin jotain tapahtuu tälläkin kadulla".

Sitten tuli hieno hinausauto ja sitten vinssattiin ja levitettiin hiekkaa ja nousihan se sieltä. Viimeksi oli naapurustossa näin jännää kun naapurissa oli ambulanssi. Ja sitä ennen, kun parin talon päässä tyhjennettiin vanhoja autonromuja metallikeräysautoon.

Onhan se lähiympäristön kyylääminen jotenkin ominaista melkein jokaiselle. Kun asuimme itähelsinkiläisessä kerrostalossa, pystyi isoista ikkunoista pitämään silmällä maailman menoa ja löytämään usein kiinnostavaa seurattavaa. Nuo tuli kaupasta. Alakerran setä kantaa hyvin pientä viulukoteloa. Miksi? Naapuritalon pihassa on poliisiauto. Hei jännää. Kun samassa talossa asunut perhe muutti rauhalliseen rivitaloon, valitteli perheen äiti jonkin ajan päästä ettei keittiön ikkunasta katsoessaan oikeastaan koskaan näe mitään.

*Nimi muutettu

PS. Jos joku ihmettelee miksi rauhallisen omakotitaloalueen pikkukaduilla ajalee autorekkoja, johtuu se siitä että tuossa muutaman korttelin päästä alkaa isojen liikkeiden alue, mukaan luettuna pari autoliikettä. Joskus sitä liikennettä harhaantuu vääräänkin suuntaan, kun isolle tielle suoraan päästäkseen olisi peruutettava.

Omatunto palaa töihin puolipäiväisenä

Eilen pidimme melkein kahden tunnin skype-palaverin tutkimusryhmän kanssa Helsinkiin. Artikkelin korjaukset ovat nyt ojennuksessa (siis ei suinkaan tehty, suunniteltu vasta, mutta puoliksi suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo puoliso) ja mieli on ihan hyvä sen suhteen.

Neljäs päivä tätä kuuta palasin papereiden mukaan töihin vanhempainvapaan jälkeen. Puolipäiväisenä tosin elokuun alkuun saakka, ja menneen ja kuluvan lomanmääräytymiskauden (vai mikä se on se sanahirviö) lomia on kertynyt niin, että maaliskuun ja heinäkuun saan olla kokonaan lomalla. Kun kaiken lisäksi töitä on tullut tehtyä keskimäärin tunti tai pari joka päivä vapaalla ollessakin (ja sama tahti jatkuu myös lomien aikana), ei ole tarpeen kiristää tahtia tulevinakaan kuukausina. Ja kotona olemme vauvan ja kuusivuotiaan kanssa edelleen sinne elokuun alkuun.

Hassua vaan, miten omatunto kolkuttaa ihan eri tavalla kun tietää palkan juoksevan (vaikkakin omasta projektista) samalla kun juo päiväkahvia keittiön pöydän ääressä tai vaihtaa vauvalle vaippaa. Haloo omatunto! Katso edellistä kappaletta! Siinä on laskennallisesti osoitettu, ettei ole syytä kolkuttaa!

Kolinaa

Vauva tuossa leikkii isoilla legoilla ja siitä lähtee iloisia heleitä vokaaleja ja väliin matalia "agu" -äännähdyksiä.

Haimme vikonloppuna ihan kaksistaan hiihtolomalaisen Savosta. Reissu meni oikein hyvin, kun ajoitti ajomatkat vauvan pitkien päiväunien aikaan. Kaksi ja puoli tuntia unta löytyy tällöin autossa helposti, ja matka taittuu. Neiti 11-v oli nauttinut mummun kanssa kaksin olosta. Onhan se takuulla rentouttavaa tällaisen porukan kanssa asumisen vastapainona. Saa olla monta päivää peräkkäin hyvällä tuulella!

Nyt tuntuu raskaalta ajatella niitä monia aamuherätyksiä, joita on taas ennen kesää edessä. Ja tälläkin viikolla olisi hoidettava työhönkin liittyviä kirjoitustöitä. Ja ylläpidettävä - sen verran kuin välttämätöntä - arjen aikatauluja. No, aurinko nousee aamuisin yhä aikaisemmin. Ja kuun lopulla olisi tarkoitus hiukan taas reissata. Ja sitten tulee pääsiäinen. Ja huhtikuun lopulla menemme kuin menemmekin Kilpisjärvelle.

Uutiset ja sää

Tuli kommentit aiemmin tänä vuonna lehteen lähetettyyn artikkeliin. Vielä vaatii vähän työtä. Tähän liittyen - nyt jos koskaan kannattaisi kuulua liittoon. Yliopistolaiset uhkaavat lakolla! Tämä olisi ehkä ainutkertainen mahdollisuus!

Lehdessä luki että lunta on tullut jo liikaa. Jaa, no onhan sitä aika paljon, enemmän kuin keskimäärin. Ja useana menneenä vuotena sitä on ollut pitkän aikavälin keskiarvoa vähemmän. Luonto harvemmin pelaa keskimäärillä.

Leudontuneesta säästä on se iso ilo, että ulkosaunan vesijohdot ovat sulaneet. Hei päästään saunaan ja jopa saunan suihkuun!

Heti kun säät antoivat myöten, ryhdyin taas taistelemaan pönttöuunin kanssa (pakkasella ei viitsi pitää ikkunoita auki pitkiä aikoja kerrallaan). Se paloi kuin unelma, kunnes menin ja pienensin ikkunaa. Ja taas haisee kaikki paikat savulle.

Muita uutisia. Ehdin jopa käydä silmälääkärillä. Edellisestä käynnistä olikin kertynyt jo viisi vuotta. Näin se ruumis alkaa rappeutua ja toinen jalka on jo haudassa – jo toisen kerran peräkkäin minulle määrättiin heikommat miinuslasit kuin aiemmin.

Vauvan ruokavalio on laajentunut jo siihen pisteeseen, että kaikki perusjutut on kokeiltu ja toimiviksi havaittu ja enää on ennen kymmenettä ikäkuukautta jäljellä kokeiltavana erilaisia ulkomaan hedelmiä ja harvemmin käytettäviä kotimaisia marjoja. (Ovat siis purkkiruokiinkin laittaneet karpaloa ja tyrniä. Mikäs siinä!) Kymmenen kuukauden paikkeilla otetaan käyttöön ihan tavalliset hapanmaitotuotteet, ja ehkä voisi varoen kokeilla joitakin useasti allergisoivia aineita – herneitä ja tomaattia ja appelsiinia vaikkapa.

Lähdemme jollakin kokoonpanolla huomenna hakemaan vanhimmaisen pois mummun luota. Näin se on hiihtoloma taas eletty ja nopeasti meni.

**

Otsikon aihepiiriin palatakseni. 90-luvun alun Mad-lehdessä oli tavattoman naurettava parodia nimeltään Radio pinnakkaisohjelma. Löytyi reseptilaatikosta. Aika paljon huvitti muun muassa klo 7.00 tullut ortodoksinen jumppahetki, liturgina lääkintävoimistelija Helvi Oittinen. Ja tietenkin säätiedotuksen arvonta, kierros no 36, klo 8.00. Ko 13.15 tuli uusintana viime torstailta ohjelma Tänään sunnuntaina.

Sinisellä printatun työhakemuksen tarina

Tuossa taannoin joulukuussa oli avoinna oman alan tutkijan vakituinen toimi valtion tutkimuslaitoksessa, tosin Itä-Suomessa päin. Periaate on, että tällaisia paikkoja haetaan vaikka ne olisivat auki Utsjoella. Tätä nimenomaista hakua helpotti tieto siitä, että paikan edellinen haltija hoiti tointa Helsingistä käsin. Sain tietää hausta pari päivää ennen kuin se meni umpeen. Haku piti tehdä typerällä sähköisellä hakumenettelyllä. Kiireen kaupalla siis lomakkeita sähköisesti täyttelemään, sähköinen CV ja julkaisuluettelo valmiiksi odottelemaan niiden liittämistä. Mutta kas! Kun viimeisen lomakkeen olin täyttänyt, systeemi kiitti hakemuksesta ja napsahti kiinni ihan ilman liitteitäni. Hakemukseen oli toki luvallista liittää paperilla lisämateriaalia, mutta kuinka ollakaan, printteristä oli musta väri (tietenkin) lopussa. Ei näin pienistä voi lannistua. Tulostin tekstit tummansinisellä, ja sydän kylmänä laitoin postiin. Tässä vaiheessa ei yllättänyt lainkaan se, että posti oli pari päivää tuon jälkeen lakossa.

Tammikuussa tuli tieto, että haku avataan uudelleen. Eivät varmaan olleet saaneet muita vakavasti otettavia hakemuksia kuin minun myöhässä tulleen siniseni. ”Päivitin” julkaisuluetteloni, ja sain siitä tekosyyn lähettää paperit uudelleen oikean värisinä ja ajoissa.

Hämmästyen sain viime viikolla kutsun haastatteluun. Työnantajat ovat sitten kummaa sakkia. Kerran sain jopa töitä siksi, kun minulla on monta lasta. Toinen työnhakuun liittyvä periaate on se, että haastatteluun mennään aina vaikka se olisi kuinka hankalaa toteuttaa. Esimerkiksi vaikka puoliso on Tanskassa ja haastatteluun mennäkseen on otettava mukaan mummu ja lapsilauma. Päätimme siinä sivussa pitää siis pari päivää lomaa Joensuussa, ja tämä oli ihan oikea päätös – pikkupojilla ei mitään ihmeempiä hiihtolomatekemisiä ollutkaan suunnitteilla. Mummu ja isommainen olivat vahtimassa pienempiä haastatteluni ajan, ja jatkoivat sitten linja-autoitse (just ennen lakkoa) Ylä-Savoon. Haastattelijat kysyivät että pääsit sitten tulemaan. Tällaista tässä tilanteessa kysyttäessä kuuluu hymyillä hienoisesti ja sanoa lyhyesti että kyllä vaan.

Haastatteluun pääsystä ja itse haastattelusta jäi oikein hyvä mieli. Kun omat vaatimukset työn aikatauluista ja –paikoista ovat aika kovat (pääosin etätyötä Jyväskylästä käsin), ei todennäköinen työn saamattomuuskaan tee kolausta ammattiylpeyteen. Kaiken voi laittaa hankalien olosuhteiden piikkiin. (Olisihan se mahtava työ, ja sitä osaisi tehdäkin. Tutkimus olisi päätyö, mutta mausteena olisi verkostoitumista muihin ja tämmöistä äänitorvena olemista). Menee siis ammatillisen onnistumisen puolelle kaiken kaikkiaan. (Ammatillisista epäonnistumisista voi mainita vaikkapa sen, ettei tammikuussa ähräämämme hakemus päässyt akatemiassa toiselle hakukierrokselle.)

Lasten kanssa oli ihan kivaa olla hotellilla eivätkä mökänneet liikaan. Vauvakin nukkui vaikka sillä selvästi olikin outoa ja jännittävää. Tänään ajelimme rauhassa kotiin, pyörähdimme Uuden Valamon pihalla mielenkiinnosta, söimme hampurilaisia huoltoasemalla. Ja lapioimme pihaliittymästä lunta ennen kuin saimme auton pihalle.