Petomainen bussi, sivistynyt juna

Oli pitkä päivä Helsingissä. Lähdin aamujunalla 5.30. Palasin iltajunalla 21.36. Siinä välissä kävin entisessä (virallisesti kai vielä nykyisessäkin?) työpisteessäni, jututin tutkimusryhmää, pällistelin parin vuoden takaisia hissejä, käytäviä ja kahvihuoneita, päivitin tietokoneen, sain käyttööni uuden työpuhelimen hajonneen tilalle, postitin mittalaitteita kalibroitavaksi, siivosin työpisteelle kertyneitä artikkeleita ja muita papereita ja pakkasin niitä Jyväskylään lähtöä odottamaan. Virkistävää. Siinä samassa ehdin huomata edelleen pitäväni monesta asiasta. Pidän junasta, siitä miten se menee lujaa ja siinä voi istua ilman turvavyötä ja käydä vaikka ravintolavaunussa välillä. Pidän Kurt Vonnegutista, vaikka hän onkin Ajanjäristyksessä jo vanha ja hajanainen. Pidän siitä, kun kaupungissa voi kulkea anonyyminä, tuttuja reittejä. Etenkin pidän Helsingin sisäisen liikenteen busseissa matkustamisesta. Voi istua pienenä ikkunapaikalla, ja bussi huojahtelee, RYSKÄÄ epätasaisuuksissa, JYLISEE mennä.

Minulta puuttuu

Huomasin, että minulta on puuttunut Helsingistä muuton jälkeen päivittäinen keskimäärin 45 minuutin rauhallinen hetki, jonka aikana saattoi lukea työhön liittyviä artikkeleita (tai hömppää), tai suunnitella joulukorttilistoja tai jotain muuta tärkeää. Siis ei ole bussi- ja metromatkoja töihin. Tästäkö johtuu, että luettavien kevyiden tieto- ja jutelmakirjojen listani kasvaa vain, eikä mitään tule luettua, osaa ei edes haettua kirjastosta?

Listalla ovat jutelmapuolelta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja Pirkko Saision Lokikirja, tietopuolelta Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus ja Jussi Viitalan Älykäs eläin. Jos joskus saan luettua, kerron viiden minuutin tiivistelmät. Tällä hetkellä laukussa kulkee (yksinäisen lounastunnin varalta) Kurt Vonnegutin Ajanjäristys. Siihen tosin suhtautuu vähän kuin vanhaan hoitotätiin tai mukavaan setää, josta niin kovin tahtoisi pitää muistissaan sen virkeän ja iloisen ihmisen, ei niinkään sitä joka on vanhainkodissa ja hauras.

Viikonloppu meni köhiessä, mutta myös siinä että puolison sisko pääsi kuin pääsikin meille kolmen vanhimman kanssa rentoutumaan, ja me puolison ja nuorimmaisen kanssa päästiin pääkaupunkiseudulle sukulaisia ja ystäviä tapaamaan ja rentoutumaan. Tulimme takaisin väsyneinä ja entistä yskäisempinä, mutta onneksi seuraava perheen kanssa tehtävä reissu onkin melkein viiden viikon päässä. Huomenna olisi kyllä tarkoitus mennä takaisin Helsinkiin. Mutta yksin ja työasioissa. Villiä!

Yksivuotiaan emotionaalinen tarve

Perheen isä oli monta päivää reissussa, ja tuli kotiin vasta yksivuotiaan uniajan jälkeen. Kun yksivuotias iltayöstä heräili, rauhoitteli toki isänsäkin häntä sieltä oman sänkynsä pohjalta. Mutta kas, huuto yltyi vaan, eikä lapsi ollenkaan uskonut kun isä sanoi että ei ole mitään hätää. Kunnes. Isä nousi, otti syliin ja kysyi että onko sinulla ollut minua ikävä. Juu, tulin matkalta ja olen nyt kotona. Ole vaan vähän aikaa tässä sylissä ja nukutaan sitten taas. ”Ö”, sanoi yksivuotias, ja rauhoittui syliin. Ja meni kohta taas nukkumaan ja nukkui. Kas, lapsella oli emotionaalinen tarve! Ja sen tyydyttäminen teki koko perheen olosta paremman ja helpomman.

Puoliso on ihan naatti kaikista työreissuista. Ja vielä huomenna olisi lähdettävä hoitamaan yksi velvoite ja vähän juhlimaankin eteläiseen Suomeen. Onneksi sitten kalenterin seuraava viikonloppumeno on yli kuukauden päässä. En ihan uskalla edes ajatella, mutta todennäköisesti puolison sisko, lastemme ihana täti, tulee meille viikonlopuksi. Pääsisimme reissuun siis kolmisin, puoliso, yksivuotias ja minä. Sehän olisi ihan kuin loma.

PS.Täällä on pian muuten väitöstilaisuus. Siitä syntyy miellyttävä, lievän hermostunut mutta kuitenkin ylpeä kuhina, etenkin lähelle väitössalia, mutta voi sen aistia hiukan kauempaankin. Kahvitarjoilua järjestetään yhtäällä, uunituoreita väitöskirjoja tuodaan toisaalta. Paikalle alkaa ilmestyä siististi pukeutuneita ihmisiä. Ja pian jostain ilmestyy mustissaan, hikoilevana ja äärimmäisen peloissaan itse väittelijä!

Rahat on loppu (ja Volvokin on myyty jo vuonna 2001)

Neljä apurahahakemusta on tosiaan tehty. Yksi hakemus on lähetetty Suomen Akatemialle, anoen josko saisin käyttää projektiin jäävät 9500 euroa ensi vuoden alun palkanmaksuun, sen sijaan että rahat menisivät hukkaan ja itse istuisin työttömänä. Yksi ihan oikea työhakemuskin on työn alla. Ja 114-sivuinen tutkimusrahoitustiedote on kahlattu läpi ja seuraavat onnelliset hakemuksensaajat on listattu. (Ajatelkaa että Neles Oy:n 30-vuotissäätiöltä voisi hakea ”Apurahoja, tunnustuspalkintoja ja muuta taloudellista tukea säätötekniikan kehityksen tukemiseen ja erityisesti putkistovirtauksen säätöön ja sulkuun liittyvien laitteiden ja teknologian tutkimus- ja kehitystoiminnan edistämiseen.”) Post doc –paikkoja ulkomailta ei ole vielä(kään) lähdetty hakemaan, ja kohta olenkin niihin liian vanha. Puoliso sanoi, että vuokrataan talo ja mennään vaan, mutta itseä ei oikein innosta.

(Tähän saakka hauskin apurahani oli matka-apuraha Sveitsiin, jonka sain järjestöltä nimeltä Sveitsin Ystävät Suomessa / Schweizerische Vereinigung der Freunde Finnlands. Rahaa haettiin saksankielisellä lomakkeella, ja myönnetyn rahan sai käteisellä eräässä Zürichin katukahvilassa. Kuinka luotettavaa?)

Osa laatimistani hakemuksista on ihan rahakkaita, mutta osan läpimeno tarkoittaisi kuukausittaisen palkan muuttumista niukaksi apurahaksi. Samaan saumaan tuli kaupungilta päätös lasten päivähoitomaksuista, ja JÄRKKY kun olivat kohonneet siitä, kun meillä on ollut viimeksi kaksi lasta kunnallisen hoidon piirissä. Maksamme siis noin 390 euroa kuukaudessa yhdestä kokopäiväpaikasta ja yhdestä puolipäiväpaikasta. Kun olemme korkeimpaan maksuluokkaan oikeutettuja (olipa rahoitukseni kuinka kehno tahansa). Ehkä jos saa sen niukan apurahan, voin jotenkin tehdä tutkimustyöt illalla ja yöllä ja hoitaa lapset kotona?

Ja sitten kun on vielä akuutti kulutustarvekin. Ai kun saisi uuden takin! Onhan noita takkeja, mutta tuo syksytakki on ostettu opiskeluvuosina ja hihansuista ihan rispaantunut. Toinen on oikeasti puolison. Ja sadetakki on peritty jostain kaukaa. Talvitakeista yksi on puolison siskon hylkäämä. Toinen työtakki, vuodelta 1997, ja ihan kamalan näköinen. Kolmas on aika uusi (neljä vuotta vanha), mutta tekonahkaa ja lyhyt. Mutta kun kaikki raha tuntuu olevan kiinni isoissa hankkeissa (talo, auto, lapset) ja pikkurahalla ostetaan ruokaa ja sukkia ja särkylääkkeitä. Pölynimuri sen sijaan teipataan kasaan sitä mukaan kun siitä putoaa osia, mattoja käännetään haalistumisen mukaan, ja takkeja katsotaan näyteikkunassa vähän niin kuin museon vitriiniin laitettua tavaraa. Huoh.

Samalla kun olen ollut huolestunut tämänhetkisestä ja tulevasta rahatilanteesta, olen ihastellut sitä, kun sain kutsun pääkirjoittajaksi yhteen Baltian alueen ilmastonmuutosta käsittelevään kirjaan – tai siis en kirjaan, vaan kirjan luvun alaluvun alalukuun. Mutta ainakin voin tituleerata itseäni pari vuotta pääkirjoittajaksi. Päivää, olen työtön kotiäiti, mutta kuitenkin tieteellisen kokoomateoksen pääkirjoittaja (noista hommistahan ei makseta palkkioita ja kirjoittajien tapaamisiinkin mennään omalla tai projektin rahalla).

PS. Tämän pitkällisen (ja aivan turhan, kun ajattelee niitä joilla on oikeasti puutetta rahasta, tai jopa ruoasta) rahajorinan loppuun sopii kaikkien tyylitajuttomien keskiluokkaisten lempilapsi, bonuskortit! Olen ollut jotenkin sokea sille, että niitä käyttämällähän kertyy jonnekin oikeaa rahaa. Joku päivä sitten kävin sitä nostamassa, ihan semmoisia sileitä seteleitä. Ghanaprojektin saldo hypähti komeasti!

Autoton päivä, osa II

Niin, vettä tulee kuin aisaa, ja auto ei jäänyt kotiin. Mutta onneksi viidesluokkalainen meni luokan kanssa metsäretkelle, ja mukaan kehotettiin ottamaan ”ekoeväät” (siis sellaisista aineksista ja sillä tavalla pakattu, että roskaa ei synny).

(Menihän se, ja sen kyllä kuuli aamulla eteisessä. EN VARMASTI laita kumppareita, ja MIKÄ tämä on, EN VARMASTI tarvii mitään istuma-alustaa, ja KATO NYT kun minulla on tämä TYHMÄ SADETAKKIKIN tässä repussa niin eihän tänne mahdu ENÄÄ MITÄÄN!!)

Hakemusvyöry

Nyt se on todistettu. On mahdollista laatia neljä apurahahakemusta yhden päivän aikana. Syyskuun urakka on siltä osin paketissa. Lokakuussa on vain kaksi tahoa, joita vaivata. Sitten sormet ja varpaat ristiin, että joku edes olisi kiinnostunut kaatamaan rahaa kaivoon luonnontutkimuksen nimissä.

Autoton päivä

Huomenna on kuulemma Autoton päivä. Voisiko sinun auto viettää päivän kotipihassa? Voisiko minun? Asiasta löytyi netistä vähän innostavaa tietoa. Tässä linkki tylsille sivuille, jotka kertovat koko viikon kampanjasta nimeltään Liikkujan viikko. Autoton päivä on siis osa tällaista suurempaa kokonaisuutta. Liikkujan viikko on EU:n laajuinen juttu, tästä linkistä sinne.

Tässä apurahahakemuksia väsätessäni törmäsin muuten erään rahoittajan sivuilla virkistävään kannanottoon ja tutkijoiden toimintatapoja muokkaavaan toimintatapaan:

”Maa- ja vesitekniikan tuki ry. tukee ympäristövastuullista matkustamista ja sen vuoksi yhdistyksen hallitus suhtautuu kriittisesti Euroopan ulkopuolelle suuntautuviin kongressimatkoihin.”