Joutilaan elämän pahuudesta

Kas kun löysin koneeltani jälleen kerran vanhoja lumen tiheyden aikasarjoja ja kas kun löysin pitkästä aikaa puoli tuntia niiden parissa vietettäväksi. Ehkä tässä vanhempainvapaan aikana tulen saamaan aineistot sellaiseen ojennukseen, että elokuussa töiden virallisesti alkaessa saan artikkelin niistä kasaan. Olisi kiva, tämä on yksi näistä Iisakin kirkko –artikkeleista, joita on rakennettu jo vuodesta 2005 (termi lainattu pomoltani).

En siis ole ollut ihan koko päivää jouten! Juhannus kun meni huvitellessa, oli hyvin aikaa pohtia tätä suomalaista syyllistymisen kulttuuria. Lomailu tietenkin yleensä, ja paljon rahaa kysyvä lomailu (huvipuistoja, hotelleja ja vielä mitä) erikseen saavat olon tuntumaan syylliseltä. Ja jos kotona itse ja lapset enimmäkseen vaan lorvivat, niin eihän siitä hyvää seuraa. Pitäisi vähintään leikata nurmikkoa ja kitkeä rikkaruohoja, ja laittaa lapset siivoamaan ja kantamaan puita. Onko tämä nyt sisäistettyä niin sanottua luterilaista työmoraalia, vai onko se isältä perittyä joutilaisuuden paheksumista? Itse siis pystyisin olemaan jouten kohtuullisissa määrin, enkä näe mitään itua puskea töitä ihan töiden vuoksi. Lasten on hyvä oppia osansa tekemään, mutta joutilas, leikkivä lapsi on minusta ihan hyvä lapsi. Mutta jostain ulkopuolelta se tulee, se nautintojen paheellisuus ja laiskan ihmisen kieroon katsominen. Jännä juttu. (Isäni joutui lapsesta asti tekemään liikaa. Hänen oli vanhaksi saakka hankalaa olla tekemättä mitään, ja aika herkästi hän keksi tekemistä minullekin. Tavallaan ymmärrän häntä nyt paremmin – työtä tekevässä kulttuurissa kasvaneena hänelle oli taatusti minua hankalampi katsoa lorvehtivaa lasta, joka ei tehnyt pitkään aikaan mitään hyödyllistä. Ehkä hän aikansa yrittikin, mutta sitten oli pakko komentaa ruohomaan kasvimaata.)

Viikkomme tulee jatkumaan lorvimislinjalla. Yhdeksänvuotiaalla on illalla viimeiset piirisarjan pelit ennen kesätaukoa. Muuten laitamme ruokaa ja pesemme pyykkiä, ja hoidamme pienimmäistä – ja ehkä käymme rannalla ja syömme jäätelöä. Eiköhän se saa riittää helleviikon ajalle.

Ruskeaa

Hassulta näyttää, kun blogiin eksyi tällainen uusi pohja. Katsotaan, jaksanko katsella tätä vai vaihtuuko entinen haaleanvihreä takaisin... (Kokoomus sanoi, että vihreällä on ainakin viisi miljoonaa eri sävyä. Sellainen kokoomuksenvihreäkin, ilmeisesti.)

Tiivistetty loma

Kun tekee paljon asioita lyhyellä lomalla, tuntuu kuin olisi ollut poissa viikon. Juhannusaatto meni vielä autotallia purkaessa (siis entistäen), mutta juhannuspäivänä ajoimme mummin ja koiran luo etelään. Ja sunnuntain olimme Linnanmäellä. Kuten edellisinäkin vuosina, kivaa oli, mutta väsyneenähän sieltä tulee pois. Edelleen, aiempi kokemus ja jo aika isot lapset mahdollistavat päivästä nauttimisen jopa aika rennosti. Vauva oli rekkarallissa ja hepparadalla ja kotkotissa ja maisemajunassa ja vanhassa karusellissa. Huimaa, vai mitä?

Sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi mummi otti ihanasti kolme vanhinta hoteisiinsa, ja saimme puolison ja vauvan kanssa vetäytyä lentokentän Hiltoniin yöksi. Jos ei ole varaa matkustaa kauemmas, suosittelen tätä kohdetta. Hotelli on luokkaa ”vähän parempi”, ala-aulassa on lähtevien lentojen näyttö ja kaikin puolin tunnelma on kuin matkoilla. Huono puoli oli se, että isosta ja hyvästä sängystä katsoen jalkapallo ei ollut lainkaan mielenkiintoista. Nukuin oikein hyvin kesken toisen puoliajan.

Maanantaina hajaannuimme – puoliso lensi Tanskaan ja minä ja kolme nuorinta ajoimme kotiin. Vanhimmainen jäi lepuuttamaan hermojaan mummin ja koiran luo määrittelemättömäksi ajaksi. Me kotiin tulijat ajoimme pikkuteitä hyvin luonnonrauhaisan mökin kautta (”Täällä haisee kukkien tuoksu ja linnut laulaa”, kommentoi kuusivuotias) ja vietimme muutaman tunnin uiden ja virvelöiden ja rupatellen kollegan ja poikansa ja vanhempiensa kanssa. Eli luksus sen kun jatkui. Sitten körötimme pikkuteitä kotiin ja oli vahvasti kauan kotoa pois ollut tuntu.

Nyt on isokesä ja lämmintä. Pojat pelmuavat ulkona myöhään. Autotalli katsoo syyttävästi, seinien helmat aukirevittyinä ja alapalkit pääosin vaihdettuina. Työ jatkuu kunhan puoliso palaa Tanskanmaalta.

Mittumaarin aikaa ja taikaa

Tässä en sano juuri muuta kuin hyvän juhannuksen toivotuksen. Täällä on paljon juhannusasiaa. Me pidämme kokottoman ja grillittömän juhannuksen. Ehkä lapset keräävät kukkia huomenna tyynyn alle. Ja jos saan raivattua suunnitelmieni mukaan vanhaa polkua takaportilta pururadalle, laitan ehkä koivun oven pieleen. Lauantaina siirrymme etelään mummin iloksi tai riesaksi. Maanantaina vanhimmainen jää edelleen sinne, puoliso lennähtää Tanskaan ja me muut ajamme kotiin. Matkalla käymme ruotsissa asuvan mutta suomessa syntyneen kollegan ilona tai riesana matkan varrelle sopivasti osuvalla mökillä. Tästä yllättävästä kutsusta iloitsen kovasti.

P.Mustapään kootuissa runoissa on muun muassa Suvivirsi. Se alkaa näin, sopikoon vaikka sitten juhannukseen:

Ota, Herra, korviis lastes kiitos.

Väkevänä kohoo ylitsemme

keskisuves kaari, jota katsoin

me, sun esikoises, iloitsemme.

Lapset leikkii

Yksivuotias leikkii kynillä, kivillä, ruoalla, roskilla, sukilla, kengillä, ihmisten käsillä ja jaloilla, kirjoilla, pahvipurkeilla, joskus isosiskon pehmoeläimillä tai veljien legoilla. Hyvin harvoin millään sellaisella, mikä voitaisiin luokitella vauvaleluksi.

Kuusivuotias lähinnä piirtää, rakentaa legoilla tai touhuaa hiekan ja veden kanssa. Joskus hän vieläkin rakentaa palikoilla linnoja tai laivoja tai ajaa pikkuautoilla. Ja enenevässä määrin häntä kiinnostavat videot ja tietokone. Naapurin kuusivuotiaan kanssa hän pelaa palloa, pyöräilee ja hyppii naapurin trampoliinilla aina kun saa luvan. Aika usein kaksi kuusivuotiasta viettää aikaansa vain vaeltelemalla ympäriinsä ja olemalla mielikuvituksissaan avaruusmiehiä, sotilaita tai vakoojia.

Yhdeksänvuotiaalle tietokonepelit, TV ja Nintendo ovat nousseet leikkejä tärkeämmiksi. Hän ajaa tosin paljon pyörällä kavereiden kanssa, ja on heidän kanssaan leikkipuistossa kiipeilemässä, tai pelaa palloa tai sählyä pihalla. Pienempien leikkikavereiden innostaessa hän kyllä innostuu piirtämään, rakentamaan legoista mielettömiä juttuja ja etenkin järjestämään majoja ja kotileikkejä pikkunassikoille.

Yksitoistavuotiaalla on laaja leikkihevosten ja leikkikoirien talli ja kennel. Ne työllistävät eläinrakasta useita kertoja päivässä. Hevoset on vietävä laitumelle ja taas laitettava parsiinsa illalla. Koiria on ulkoilutettava ja ruokittava. Koirille ja hevosille laaditaan myös tietokortteja netin tietojen avulla. Kaikki liikenevä pikkuraha menee koiranhihnoihin ja ihan oikeisiin varsariimuihin. Toki yksitoistavuotias alkaa myös olla iso, joka lukee ja silloin tällöin pelaa median kanssa, ja kavereiden kanssa lautapelejä – ja hengaa kaverin kanssa pihalla leikkimökin katolla puhumassa salaisuuksia.

Harrasteita on meillä aloitettu viisi-kuusivuotiaana, lähinnä siksi että emme asu maalla (eli luonnollista työtä ei ole tarjolla joka hetki). Harrasteet eivät oikein mene tuohon leikki-kategoriaan. Enemmän sellaiseen miellyttävien velvoitteiden luokkaan.

Huomionarvoisa seikka

Pankaa merkille: eilen oli sopivan lämmintä, sekä sisällä että ulkona.

Eilen oli myös vuoden pisin päivä - tästä sitä lähdetään taas laskeutumaan kohti talven pitkää pimeää. Onneksi on viikkokausia vielä tätä ihanuutta, että näkee illallakin lukea ilman keinovaloa, yöllä vessassa käydessään ei tarvitse sytytellä valoja ja herätessään aamulla ei ole koskaan pimeää. Ah. Tämä aika vuodesta on minulle mieluinen. Synttäritkin ovat kohta. Ja näihin aikoihin Helsingin metron täti kuuluttaa jotakin poikkeusaikatauluista käyttämällä juhlavaa nimitystä högsommar. Edessä on vielä juhannus, sydänkesä, ja sen jälkeinen hedelmällinen isokesä. Vanha kansahan jakoi kesän juhannusta edeltävään pikkukesään ja juhannuksen jälkeiseen isoon kesään. Jos pikkukesä oli kylmä, oli isokesä vastaavasti lämmin, ja päin vastoin. Tämä alkukesä ennakoi siis hyviä uintikelejä heinäkuulle.

Puolison kanssa olemme perinteisesti viettäneet juhannusta pesemällä mattoja, luuttuamalla lattioita tai tekemällä muuttosiivousta. Tänä vuonna ajateltiin tehdä jotain toisin, ja ajaa pääkaupunkiseudulle ja vierailla siellä asuvan mummin luona ja mennä Linnanmäelle. Siellä on muistaakseni tilaa juhlapyhinä.

MM-kisat tekevät muuten hallaa lukuharrastukselle. En ole viikkokausiin lukenut muuta kirjallisuutta kuin Walter Lordin dokumenttia Titanicin kohtalonyö. Ensin tämän luki tytär, sitten luin sen itse, ja nyt luen sitä hissukseen iltalukemisena kuusivuotiaalle. Siis kiihkoilematon, eloonjääneiden laivallaolleiden kokemuksiin perustuva, hetki hetkeltä onnettomuuden vaiheet selostava juttu. Tämän vaiheilta meillä on myös piirretty Titanicia, rakennettu laivaa pikkulegoista ja muuta vastaavaa.

Lomaisaa

On lomailtu reilu viikko kotosalla. On käyty hauskassa liikennepuistossa, ja lapset ovat ajaneet polkuautoilla liikennevaloissa ja hankalissa risteyksissä. On ajettu pyörillä. On aloitettu autotallivajan remontti repimällä takaseinä auki ja toteamalla että kivien (ja muutaman vuosikymmenen aikana kertyneen karikkeen) päällä olleet nurkkapuut ovat aika lahoja. Samassa yhteydessä on opittu, että asumme rakennusviraston museoalueella, eli ulkorakennustenkin materiaali- ja värimuutoksiin on haettava rakennuslupa (tai ainakin jätettävä jokin ilmoitus). On seurattu aika innokkaasti MM-kisoja, ja tykätty Etelä-Amerikan joukkueista ja harmiteltu afrikkalaisten huonohkoa menestystä. Pojat ovat pelanneet itsekin – 9-vuotiaalla on piirisarjan pelejä vielä kesäkuun loppuun saakka, ja 6-vuotias on käynyt pariin otteeseen lähialueen seuran harkoissa (ja innolla). Sama meno aikoo jatkua alkavalla viikolla. On ollut hyvä huomata, että kovin suurta kohellusta ja sinne tänne menoa eivät lapset lomalla kaipaa. Päivät täyttyvät helposti sillä, että saa nukkua pitkään, syödä vähän epäsäännöllisemmin ja olla hiukan enemmän koneella kuin kouluarkena, ja olla paljon kavereiden kanssa pihalla, pyöräilemässä, kylässä, kotona.

Blogikirjoittamisen motiiveista

Kumma kyllä, tässä on tullut täyteen kaksi vuotta bloginpitoa. Kahdessa vuodessa olen muuttanut Helsingistä Jyväskylään, menettänyt isäni ja saanut vielä yhden lapsen - isojen linjojen lisäksi on tullut elettyä monta arkipäivää ja touhuttua monenmoista niihin liittyvää.

Mehtäpäiväkirjat ei ole mikään blogilistan kuumimmassa kärjessä keikkuva yleisömagneetti, mutta pienen mutta vakaan lukijakunnan säännöllisten vierailujen kohde kuitenkin. Satunnaisia kävijöitä blogiin lennähtää näköjään useimmin rintamamiestaloihin, synnytyskertomuksiin/toiveisiin ja laulujen tai runojen sanoihin liittyvillä hauilla. Suurin yleisöryntäys hakujen kautta tuli Mehtäpäiväkirjoihin helmikuun lopulla 2010, kun kirjoitin Kustaa Vilkunan vuotuisesta ajantiedosta ja Matin päivän sanonnoista.

Olen ajatellut jatkaa blogin pitämistä. Muutamia syitä kirjoittamiseen tässä:

Päiväkirjan pito

Pidin päivittäistä päiväkirjaa silloin kun muutkin, yläaste- ja lukioikäisenä, ja vuoden verran sen jälkeenkin. Kun päiväkirjan pito jäi, en muistanut enää mitään. Minä vuonna kävin viimeksi Oulussa? Ei aavistustakaan, syksy silloin taisi olla. Mitä teimme perheen kanssa viime vuonna näihin aikoihin? Jaa-a. Ja millainen tuo toinen lapsi ihan oikeasti oli kaksivuotiaana, ja mitä arkeemme kuului ja olinko hyvällä mielellä? Blogi on minulle tärkein päiväkirjana – sen avulla voin palauttaa mieleen tapahtumat, mielipiteet, ajatukset, suunnitelmat.

Kirjoittamisen ilo

Kevyen kolumnimaisen tekstin kirjoittaminen suomeksi on iso ilo. Olen kirjoittanut jotain pienestä pitäen – runoja, juttuja, lehtijuttuja, mielipiteitä, arvosteluja, novelleja, lisää runoja, tieteellistä tekstiä, tiedotteita, väitöskirjan, raportteja, sähköposteja. Viime vuosina kirjoittaminen oli kuivua vain työhön liittyvien tekstien kyhäämiseksi. Blogin aloittaminen antoi tilaisuuden hengittää, kirjoittaa omista asioista omalla mitalla.

Keskitetty kuulumisten kerronta

Olen ymmärtänyt, että jokunen sukulainen ja ystävä seuraa päiväkirjojani. Tämä on siis yksi väylä kertoa missä mennään ja milloin siirrytään perheen kanssa minnekin. Ei tarvitse soittaa kaikkia läpi, eikä tarvitse päivittää Facebookia.

Yhteiskunnallinen kannanotto

Jollekin on saatava purkautua kun pistää vihaksi. Vaikka puolisolle, tai työpaikan kahviporukalle, tai lehden mielipideosastoon. Miksi ei siis harjoittaisi kannanottojaan omassa blogissaan? Kun on aika paljon asioista joista on mieltä, mielipiteiden julkaiseminen netissä antaa kivan itsepetoksen siitä että on tehnyt jotain inhoamiensa asioiden vastustamiseksi tai kannattamiensa asioiden tukemiseksi. Ja voihan olla, että joku sopiva taho jonkun mielipiteeni lukeekin, ja tekstille ilmestyy ennalta arvaamatonta painoarvoa.

Kokemusten jako

Vauvat, synnytykset, rintamamiestalojen remontit, kakkujen leipomiset ja monet muut asiat voivat olla itselle uutta ja outoa. Toisten kokemuksista oppii. Minä ainakin olen oppinut näistä asioista paljon muun muassa lukemalla toisten blogeja. Lukemalla toisten blogeja olen myös päässyt toisten nahkoihin sisään, tuntenut heidän tunteitaan erilaisten kokemusten edessä. Siksi olen jakanut ja tulen jakamaan omia kokemuksiani tämänkin väylän kautta.

Kultaisen keskitien viitoittaminen.

Koen keikkuvani monessa asiassa aidalla, olevani sekä-että eikä suinkaan joko-tai. Kuulun kahteen kirkkokuntaan yhtä aikaa. Toisaalta olen luonnontutkija. Meillä on kosolti lapsia, joiden hoidossa olemme olleet maltillisen luomuja. Olen isolla autolla ajava, liian paljon lentävä ympäristöherännäinen. Olen kaupunkilainen maalainen. Muistan sukuni kertomuksista paljon menneestä mutta lasteni kautta näen tätä nykyaikaa. Kertomalla näistä eri näkökannoista iloisessa sillisalaatissa koetan viestittää mahdollisuutta keskitien kulkemiseen vailla fanatismia tai toisen päähän lyömistä omalla ideologiallaan.

Mukana porukoissa roikkuminen

Olisi ulkokultaista väittää, että yllä listatut syyt olisivat ainoita blogisfäärissä pysymiseeni. Tavallaan haluan pysyä täällä ihan seurankin vuoksi. Pidän siitä, kun joku joskus kommentoi tekstiäni. Pidän siitä, kun joskus kommentoin jonkun toisen tekstiä. Pidän siitä, kun tunnistan kanssabloggaajan nimimerkin oman blogini lukijoiden joukossa. Joukkoon kuuluminen on ihmiselle kiva tunne.

Roska-asiaa

Kyllä huomaa, miten yksittäiset valinnat vaikuttavat jätevuorten kertymiseen. Kun lopetimme harsovaippojen käytön nuorimmaisella, alkoivat kodin roskasankot täyttyä aiempaa huomattavasti nopeammin. Ja mökkiviikolla tuli tuotettua sekajätettä järkyttäviä määriä, kun ei ollut minkäänlaisia lajittelumahdollisuuksia.

Läpi harmaan kiven, asfaltin

Kuva otettu toukokuussa kuusivuotiaan kerhomatkan varrelta. Tässä sinnikkyydessä on näkökulmasta riippuen jotain ihailtavaa - tai sitten pelottavaa.

Misu

Luemme vauvalle ennen päiväunille ja iltaunille menoa risan kirjan, saman jota on luettu kaikille muillekin lapsille samoissa yhteyksissä. Se antaa viestin, että sänkyyn ja nukkumaan on kohta mentävä. Se on myös siitä kätevä, että sen lyhyen tekstin osaa vanhempi jo ulkoa. Sen voi siis "lukea" myös pimeässä, autossa, tai joissakin muissa paikoissa joissa kirja ei uniaikaan olekaan käsillä.

Isoäiti antoi minulle kissanpoikasen.
Sen nimi on Misu.
Misu istuu ikkunalla ja katselee kuinka kultakala ui.
Misu leikkii myös puutarhassa ja ajaa takaa lintuja.
Misu yrittää saada ampiaisia kiinni.
Kun Misu tulee sisälle,
sen tassut ovat likaiset.
Äiti tönäisee Misun takaisin ulos.
Sataa. Misu kastuu ja näyttää hyvin surulliselta.
Peittoon käärittynä Misu kuivuu nopeasti.
Silloin minä annan Misulle maitoa.
Kissani on taas onnellinen.

Mökkiviikolta

Takana viikko Pohjois-Karjalassa järven rannalla. Kuulostaapa Suomi-idylliseltä! Puoliso oli siis opettamassa jollakin kurssilla Joensuussa, ja hänen majoituksensa maksettiin. Saimme ilmaisen mökkiloman koko lössi (ensimmäinen perheen yhteinen tällainen mökkiloma meille). Tässä järjestelyssä oli ainoastaan se vika, että emme nähneet perheen päätä kuin päivittäin hetken ennen nukkumaan menoa…

Maalla asuneena ja sähköttömään kuivan maan mökkiin tottuneena tällainen täysin mukavuuksin varustettu talo rannalla ei ole ”mökki”, mutta menköön. Lapsilauman kanssa oli helppo asua ja ainahan sauna ja järvi –yhdistelmä on nautinto. (Vaikka ilma olisikin kolea ja järvi järkyn kylmä.)

Lapsilla meni pari päivää lomaan tottuessa ja toisilleen rähistessä, mutta sitten yhteinen dynamiikka alkoi löytyä paremmin. Uivat minkä tarkenivat. Soutelivat, aina kun joudin rantaan vahtimaan. (Myös kuusivuotias souti. Minä en ole vesi-ihmisiä. Veneessä huolestuttaa, ja alan kaivata tukevalle maalle.) Yhtenä päivänä ajoimme Joensuuhun syömään jäätelöä ja käymään kahdessa museossa. Bunkkerimuseossa pääsee tutustumaan Salpalinjan rakenteisiin, tosi kiinnostava oli. Ja Pohjois-Karjalan museosta en osaa sanoa mitään, sillä juutuimme alakerran Mukulakadulle sulkemisaikaan saakka. Mukulakatua suosittelen kaikille perheille, joilla on yli yksivuotiaita lapsia. ”Kadulla” on minitaloja, kalastusalus, laiturit, tsaarin hovi ja mitä vielä, ja taloissa ja kahvilassa ja satamakonttorissa saa leikkiä ja on leikkirahaa ja rooliasuja ja käsinukkeja ja sen sellaista.

Tulimme lauantaina illalla, ja eilen 9-vuotias ehti mukaan Jyväskylä Cupin (poikien jalkapalloturnaus) peleihin. Pelasi maalissa siinä pelissä, joka päättyi 1-1 ja kentällä siinä pelissä, jonka hävisivät 5-0. Kaiken kaikkiaan turnaus meni joukkueelta mukavasti ja pelaaminen maistui hyvältä. Olen edelleen onnellinen ja ylpeä joukkueen valmentajista, jotka eivät huuda mutta ovat napakoita. Elämähän on nyt kaikin puolin jalkapallon sävyttämää, TV voi olla auki iltapäivästä yöhön ja sieltä tulee mukavan tyynnyttävää afrikkalaistorvien surinaa ja kiinnostavien joukkueiden tylsää pelailua.

Viikonlopun täydensivät samaisen 9-vuotiaan kaverisynttärit. Olivat harvinaisen rauhalliset, sillä mökki- ja juhlamenot olivat harventaneet synttäreille tulijoiden rivejä niin, että haimme naapurista vielä yhden kuusivuotiaan mukaan kakkua ja karkkia syömään.

Nyt alkaa kolme ja puoli viikkoa sellaista kesäaikaa, että puoliso on vielä töissä ja me muut kotosalla. Joitakin pikkureissuja on suunnitteilla koko porukalla viikonloppuisin, mutta muuten tavoitteena on rauhoitella elämää kotona, retkeillä polkupyörällä lähikohteissa ja uida sään mukaan. Ja alkaa remontoida autotallin ulkoverhousta. Hiukan lämpimämpää ja hiukan vähemmän sateista tilauksessa.

Kastellen, maata kaivaen

Koululla oli tänään vain jalkapalloturnaus, ja loppu ihanasti häämöttää. Minustakin on alkanut tuntua, että onhan tässä kotona kökittykin ja kuukaudesta toiseen aikaisin aamulla kiireiseen arkeen herättykin. Ei tunnu lainkaan huonolta ajatukselta se, että huomenna pakkaamme autoon taas kerran kaiken mahdollisen, ja suuntaamme viikoksi Joensuuhun mökkeilemään. Sen jälkeen saamme viettää monta viikkoa kotona kaikessa rauhassa lomaillen ja sen jälkeen taas reissussa. Ehkä tästä tulee oikein kesäinen loma, mahdollisesti viimeinen sellainen, jonka voin viettää kokonaan kotona ja lasten kanssa.

Kasvimaalle kylvettiin kolme riviä porkkanaa, rivi herneitä, rivi salaattia ja kolme jääkaappiin itämään unohtunutta perunaa. Persiljat nousivat viime vuodelta ja mansikkarivi kituuttaa heinän seassa.

Pihoilla ja parvekkeilla multaa kaivelleiden iloksi laitetaan tähän viralliseksi kesäaluksi Siionin virren 54 säkeistöt 1, 4 ja 5. Etenkin tuo viimeinen säkeistö on hyvin havainnollinen ja puhutteleva.

Maa, katso, Herran käsi on
ylitses ojennettu
ja armo suuri, verraton,
sinulle valmistettu.
Aurinko vanhurskauden
ja armoistuin iäinen
tuo lohdutusta, rauhaa.

Ilosta taivaallisesta
nyt muista murheitamme,
ja meille korkeudesta
suo elo, auttajamme.
Sinusta voima säteilee.
Myös meidät väkeviksi tee,
valaise varjot tiemme.

Rukoile meitä muistaen
ja puhu puolestamme,
kastellen, maata kaivaen,
hoitaen juuriamme,
ja meidät armoon istuta,
sovintotyöllä sovita
päivästä päivään aina.

(Johan Kahl, sävelmä saksalainen)

Koulunloppuväsy

Kesäkuuta on ollut jo monta päivää, ja vieläkin lasten pitää herätä seitsemältä ja sinnitellä kouluun! Väsymyksen kyllä huomaa monellakin tapaa. Kouluun lähtö jää viime tippaan ja kavereiden kanssa tulee riitoja, pari mainitakseni.

Eilen illalla oli onneksi loppua enteillen jo koulun kevätjuhla. Neljäsluokkalainen oli reipas englanninkielinen mustikka (?) ja kakkosluokkalainen lauloi kuorossa ja tanssi jätesäkki päällä (!). Lisäksi ohjelmassa oli viitosluokkalaisten hauska satunäytelmä ja perinteisiä yhteislauluja. Ja suvivirsi. Näin ainakin oletan, sillä minulla oli mukana yksivuotias jonka perässä kuljin rapuissa ja kellarikäytävissä suuren osan juhla-ajasta. Sali oli täynnä vanhempia ja sisaruksia ja tästä iloitsi myös kuusivuotiaamme. Salista löytyi sekä naapurin poika että kerhokaveri.

Illan aikana oli yksi niistä perhe-elämään kuuluvista ohikiitävistä hetkistä, joita haluan tallentaa sydämeeni ja jotka juhlistavat tätä pitkän matkan kasvatus- ja huolenpitotyötä.

Kouluikäiset lapset olivat yhteiskuntakelpoinen osa luokkaansa ja esiintyivät mallikkaasti omana itsenään ja osana porukkaa. Vauva oli hetken rauhassa sylissäni. Salin perällä seisoi kolme kuusivuotiasta vieri vieressä, käsikkäin. Oma kuusivuotiaani siinä keskimmäisenä. Tämän muistikuvan voin kaivaa esille vuosien päästä, sitten kun lapset ovat teinejä, eivät ihan niin söpöjä, ja yhteiskuntakelpoisuudesta herää epäilyksiä.

Päivähoitoon menevän imetyksestä

Minulla on ilo ja etuoikeus tuntea ihan henkilökohtaisesti, puolison perheystävien kautta, yksi Suomen guruisimmista imetysguruista nimittäin Kuusiston Ritva. Hänet nyt varmaan voi mainita nimeltä tämmöisessä anonyymissä blogissakin, miellän hänet julkisuuden henkilöksi sinne Kimi Räikkösten ja Paavo Lipposten joukkoon.

Jututin kyseistä henkilöä viikonlopun juhlien aikana, ja pohdin siinä ääneen nuorimmaisen elokuista hoitoon menoa ja toivottavasti sitä ennen tapahtuvaa vieroitusta. Sain imetysvinkin, jonka mitä luultavimmin otan käytäntöön. Guru sanoi, että olisi parempi hoitaa tuon ikäisen (hiukan päälle yksivuotiaan) vieroitus vasta jonkin aikaa päivähoitoon menon jälkeen. Sen olin toki ymmärtänytkin, että samaan rysäykseen ei ole syytä järjestää kahta pienen perusturvallisuutta horjuttavaa muutosta, mutta olin ajatellut että olisi lapsellekin helpompaa olla jo kokonaan imettämätön hoitoon mennessä. Guru kuitenkin korosti imetyksen merkitystä lapsen päivittäisessä sitouttamisessa takaisin kotiin ja äidin ja perheen luo, kun illalla palataan hoidosta. Nopein, helpoin ja luonnonmukaisin konsti hoitaa äidin ja pikkuisen suhde kuntoon päivän eron jälkeen. Eli mahdollisesti säästämme aamun ja iltapäivän syötöt syksyyn saakka, muista koetetaan pikkuhiljaa luopua ja korvata äidinmaitoateriat ja –välipalat tavallisella maidolla nokkamukista.

Samainen guru kertoi myös ulottavansa vauvavaiheen noin 15 kuukauden ikään saakka. Tämän jälkeen yleensä alkaa vaihe, jossa jo hiukan omiaankin hommaillut lapsi alkaa uudelleen takertua äitiinsä ja tämä, nurinkurista kyllä, pohjustaa itsenäistymistä ja taaperoksi kasvua. Yli yksivuotiaan imetyksestä puhuttaessa ei siis automaattisesti tulisi puhua "taaperoimetyksestä" - eikä ainakaan sellaiseen sävyyn, jota käyttävät kaiken maailman keskustelupalstoilla niin puoltajat kuin vastustajatkin.

Tähän lainaan mielelläni vaikkapa tätä tekstiä vauvan hoivaamisesta.

PS. Tulimme juuri vauvelin kanssa ensimmäiseltä hammashoitajakäynniltä. Kuulimme vanhat tutut mehujen välttämiset ja harjauksen aloittelut, ja luonnollisesti myös toiveet yösyöttöjen lopetuksesta ja peukunimemisen vähenemisestä. Xylitolia voi pehmeästä tabletista alkaa antaa kuulemma myös jo tässä vaiheessa.

Päkättäjä

Talokaupoissa mukana tullut kauhea ja vanha ruohonleikkuri ei kerta kaikkiaan suostu enää käynnistymään. Onhan se tosin aina ollut sellainen, että sitä käynnistäessä on täytynyt kiertää taloa kolme kertaa vastapäivään ja haudata tammenterho autotallin pohjoispuolelle ennen kuin se on inahtanutkaan, mutta nyt ei edes se auta. Olen kiinnostuneena katsellut naapurin sedän lihasvoimakäyttöistä vanhanaikaista vekotinta, tiedättehän, sellaista kaksipyöräistä joita sarjakuvasankarit aina työntävät ja joista lähtee hassu päkättävä ääni kun terät kääntyvät pyörien pyöriessä. Pyysin laitteen koeajoon tänään. Joo, sellainen me käydään ostamassa! Hiukan se on moottoriversiota hitaampi, mutta ei raskaampi työntää. Jälki on ihan yhtä tyydyttävää, eikä se melua tai tuota päästöjä eikä se edes tarvitse bensaa ja öljyä. Huoltaa ja teroittaakaan ei kuulemma tarvitse. Hyvä vekotin!