Iloista vappua

Iloista vappua vaikka sataakin! Kävimme aamusta myyjäisissä hakemassa simat ja munkit helpolla. Kohta ruvetaan niitä nauttimaan. Lapset luopuivat mieluummin säästöistään kuin saivat marketin foliopallot. Mennään siis illalla lasten rahoilla ostamaan ilmapalloja kaupungilta. Missäs ne ylioppilaslakit taas olivatkaan?

Myöhäisiä Matteja

11-vuotias on saattanut periä jotain vanhempiensa ajankäyttöstrategioista. Päivällä oli puhetta että huomenna on koulussa "tyylipäivä" - saa siis pukeutua hienosti tai naamiaisasuun. Neiti vakuutti että asia on kunnossa ja leikki iltaan asti naapurin tytön kanssa jossain ulkona. Myöhäisellä iltapalalla hän sanoo: "Äiti, meillä on huomenna se tyylipäivä. Minä voisin ehkä olla koira. Tai ratsastaja." Totean, että ratsastuskamat olisi pitänyt pestä ja kuivata, koulussa voi olla allergikkoja. Ja koirapuku on pieni. "No minä voisin olla vauva. Ompelisitko minulle vauvan potkuhousut. Miten niin enää ei ehdi?!"

No, pengoimme esiin vanhan ja vain hiukan liian pienen villahaalarin ja pikkusiskon hylkäämän tutin ja helistimen, ja ihan hyvä vauva siitä tuli.

Tässä vaiheessa kahdeksanvuotias sanoi, että heillä oli ollut eilen vastaavanlainen pukeutumispäivä, eikä hän ollut muistanut koko asiaa.

Muistilappuja lattialla

Puoliso oli kaksi päivää pääkaupunkiseudulla töittensä takia, ja joutui perheen ajotarpeiden vuoksi menemään julkisilla. Menomatka toteutui kolmella junanvaihdolla, kun olivat pudottaneet vaunuja Helsingin ratapihalla ja junaliikenne oli vaihteeksi sen takia sekaisin. Paluumatka oli tehtävä hitaassa yöbussissa, kun arvaamattomat työasiakäänteet eivät sallineet lähteä edes sillä illan viimeisellä junalla. On se oma auto joskus helpompi vaihtoehto.

Koska emme tavanneet hereillä, minun oli jätettävä joitakin illan aikana esiin tulleita asioita koskenut viesti isolle paperille kirjoitettuna keskelle eteisen mattoa. Huomasin, että tätä langattoman viestinnän muotoa meillä ei olekaan aikoihin harrastettu. Ehkä se kertoo kotielämän jonkinasteisesta rauhoittumisesta ja tasaantumisesta.

Joitakin vuosia sitten olimme paljon enemmän liikkeellä töittemme puolesta, ja tuntuu että aika usein ne aamua varten tiedettävät asiat kirjoitettiin isolle paperille ja laitettiin kotiin tulijan nähtäväksi eteisen matolle. Muistan, että jopa jonkun Kilpisjärven keikan aikana tämä oli tärkeimpiä viestintämuotoja puolisoiden välillä – elimme hiukan eri vuorokausirytmissä, kun toisella oli pienet lapset huolehdittavana ja toinen paimensi kurssilaisia päivin ja etenkin illoin.

Se, että on ollut pitkään toisen kanssa ja käynyt läpi erilaisia vaiheita yhdessä auttaa kyllä ihan oikeasti. Jos nyt joskus joutuukin viestimään paperilapuilla (tai tekstiviesteillä), ei se tunnu epäoikeudenmukaiselta tai lopun alulta. Puoliso viestitti illalla bussia odotelleessaan seuraavansa hyvin nuoren pariskunnan riitelyä väärin laitetusta ruoasta ja siitä kun toinen oli ollut kahvilla jonkun toisen kanssa. Ja laittoi siihen samaan viestiin, että on se ihanaa että me olemme nuo riitamme jo ajat sitten riidelleet. Näinhän se on. Yhteen on kasvettava muun muassa tyhjänpäiväisyyksistä riidellen. Parhaassa tapauksessa itsetunto kestää, sitten yhteen kasvettua, sen väärän ruoan ja jopa kumppanin kahvitteluseuran. Luulematta että tässä tämä nyt sitten oli.

Avaruutta ja pyramideja

Onpas tuota haravointia. Ei ehdi kunnolla edes koneelle. Meidän piha on hiukan viidakoitunut ja sellainen epätasapainoinen, ei siis minkään puutarhaihmisen suunnittelema. No, minulle riittää jos lapsille on tilaa pintellä ympäriinsä. Jos yhden kolkan saisi siistimmäksi tänä vuonna niin hyvä.

Olen jatkanut Lee Childin Reacher -kirjojen parissa, mutta osassa kieltämättä väkivaltaa on liian kanssa ja Jackia ajaa ennemmin kosto kuin oikeudenmukaisuus. Eli esimerkiksi kirjoja Viides matkustaja ja Tilinteko en suosittelisi vaikkapa äidilleni.

Kuusivuotiaan pyramidi- ja löytöretki-innostus on laantunut ja tilalle ovat tulleet avaruusjutut. Satelliitit, sukkulat, avaruusasemat, kuulennot. Olemme lukeneet tietokirjoja aiheesta samoin kuin Arvi Arjatsalon "dramatisoidun" kuvauksen ekasta miehitetystä kuulennosta, Apollo 11. Olipa kiinnostava lukea äidinkin. Olen huomannut, että 70- ja 80-lukujen lasten tietokirjoja on helpompi lukea lapsen kanssa kuin näitä uudempia, joissa on paljon värikkäitä kuvia ja tietoruutuja ja kuvatekstejä. Kun teksti kulkee ikään kuin kertomuksena, molemmat voivat keskittyä omaan rooliinsa - vanhempi lukemaan ja lapsi kuuntelemaan. Välillä voidaan avata kuvaliite yhdessä, ja ihmetellä poikkileikkauksia ja kaaviokuvia ja muuta sellaista.

Kotiinpaluuta

Koti odotti ehjänä, kun pääsimme taas tänne lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Matka oli jälleen pitkä, mutta meni kuitenkin hyvin. Pysähdyspaikkoina tällä kertaa, aika etupainotteisesti, Karesuvanto (lounas), Sonkamuotka (kahvi), Tornio (leikkiminen joen rannan leikkipuistossa), Kemi (välipala), Pulkkila (iltapala). Kuuntelimme aika pitkään äänikirjoina Jukka Parkkisen Karhukirjeitä, menivät hyvin alas monen ikäiselle ja jouduttivat matkaa kummasti. Kuten myös Nintendo DS, monen automatkan pitkien tylsien taipaleiden pelastus. Pari päivää on nyt pesty talvivaatteita ja muutakin, purettu nyssäkät omille paikoilleen, syöty mehtäkakkoja (yksikkönä siis kakko, semmoisia kampanisun makuisia kahvileipiä) ja norjalaista ruskeaa juustoa. Lapset olivat aamusta iltaan ulkona kavereiden kanssa eilen, eli kotoutuivat sillä tavalla. Naapurissa rakennettiin taas tramboliini, eli kuusivuotias oli siellä apuna. Toiset pyöräilivät. Huomaan, että kotona ovat kiltisti odottaneet myös ikkunan pesu ja pihamaan haravointi. Tietokonetöistä puhumattakaan...

Hiihtämisraportti

Hiihdetty noin kymmenen kilometriä. Kiersimme eilen vanhimmaisen kanssa Saanan, ja oltiin aika samantasoisia hiihtäjiä. Aikoinaan talviekologian kurssin kanssa opittu reitti Saanan ympäri on kulkenut eteläkautta, ja niin että alussa oikaistaan suoraan yhtä koivikkorinnettä ylös tarkastellen samalla jokunen vuosikymmen sitten istutettuja pihtakuusimetsikköjä. Tottumus on toinen luonto, siitähän se oli mentävä vaikka latukin olisi jossain ollut olemassa. Loppumatkan menimme kiltisti latua myöten, vaikka leveillä mehtäsuksillani ei varsinaisessa latu-urassa pystykään hiihtämään. Ja lopun pari kilometriä jyrkkää myötämäkeä kannoin suosiolla suksia, vaikka neiti tuli alas kovaa ja pelkäämättä. Kivaa oli, ja illalla väsytti.

Nyt alkaa tulla sellainen äh -olo, kun huomenna illalla on jo pakattava ja sitten kahden yön päästä lähdettävä kotiin. Olemme olleet täällä jo tosi monta kertaa, keväällä ja talvella, työn puolesta tai huvikseen, mutta vielä kertaakaan ei ole ollut sellainen olo että olisi mukavaa lähteä takaisin alaspäin, etelään.

Mikä maisema

Istun Kilpisjärvellä biologisen aseman pihapiirissä olevan pienen talon keittiö/olohuoneessa. Huoneessa on kuuma, sillä aurinko paistaa isoista ikkunoista sisään. Ikkunoista näkyy tunturikoivikkoa ja sieltä takaa alempaa järven jää, sillä hiihtäjät ja kelkkailevat, ja muutaman kilometrin päässä mutta silti petollisen lähellä Ruotsin tunturit. Vauva nukkuu ulkona vaunuissa, kuusivuotias piirtää. Puoliso ja kaksi vanhinta lähti järven jäälle hiihtämään – se on aika tylsä kohde, mutta siellä hiihtäessä näkee hiukan lasten kestävyyttä ja hiihtotaitoja, ja pystyy päättämään uskaltaako lähteä pidemmälle. Molemmat ovat kyllä kapuilleet pari vuotta sitten Saanan rinnettä mutta jalkaisin; hiihtäminen mahdollistaisi vaikkapa tunturin kiertämisen tai mäenlaskun Saanan takaisissa maastoissa. Kun saamme vauvan iltaunille, lähdemme vuorostamme kuusivuotiaan kanssa maastoon.

Matka tänne oli pitkä. Lähdimme lauantaina kymmenen korvilla, ja perille päästiin puolenyön aikoihin. Pysähdyimme Pyhäsalmessa Vaskikelloon syömään (Suosittelen, ehdottomasti Vaskikelloon eikä typerälle ABC:lle tien toisella puolen. Kannattaa ottaa pöytä sellaisen suuren vesialtaan vierestä, joka soittaa noin viiden minuutin välein musiikkia ja suihkuttelee vesisuihkuja. Vaskikellossa on siis laaja valikoima erilaisia kelloja, niin sisällä kuin ulkonakin…), tauolle muuten vaan Iihin, kauppaan Kemiin, isommalle välipalalle Pelloon ja tankkaamaan ja jaloittelemaan Muonioon. Sitten olikin jo niin myöhä että kaikki paikat olivat kiinni ja lapset nukahtivat vuoron perään. Vauvakin nukkui matkalla yhdet pitkät ja yhdet lyhyet unet, ja nukahti yöunille kahdeksalta. Kun ruokarytmi saatiin pysymään tavallisena, pysyi unirytmikin mukana. Ihmeen helposti siis meni. Perille päästyä lapsukainen toki valvoi melkein kahteen yöllä ja heräsi pirteänä seitsemältä, mutta kaiken kaikkiaan ei hullummin.

Sunnuntai meni yleisessä torkkumisessa ja uupumuksessa. Leviteltiin tavaramme ja talo alkoi näyttää samalta kuin se aina näyttää täällä ollessamme – yhden makuuhuoneen sänkyjä ei koskaan ehdi petaamaan, toinen makuuhuone on täynnä lasten leikkejä ja olohuoneessa on sekä kuivamassa olevia pyyhkeitä että kannettavia tietokoneita ja suuri palapeli. Eteisessä luonnollisesti on kumisaappaita, talvikenkiä, hiihtokenkiä, kuivumassa olevia rukkasia, aurinkolaseja ja kaikkea muuta sellaista. Kotoisaa. Majoituin tänne ensimmäistä kertaa keväällä 1998. Olemme siis ehtineet asua näiden vuosien aikana neljässä eri osoitteessa, mutta tämä talo on ollut jokakeväisenä tukikohtana. Ei siis ihme, että sen tuoksu ja äänimaailma ja keittiön tarvikkeet ja kaikki on kovin tuttua ja turvallista. Ja päärakennuksen henkilökunta – siivooja ja keittiön täti ja toimiston täti ja amanuenssi ja talonmies ja laboratoriomestari. Tähän aikaan asemalla on paljon hiihtolomalaisia, jotka hekin ovat naamoilta tosi tutut ja heidän kanssaan tulee vaihdettua aamupalapöydässä muutama sana.

Emme ole olleet asemalla kesällä, jolloin biologit valtaavat paikan ja alkavat tehdä ihan oikeita töitä. Ja tällä kertaa meillä ei ole edes talvisia töitä mukana, olemme ihan lomalla vaan. Vapaata ja lokoisaa siis, vaikka kyllähän maastotyöt tai kurssi rytmittää ja ryhdistää oloa ihan eri tavalla. Ehkä ensi vuonna sitten?

Tämä on paikka, jossa olen lapsistani yleensä ottaen hyvin ylpeä. Joskus tuntuu, että kasvatus ei kerta kaikkiaan vaikuta mihinkään ja lapset ovat kuin metsän eläimet, mutta kyllä se näköjään nousee pintaan aina välillä – jos ei muulloin niin biologisen aseman ruokasalissa. Ja kyllähän nuo kivasti kiipeävät ylämäkeen liukurit käsissä, ja koululaiset melko mukisematta ovat jopa tulleet ”kouluun” aamuisin aamupalan jälkeen (opettajat antoivat toki vapaata, mutta läjän läksyjä mukaan).

Miten sukset pysyvät omissa jaloissani? Raportoin, kunhan ehdin vanhimmaisen kanssa maastoon.

Pohjoinen kutsuu

Nyt näyttää hyvältä. Autoparka tuli huollosta emmekä joutuneet maksamaan kuin seitsemän tunnin työstä, vaikka pumpun irrottamiseen oli kulunut kaksi päivää. Vararikkoonhan nuo laskut vievät joka tapauksessa, mutta ainakin oma ihana bussi on pihassa ja toimii ja saa illalla sisäänsä sekalaisen valikoiman suksia ja talvivaatteita ja ruokatarpeita ja matkasänkyä ja kirjoja ja leluja ja kaksikymmensenttisiä (biologisen aseman pyykkikone vaatii niitä) ja mitä kaikkea viikon reissulla Kilpisjärvelle tarvitseekaan. Niin, aurinkolasit ja huopakumisaappaat tarvitsee ainakin. Ja lapsille autoon paljon piirusteltavaa ja pelailtavaa, myös kaikille vauvaa lukuunottamatta omat vihot, joissa on käyty läpi kaikki paikkakunnat joiden ohi ajetaan, ja annettu touhuvinkkejä ja listattu todennäköiset ruoka- ja muut pysähdyspaikat. Jospa jaksamme. Ouluun saakka on tylsää, sitten alkaa pohjoisen odotus pitää mielen virkeänä, ja kun päästään Torniojoelle, katseltavaakin alkaa piisata. Ja pysähdyspaikat alkavat olla tuttuja ja nimenomaan keväisiin Kilpisjärven keikkoihin kuuluvia: kaupat Muoniossa, hassut kahvipaikat Sonkamuotkassa ja Kaaresuvannossa. Viimeinen sata kilsaa menee sitä ihmetellessä miten Suomeen mahtuukaan niin vuoristoisia ja aavoja maisemia. Vaikka viime päivät ovat olleet taas täynnä kaikkea huolehdittavaa ja touhuttavaa jokaisen perheenjäsenen osalta, olen onnellinen. Pääsen lähtemään pohjoiseen.

Auto, kolme paikkaa

Jännitys tiivistyy. Miksi se tiivistyy aina kun olemme lähdössä Lappiin? Auto on edelleen korjaamolla, rikki on ”vain” vesipumppu, mutta sitäpä ei olekaan saatu irti vaihdettavaksi normaalityökaluilla eikä myöskään paikalle tilatulla erikoistyökalulla. Nyt moottoritilasta on purettu varmaan puolet, kaksi erikoistyökalua hitsattu yhteen (!) ja yritys jatkuu. Auton olisi tarkoitus käynnistyä lauantai-aamulla noin kello seitsemän ja kääntää nokkansa kohti pohjoista, eli toivokaamme taas kerran parasta. Meillä on nyt autoliikkeeltä vara-autona sellainen kolmepaikkainen pakettiauto, jota saa ajaa vain puoliso. Aamulla oli pakko mennä kokoonpanolla kakkosluokkalainen, vauva ja minä koululle kakkosluokkalaisen terveystarkastukseen. Lähtö viivästyi sen verran, että kävellen emme olisi enää ehtineet. Teimme siis sellaisen veneeseen-mahtuu-kerrallaan-kaksi-ja-vuohi-syö-kaalinpään –tyyppisen kuljetusratkaisun koululle. Puoliso vei ensin minut ja vauvan, ja tuli sitten hakemaan kakkosluokkalaisen… Onnistui se niinkin, ja pojan jalkaholvit ja selkäranka ja silmät ja korvat olivat kunnossa.

Hyvä koulu on onnellinen asia. Joka kerran kun käyn lasten koululla, lähden tyytyväisyydestä hyristen pois. Se on jotenkin kokonaisvaltaisesti lasten ja myös koko asuinalueen asialla, silleen jämäkästi mutta hyväntuulisesti. Koulu ja sen asenne on siis ihan rehtorinsa näköinen. Toivottavasti rehtori pysyy siellä pitkään – ja seuraajansa on samanlainen!

Kevät, väistämättä

On se kevät, ei voi mitään. Maaliskuulta saakka olen povannut vielä yhtä sakeaa märän lumen pyryä, mutta eipä tuota ole kuulunut. Hanget ovat huvenneet nätisti ja säntillisesti, kurainen maa paljastuu sentti sentiltä, ja sen paljastumista voi auttaa potkimalla sohjoläjiä jo vapautuneille aloille. Polkupyörä avartaa etenkin lasten reviiriä. Talitintti herää aamulla aikaisin naputtelemaan seiniä.

Joka vuosi kevät yllättää ja ihastuttaa. Vaikka talvi onkin se oma työn ja tutkimuksen kohde, ja vaikka talveen kuuluu paljon hyvää tekemistä. Ja vaikka pidänkin kovaa ääntä siitä, miten talvi ei luonnollekaan ole pelkkä lepoaika jonka yli on kituutettava, vaan se voi olla kasveille ja eläimillekin tärkeä ja täyttä elämää. Niin silti. Kyllä progapandastani huolimatta epäilemättä talveen sopeutuneet ja sitä tarvitsevat lajitkin huokaisevat helpotuksesta pakkasen hellittäessä ja auringon paistaessa niin yltäkylläisen voimakkaasti. Ja vettä! Kun pitkästä aikaa on sulaa vettä. Ja ravintokin alkaa liikkua.

Itseltäkin laukeaa joku jännitys, kun talvi alkaa olla ohi. Pahin kulkutautiaika on selätetty. Patterit saa vääntää melkein kiinni. Vesijohdoilla ei ole enää vaaraa jäätyä. Ei palele sisällä eikä ulkona. Vauvan voi jättää nukkumaan vaunuissa ulos porstuan sijaan. Ja kun nostaa taittotuolin parvekkeelle vauvan päiväuniajaksi, voi siinä auringon paisteessa ja sulavan lumen hajussa juoda kahvia ja lukea dekkaria ja saada ihanan pöhkön kevätolon. Ah!

(Ja loppuun ankkurointi arkeen. Täydellisessä maailmassa nämä viikot käytettäisiin lasten kanssa kevään ihmettelyyn ulkosalla, ja laitettaisiin pihaa kesäkuntoon pikkuhiljaa. Todellisuudessa parvekkeelle ja pihalle piipahdetaan kun muilta menoilta ja artikkelien korjaamiselta ehditään. Pääsiäisen mentyä työpöydältä löytyi monta hajallista käsikirjoitusta taas. Yksi meni jo, toisia työstetään. Onneksi ensi viikko ollaan vielä hiihtolomalla.)

Haukotellen

Hohhoijjaa. Kuten vauvoja hoitaneet tietävätkin, se on kumma miten pirteänä alle yksivuotias pystyy heräämään melko aikaisin. Ja miten ei-pirteänä itse herää samaan aikaan. Kun sitten tuo lapsen alakertaan touhuamaan ja menee itse sohvalle puoleksi tunniksi torkkumaan, lapsella on hyvää aikaa tutustua DVD-hyllyn sisältöön.

Auto on edelleen korjaamolla (vesipumpun vaihdolla päästäneen, mutta operaatio tehdään vasta ensi viikon alussa). On siis käyty lähikaupassa, ei ole käyty kaikissa harrasteissa ja viikonloppuna ei kyllä kauheasti jakseta liikkua pyörillä neljän lapsen kanssa. Etenkin kun nuorimmainen vasta opettelee pyörän istuimessa oloa (kivaa on, ainakin lyhyet matkat) ja kuusivuotias ei osaa vielä kunnolla ajaa. Apparit otettiin pois pari päivää sitten, mutta vaappuvaista ja jatkuvaa apua vaativaa on vielä.

Koululta tuli kauhea pino lomakkeita, joiden avulla on seurattava kakkos- ja nelosluokkalaisen päivittäistä ruokailua, liikuntaa ja mediankäyttöä. No hyvä. Saako sanoa täällä, että inhoaa noita lappusia, etenkin kun niiden muistamiseen ja täyttämiseen vaaditaan vielä toistaiseksi tosi paljon vanhempien apua? (Ja nolottaa jos lounaaksi on muutama nakki ja eilistä spagettia. Ja entä jos on syöty melkein joka päivä sipsiä, kun sitä kerrankin on ollut kaapissa???)

Jack Reacher, olet ihana

Meillä pyöri pitkään puolison lainaksi saama Lee Childin tuore Jack Reacher –trilleri Nothing to lose. En jaksanut aloittaa sitä englanniksi, eli tartuin tilaisuuteen kun se tuli kirjastossa vastaan nimellä Terässeinä. Oi kun kiva! Sellainen älykäs, hyvin kirjoitettu ja kelvollisesti suomennettu jännäritarina. Jack Reacher on, niin kuin takakansitekstikin lupaa, nykyajan ritarihahmo. Välillä pahasuinen ja kovanyrkkinen, mutta naisia ja vähäosaisempia kohtaan ritarillinen. Jack omistaa vaatteet päällään, rahat pankkitilillään ja hammasharjan. Uudet vaatteet hän ostaa niiden likaantuessa. Jack on iso ja arpinen, entinen sotapoliisi. Pääsiäisen aikataulumuutoksissa oli se hyvä puoli, että pystyin viettämään paljon aikaa Jackin kanssa!

Pääsiäinen, uusin aikatauluin

Vaikeuksien kautta voittoon, vai miten se nyt meni. Piti lähteä etelään perjantaina. Neljä lähti, kaksi jäi. Kymmenkuinen oksensi komeasti kaksi kertaa kaiken syömänsä heti aamusta, ja oli senkin jälkeen epävakaan oloinen. Onneksi loput lapset pääsivät isovanhempien ja tädin luokse jo silloin, ja ehtivät kylästellä melkein kolme vuorokautta. Puoliso ei nauti ihan kamalasti samassa asunnossa koiran kanssa olosta, eli oli vapaaehtoinen tulemaan hakemaan meidät lauantaina. Pienen kanssa on nykyään ilo reissata, kun hän ei vierasta juuri lainkaan ja lähtee heti tutkimaan paikkoja ja seurustelemaan ihmisten kanssa. Tietenkin omassa matkasängyssä nukkumisen osaaminen on myös helpottava asia.

Reissu ei ollut kuitenkaan helpoin mahdollinen, sillä pojat oksensivat myös, toinen yhtenä ja toinen toisena yönä. Oletan, että meidän tämän kevään mahatauti on nyt hoidettu eikä sitä jää enää Kilpisjärven matkalle.

Auto ja sen varoitusvalot päästivät meidät Helsinkiin ja melkein takaisinkin. Paluumatkalla saatiin sitten lisäillä vuoron perään jäähdytysnestettä ja öljyjä. Auto on nyt korjaamon pihalla ja laittavat sen kuntoon kun ehtivät. Saamme todennäköisesti olla autotta ensi tiistaihin saakka. Päätettiin olla ottamatta vuokra-autoa tilalle mm. rahanpuutteen vuoksi, mutta myös sen takia että päästään kokeilemaan mihin kaikkeen polkupyörä pystyykään. Ja saadaan ylipäätään olla vähemmän menossa muutaman päivän.

Poissa ollessa pihatie oli sulanut ja naapurit tosiaan ottaneet polkupyörät esiin. Piti meidänkin ottaa. Se on kevät sitten. Mutaa ja kuraisia pyöräilijöitä. Ja peipponen laulaa!