maanantai 30. elokuuta 2010

Up in the air

Viikko alkaa. Päässä on melkoinen annos viikonloppua: löytyy asukasyhdistyksen syystapahtuma ja sen kirpparilla myynti aika pienen voiton kera; taapero joka ei pysy hetkeäkään paikallaan ja on oppinut sanomaan ihmettelevällä äänellä A-OU; autotalli jota puoliso remontoi jo aika syvällisesti (ollaan menossa kattolaudoituksessa ja katon tukitoimissa); yövedonkin takia kiukkuileva 11-vuotias; ihastuttava elokuva Up in the Air (jossa George Clooney pääasiassa on lentomatkustaja, ja jonka matkaelämän fiiliksiin ja matkaeläjän ihmissuhteisiin osaa eläytyä vaikka oma matkaelämä onkin hiljentynyt aika lailla).

Eniten päässä mylläävät alkavan viikon asiat. Työtä. Naapurityöpisteessä ihmetellään koekalastusahventen koetuloksia. Pitäisi laatia apurahahakemus ensi viikon perjantaihin mennessä. Mitä siis haluaisin tehdä seuraavat pari vuotta? Ensi viikon perjantaihin mennessä pitäisi myös olla kasassa noin neljä opetustuntia hydrologiaa. Ehkä aloitan lukemalla peruskurssin tekstin läpi.

Harrasteita. Kuusivuotialla on jalkapallopeli (elämänsä ensimmäinen OIKEA PELI) keskiviikkona. Yhdeksänvuotiaalla huomenna. On muitakin menoja. Ja itse kun harrastaa tuota Ghanaan lähtöä, on valmisteltava tulevan viikonlopun tapahtumaa, jossa muun ohessa kerätään matkavaroja.

Vieraita tulisi illalla, katsomaan vauvatarvikkeita. Se olisi mukavaa, toivottavasti tulevat. Autotallin kattoa varten olisi ostettava lisää puutavaraa. Omenia on puu täynnä. Yksiin juhliin pitää muistaa ilmoittautua. Puolison kanssa olisi kiskottava jostakin tunti yhteiseen liikuntaharrastuksen aloittamiseen tässä työpaikan lähellä.

Onhan tämä kivaa, mutta ehkä sitten 20 vuoden päästä on kivaa kun voi tehdä vain muutamaa kivaa asiaa yhtä aikaa, ei kymmentä...

perjantai 27. elokuuta 2010

Yksityisautoilu on IN

Useiden syiden summana olen ollut viimeiset viikot perheemme pääasiallinen autokuski. Kaupungissa asuessaan ei tietenkään olisi pakko autoa edes käyttää, mutta jälleen, useista syistä, joista laiskuus ja kiire ovat aika merkittäviä, huomaan käynnistäväni auton tosi monta kertaa päivässä. Aamulla tulee vietyä eskarilaista koululle, työpisteelle tulee tultua autolla, kaupassa tulee käytyä autolla. Ja vietyä lapsia harrasteisiin. Suurin osa matkoista on juuri tätä "turhaa" ja päästöjä ajatellen suhteellisesti haitallista lyhyen matkan ajoa. Ärsyttää. En edes pidä autoilusta, enkä koe olevani hyvä kuski. Ja omatunto kolkuttaa. Toivon vaan, että kun pääsee tähän arjen uuteen kuvioon kunnolla kiinni alkaa aikaakin olla enemmän. Tai ainakin osaa suunnitella menonsa paremmin, niin että aamulla ehtisi ottaa pyörän esille. Puolisolle ja naapureille voi pikku hiljaa delegoida enemmän harrastuskyytejä, mutta pakokaasumielessä tämä on vain ongelmien ulkoistamista jonkun toisen omatunnolle.

Päivän muita uutisaiheita. 11-vuotias sai yövedon, siis semmoisen värkin joka kasvattaa leukaluita oikeaan uskoon yöaikaan. Onneksi kavereillakin on sellaisia ollut, eli vertaistuki toimii ja motivaatiota käyttöön näyttäisi löytyvän. Neidillä on siis alaleuka ihan eri paria yläleuan kanssa, eli käytöllä on muitakin kuin kosmeettisia tarkoitusperiä.

Yksivuotias teki ensimmäisen tuhotyönsä isompien koulutarvikkeille. Isosiskolta oli jäänyt englanninkirjat ja penaali lattialle, ja pikkusisko kaivoi kynän esille, kyykistyi työkirjan viereen ja veteli aukeaman täyteen PITKIÄ VIIVOJA. Yksivuotias on muutenkin alkanut keksiä kaikkea uutta. Hän esimerkiksi istuttaa pehmopupun lattialle, ja syöttää sille teräksisellä desimitalla jotain ruokaa X. Se on aika söpön näköistä.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Särkyneen ihmisen arvo ja Zamonian ihanuus

Pitkästä aikaa kirjallisuuskatsaus

Fred Vargasin uusin (Jalattomat, elottomat) on ehkä hiukan liiankin rönsyilevä, outo, yhteensattumia viljelevä ja edellisten kirjojen henkilöhahmoja ja historiaa hyödyntävä. Mutta viimeisillä sivuilla on helmi. Murharyhmän jäsen Mordent on tyttärensä huumesyytteistä vapauttaakseen vaikeuttanut tärkeän jutun tutkintaa ja vuotanut tietoja ryhmän ulkopuolelle. Hänelle annetaan kuitenkin mahdollisuus palata tehtäviinsä, ilman että juuri kukaan saa tietää tästä harha-askeleesta. Miksi? Koska ”särkynyt ihminen vastaa kymmentä ehjää”.

Tämä on sama syy, miksi kovin nuoret vaikuttavat joskus tehdastekoisilta, liian kauniilta ja viattomilta. Mitä heidän kanssaan voi puhua? Mitä he ovat nähneet ja kokeneet? Muutama vuosikymmen eteenpäin he ovat kuluneita, vähemmän kauniita, rikkonaisia, elämänkokemus on vienyt heiltä varmuuden ja kovan äänen ja heistä on tullut paljon parempaa seuraa illallispöytään.

11-vuotiaan kanssa olemme nyt muutaman viikon jakaneet mielikirjailijan, ja luemme vuorotellen Kapteeni sinikarhun kolmeatoista ja puolta elämää. Walter Moers on nykyaikainen Paroni von Münchausen, ja seikkailut ovat melkein liian yliampuvia mutta eivät ihan. Zamonia on mielikuvitusmaana rikas ja taitavasti sommiteltu, ja kirjoja on ilo lukea. Ja ne ovat kyllin pitkiäkin. Teksti on suunnattu yhtä hyvin lapselle kuin kokeneellekin lukijalle. Kirjojen sisällä on ekaa kertaa lukiessa huomaamattomia viitteitä toisiin kirjoihin ja toisiin aikoihin.

Oma suosikkini on ehkä Rumo –wolpertingin (semmoinen sarvekas koira) tarina, joka jakautuu tällä hetkellä kahteen kirjaan: Rumo ylämaailmassa ja Rumo alimaailmassa. Kun luin Rumoja, en oikein pitänyt niistä. Rumoissa klassisten satujen raakuus, traagiset kohtalot, taistelut ja hirviöt oli viety äärimmilleen. Harvassa on kuulaita ja kauniita lepohetkiä, enemmän pitää säpsähdellä konesotureiden julmuutta ja alimaailman kammotuksia. Mutta jotenkin Rumo hahmona on hyvin todellinen. Ja tarina kaikesta huolimatta hauska – ja hauskuudestaan huolimatta se ei pane synkkiä aiheitaan halvalla. Tämä on vaikea ja kirjoittajalta taitoa vaativa yhdistelmä. Ja Uinuvien kirjojen kaupunki on paras antikvariaattiromaani, jonka olen lukenut. Siinä viedään kirjoihin uppoutuminen aika pitkälle.

tiistai 24. elokuuta 2010

Lisää taudinkuvaa

Edellisen jälkeen tapahtunut: olemme pääosin parantuneet flunssasta, mutta kuusivuotias ja minä olemme pitäneet mystistä mahakipua. Siis ei ole ollut mitään varsinaisen mahataudin tunnusmerkkejä, mutta vatsakipua on ollut etenkin iltapäivällä ja illalla, ja monta päivää peräkkäin. Nyt alamme olla normaalin tuntuisia (ainakin aamulla...), eli kuusivuotias meni eskariin (kun on koulukuvauskin) ja minä koetan saada jotain aikaiseksi täällä kotityöpisteessäni.

perjantai 20. elokuuta 2010

Köh

Koko tämän viikon olemme ontuneet ei-ihan-täysissä-voimin koulunalkuflunssaisina. Kaikilla on ollut vaihteleva määrä kröhää ja vuotavaa nenää ja käheää kurkkua. Eskarilainen oli maanantain poissa, ja tänään olin kotona kolmasluokkalaisen kanssa. Nyt näyttää kaikilla vointi paranevan, ja onneksi edessä on levollinen viikonloppu.

Se kolmasluokkalainen on muuten siitä hassu, että kuumemittaria ei juuri tarvita. Jos hän vapaaehtoisesti jumiutuu makuuasentoon sohvalle, hänellä on kuumetta. Jos ei, ei kuumettakaan ole.

torstai 19. elokuuta 2010

Rikas tutkija

Edellisen tekstin jälkeen olen viettänyt päivän yliopistolla. Sain jo jokin aika sitten otettua itseäni niskasta kiinni ja alettua järjestämään parin vuoden tauon jälkeen itselleni työpistettä tästäkin kaupungista. En osannut arvata, että pöytä ja kone ja avaimet ja kaikki järjestyvät näin nopeasti.

Heikkoon keskittymiskykyyn auttaa kummasti, kun siirtyy muutaman kilometrin ihan oikeaan työhuoneeseen, avaa ihan oikean työtietokoneen ja aloittaa ihan oikean työn sitten siellä. Minut on sijoitettu toistaiseksi tuntemattomien vesi- ja kalatutkijoiden joukkoon, eli ihan kamalasti ei tule menemään aikaa edes tyhjänpuhumiseen. Ainakaan työpaikalla ei voi mennä nukkumaan kesken kaiken, tai ripustaa pyykkejä, ajaa nurmikkoa tai rupatella koulusta tulleiden kanssa.

Tuo viimeksi mainittu hiukan huolettaa. Meillä ei oikeastaan koskaan ole ollut sellaista tilannetta, että koululaiset tulisivat tyhjään kotiin (ja vanhimmainen on kuitenkin jo viidennellä luokalla!). Nyt on laadittu tiukahkot säännöt iltapäivien vietolle, ja toivotaan että lapset kykenevät niitä (ilolla…) noudattamaan. Ja onneksi pääsen tulemaan siitä ihanasta työpaikastani pois yleensä aina kun on haluan, ja haluan aika aikaisin. Muun muassa siksi, että pikku mussuka perhepäivähoitolainen ei vielä mielellään vietä koko alkuiltaakin hoidossa. Eikä tietenkään ole oikein, että muutkaan pienet ja nuoret roikkuvat yksinään kamalan kauan. Toisaalta muistan omasta lapsuudestani, miten ihanaa oli tulla koulusta linja-autolla tyhjään kotiin, syödä paahtoleipiä ja hilloa ja lukea kaikessa rauhassa. Koskaan ei ollut yksinäinen ja orpo olo. Tähän muistikuvaan tukeudun.

Mutta, summa summarum, kyllä olen rikas, näin pari vuotta kotoa työskennelleen ja äitiyslomalaisen näkökulmasta. Pöytä! Ilmoitustaulu! Sermi! Joku toinen tutkija samassa huoneessa! Huoneessa sitä rojua, mitä kertyy useiden kansoittamaan, käytännönläheistä luonnontieteellistä työtä tekevien huoneeseen – mittalaitteita, esitteitä, glyserolipulloja, kenttätyövaatteita! Ruokatauko! Ja ruokatauolla voi soittaa talokompleksin toisessa päässä työskentelevän puolison seuraksi! Kahvitauko! Työmatka! Mahdollisuus tuoda työpisteeseen kaikkea kivaa omaa rojua ja julisteita ja muuta! Kunhan vielä pääsen käymään Helsingissä, tyhjennän siellä täysin käyttämättömänä makaavan työpisteeni, ja saan tänne vielä mappeja, vanhoja artikkeleita, käyttöohjeita ja mitä vielä.

On mukava olo käpertyä omaan lokeroonsa ison yliopiston sisuksiin. Ympärillä kuuluu tieteentekijöiden ja heitä palvelevien tuttu kuhina, koneiden, puhelinten ja ihmisten äänet. Parhaassa tapauksessa ympäristö antaa parhaan mahdollisen tuen sille, että se vähä uusi mikä päässä on, siirtyy paperille ja yhteiseksi omaisuudeksi. Ja sille, että päähän tulee lisää uutta.

PS. Meillä ei ole koululaisten iltapäivänviettoon yhtä vähän sääntöjä kuin Ella yökoulussa -kirjassa yökoululle oli (Kaikki on kiellettyä. Tätä sääntöä rikkovat ammutaan aamun koitteessa.). Meillä sääntöjä on sentään neljä:
1) Ei ilman lupaa kavereita meille tai meidän lapsia kavereille
2) Vain yksi kaveri per yksi oma lapsi kerrallaan
3) Ei nettiin, jos ei ole aikuisia kotona
4) Ensin tehdään läksyt ja syödään välipala, sitten vasta pelaillaan, leikitään tai ollaan kavereiden kanssa

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Pientä keskittymiskyvyttömyyttä

Jännä tunne, kun on tottunut tekemään kirjoitushommiaan puolen tunnin pätkissä, ja nyt onkin aikaa vaikkapa neljä tuntia putkeen. Keskittyminen alkaa herpaantua viimeistään tunnin päästä, ja on päästävä touhuamaan vähän sitä ja vähän tätä ennen kuin voi taas istahtaa alas ja koettaa ottaa uudelleen ajatuksen päästä kiinni. Tavallaan upeaa ajatella, että tässä on ainakin vuoden loppuun saakka joka päivä monta tuntia aikaa saattaa töitä loppuun tai ainakin paremmalle mallille. Toisaalta pelottaa ajatella kaikkia niitä paremmalle mallille saatettavia hommia (ziljoona apurahahakemusta, yhden kokonaisen opetuspäivän materiaalit, yhden kokousmatkan esitys, mittalaitteiden kalibroinnit, moniaita malliajoja ja aineiston käsittelyjä, ja tietenkin artikkelit) – ainakin jos tällä keskittymiskyvyllä olisi tarkoitus pärjätä.

maanantai 16. elokuuta 2010

Todeksi muuttumassa

Jännästi alkaa ensi talven Ghanan reissu muuttua todeksi. Todeksi muuttuminen tapahtuu vaikkapa tietämällä päivämääriä. 1000 euroa per lähtijä pitäisi löytyä jo lokakuun lopulla. (Hmm. Miksi rahalaskuri tuossa sivupalkissa ei ole liikahtanut pitkiin aikoihin?) Pian sen jälkeen ostetaankin jo lentoliput. Sitten alkaa rokotusten mietintä ja tammikuussa kokoonnumme yhteen muiden lähtijöiden kanssa.

11-vuotias oli eilen mukana, kun juttelin projektin epäkiinnostavista asioista, mutta sohvan takana piirtäneen tyttären korviin osui kuitenkin kiinnostavia yksityiskohtiakin. Niitä oli kolme, ja ne olivat Ghanan liki 40 asteeseen kohoava päivälämpötila, mahdollisuus päästä uimaan Atlantin valtamereen ja työpäivien herätys varttia vaille viisi. Näitä jäämme odottamaan.

perjantai 13. elokuuta 2010

Pakkasvakuutus

Lämpimästä säästä huolimatta putkimies kävi aamulla ujuttamassa sekä lämmin- että kylmävesiputkiin sulanapitokaapelit. Talon alla tulee olemaan kylmää ensi talvenakin, näin veikkaisin. Onhan nuo kaapelit vähän hokkus pokkusta ja kielivät laiskuudesta kunnollisen lämpöeristämisen saralla, mutta menköön. Ensi kesänä joudumme kuitenkin tekemään kaivamista saunan jätevesiasiassa ja muutama metri vanhaa putkistoakin joudutaan uusimaan. Siinä samassa voisi alapohjan putkiakin jotenkin järkeistää ja koteloida. Mutta ei nyt.

torstai 12. elokuuta 2010

Unipupuja ja unelma-ammatteja

Koulun alku on sujunut hyvin, lukuun ottamatta äkkinäisen vuorokausirytminmuutoksen aiheuttamaa väsyä. Ärsyttävät myös ne äidit, jotka kovaan ääneen selostavat jo viime viikolla siirtäneensä perheen rytmiä kaksi tuntia aikaisemmaksi. Eskarilainen on innoissaan eskarista ja isommat ilahtuivat ainakin kavereista. Kaikkea uutta toki on tulossa molemmille – kolmasluokkalainen pääsi yläkertaan luokkaan ja saa aloittaa englanninluvun, viidesluokkalaiselle alkaa biologia, maantieto, historia, kemia ja fysiikka (tai ylli eli ympäristö- ja luonnontieto jaetaan näiksi).

Kaupungin liikennevirasto mikälie on nerokkaasti aloittanut tällä viikolla koulun viereisen ison tien alikulkutunnelin korjauksen. Nyt koululla on ollut poliiseja ja muita liikenteenohjaajia pysäyttelemässä autoja, niin että pienet koululaiset uskaltavat ylittää suojatien. Onhan siihen tuotu väliaikaisia hidastuskorokkeita ja autoille on rakennettu pujottelurataa tötsistä ja muista, mutta kovin huolettomasti sieltä monet tulevat silti. Toivotaan, että autoilijat oppivat jutun tällä viikolla, ensi viikolla poliiseja vissiin tarvitaan jo muissa hommissa.

Pikkuisin on tänään hoidossa peräti kolmeen saakka. Hän nukkuu siellä ekan kerran päiväunet. Unipupu on tiukasti mukana, ja alku on sujunut niin hyvin että toivotaan itkutonta nukahtamista. Ja toivotaan että minun selkäni on iltapäivälläkin näin hyvän tuntuinen – voi pitää pientä paljon sylissä.

Näinä alkupäivinä ei ehdi tehdä muuta kuin lukea sähköpostinsa näissä lasten saattelu- ja hakuväleissä. Ensi viikolla voi sitten syventyä töihinsä. Kävin siis aamupäivällä kahvilla yliopistolla ja sitten antikvariaateissa. Jos olisi varoja, asettuisin siihen myynnissä olevaan antikvan pitäjäksi. Olisiko se sopiva 30+ -ikäisen elämänmuutos? Ehkä ei kuitenkaan auta muu kuin kaivaa vanhat työt esille ja jatkaa niitä.

tiistai 10. elokuuta 2010

Arkeen

Ihan kuin arki olisi alkamassa. Selkään koskee, väsyttää, paha tuuli on herkässä monella meistä. Onneksi yksivuotiaan hoitoharjoittelu sujuu. Eilen hän oli hoidossa aamusella tunnin, tänään melkein kaksi. Huomenna hän jää syömään lounaankin ja torstaina harkitaan peräti päiväunien nukkumista perhepäivähoidossa. Tällainen kevyt alku on ihana sekä hoitajalle, lapselle että kotiväelle. On oltava kiitollinen siitä, että se tämän lapsen kohdalla on mahdollista. Yksivuotias on kulkenut kolmivuotiaiden poikien perässä kuin olisi aina ollut hoitoryhmässä. Luultavasti iso oma perhe valmentaa moneen.

perjantai 6. elokuuta 2010

Kohta äitinsä kokoinen

Nyt se sitten on tapahtunut. Neiti 11-v kävi eilen vaatekaupassa, ja toi kotiin T-paidan ja hupparin jotka ovat samaa kokoa kuin äidin käyttämät.

torstai 5. elokuuta 2010

Laukkuja, tutustumisia, pituuskasvua

Onhan se usein niin, että kun edelliset on purettu, on seuraavia ryhdyttävä pakkaamaan. Yhdeksänvuotias lähtee huomenna jalkkisjoukkueensa kanssa Valkeakoskelle turnaukseen. Reissu on monille niitä ensimmäisiä ilman omaa vanhempaa, tai pelkällä miesporukalla. Siksi mukaan on lähdössä paljon isiä, ja asenne tuntuu olevan lapsilähtöinen ja huoltapitävä. Eiköhän tuo meidänkin poika naapurin pojan kanssa reilun vuorokauden pärjää. Lähtö tulee tosin liian äkkiä leirin jälkeen, eivät entisetkään vaikutteet ole vielä täysin painuneet pinnan alle. Mutta ei tietenkään tässä vaiheessa viitsi perua, joukkue ja naapurin poika kuitenkin olettavat mukaan tuloa (ja poika itse – ehkä ne vaikutteet ovat pinnalla lähinnä äidillä.)

Kuusivuotiaan kanssa oltiin eskariin tutustumassa. Olipas mukavan tuntuinen ope ja kaikinpuolin hyvillä mielin odotetaan ensi keskiviikkoa. Koulunalkuun liittyen on myös pengottu esiin kynäpusseja ja sisäkenkiä, ja laitettu reppuja ostoslistalle.

Vauvan neuvolassa mitattu pituus riippuu pitkälti siitä, miten hyvin vanhempi venyttää kaularankaa sieltä pääpuolesta. Viime kerralla venytettiin huonosti, ja päästiin kasvukontrolliin. Tänä aamuna venytin huolella, ja lapsi olikin kasvanut kuin taikaiskusta monta senttiä! Vauva on kyllä kasvanut muutenkin, ja joudun ehkä alkamaan käyttämään hänestä nimitystä yksivuotias. Ei hän ole oikein vauva enää. Kasvu näkyy muun muassa leikkien lisääntymisenä, ja ruokapöydässä. Ruokailurituaalit alkoivat mennä hankaliksi, aina seistiin syöttötuolissa, ja pöytään piti kasata vaikka mitä kapustaa ja kippoa viihdykkeeksi. Sitten tajusin antaa lusikan omaan käteen. Nyt vanhempi syöttää yhdellä ja lapsi syö toisella lusikalla. Tämä on yksi niitä edistysaskelia, joihin suhtautuu hiukan kahtalaisesti. Kuinka ihanaa, että lapsi oppii syömään itse! Mutta kun kaikki pinnat on varmaan laitettava uusiksi kuutiometrin säteellä syöttötuolista!

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Palaajat

Tulivat leiriltä. On kuivateltu telttoja ja makuupusseja, pesty pyykkiä, järjestelty kivaa sälää, joka leiriltä tuliaisina tuli. Suomen huivit olivat vaihtuneet Kroatian ja Englannin huiveiksi. Juttua tuli paljon kaikilta leiriläisiltä, mutta pian lapset liukenivat myös kavereiden kanssa olemaan - ja puoliso nukkumaan.

Ruokaa oli tietenkin jäänyt suuresti tähteeksi. Meillekin tuli valtava laatikko näkkäriä (olkoon nyt se lehdessäkin kuulutettu varmuusvarasto), vihanneksia, maissihiutaleita ja sen sellaista.

maanantai 2. elokuuta 2010

Sadonkorjaaja

Olen viimeistä arkiviikkoa kotona näiden pienempien lasten kanssa. Vähän haikeutta on tietenkin ilmassa, mutta myös helpotusta siitä, että arki ja se tavallinen elämä on kulman takana.

Helpottaakseni siirtymistä päivähoitoon olen tässä koettanut tietoisesti vähentää imetystä. Aamusyöntien jälkeen olen antanut rintamaitoa seuraavan kerran vasta alkuillasta. Pientä nikottelua on ollut vauvan taholta, mutta isommitta kitinöittä on tähän päästy. Nikottelua saattaa aiheuttaa kesävauvan ruokavaliokin – rohkeasti annoin savukalaa (kun ensin oli jokin aika sitten testattu kalapuikkoon kastetulla sormella ihoreaktio poskella) ja se maistui eikä turvottanut hengitysteitä umpeen. Ulkona on laidunnettu mustaherukoilla, mansikoilla ja herneenpaloilla. (Kasvimaamme ja marjapensaamme tuottavat perinteisesti sormin laskettavan määrän satoa. Tänä vuonna vauva saanee syödä koko sadon. Suoraan maalta.)

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Kieliä, kulttuureja, huiveja, pinssejä, telttoja, melskettä, laulua

Vietimme kahden pienimmän kanssa eilisen loppuperheen luona leirillä. Matkaahan on täältä vain tunnin verran, eli kannatti käydä vierailulla kun se helposti järjestyi. Olihan se vaikuttavaa menoa. Illalla kun kävi nukkumaan, pyöri päässä niin paljon telttoja ja vieraita ja tuttuja naamoja ja lauluja ja vieraskielistä puhetta että hankala oli saada unen päästä kiinni.

Äidille on tietenkin tärkeää nähdä, että jälkikasvu pärjää. Pärjäsihän se. Tytär halusi leikkiä hetken pienimmäisen kanssa, mutta motkotti sitten kun olimme sotkeneet hänen telttansa eikä tykännyt kun patistelin häntä tiskaamaan astiansa ajoissa ja lähti kaverin kanssa uimaan. Hyvin siis pärjäsi. Poika oli hämmästyttävän hyvin kartalla siinä missä kaikki oli, mitä mihinkin aikaan piti tehdä, eikä hänkään juuri ehtinyt näyttää paikkoja. Oli kiire pelaamaan palloa isojen poikien kanssa. Sen verran ehti vauhti hidastua, että minulle esiteltiin uudet pinssit, askarrellut kivipeikot, eri maiden leireistä saadut leimat ja sen sellaiset. Hyvin pärjäsi hänkin.

Kuuntelimme jonkin verran aamuista jumalanpalvelusta, lorvimme väkijoukon kannoilla rantaan emmekä ehtineet nähdä yhtään yhdeksästä kasteesta, pyörittiin Suomen leirissä, pällisteltiin muiden maiden leirejä, syötiin vapaaehtoisten ruokalassa, nukutettiin pienimmäinen päiväunille isänsä telttaan.

Maiden leireissä oli omat keittiöt ja ohuista koivurungoista nikkaroidut ”olohuoneet” ja ruokailutilat. Monilla oli kaikenlaisia torneja, pelikenttiä, nuotiopaikkoja, varastoja. Yhteiset tilaisuudet järjestettiin aamuin illoin suuressa teltassa. Arkisin oli kuulemma kaikenlaisia aktiviteettejä, eri puolilla leirialuetta ulkona ja muutamassa isossa teltassa. Yhteinen ohjelma on sieltä hengellisen tarjottimen toiselta laidalta, körttitilaisuuksiin verrattuna. Ja jos suomalainen herännäisyys on kovin kulttuurisidonnaista, ei iloinen ja reipas vapaakristillisyys sitä ole. Näyttää siltä, että kaikista kulttuureista löytyy niitä iloisia ja reippaita, joille se sopii.

Mukava päivä. Mutta se kasvojen virta! Eihän tuolla ollut kuin ”vain” pari tuhatta henkilöä, mutta kun heitä oli isoina ja meluisina joukkoina yli kahdestakymmenestä maasta. Briteistä yli 600. Toisten maiden nuoriso lorvi paikasta toiseen rennosti, toisista oli hauskaa marssia tahdissa yhtenäisessä ”uniformussa” sudenpentumaiset suoritusmerkit ojennuksessa. Ihmettelin mistä nämä mustien nuorten laumat oikein olivat kotoisin. Ei kai täällä ollut näin paljon porukkaa Afrikasta, ja nekin Sudanista ja nämä eivät näyttäneet sudanilaisilta. Puoliso katsoi kuin maailmasta vieraantunutta ja informoi tietämättömälle että ne kuusisataa brittiä ovat melkein jokainen tummaihoisia. Briteissä kirkot ovat aikalailla maahanmuuttajataustaisten täyttämiä. Opettavaista. Yleisimmät kielet olivat ehkä englanti, saksa, hollanti, skandinaaviska.

Alla pari makupalaa leirin maisemasta (kannataa klikata vähän suuremmaksi, näkee paremmin).