Oi aurinkoni, iloni

Jouluna on nukuttu. Ihanasti. Ja pelattu Bandua. Tai lähinnä koetettu rakentaa tornia kaikista bandu-palikoista. Syöty. Leikitty, oltu. Olen nauttinut sellaisesta itsekkäästä ydinperheeseen käpertymisestä - ei ole tarvinnut välittää muiden kuin omasta aikataulusta, siistiäkään ei ole ollut. Suosittelen kaikille, jotka kärsivät aaton pakollisista kuvioista ja paikoilleen jämähtäneistä huonoista joulukuvioista. Joku isovanhempi voi pariksi jouluksi loukkaantua, mutta voi olla että saavutettu etu on suurempi kuin tämä haitta. Ja meillä ainakin on isovanhempia kyllä kutsuttu meille jouluksi, mutta he ovat terveen itsekkäitä omassa päässään ja viettävät juhlapyhät mieluiten rauhassa.

Ylihuomenna lähdemme uudeksi vuodeksi mummun luo Savoon. SILLOIN on odotettavissa sukulointia.

Tässä olen miettinyt muun muassa sitä, miten joitakin loukkaa se kun joulun monet tavat ovat niin sanotun pakanuuden ajan perua. Ja kokevat, että olisi parempi olla viettämättä joulua ollenkaan. Ja miten joitakin loukkaa se, että niin sanottuun perinteiseen skandinaaviseen sydäntalven juhlaan on sekoitettu niin paljon myöhempää, kristillistä symboliikkaa. Ja miten varmaan heitä kaikkia loukkaa, jos sanon että mielestäni kysymys on samasta isosta tarinasta. Tähän aikaan vuotta on julmaa olla juhlimatta sitä, kun talven selkä on jälleen taittunut ja valo voittaa. Mikä sitten on minkäkin symboli, sitä voi kukin sydämessään pohtia.

Virsikirjan virsi 25 sanoo yhdistää juhlan elementit näin:

Yö synkkä peitti silmäni,
vaan tulit, Jeesukseni.
Kirkastit yöni päiväksi
ja nousit valokseni.
Oi aurinkoni, iloni,
lämmitä jälleen mieleni
armosi säteilyllä.

Näinpä.

Hyvää uutta vuotta. Ihan lievä rimakauhu on mielessä, kun ajattelen alkavaa vuotta. Siihen sisältyy varmaan taas läjäpäin uutta, ja vanhassakin on tekemistä. Ihan pikaisella miettimisellä tulee kuluneensta vuodesta mieleen paljon kaikkea, vaikkapa aika taajaan lähetetyt työ- ja apurahahakemukset (jatkohommia on tullut haettua nyt noin vuoden ajan) ja vanhemmuusrintamalla on muun muassa opiskeltu kaikki yhdessä Titanicin ihmeitä ja pyramideja ja linnoja.

Pakkasta

Pakkanen tekee uniseksi ja saamattomaksi. Ja aikaero. Luulin ettei tällä kertaa tarvitse valvoa, vaan vielä mitä. Ihan samalla lailla kuin kaksi vuotta sittenkin - kolmesta viiteen yöllä voi miettiä tekemättömitä töitä ja sitten olla aamulla tosi väsynyt. Jospa tilanne korjautuu joululoman aikana.

Jäämme tänään lomalle. Kuten ennenkin, laitamme kuusen jalkaan, keitämmme sen iänikuisen hirvipaistin. Tänä iltana otamme vastaan yhdeksi yöksi miehen siskon puolisoineen ja marokkolaisine ystävineen. Marokkolainen tahtoo kokea aidon suomalaisen joulun. Siihen tuntuu tänä vuonna kuuluvan vanhanaikainen määrä lunta, täysikuu ja hurja pakkanen.

Nauttikaa kaikki talven kauneudesta! Pysykää kaikki sulina!

Unta

Pääsin kotiin. Vaikka siellä päässä oli korotettu terrorismivalmius ja täällä päässä oli satanut lunta Euroopan lentokentille. Tämä näkyi hiukan tavanomaista huolellisempana jonottamisena joka paikkaan ja siinä, että jouduin siirtämään jatkolentoa Amsterdamista viidellä tunnilla eteenpäin. Mutta tämän tiesin siis jo lähtiessäni San Franciscosta. Lukuisia välipaloja, Ilkka Remeksen ja Lee Childin myöhemmin pääsin nukkumaan. Aamulla puoliso nosti viereen nuorimmaisen. Joka katsoi minua vakavasti ainakin puoli tuntia, ennen kuin suostui sanomaan mitään. Maistoi hiukan maitoa. Ja jonkin ajan päästä nojasi, selitti minulle ja itsekseen, nauroi.

Kotona on kaikkea matkan aikana kertynyttä tehtäväksi. Tämän päivän tavoitteena on lähinnä päästä illalla nukkumaan.

Viimeisessä sessiossa

Ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Suuri yleisö ei tiedä läheskään yhtä paljon kuin tutkijat ymmärtävät. Eikä suuri yleisö tiedä, miten suuri konsensus ilmastoasioissa on tiedeyhteisön sisällä. Ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuus olisi pysäytettävä pitoisuuteen 350 ppm, jotta isot muutokset olisivat epätodennäköisiä. Johtopäätös: emme voi käyttää loppuun fossiilisen polttoaineen varastojamme. Ja nopeilla ja rajuilla päästövähennyksillä, ehkä ottamalla vielä laajat metsitystoimet käyttöön, päästäisiin nopeammin ja turvallisemmin takaisin riittävän alhaisiin pitoisuuksiin ilmakehässä. Mikäli vähennykset tehdään vaikkapa vuosikymmenen päästä, paraneminen on hitaampaa ja vaadittavat toimet ehkä vielä rajumpia. Ja vieläkin rakennetaan hiilivoimaloita, joiden toiminta-aika on kymmeniä vuosia…

Tähän voi lainata muutaman vuoden takaista itävaltalaisen ilmastoneuvottelijan iskulausetta: ”Mitigation is the best adaptation”. Päästöjen hillintä on paras sopeutumistoimi.

Puhujaa huolestuttaa se, osaavatko yhteiskunnat oikeasti varautua ja sopeutua vaikkapa merenpinnan nousuun. Katsotaan vaikka New Orleansia, jossa tilanne oli aika hyvin tiedossa jo etukäteen. Olen varmaan ollut väärissä kryosfäärin alan sessioissa. Puhujan mukaan osassa niitä osan yleisöstä on pitänyt jäädä ulkopuolelle – kiinnostus jäätiköiden sulamiseen ja virtauksiin on ollut niin suurta.

Päivät neljä ja viisi

Posterilla seisoskelu muutaman tunnin ajan on aika rasittavaa. Vähän kuin kirpputorilla olisi. Suurta kiinnostusta oma työ ei herättänyt, mutta tutut ja samansorttista hommaa tekevät kävivät juttelemassa ja kättelemässä ja toteamassa että ihan hyvältä näyttää. Tuttujen ja samaasorttista hommaa tekevien postereilla kävin tekemässä samoin.

(Kokousmatkojen aikana saa aina melko hyvin motivoitua itsensä työn jatkoihin, ja keskeneräisiin artikkeleihin saa hyviä viimeistelyideoita ynnä muuta. Tarkoitus olisi siis pyhittää tammikuu ihan vaan kirjoittamiselle. Helmikuusta eteenpäin tulee olemaan aika hektistä opetus- ja matkustusrintamalla, ettei sinne kannata jättää mitään pientä säätöä tärkeämpää, mitä artikkeleihin tulee.)

Eilinen meni puhtaasti turistina olemiseen. Kävelin jalat kipeiksi eteläisemmissä kaupunginosissa, paljon oli etelä- ja väliamerikkalaisia kauppoja ja ravintoloita. Ja kaupoissa tuli käytyä jonkin verran. Tänään piti vielä iltapäivällä mennä katsomaan merta, mutta saas nähdä. Sataa. Ehkä huomenna ehtisi aamusta, kentälle pitää mennä vasta reilusti puolen päivän jälkeen. Tänään pyrin pyörimään enemmän tai vähemmän koko päivän kokouspaikalla. Torstai ja perjantai ovat näköjään kaiken kaikkiaan vähän väsähtäneet ja rauhallisemmat päivät kokouksen kannalta, mutta on täällä silti väkeä mustanaan. Ilmastonmuutokseen sopeutumista olisi kuuntelulistalla.

Ja ennen kuin viikonloppu päättyy, menen kotiin. Siellä ovat saaneet arjen pyörimään hyvin, omalla tavallaan. Hyvä. Maanantain olemme pienimmän kanssa kotona ja istutaan sohvalla sylikkäin. Sitten pari päivää pitää hoitaa juoksevia asioita kuntoon, sitten voimme jäädä viralliselle lomalle koko sakki. Pääsen suoraan jouluvalmisteluihin – on joulujuhlaa ja puolison sisko miehineen vierailee, ja pitää ehkä vähän keittää ja paistaa. Mutta sehän on vain kivaa – kunhan aikaero ei iskisi kovin pahana siellä päässä. Täällä olen päässyt tosi vähällä (ehkä puolitoista vuotta ei-ihan-niin-häiriintymätöntä unta vaikuttaa unen laatuun kun saa nukkua hyvässä sängyssä ihan rauhassa!).

Päivät kaksi ja kolme

Lunta, ilmastopolitiikkaa. Maailman energiankulutus on kasvamassa – tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä, kolminkertaistuu vuoteen 2100 mennessä. Millä tämä energia tuotetaan? Isohko voimala olisi rakennettava joka toinen päivä seuraavan 40 vuoden ajan. Uusiutuvalla energialla (tuuli, aurinko) voi täyttää merkittävän osan tarpeesta, mutta tarvitaan luotettavia lyhyen ja pitkän tähtäimen ennustuksia muun muassa tuulen nopeudesta, sateista ja pilvisyydestä. Uudessa energiarakenteessa on mukana epävarmuutta ja vaihtelevuutta, sillä se ei perustu käsinkosketeltavan materiaalin polttamiseen vaan elää vaihtelevien luonnonolojen mukana. Tämä asettaa haasteita energiaverkoille sun muille.

”Silent elephant in the room”. Globaaliin ympäristönmuutokseen keskittyneet kirjailijat pitivät innostavia ja hauskojakin puheita. Puhetta oli siitä miten 50-luvulla päästiin säätelemään ilmansaasteita Englannissa, siitä miten arkeologian avulla voidaan tulkita nykyajan ihmisille muuttuvien ilmasto-olojen sosioekonomisia vaikutuksia, siitä miten geoinsinööritiede yrittää säädellä asioita joiden säätely voi käydä vaaralliseksi (onneksi pelastuimme joskus pohditulta mahdollisuudelta tuhota otsonikerros ikään kuin sodankäynnin muotona). Sessio oli mukava muistutus kaiken tieteellisyyden seassa – tätä työtä tehdään, jotta meidän uskomattoman upea planeettamme pysyisi edes liki sellaisena kuin ihmiskunta sen tuntee.

(Taas itää se ajatus, että vaikka suuri todennäköisyys onkin ettei mitään ilmastokatastrofia tapahdu, ei se silti ole lainkaan poissuljettua edes omana elinaikana. Ehkä se kodin varmuusvarasto ei ole niin järjetön asia ylläpitää. Ihan vaan mielenkiinnosta pohdittavaksi – jos sähköverkko on kuukausikaupalla nurin ja julkinen palveluverkosto kaatuu, miten kussakin kodissa pärjätään?)

Tiedosta menee valtavasti ohi kun istuu väärissä sessioissa tai ei jaksa enää seurata, mutta jospa jotain tarttuisi päähänkin. Tänään tulee oltua iltapäivä ja alkuilta oman posterin edessä ja muihin oman alan postereihin tutustumassa. Jospa pääsisi juttuun kollegoiden kanssa ja saisi taas intoa ja potkua töiden jatkoa ajatellen.

Keräsin messualueelta kassillisen julisteita, kalentereita, tarroja, magneetteja, kyniä, viivoittimia ja 3D-laseja ja muuta, mitä nelilapsisen perheen kotiin tuntuu uppoavan pohjattomasti. Sukulaislapsetkin saattavat saada osansa NASA-tarroista.

Eilen olin kryosfääritutkijoiden illanvietossa, missä jaettiin joku mitali jollekin naistutkijalle. Katselin ympäri huonetta, ja olin hellän huvittunut meidän ulkoasustamme, joka on niin tuttu, niin tuttu, ja jonka tunnistaa itsessään helposti. Väellä saattoi olla hiukan paremmin päällä, mutta kas, jalkaan olivat jääneet ne tukevat kengät, ja hotellilta oli lähdetty heilauttaen vanha ja virttynyt päiväreppu olalle. Ei oltu muistettu, että hiukset oli kampaamatta ja vain sitaistu niskaan huolimattomasti. (Alan käytännönläheisestä hienostelemattomuudesta kertoo se tapaus, kun koetimme jatko-opiskeluaikana etsiä nettisivulle hienoa ja ylevää sitaattia edesmenneen polaaritutkija Palosuon muistelmista 50-luvun Huippuvuoriretkeltä. Emme löytäneet yhtään! Jotenkin ”Aamulla oli vapaata aikaa, lähdimme ampumaan lintuja” ei istunut suunnitelmiimme.) Monilla meistä on perhe. Uraohjuksia tunnen vähän. Myös mitalin saanut nainen muistutti työn ja perhe-elämän tasapainottamisesta, ja tuntui olevan hirmu iloinen kolmesta lapsestaan. (Minun lapseni ovat pärjänneet kotona hienosti, pienintä myöten. Minä olen heistä hirmu iloinen!)

Päivä yksi

Yltäkylläisesti ihmisiä, tuoksuja, paloautoja, huitovia poliiseja, hymyileviä amerikkalaisia, syötävää, juotavaa, tavaraa, kauppoja – ja kollegoja, opittavaa, opittavaa.

Takana alkaa olla ensimmäinen kokouspäivä. Olen kuunnellut lumiesitelmiä, ja Obaman tieteellistä neuvonantajaa. Kokoukseen on ilmoittautunut 19 000 ihmistä! Yhtä aikaa onkin menossa yli 20 puhesessiota, ja posterisessiot päälle. Paitsi puhtaan tieteellisiä (avaruustutkimuksesta geologiaan ja biogeotieteisiin), vähintään yksi sessioista on kategoriassa opettaminen, tiedottaminen, politiikka. Onhan tämä uuden tiedon runsaudensarvi.

Ja onhan Yhdysvalloissa paljon mälsää, mutta kun on täällä viikon kerran kahdessa vuodessa voi nauttia yltäkylläisyydestä ja menon rentoudesta. Kaupoissa, hotellissa ja ravintoloissa ei tarvitse jännittää – omalla aksentilla pärjää, kysellä voi eikä silti ole idiootti, voi hymyillä ja toivottaa hyvää päivää. Ja kaikki kysyy miten menee.

On helpottavaa, kun kokous on kaupungissa ja jopa rakennuksessa, jossa on ollut ennenkin. Jalat löytävät samat reitit kuin kaksi vuotta sitten, ja jopa ihana levykauppa ja sen käytöstavat ovat tuttuja. On myös helpompi reissuta, kun ei ole raskaana. Jaksaa kävellä, eikä koko ajan tarvitse olla syömässä tai nukkumassa. Kotonakin alkavat olla terveitä. Voin nauttia hyvällä omatunnolla.

Päivä nolla

(Tämä ja pari seuraavaa päivitystä tulevat koneelle naputeltuina lyijykynämuistiinpanoista parin viime päivän ajalta. Ei ihan suorana. Tulen päivittämään blogia aika tiuhaan täältä reissusta. Aikaa tuntuu olevan valtavasti, kun ei tarvitse pyörittää arkea. Kokouksesta huolimatta on aikaa istua alas, kirjoittaa rästissäkin olevia ajatuksia.)

12.12.2010, sunnuntai

Odottelemme pääsyä KLM:n Florence Nightingalen kyytiin.

Tähän mennessä on jonotettu ihan vähän Helsingissä, matkatavaran jättöön ja turvatarkastukseen. Sisäänkirjautuminen onnistui jo illalla myöhään, koneella, ilman jonoja. Sitten Amsterdamissa jonotettiin huolella passintarkastukseen ja ennen koneen varsinaiselle portille pääsyä vielä turvatarkastukseen. Ennen USAan pääsyä pitää jonottaa vielä tullin karjamarkkinoilla siellä päässä.

Tässä portille tultaessa oli ihan uusi toosa käytössä, sellainen kokovartaloskannaus ja sen jälkeinen ”ruumiintarkastus”, jossa todettiin että kyllä, se toinen keltainen läikkä oli kengän solki ja se toinen oli rintaliivien kiinnike.

On syytäkin olla tarkka. Eilen kun pakkasin, soi puhelin. Matalaääninen, venäläisellä aksentilla puhuva nainen sanoi: ”You are flying tomorrow to San Francisco? My boyfriend forgot his meteorite. Could you take it to him?” Terrorismihälytys! Mutta hei, sehän on ystävämme meteori- ja kraatteritutkija, jonka autoakin olen lainannut, ja joka on ollut kanssamme hiihtämässä useita kertoja. Ei hätää.

Kotona ovat enää vähän kuumeessa. On luonnollista, että kolme kuudesta saa kuumepiikin, juuri kun perheen äiti on lähdössä pitkään odotetulle reissulle. Voi kuinka kiitollinen olen siitä, että on luottamus puolison osaamiseen kunnossa!

Koneeseen jonottaa tutun habituksen omaavaa väkeä, selvästi samaan koneeseen menossa. Yhtään suoranaisesti tuttua naamaa en ole vielä nähnyt.

Mietin mitä muuta sitä kantaa mukanaan kaukomatkoilla kuin meteoriitinkappaletta. Kun katsoo toisia, tuntemattomia, ajattelee heitä toki oman etnisen taustansa edustajina. Ehkä sukupuolen ja ikäryhmän myös. Monilla uskonnollinen suuntautuminen paistaa läpi pukeutumisessa (oma tylsä keskijakaus on myös jotain sukua perisavolaiselle körttikampaukselle, mutta sitä ehkä harva maailmalla tietää). Ammatti voi joillain näkyä, ja perhestatus. Mutta kovin paljon yksilöllisemmäksi harva pääsee.

Irti

Viimeiset pari päivää ennen reissuun lähtöä. Teen työasioita sopivalle mallille, lähettelen sähköpostia, tarkistan kolmanteen kertaan että kaikki tarpeellinen tulee mukaan.

Kotona juttelen lähdöstäni ja tulevasta poissaolostani isompien lasten kanssa, ja heidän ensi viikon menoistaan ja kouluasioistaan. Pienimmälle koetan kertoa, että tulen olemaan muutaman päivän poissa, mutta että isä on kotona ja hoitotäti on sama kuin aina ennenkin. Puolisolle koetan olla listaamatta kaikkia itsestään selviä, ison perheen vanhemman hyvin hallitsemia asioita (Katso että lapset pesevät hampaansa! Muista tarkistaa kolmasluokkalaisen läksyt! Eskarilainen ei ikinä löydä aamulla sukkia! Pienimmäinen haluaa syödä itse eikä enää vauvaruokaa!).

Tavallaan terveellistä ottaa tarpeeksi iso irtiotto kaikesta tästä.

Ja ne matkalukemiset. Robert Harrisin Enigma, suuri sotasalaisuus ja Ilkka Remeksen uusin. Matkalta tarttunee mukaan uusin Lee Child. Näillä mennään.

Kuinkas tässä näin - ?

Joku päivä sitten laitoin lapsukaisen tuttuun tapaan päiväunille, vähän luettiin ja hörpättiin maitoa ja peiteltiin omaan sänkyyn oman peiton alle pupu kainalossa. Sinne jäi yksivuotias silmät unisina unta odottamaan, niin kuin on jo kuukausikaupalla tehnyt. Lähdin hommiini. Tulin takaisin yläkertaan noin puolen tunnin päästä. Mikä on tuo kilinä ja juttelu makuuhuoneessa? Lapsi istuu keskellä lattiaa, ja rakentaa isoilla legoilla tornia. Kuinkas tässä näin kävi?

Olemme jo monta viikkoa sitten tehneet yöasioissa sellaisen kompromissin, että yöllä ei tosiaankaan saa maitoa, mutta että äidin ja isän viereen voi mönkiä nukkumaan jos siltä tuntuu. Käänsimme pinnasängystä esiin sen puolen, josta sahattiin kymmenen vuotta sitten kaksi pinnaa pois jotta lapsi pääsee sängystä ulos tarvitsematta kiivetä ja pudota päälleen, ja vedimme pinnasängyn kiinni parisänkyyn. Järjestely on toiminut aika hyvin (jos ei edellisessä kappaleessa kuvailtuja satunnaisia päiväunilipsahduksia lasketa) eikä yömaidoista ole tullut sotaa. Mutta entä kun heräsin joku yö sitten siihen, että kello on kolme, pienimmäinen nukkuu vieressäni, ja imetän häntä. Kuinkas siinä niin kävi? Mitään muistikuvaa ei ole edeltävistä tapahtumista.

Muistanette, että aioimme seurata ilmalämpöpumpun käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksia sähkönkulutukseen. Nyt on pidetty sitä välillä päällä ja välillä pois, ja pumpun ollessa pois päältä lisäilty siis lattialämmitystä ja säädetty pattereita hiukan isommalle. Sää on ollut koko ajan sama, ja puita on poltettu olkkarin uunissa noin joka päivä. Tulos: ei mitään sähkönkulutuksellista väliä sillä, onko ilmalämpöpumppu päällä vai ei. Ja oikeastaan ilman sitä on jopa hiukan lämpimämpää, sillä ison eteisen lämmin laattalattia antaa jalkapohjille lämmön illuusion – jonka taas pumpun aikaansaama vieno tuulenvire tehokkaasti tuhoaa. Kuinkas meidän kalliihkossa investoinnissa näin kävi?

Olen aina suhtautunut homeopatiaan kuin huonoon vitsiin. Mutta nyt on taas talvi, ja yökasteluun taipuvalla pojalla vuoden hankalin aika. Monet ovat saaneet merkittävää apua vaivaan klassiselta homeopaatilta. Huomaan harkitsevani asiaa vakavasti. Kuinkas tässä NÄIN kävi?

Ja hyväksi lopuksi: olin luullut, että tähän ikään ja virkaikään mennessä on tullut jo totuttua katkolla oleviin rahoituksiin, ja että kykenen odottamaan päätöksiä rauhallisin ja luottavaisin mielin. Mutta nyt kun osa rahoituspäätöksistä on jo tullut enkä ole vielä saanut killinkiäkään, huomaan huolestuvani ja ehkä hiukan jopa ahdistuvani. Entä jos rahoitus ei jatku? Entä jos oma armas ammattialani ei enää tarvitse minua? Löytyykö syytettäväksi ketään tai mitään muuta kuin oma tosi laiska julkaisutahtini? Tähän saakka en ole edes pohtinut ulkomaisten tutkimuslaitosten post doc –paikkojen hakemista. Käyköhän tässä vielä niinkin, että sellaista päätyy hakemaan, ja samalla tunnustamaan ammattiminällä olevan itselle tosi iso painoarvon?

Matkalaukku auki

Harvoin on ollut näin lomainen ja mukavaa toimintaa täysi kolmen päivän viikonloppu, että olisi päässyt näin syvälle joululomatunnelmaan. Kumpikaan perheen aikuisista (kyllä, puoliso pääsi suunniteltuun aikaan kotiin reissultaan, hyvä niin) ei olisi jaksanut rahtautua töihin eivätkä nuo koululaisetkaan olleet innosta soikeina. Vielä kolmisen viikkoa.

Minulla on omaan reissuun enää muutama päivä. Lauantaina illalla siirryn junalla Helsinkiin, sunnuntaina anivarhain itse matkaan. Liput, hotellit, posterit, esitteet ynnä muut ovat kunnossa. Kokouksen aikataulua on tarkasteltu ja jonkinlainen "lukujärjestys" (paljon lumiasioita, hiukan ilmastopolitiikkaa ja ilmastomallinnusta, yleisöluentoja) on kasassa. Ainakin yhden tutun kanssa on jo tehty treffit. Ostoslistakin on olemassa. Ja matkalaukkua ei ole laitettu kaappiin puolison tavaroiden jäljiltä.

Peace on earth

Iltalenkkeilin jakamassa itsenäisyyspäivänä olevien myyjäisten mainoksia. Kohtasin erään suomalaisista sielunmaisemista. Pakkanen, kylmästä kolottavat sormet, katulamppujen valossa heijastelevat silkinkeveän uuden lumen kiteet, pensasaidasta esiin ryntäävä jänis, rintamamiestalon yläkerran ikkunasta tuikuttava valo.

Näillä näkymin näyttää siltä, että puoliso pääsee ilmastomatkaltaan kotiin kaikista lakoista huolimatta. Olisi tietenkin ihan kiva.

Huomenna on toinen adventtisunnuntai. En kirjoita mitään ylevää tai hempeää joulunaikaista rno- tai musiikkitervehdystä. Liitän tähän lukioaikana suositun punkbändi Bad Religionin kertosäkeen kappaleesta I want to conquer the world. On soinut autossa menneellä viikolla, ja päässä myös. Asenne on vilpitön ja aito, mutta esitys ja sanoitukset viedään sen verran yli, ettei kukaan vahingossakaan pääse pilkkaamaan tahattomasta naiiviudesta. Saa yhtä hyvälle tuulelle kuin lukioikäisenä.

And I want to conquer the world,
Give all the idiots a brand new religion,
Put an end to poverty, uncleanliness and toil,
Promote equality in all of my decisions

I want to conquer the world,
Expose the culprits and feed them to the children,
I'll do away with air pollution and then all save the whales,
We'll have peace on earth and global communion.
I want to conquer the world!

Luettu ja väsätty

Luettu, aina kun perheeltä ja työltä on ehditty, Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys -draamaa. Aika dramaattinen on - ei huono, en sanonut niin.

Posteria väsätty, sellaista hurjan suurta johon mahtuu paljon kuvia ja kaavioita ja taulukoita ja tekstiä - mutta ei liikaa, ei liikaa.

Kotona tehty kokeellista energiankäyttötutkimusta. Uskallanko edes sanoa ääneen, mutta minusta on alkanut tuntua ettei suuresti hypettämäni ilmalämpöpumppu ole ideaalinen ratkaisu ainakaan meidän rintamamiestaloomme. On niin sekalaiset lämmitysjärjestelmät kun on sähköpattereita, varaavia sähköllä lämpeneviä tulisijoja, oikea tulisija ja vielä neljäsosa alakertaa lattialämmityksellä. Kirjasin ylös päivittäistä sähkönkulutusta ja väänsin eilen pumpun pois päältä. Pattereita hiukan isommalle ja lattialämmitystä myös. Tällä hetkellä talossa on vähintään yhtä lämmintä kuin pumpun kanssa. Kerron kohta, lisikö sähkönkulutus vai peräti laski.

Eri ovelle

Kylläpä kuusi pakkasastetta tuntuu leudolta!

Nuorimmaisen hoitotäti on tehnyt muuttoa koko syksyn. Heidän nuorimmaisensa lähtee armeijaan ja sitä tietä omaan huusholliinsa, eikä hoitotäti puolisoineen tahdo huolehtia enää omakotitalosta. Me olemme pitäneet sormia ja varpaita ristissä jotta muutto suuntautuisi samalle alueelle, eikä vaikka Köhniöön tai jonnekin naapurikuntaan. No, muuttavathan he, ainakin kolmesataa metriä. Eilen olivat hoitoryhmän kanssa kerrostalolla jo leikkimässä, itsenäisyyspäivän tienoilla täti pitää pari ylimääräistä päivää muuttovapaata, ja sitten päästäänkin soittamaan uuden oven ovikelloa aamuisin. Tämä on meille hyvä uutinen, kun vaihtoehto oli hoitomatkan radikaali jatkuminen tai vielä todennäköisemmin uuteen hoitoryhmään ja uuden tädin hoiviin sopeutuminen. Nyt hoitomatka jatkuu ehkä sen verran, että viejän kannattaa lähteä töihin samalla eikä palata jalkaisin kotiin pakkaamaan reppua ja hörppäämään aamukahveja loppuun.

Niin, ja Cancunia en ole jaksanut seurata yhtään. Kaipa ne ilmoittavat, jos jotain merkittävää tapahtuu.