Kolmevuotias on oppinut päivähoidossa laulamaan "Tuiki, tuiki tähtönen" ja leikkimäänkin sen eläytyvästi. Eilen virityimme tehokkaasti joulutunnelmaan kun saimme kuulla ja nähdä tämän esityksen noin 18 kertaa.
Lunta satelee hissukseen, pakkasta luvataan yli 20 astetta. Postikorttimaisemasta puhuttiin lehdessä, ja sellainenhan tuo on. Viime jouluna nostettiin kuusta sisään lumettomasta pilkkopimeydestä ja usean joulun alla Helsingissä laitettiin piparitaikina jäähtymään rappusille vesisateeseen (piti muistaa kansi). Otan iloisena vastaan tämänvuotisen kelin.
Me lähdemme illalla pikavisiitille mummilaan ja palaamme aatonaatoksi kotiin. Pyhien jälkeen/aikana käymme noukkimassa mummon kyytiin ja ajamme niin kauas pohjoiseen kuin luoteisessa Lapissa pääsee. Olen saanut kaiken pakollisen töihin liittyvän valmiiksi ja tammikuussa odottavat mielenkiintoiset työtehtävät ilman suurta katastrofin tunnetta. Onko siis lupa viettää joululoma lomatunnelmissa?
Toivotan kaikille tunnelmia ja jouluja, olipa lupaa tai ei.
perjantai 21. joulukuuta 2012
maanantai 17. joulukuuta 2012
Lahja
Viimeinen työpätkä pohjoisessa on sisältänyt säätä ja sen päivystämistä sekä jälleen puhetta poroista, lumesta, metsistä, muutoksista luonnossa, tutkimuksesta ja muusta ihanasta. Olen ajanut isolla autolla lumipöppyrässä ja päässyt ylös pelottavan pehmeän mäen. Olen tavannut tuttuja ja jännännyt serkun kanssa synnyttääkö vaimo vai koira ensin ensi tammikuussa. Voin palata niin sanottuun normaalielämään hurjan paljon kokeneempana ja vahvempana tämän "kesätyön" ansioista. Kiitoksin.
Ongelmia kotoutumisessa?
Kaksi pikaista muistikuvaa viime viikolta.
Perhepäivähoidon joulujuhla. Ollaan päästy vaiheeseen piparit ja mehu. Aluellamme jo kauan asunut, marokkolaistaustainen hoitaja tahtoo osoittaa ystävällisyyttä ja tulee juttelemaan kongolaistaustaisen äidin kanssa. (Heidän perheensä on asunut alueella vasta muutaman kuukauden, joskin sitä enenn pari vuotta toisella paikkakunnalla Suomessa.) Useat kongolaiset puhuvat ranskaa, eivät toki kaikki. Marokkolaistaustainen alkaa siis selvittää ranskaksi, että jos äiti tarvitsee apua asioinneissa tai muuta vastaavaa, hän auttaa mielellään ja tulkkaa ynnä muuta. Äiti kuuntelee tovin kiinnostuneena, mutta kääntyy sitten toisen hoitajan puoleen ja kysyy hämmentyneesti: "Eikö hän puhu suomea?"
Kerrostaloasunto lähiössä. Puolison isä on ammattinsa (ja osaksi taustansakin) puolesta vierailemassa seurakuntaamme kuuluvien maahanmuuttajien luona. Liityin seuraksi tälle vierailulle, sillä perhe on minulle tuttu. Muutamien muiden perheiden luona puoliso oli päässyt käyttämään ranskan kieltä, parin luona oli ollut joku joka oli kyennyt tulkkaamaan englannista tai ranskasta kinyaruandaan ja takaisin. Tämä vierailu oli tehty yllättäen, ja alkoi listaamalla eri henkilöiden osaamat kielet. Lopputulema: Mauritiuksella ja Kongossa syntyneet jo hiukan vanhempaan ikäryhmään kuuluvat henkilöt istuvat joulukuisen pimeyden keskellä Keski-Suomessa ja keskustelevat suomeksi.
Monesti sanotaan, että kieli on avain. Ja oma kokemus on näyttänyt, että aikuisetkin löytävät sen avaimen jos vaan mahdollisuuksia harjoittelemiseen on.
Perhepäivähoidon joulujuhla. Ollaan päästy vaiheeseen piparit ja mehu. Aluellamme jo kauan asunut, marokkolaistaustainen hoitaja tahtoo osoittaa ystävällisyyttä ja tulee juttelemaan kongolaistaustaisen äidin kanssa. (Heidän perheensä on asunut alueella vasta muutaman kuukauden, joskin sitä enenn pari vuotta toisella paikkakunnalla Suomessa.) Useat kongolaiset puhuvat ranskaa, eivät toki kaikki. Marokkolaistaustainen alkaa siis selvittää ranskaksi, että jos äiti tarvitsee apua asioinneissa tai muuta vastaavaa, hän auttaa mielellään ja tulkkaa ynnä muuta. Äiti kuuntelee tovin kiinnostuneena, mutta kääntyy sitten toisen hoitajan puoleen ja kysyy hämmentyneesti: "Eikö hän puhu suomea?"
Kerrostaloasunto lähiössä. Puolison isä on ammattinsa (ja osaksi taustansakin) puolesta vierailemassa seurakuntaamme kuuluvien maahanmuuttajien luona. Liityin seuraksi tälle vierailulle, sillä perhe on minulle tuttu. Muutamien muiden perheiden luona puoliso oli päässyt käyttämään ranskan kieltä, parin luona oli ollut joku joka oli kyennyt tulkkaamaan englannista tai ranskasta kinyaruandaan ja takaisin. Tämä vierailu oli tehty yllättäen, ja alkoi listaamalla eri henkilöiden osaamat kielet. Lopputulema: Mauritiuksella ja Kongossa syntyneet jo hiukan vanhempaan ikäryhmään kuuluvat henkilöt istuvat joulukuisen pimeyden keskellä Keski-Suomessa ja keskustelevat suomeksi.
Monesti sanotaan, että kieli on avain. Ja oma kokemus on näyttänyt, että aikuisetkin löytävät sen avaimen jos vaan mahdollisuuksia harjoittelemiseen on.
lauantai 15. joulukuuta 2012
Joululiikennettä
Otetaas päivitys. KYMMENEN charter-lentoa Brittein saarilta on tulossa kahden tunnin sisällä. Mutta ei ne minun hommiin vaikuta (eihän?). Yksi tuli jokin aika sitten, kaksi äsken, neljä pitäisi tulla noin puolen tunnin päästä ja loput kolme tunnin päästä. Kentän käytännön työtä tekevällä henkilöstöllä näyttää piisaavan bussilla ajoa ja huitomista tuolla kiitotiellä.
Kesän viime kukka...
...on jääkukka toimiston ikkunassa.
Toukokuun tulvavedet ja kesän kesäjutut ovat vaihtuneet syksyn sumujen ja ensilumien kautta Rovaniemellä joulutohinaan. Minulla on onneksi vaan yksi viikonlopun päivävuoro ja kaksi yövuoroa tässä viimeisessä päivystysrupeamassa - ei tarvitse paljon piitata joulumatkailun tuomista mahdollisista kiireistä. Joku charter-kone Englannista tuossa möllöttää pihalla, ja ennusteita on tehtävä Enontekiöllekin, sen verran vuodenajan huomaa.
Toukokuun tulvavedet ja kesän kesäjutut ovat vaihtuneet syksyn sumujen ja ensilumien kautta Rovaniemellä joulutohinaan. Minulla on onneksi vaan yksi viikonlopun päivävuoro ja kaksi yövuoroa tässä viimeisessä päivystysrupeamassa - ei tarvitse paljon piitata joulumatkailun tuomista mahdollisista kiireistä. Joku charter-kone Englannista tuossa möllöttää pihalla, ja ennusteita on tehtävä Enontekiöllekin, sen verran vuodenajan huomaa.
torstai 13. joulukuuta 2012
Puhelin-zen, lumi-zen, yökyläily-zen
Harjoitellut mielenmalttia.
Meille tuli aika lailla lunta ja oli tosi fiksua lähteä autolla kauppaan juuri silloin. Auto ei noussut pohjoisenpuoleista mäkeä kotikadulle eikä myöskään etelänpuoleista. Pysäköin auton sitten mäen juureen, kannoin kassit ylös, nukuin yön ja kävin ajamassa auton ylös aamulla.
Puolison isä tuli työn puolesta tapaamaan maahanmuuttajia, joita meidän seurakunnassamme piisaa. Puhelinrumba joka tähän liittyi auttoi kasvattamaan sekä omaa että appiukon zeniä. Tapaamiset puolestaan olivat kuulemma innostavia ja aidosti kivoja.
Naapurin poika 8v oli yökylässä. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää.
Meille tuli aika lailla lunta ja oli tosi fiksua lähteä autolla kauppaan juuri silloin. Auto ei noussut pohjoisenpuoleista mäkeä kotikadulle eikä myöskään etelänpuoleista. Pysäköin auton sitten mäen juureen, kannoin kassit ylös, nukuin yön ja kävin ajamassa auton ylös aamulla.
Puolison isä tuli työn puolesta tapaamaan maahanmuuttajia, joita meidän seurakunnassamme piisaa. Puhelinrumba joka tähän liittyi auttoi kasvattamaan sekä omaa että appiukon zeniä. Tapaamiset puolestaan olivat kuulemma innostavia ja aidosti kivoja.
Naapurin poika 8v oli yökylässä. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää.
maanantai 10. joulukuuta 2012
Aiheita vaikka muille jakaa
Kun blogimaailmassa on hiljaiseloa, se tarkoittaa sitä että reaalimaailmassa on tekemistä tarpeeksi. Puoliso on reissussa ja kun hän perjantaina tulee, minä lähden viimeisen kerran päivystämään. Sillä aikaa on laskettava, kirjoitettava, ajateltava ja suunniteltava työn puolesta. Äitini oli muutaman päivän itsenäisyyspäivää juhlimassa ja huomenna tulee puolison isä työreissulle mutta meidän sohvalle nukkumaan. Joulu ja lumi tuovat hauskaa tekemistä, eilen esimerkiksi kasattiin kunnioitettava keko lunta autotallin sivuun (tavoitteena mäki katolta asti). Tytär leipoi kakun. Kortteja on kirjoitettu. Koulussa ja päivähoidossa ja harrastuksissa alkaa olla kaikenlaisia lopettajaisia ja pikkujouluja ja vaikka mitä. Siinä sivussa on seurattava 11-vuotiaan esimurrosikää ja koetettava pysyä kunkin päivän kriisin kärryillä.
Aihealueita olisi vaikka kuinka mistä kirjoittaa. Olisi Dohan ilmastokokouksen lopputulemat, olisi yhden lapsen leikki-iän loppu ja tekisi mieli kertoa lisää yhden lapsen suorastaan pelottavan tarkasta vanhempien mallin seuraamisesta (tällä hetkellä siis ihan hyvässä, mutta pelottavaa se on silti). Poikien iltalukemisista olisi kirjoitettava kokonainen postaus ja muistan ainakin neljä vanhaa tekstiä jotka ovat jääneet tyhjän päälle ilman tilanteen seurantaraporttia tai kunnollista päätöstä. Kiireettömyyttä olisi mainostettava kaiken touhun keskellä.
Sitten kun ehdin.
Aihealueita olisi vaikka kuinka mistä kirjoittaa. Olisi Dohan ilmastokokouksen lopputulemat, olisi yhden lapsen leikki-iän loppu ja tekisi mieli kertoa lisää yhden lapsen suorastaan pelottavan tarkasta vanhempien mallin seuraamisesta (tällä hetkellä siis ihan hyvässä, mutta pelottavaa se on silti). Poikien iltalukemisista olisi kirjoitettava kokonainen postaus ja muistan ainakin neljä vanhaa tekstiä jotka ovat jääneet tyhjän päälle ilman tilanteen seurantaraporttia tai kunnollista päätöstä. Kiireettömyyttä olisi mainostettava kaiken touhun keskellä.
Sitten kun ehdin.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Pakkanen puraisee
Alkutalven pakkanen tuntuu jotenkin kovin kylmältä. Yhtäkkiä sisälläkin on taas kylmät lattiat ja varapatteri on melkein pakko kaivaa esille vaikka mittarissa ei ole kuin miinus 20. Kaunista on toki ulkona, oikein jouluisaa.
Pidän parin viikon kotonatyöskentelyjakson ja sitten viimeiseksi kerraksi pohjoiseen päivystämään, tältä erää. Ennen joulua meillä ennättää olla myös mummu ja myöhemmin pappa ja puoliso ehtii käydä yhdellä matkalla. Joulun "laitto" tulee menemään varmaan aika kevyesti. Onneksi lapsille riittää se että ollaan joulukuun puolella, sunnuntaina saatiin leivottua pipareita ja siellä täällä on kynttelikköjä ja sen sellaista.
Ehkä vetäydyn käsittelemään aineistoa. Työtäkin on, sellaisia selkeitä kokonaisuuksia jotka on saatava valmiiksi jouluun mennessä.
Pidän parin viikon kotonatyöskentelyjakson ja sitten viimeiseksi kerraksi pohjoiseen päivystämään, tältä erää. Ennen joulua meillä ennättää olla myös mummu ja myöhemmin pappa ja puoliso ehtii käydä yhdellä matkalla. Joulun "laitto" tulee menemään varmaan aika kevyesti. Onneksi lapsille riittää se että ollaan joulukuun puolella, sunnuntaina saatiin leivottua pipareita ja siellä täällä on kynttelikköjä ja sen sellaista.
Ehkä vetäydyn käsittelemään aineistoa. Työtäkin on, sellaisia selkeitä kokonaisuuksia jotka on saatava valmiiksi jouluun mennessä.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Salaperäisiä seuralaisia
"Kirjavaleskorpioni on ihmisen salaperäinen seuralainen" otsikoi uutiskirje, joka oli ilmestynyt työpaikan yhteiselle sähköpostilistalle. No varmaan on.
Viimeinen päivystysvuoro aika monen putkesta menossa. Onneksi näin, alkaa taas olla pää ja kroppa aika väsyneet vaikka niskakivulta olen tällä kertaa välttynyt. Ei se muuta vaadi kuin sen, ettei kovin montaa tuhatta kertaa tarkista näyttöjä just samalla pöllömäisellä pään käännöllä.
Huomenna ajan kotiin ja jään odottamaan lunta. Jos pitäisi muutaman ihan vapaan päivän ja laittaisi jouluvaloja ja pipareita ja sen sellaista. Jututtaisi lapsia. Kamalasti työtä olisi odottamassa ennen joulua, mutta ei kait ne minnekään karkaa. Jos tekisi urakalla sitten kolme viikkoa.
Viimeinen päivystysvuoro aika monen putkesta menossa. Onneksi näin, alkaa taas olla pää ja kroppa aika väsyneet vaikka niskakivulta olen tällä kertaa välttynyt. Ei se muuta vaadi kuin sen, ettei kovin montaa tuhatta kertaa tarkista näyttöjä just samalla pöllömäisellä pään käännöllä.
Huomenna ajan kotiin ja jään odottamaan lunta. Jos pitäisi muutaman ihan vapaan päivän ja laittaisi jouluvaloja ja pipareita ja sen sellaista. Jututtaisi lapsia. Kamalasti työtä olisi odottamassa ennen joulua, mutta ei kait ne minnekään karkaa. Jos tekisi urakalla sitten kolme viikkoa.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Ilmastosta, vuodesta vuoteen
Jälleen ja taas ja aina uudelleen, YK:n alaiset ilmastoneuvottelut alkavat. Tällä kertaa Dohassa. Työ alla jälleen ja taas ja aina uudelleen pyrkimys sitovaan, kattavaan jne sopimukseen päästöjen vähentämiseksi.
Viikonloppuna sain istua Itä-Lapissa muutaman tunnin kuuntelemassa kahta poronhoidon ammattilaista - kokemus ulottui näillä liki 60 vuotta taaksepäin. Siinä oli koettu sään puolesta yhtä ja toista, ja yleinen linja oli suuri kunnioitus luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan ja kokemus omasta pienuudesta sen rinnalla. Ilmastoasioista miehet eivät sanoneet juuta eikä jaata, epävakaisia syksyn säitä toki harmittelivat.
Dohaan toivoisi sitä samaa kunnioitusta, ja ymmärrystä että pienenkin ihmisen teot voivat vaikuttaa kun niitä tekee tarpeeksi paljon. Tai liikaa.
Viikonloppuna sain istua Itä-Lapissa muutaman tunnin kuuntelemassa kahta poronhoidon ammattilaista - kokemus ulottui näillä liki 60 vuotta taaksepäin. Siinä oli koettu sään puolesta yhtä ja toista, ja yleinen linja oli suuri kunnioitus luontoa ja sen ilmiöitä kohtaan ja kokemus omasta pienuudesta sen rinnalla. Ilmastoasioista miehet eivät sanoneet juuta eikä jaata, epävakaisia syksyn säitä toki harmittelivat.
Dohaan toivoisi sitä samaa kunnioitusta, ja ymmärrystä että pienenkin ihmisen teot voivat vaikuttaa kun niitä tekee tarpeeksi paljon. Tai liikaa.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Sitä ynnä tätä
Viimeksi pohjoisessa oli talvi. Nyt on jokin synkkä epä-vuodenaika - pimeää kuin säkissä, kosteaa, sumuista, likaisia lumikasoja parkkipaikkojen nurkissa, polut liukkaita peilikirkkaasta jäästä mutta nurmikko rehevää ja vihreää. Ja ulkomaalaiset jouluturistit alkavat tulla näinä päivinä.
Sään ennustaminen ei ole lainkaan helpompaa kuin kuukausi sitten. Ei kai se auta kuin parhaansa mukaan pohtia eri vaihtoehtoja. Vapaapäivän saan onneksi käyttää poromiesten jututtamiseen ja tänäänkin ennätin ennen päivystysvuoroa käydä lukemassa paliskuntien toimintakertomuksia vuosilta 1996-2012.
Kaiken märässä säkissä tarpomisen ja lukuisten työvuorojen vastapainoksi olen koettanut taas keksiä jotain mielenvirkinettä (porotöiden lisäksi, ehkä ei ole hyvä jos töiden vastapainona on pelkästään töitä). Uimahalli on hyvä, sukulaisten luona majoittuminen on hyvä, ja lauantai-illalle sovittu pikkujouluhenkinen glögi-ilta kollegoiden kanssa on hyvä.
Sään ennustaminen ei ole lainkaan helpompaa kuin kuukausi sitten. Ei kai se auta kuin parhaansa mukaan pohtia eri vaihtoehtoja. Vapaapäivän saan onneksi käyttää poromiesten jututtamiseen ja tänäänkin ennätin ennen päivystysvuoroa käydä lukemassa paliskuntien toimintakertomuksia vuosilta 1996-2012.
Kaiken märässä säkissä tarpomisen ja lukuisten työvuorojen vastapainoksi olen koettanut taas keksiä jotain mielenvirkinettä (porotöiden lisäksi, ehkä ei ole hyvä jos töiden vastapainona on pelkästään töitä). Uimahalli on hyvä, sukulaisten luona majoittuminen on hyvä, ja lauantai-illalle sovittu pikkujouluhenkinen glögi-ilta kollegoiden kanssa on hyvä.
tiistai 20. marraskuuta 2012
Kohta tähän nukahtaa
Näin monta päivää yhtä ja samaa aineistonkäsittelyä on kyllä uuvuttavan tylsää. No, kun lukee sanomalehden, saa olla iloinen siitä kun on tylsää.
Ulkona on myös aina yhtä ja samaa, sen verran perusmarraskuisena että ajattelin suosiolla unohtaa enimmät ulkoilut jonnekin helmikuulle.
Huomenna käynnistyn toiseksi viimeistä kertaa Rovaniemelle päivystämään. Tervetullut tauko tylsästä keittiötoimistosta ja perheen karttuisasta kalenterista (menin ihan päästäni pyörälle kun listasin poissaoloni aikaisia muistamisia ja menoja, jotka perheen olisi selvitettävä). Tarkoitus olisi työskennellä, yöpyä ihmisten varavuoteilla, levätä ja käydä Sallassa jututtamassa poromiehiä.
Ulkona on myös aina yhtä ja samaa, sen verran perusmarraskuisena että ajattelin suosiolla unohtaa enimmät ulkoilut jonnekin helmikuulle.
Huomenna käynnistyn toiseksi viimeistä kertaa Rovaniemelle päivystämään. Tervetullut tauko tylsästä keittiötoimistosta ja perheen karttuisasta kalenterista (menin ihan päästäni pyörälle kun listasin poissaoloni aikaisia muistamisia ja menoja, jotka perheen olisi selvitettävä). Tarkoitus olisi työskennellä, yöpyä ihmisten varavuoteilla, levätä ja käydä Sallassa jututtamassa poromiehiä.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Lapsityövoimaa
Mikä on kätevämpää kuin 11-vuotias, joka janoaa tienata rahaa sukelluskurssia varten? No tietenkin em. 11-vuotias JA SEN KAVERI!
Olen käyttänyt poikia surutta kaikkiin niihin syystöihin, joihin en ole saanut itseäni pakotettua. Eli viimeiset märkyydestä mustat lehtikasat ovat hävinneet pihalta, kasvimaa on käännetty ja KOMPOSTIT TYHJENNETTY!
Olen käyttänyt poikia surutta kaikkiin niihin syystöihin, joihin en ole saanut itseäni pakotettua. Eli viimeiset märkyydestä mustat lehtikasat ovat hävinneet pihalta, kasvimaa on käännetty ja KOMPOSTIT TYHJENNETTY!
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Torttutaikina -follow-up
Lapset pyysivät ostamaan torttutaikinaa seuraavaksi kerraksi. Ohjeessa luki "useampi kaulitsemiskerta lisää taikinan lehtevyyttä". Lapset olivat päättäneet että kaulitseminen riittää, ja tulos oli kieltämättä aika erikoinen. "Nämä maistuu popcornilta, onpa kumma juttu", oli yleinen kommentti.
Kolmevuotias kulkee ohi ja kysyy "MISSÄ ON SITRUUNA?" (Leikkisitruuna, leikkivauvan aamupalaksi.) En tiedä.
Puoliso kulkee ohi ja kysyy "Missä on hyytelöakun laturi?"
En tiedä. Enkä ole ihan varma mihin tarkoitukseen tämä kapine olisi menossa.
5-luokkalainen selätti rokotuskammonsa puuduttavan emla-laastarin avulla. Niin se on, apuvälineiden käyttö auttaa kummasti. Meni rokotukseen suorastaan hihitellen, kun käsi tuntui niin kummalta. Ja oli sitä mieltä, että parin tällaisen kerran jälkeen voisi mennä ilman laastaria.
Minulle tarttui Rovaniemen kirjastosta käteen jostakin syystä Arto Mellerin runokokoelma. Jos olisin 20 vuotta nuorempi, se olisi vielä parempi kuin nyt, luettuna samaan syssyyn kuin 20-luvun ranskalaiset. On se hyvä nytkin, ja kuulostaa siltä että A.W. Yrjänäkin on lukenut ne pakkasrunot.
Terveisin siis keittiötoimistolta, jossa pitäisi runojen sijaan lukea tietenkin raportteja.
Kolmevuotias kulkee ohi ja kysyy "MISSÄ ON SITRUUNA?" (Leikkisitruuna, leikkivauvan aamupalaksi.) En tiedä.
Puoliso kulkee ohi ja kysyy "Missä on hyytelöakun laturi?"
En tiedä. Enkä ole ihan varma mihin tarkoitukseen tämä kapine olisi menossa.
5-luokkalainen selätti rokotuskammonsa puuduttavan emla-laastarin avulla. Niin se on, apuvälineiden käyttö auttaa kummasti. Meni rokotukseen suorastaan hihitellen, kun käsi tuntui niin kummalta. Ja oli sitä mieltä, että parin tällaisen kerran jälkeen voisi mennä ilman laastaria.
Minulle tarttui Rovaniemen kirjastosta käteen jostakin syystä Arto Mellerin runokokoelma. Jos olisin 20 vuotta nuorempi, se olisi vielä parempi kuin nyt, luettuna samaan syssyyn kuin 20-luvun ranskalaiset. On se hyvä nytkin, ja kuulostaa siltä että A.W. Yrjänäkin on lukenut ne pakkasrunot.
Terveisin siis keittiötoimistolta, jossa pitäisi runojen sijaan lukea tietenkin raportteja.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Paljon
Vietin viime viikon ja tulen viettämään tämän viikon keittiön pöydän äärelle perustamassani toimistossa, käsitellen aineistoa, tarkastaen tekstejä ja säätäen aikatauluja ja suunnitelmia. Työn puolesta seesteinen ja toteuttava ajanjakso.
Keittiössä ja keittiön pöydän ympärillä sen sijaan on valtava määrä toimintoja, tapahtumia, tekemisiä ja ihmisiä - ei liikaa, mutta PALJON. Jos pitäisi tehdä niistä blogimerkintä ei oikein tietäisi mistä aloittaa.
Kolmevuotias valvoi vahingossa liian pitkään, ja iltasatuaikaan tulikin itku liki kaikesta, muun muassa siitä kun isoveli sanoi hoitokaveria Namuksi. Ei se ole Namu.
Isänpäivä meni isällä urheilun merkeissä, niin kun oikein olikin. Seinäkiipeilyä vanhimmaisen kanssa, sisäfutista kolmannen kanssa ja illalla sählyä koko perheellä. Sisäfutiksen aikana vanhin ja toiseksi vanhin olivat kahdestaan kotona ja halusivat leipoa joulutorttuja. Ei ollut taikinaa, eli he kaivoivat esiin ohjeen ja aloittivat voitaikinasta. Ajattelin olla kertomatta heille, että hyvin harva viitsii tehdä itse voitaikinan ja että se yleisesti katsotaan vaikeaksi työksi.
Joulun hiipivä läheisyys näkyy siinä, että kaupasta saa imellettyä perunalaatikkoa. On syöty vasta kahdesti. Pitänee hillitä itsensä, että se joulunakin maistuisi hyvältä.
5-luokkakaisella on purkki, johon kerätään helmiä aina kun koulussa ei ole tullut unohdusta (yksi ongelma sekin). Kun eräänä päivänä äidin ja pojan välit olivat vaihteeksi hiukan kireällä, poika painui askartelemaan jotakin. Tuloksena oli purkki, johon kuulemma saan helmen aina kun en ole ollut turhaan vihainen. Katsotaan nyt, kumman purkissa on ensin 30 helmeä. Päästään sitten tekemään jotain kivaa yhdessä.
Hassuista liikuntaharrasteista senkin verran, että koetan hahmottaa harjanvarren avulla miten nostetaan oikein esim. tankoa jossa on painoja. Se ei ole ollenkaan intuitiivinen asia. Ja samainen 5-luokkalainen himoitsee oppia sukeltamaan oikein.
Lapsien innostus tietokonemaailmassa on tänä vuonna Minecraft. Luulin ensin, että se on jotain hirveää, mutta siinä rakennetaankin maailmoja palikoista. Kait ne maailmat voivat olla hirveitäkin, mutta noiden maailmoissa on tähän mennessä rakennettu laivoja, kaivettu kaivoksia ja ruokittu sikoja.
Keittiössä ja keittiön pöydän ympärillä sen sijaan on valtava määrä toimintoja, tapahtumia, tekemisiä ja ihmisiä - ei liikaa, mutta PALJON. Jos pitäisi tehdä niistä blogimerkintä ei oikein tietäisi mistä aloittaa.
Kolmevuotias valvoi vahingossa liian pitkään, ja iltasatuaikaan tulikin itku liki kaikesta, muun muassa siitä kun isoveli sanoi hoitokaveria Namuksi. Ei se ole Namu.
Isänpäivä meni isällä urheilun merkeissä, niin kun oikein olikin. Seinäkiipeilyä vanhimmaisen kanssa, sisäfutista kolmannen kanssa ja illalla sählyä koko perheellä. Sisäfutiksen aikana vanhin ja toiseksi vanhin olivat kahdestaan kotona ja halusivat leipoa joulutorttuja. Ei ollut taikinaa, eli he kaivoivat esiin ohjeen ja aloittivat voitaikinasta. Ajattelin olla kertomatta heille, että hyvin harva viitsii tehdä itse voitaikinan ja että se yleisesti katsotaan vaikeaksi työksi.
Joulun hiipivä läheisyys näkyy siinä, että kaupasta saa imellettyä perunalaatikkoa. On syöty vasta kahdesti. Pitänee hillitä itsensä, että se joulunakin maistuisi hyvältä.
5-luokkakaisella on purkki, johon kerätään helmiä aina kun koulussa ei ole tullut unohdusta (yksi ongelma sekin). Kun eräänä päivänä äidin ja pojan välit olivat vaihteeksi hiukan kireällä, poika painui askartelemaan jotakin. Tuloksena oli purkki, johon kuulemma saan helmen aina kun en ole ollut turhaan vihainen. Katsotaan nyt, kumman purkissa on ensin 30 helmeä. Päästään sitten tekemään jotain kivaa yhdessä.
Hassuista liikuntaharrasteista senkin verran, että koetan hahmottaa harjanvarren avulla miten nostetaan oikein esim. tankoa jossa on painoja. Se ei ole ollenkaan intuitiivinen asia. Ja samainen 5-luokkalainen himoitsee oppia sukeltamaan oikein.
Lapsien innostus tietokonemaailmassa on tänä vuonna Minecraft. Luulin ensin, että se on jotain hirveää, mutta siinä rakennetaankin maailmoja palikoista. Kait ne maailmat voivat olla hirveitäkin, mutta noiden maailmoissa on tähän mennessä rakennettu laivoja, kaivettu kaivoksia ja ruokittu sikoja.
torstai 8. marraskuuta 2012
Radijoo
Jumimme puolison kanssa molemmat töittemme ääreen keittiön pöydän taakse, kun jäimme kuin jäimmekin kuuntelemaan Yle X:n 55 tunnin nenäpäivälähetystä. Ei se ole sama Radiomafia kuin nuorempana, mutta ehkä siitä on jäänyt joku henki kummittelemaan radioaaltojen taakse.
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Lukemattomia kirjoja
Okei, se että on ottanut elämäänsä "ylimääräisen" asian (puhutaan siis lisäyksestä liikunnassa), on näköjään tiputtanut yli laidan päivittäisen lukemisharrastuksen. Toivottavasti väliaikaisesti. Koko syksynä en ole paarustanut läpi montaakaan kirjaa. Toiveikkain mielin kirjastosta lainattuja on hyllyssä pinollinen, ja omia on puoliksi luettuna eikä lukeminen oikein liikahda mihinkään suuntaan. Listataan siis tähän ne mitä en tule saamaan loppuun, mutta mitkä toisessa elämäntilanteessa toki lukisin ja mistä pitäisin.
Tove Jansson, Kesäkirja (hyvän mielen kirja)
Tove Jansson, Reilua peliä (ja toinen)
Antti Tuuri, Rata (taattua Tuurin laatua mitä sotajuttuihin tulee)
Greg Bear, Darwinin radio (ei mene paremmaksi kuin Veren musiikkia, mutta kiehtova idea)
Jeremy Clarkson, Round the bend (Top Gear-henkistä jutustelua)
P.G.Wodehouse, Hyvää joulua, Jeeves (aina yhtä hauska)
Tove Jansson, Kesäkirja (hyvän mielen kirja)
Tove Jansson, Reilua peliä (ja toinen)
Antti Tuuri, Rata (taattua Tuurin laatua mitä sotajuttuihin tulee)
Greg Bear, Darwinin radio (ei mene paremmaksi kuin Veren musiikkia, mutta kiehtova idea)
Jeremy Clarkson, Round the bend (Top Gear-henkistä jutustelua)
P.G.Wodehouse, Hyvää joulua, Jeeves (aina yhtä hauska)
Hyvähyvä
Tämä aamuhan alkoi mukavasti. Obama oli voittanut ja lumi oli edelleen maassa.
Marraskuu ei ala hullummin!
Marraskuu ei ala hullummin!
tiistai 6. marraskuuta 2012
Viikkon jännitysmomentit
Jännittäkäämme Ameriikan vaaleja.
Jännittäkäämme tuleeko tänään niin paljon lunta, että loppuviikosta ei tarvitsekaan kerätä viimeisiä lehtikasoja peräkärryyn.
Jännittäkäämme löytääkö puoliso edullisen ja kaikkien kalenteriin sopivan muutaman päivän ilmastomatkan ja lähteekö 8-vuotias mukaan vai ei.
Onneksi en keksi enempää jännitettävää tälle päivälle.
Työ on asettunut mukavan seesteiseen aineiston haku- ja lajitteluvaiheeseen, jota voi tehdä tasaiseen tahtiin ilman suurta ajatustoimintaa. Ja yksi niistä artikkeleista, joita olen työstänyt aivan liian kauan tuli takaisin ja siihen pyydettiin ennen julkaisua vain pieniä korjauksia.
Marraskuisen väsähtänyt hurraa-huuto tähän!
PS. Viikonloppu oli just sellainen kuin ennakoimmekin, eli ajomatka oli pitkä ja pimeä mutta perillä saimme hyvää ruokaa tasaiseen tahtiin, kylpytynnyriä useita kertoja, sopivaa seuraa aikuisille ja niin myös lapsille. Meidän numero kaksi, poika, ja isäntäperheen vanhimmainen, tytär, muun muassa viettivät suuren osan viikonlopusta laiturilla virvelit käsissä.
Jännittäkäämme tuleeko tänään niin paljon lunta, että loppuviikosta ei tarvitsekaan kerätä viimeisiä lehtikasoja peräkärryyn.
Jännittäkäämme löytääkö puoliso edullisen ja kaikkien kalenteriin sopivan muutaman päivän ilmastomatkan ja lähteekö 8-vuotias mukaan vai ei.
Onneksi en keksi enempää jännitettävää tälle päivälle.
Työ on asettunut mukavan seesteiseen aineiston haku- ja lajitteluvaiheeseen, jota voi tehdä tasaiseen tahtiin ilman suurta ajatustoimintaa. Ja yksi niistä artikkeleista, joita olen työstänyt aivan liian kauan tuli takaisin ja siihen pyydettiin ennen julkaisua vain pieniä korjauksia.
Marraskuisen väsähtänyt hurraa-huuto tähän!
PS. Viikonloppu oli just sellainen kuin ennakoimmekin, eli ajomatka oli pitkä ja pimeä mutta perillä saimme hyvää ruokaa tasaiseen tahtiin, kylpytynnyriä useita kertoja, sopivaa seuraa aikuisille ja niin myös lapsille. Meidän numero kaksi, poika, ja isäntäperheen vanhimmainen, tytär, muun muassa viettivät suuren osan viikonlopusta laiturilla virvelit käsissä.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Koneistoa vetämään
Jotenkin veto poissa pohjoisen keikan jälkeen. Tarve olisi lähinnä nukkua, ulkoilla ja syödä (=palautua?), ei niinkään esimerkiksi tehdä töitä. Onneksi olen ottanut syksyn aikana kertyvät lomapäivät ensi viikolle, ei tarvitse tehdä ainakaan palkkatyön aineistonkäsittelyä. Voi tehdä vaikka hitaaseen tahtiin "omien"töiden aineistonkäsittelyä.
Onpa ihanaa, kun on oma makuuhuone. En ollut ehtinyt nukkua siinä kuin yhden yön ennen lähtöäni, nyt nukun kuin porsas kun on niin hiljaista ja rauhallista. Ja psykologinen tieto, ettei samassa huoneessa ole lapsia jotka saattavat kääntää kylkeä tai puhua unissaan tai vaikka itkeä. Itku kuuluu kyllä naapurihuoneestakin, mutta herkkäuniselle äidille se muukin yöelämä aiheuttaa heräilyjä. Ehkä reilut kolme vuotta sitä on tarpeeksi.
Menemme viikonlopuksi vetämään koneistoja Paraisille ystäväperheen luo - loppusyksyn ohjelma jo monena vuonna peräkkäin. Odotan ajomatkan palkinnoksi hyvää ruokaa, kylpytynnyrin ja ehkä jopa veneilyä.
Onpa ihanaa, kun on oma makuuhuone. En ollut ehtinyt nukkua siinä kuin yhden yön ennen lähtöäni, nyt nukun kuin porsas kun on niin hiljaista ja rauhallista. Ja psykologinen tieto, ettei samassa huoneessa ole lapsia jotka saattavat kääntää kylkeä tai puhua unissaan tai vaikka itkeä. Itku kuuluu kyllä naapurihuoneestakin, mutta herkkäuniselle äidille se muukin yöelämä aiheuttaa heräilyjä. Ehkä reilut kolme vuotta sitä on tarpeeksi.
Menemme viikonlopuksi vetämään koneistoja Paraisille ystäväperheen luo - loppusyksyn ohjelma jo monena vuonna peräkkäin. Odotan ajomatkan palkinnoksi hyvää ruokaa, kylpytynnyrin ja ehkä jopa veneilyä.
maanantai 29. lokakuuta 2012
Parempi maailma niskakivusta huolimatta
Pitkä putki päivystysvuoroja alkaa käydä fysiikan päälle. Jännä, minulla on harvoin ollut niskavaivoja - mutta harvoinpa olen myös istunut näin paljon herkeämättä. No, yksi yövuoro vielä ja sitten kotiin. Ja jännä ihan kokemusperäisesti huomata, että se on se paikoillaan olo eikä terve rasitus joka hajottaa paikat.
Mun ehdokas pääsi läpi! Ja tyttären historianopekin pääsi! Ei tuo tulos edes ollut kovin kamala.
Ja maailmaa on parannettu ainakin kaksi piirua oikeammaksi, kun olen ollut pari yösydäntä serkkuni, serkun vaimon ja serkun kolmevuotiaan luona kylässä. Oli heillä koirakin. Lampaat pysyivät siivosti navetassa (lampolassa?) eli niitä en nähnyt. Serkun kanssa on puhuttu ummista ja lammista jo varhaisteini-iästä lähtien. Kirjoista ja musiikistakin vähän, historiasta ja yhteiskunnallisista asioista (tai hän on puhunut minulle) ja nyt myöhemmin työstä, tutkimuksesta, koulusta, lapsista, eläimistä, politiikasta ja kaikesta muusta pienestä ja kivasta. Ja kirjoista.
Maailma on paljon parempi paikka kun on juttuseuraa!
Mun ehdokas pääsi läpi! Ja tyttären historianopekin pääsi! Ei tuo tulos edes ollut kovin kamala.
Ja maailmaa on parannettu ainakin kaksi piirua oikeammaksi, kun olen ollut pari yösydäntä serkkuni, serkun vaimon ja serkun kolmevuotiaan luona kylässä. Oli heillä koirakin. Lampaat pysyivät siivosti navetassa (lampolassa?) eli niitä en nähnyt. Serkun kanssa on puhuttu ummista ja lammista jo varhaisteini-iästä lähtien. Kirjoista ja musiikistakin vähän, historiasta ja yhteiskunnallisista asioista (tai hän on puhunut minulle) ja nyt myöhemmin työstä, tutkimuksesta, koulusta, lapsista, eläimistä, politiikasta ja kaikesta muusta pienestä ja kivasta. Ja kirjoista.
Maailma on paljon parempi paikka kun on juttuseuraa!
lauantai 27. lokakuuta 2012
Muuttolintusten siivin ja lämmitin täysillä
Ah tätä talviautoilun ihanuutta! Tuulilasin skrapausta ensin ulko-, kohta sisäpuolelta! Sitä kun auton sisätila ja hallintalaitteet ovat jäähtyneet tasalämpöisiksi ulkoilman 18 pakkasasteen kanssa ja kädessä on ohuet sormikkaat! Kruununa tietenkin se, kun ei aamukiireessä ole löytänyt mistään toista sukkaa, ja kengän ja housunlahkeen välissä on paljas suikale.
Töissä on siellä matalaa pilveä ja täällä lumisadetta. Mutta mieli piristyy kummasti, kun sattuu katsomaan tutkakuvia just oikealla hetkellä kun aamu alkaa valjeta Pohjois-Pohjanmaan pelloilla: sinisenä pikkupisteistä koostuvana utuna nousevat muuttolinnut lentoon ja suuntaavat kohti kaakkoa!
Töissä on siellä matalaa pilveä ja täällä lumisadetta. Mutta mieli piristyy kummasti, kun sattuu katsomaan tutkakuvia just oikealla hetkellä kun aamu alkaa valjeta Pohjois-Pohjanmaan pelloilla: sinisenä pikkupisteistä koostuvana utuna nousevat muuttolinnut lentoon ja suuntaavat kohti kaakkoa!
torstai 25. lokakuuta 2012
Vuodenaika vaihtunut
Kun aloittelin "kesän" töitä pohjoisessa, oli alkava kesä, viileää, kevättulvia ja ei edes lehti puussa. Kun ajoin tänne tiistaina myöhään, oli lumi tullut maahan ja kylmä vinkka puhalsi takin kauluksesta sisään autosta ulos astuessa. Ei enää puhettakaan, että nukkuisi yövuoron jälkeen autossa! Tai majoittuisi mökkiin, joka on lämmitetävä ekologisesti lihastyövoimalla ja puulla. Turvaudun sukulaisiin ja ystäviin, joita täällä päin Suomea onneksi on valinnanvaraksi asti. Teen päivystysvuoroja, joissa on osattava sellaisiakin asioita kuin lumisateiden, räntäsateiden ja jäätävien sateiden erot luotauksissa. Käytän lopun ajan virkistäytymiseen edellä mainittujen sukulaisten ja ystävien luona, ja mielellään päivittäin myös uimahallissa tai pihalla liikuskellen. TV:täkin voisi katsoa jos saisi asetuttua hetkeksi aloilleen.
Tällainen työlista tällä kertaa.
Tällainen työlista tällä kertaa.
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
Kiipesimme portaita Italiassa
Syysloma alkaa vedellä viimeisiään. Aika hektinen kalenteri on edessä, mutta ei katsota vielä sinne.
Olimme puolison kanssa kolme yötä ja neljä päivää Milanossa. Kivaa oli, ja erikoista, kun edellisestä kahdenkeskisestä matkasta oli viisi vuotta.
Asuimme päärautatieaseman lähellä edullisessa business-hotellissa ja itse asiassa Milanossa vietimme pääosan ajasta rautatieasemalla ja tuomiokirkon sisällä tai katolla, siltä tuntui. Paitsi mitä nyt syötiin ja nukuttiin. Tuomiokirkon katto olikin oiva paikka olla, kumman rauhallinen ja sokkeloinen kaupungin yläpuolella. Kävimme me tiedemuseossa katsomassa Leonardon koneiden pienoismallit tietenkin.
Yhtenä aamuna ajoimme nopealla junalla huiskis vaan Bolognaan ja illaksi takaisin. Siinä välissä ehdimme kävellä liki 20km ja Bologona olikin tosi kaunis ja hauska kaupunki. Sinne voisi mennä toistekin. Kujia ja katettuja jalkakäytäviä ja historiaa. Kiipesimme 900 vuotta vanhaan kapoiseen torniin vaikka hiukan hirvittikin ja jaksettiin nousta se 666 holvikaarta käsittävä katettu käytävä kaupungin viereiselle mäelle.
Italia on kiva - kirjoitetusta kielestä saa kiinni kun vähän makustelee sanoja muiden osaamiensa kielten valossa, meno on leppoisaa eikä mitään oikeastaan tarvitse jännittää. Ja ruoka on hyvää ja sitä saa tarpeeksi paljon ja usein. Jos joskus viiden vuoden päästä pääsemme taas matkaan, ehkä voisi ottaa jonkun Bologna-Verona -yhdistelmän tai jotain.
Ja nyt arkeen - on tässä jo ehditty kerätä lapset, palata kotiin ja kiitellä kaikki lapsenvahdit (kahdella paikkakunnalla), kiskoa porkkanoita maasta ja haravoida vähän, päivittää työlistat, pestä pyykkiä ja sokerina (aika isona) pohjalla vaihtaa huoneita tyttären kanssa. Nyt meillä on pitkästä aikaa puolison kanssa taas yhteinen huone - sellainen vanhempien makuuhuone vaikka huoneen koossa hävisimmekin - ja tytöt muuttivat yhteiseen huoneeseen.
Olimme puolison kanssa kolme yötä ja neljä päivää Milanossa. Kivaa oli, ja erikoista, kun edellisestä kahdenkeskisestä matkasta oli viisi vuotta.
Asuimme päärautatieaseman lähellä edullisessa business-hotellissa ja itse asiassa Milanossa vietimme pääosan ajasta rautatieasemalla ja tuomiokirkon sisällä tai katolla, siltä tuntui. Paitsi mitä nyt syötiin ja nukuttiin. Tuomiokirkon katto olikin oiva paikka olla, kumman rauhallinen ja sokkeloinen kaupungin yläpuolella. Kävimme me tiedemuseossa katsomassa Leonardon koneiden pienoismallit tietenkin.
Yhtenä aamuna ajoimme nopealla junalla huiskis vaan Bolognaan ja illaksi takaisin. Siinä välissä ehdimme kävellä liki 20km ja Bologona olikin tosi kaunis ja hauska kaupunki. Sinne voisi mennä toistekin. Kujia ja katettuja jalkakäytäviä ja historiaa. Kiipesimme 900 vuotta vanhaan kapoiseen torniin vaikka hiukan hirvittikin ja jaksettiin nousta se 666 holvikaarta käsittävä katettu käytävä kaupungin viereiselle mäelle.
Italia on kiva - kirjoitetusta kielestä saa kiinni kun vähän makustelee sanoja muiden osaamiensa kielten valossa, meno on leppoisaa eikä mitään oikeastaan tarvitse jännittää. Ja ruoka on hyvää ja sitä saa tarpeeksi paljon ja usein. Jos joskus viiden vuoden päästä pääsemme taas matkaan, ehkä voisi ottaa jonkun Bologna-Verona -yhdistelmän tai jotain.
Ja nyt arkeen - on tässä jo ehditty kerätä lapset, palata kotiin ja kiitellä kaikki lapsenvahdit (kahdella paikkakunnalla), kiskoa porkkanoita maasta ja haravoida vähän, päivittää työlistat, pestä pyykkiä ja sokerina (aika isona) pohjalla vaihtaa huoneita tyttären kanssa. Nyt meillä on pitkästä aikaa puolison kanssa taas yhteinen huone - sellainen vanhempien makuuhuone vaikka huoneen koossa hävisimmekin - ja tytöt muuttivat yhteiseen huoneeseen.
perjantai 12. lokakuuta 2012
Urheilujuorinaa, osa II, lomalle jääden
Vastasin eilisen jorinan perässä olleeseen kommenttiin, ja päätin samalla vaivalla päättää tämän aiheen tältä kertaa. Etenkin kun huomasin, että pääsen kivasti yhdellä rastilla ylikin sivupalkin "30 liikuntarastia ennen syyslomaa" -tavoitteesta.
Eli siis aloitin kuukausi sitten kevyesti lenkkeillä ja mietin mitä sitä tekisi. Vannon tässä elämäntilanteessa nopeuden ja helppouden nimiin, eli ei mitään sellaista johon menee neljä tuntia kerrallaan ja/tai pitää lähteä jonnekin liikkumaan. Paitsi ehkä joskus, ratsastaminen esimerkiksi on kuitenkin niin luksusta. Nopeuteen ja helppouteen kuuluu osana hyvä valmistautuminen, eli kaivelin helposti saataville tietoa uimahallien aukioloajoista, milloin sinne ja sinne voisi mennä ohjatulle kuntosalitunnille, milloin on jousiammunnan yleiset harkat ja missä onkaan suunnistuskartta ja kompassi. Ja listattiin lasten kanssa mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä. Nopeuden ja helppouden lisäksi liikuntaan innostamisessa lienee tärkeää monipuolisuus, hauskuus ja se että ainakin välillä sitä voisi tehdä lasten ja puolison kanssa. Tähän sopi kuin nyrkki päähän että seurakunnalliset sähly/futsal -vuorot alkoivat sunnuntaisi-iltaisin - siellä voi heilua koko porukalla.
Tärkeintä tähän astisen onnistumisen kannalta oli kuitenkin se, että avasin suuni täällä blogissa ja valitin liikuntaharrastamattomuutta. Ja Hanna V heitti minut sivulle CrossFit Mamas. Älkää pelästykö fittejä naisia kuvissa. Kommenttilaatikosta löytyvät treenaavat äidit - ympäri maailmaa, pienemmän tai isomman lapsikatraan kanssa kotona tai töissä ja kotona, hyväkuntoisia tai ekan kerran keski-iässä liikunnan aloittavia. Äideillä riittää kekseliäisyyttä välineiden hankintaan - jos puuttuu painotettu pallo, sen voi tehdä lasten vanhasta pallosta täyttämällä esim. riisillä, ja työkalupakki käy hyvin 10kg painosta. Ajanottoa häiritsevät kaksivuotias tai puoliso joka soittaa just kun on keskellä punnerrussarjaa. Kummasti äidit tuntuvat tosin innostuvan kuntonsa noustessa, ja hankkivan puntit tai leuanvetotangon. Jos aluksi on hypätty ekalle rappuselle, kohta hypätään jo keittiön tuolille ja mietitään mistä löytyisi tukevampi alusta.
Aloitin kuukausi sitten harjoitteella, jossa tehtiin aikaa vastaan kolme kierrosta sarja painavan pallon heittoja, sarja vatsalihasliikkeitä ja sarja punnerruksia - ihan perusjuttuja siis. Kas kun oli vaikeaa. Mutta tavallaan kivaa ja haastavaa ja sain sarjat tehtyä joten kuten loppuun. Seuraavana päivänä oli tarjolla jotain hieman helpompaa, joskin tyttären hyppynaruun tuli sotkeuduttua oikein kunnolla ja hämmästeltyä miten vaikeaksi hyppynaruhyppiminen on tullutkaan kun pitää 20 vuotta taukoa. Sitten piti jo vähän juostakin, ja kun välillä sai taas heittää palloa, ei se ollutkaan niin kamalaa. Samalla tulin lukeneeksi paljon vaikkapa nostamistekniikasta ja oppineeksi erilaisia liikkeitä.
Juttuun jäi tosi äkkiä koukkuun ja hankalaa on ollut kaksi: lepopäivien pitäminen (pitäisi pitää!) ja nostamisen tekniikka - vaikka nostaakin pieniä painoja. Näen, että lähitulevaisuudessa on mentävä jonkun asiaa osaavan tykö ja pyydettävä opettamaan.
Aikaa on mennyt päivässä 5-25 minuuttia, yleensä aamulla lasten lähdettyä kouluihin ja hoitoon ja ennen kuin itse olen aloittanut työt (tai meneehän kaikkeen perehtymiseen enemmän, eli esim. lukeminen on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana, ja ehkä untakin on tullut saatua se puoli tuntia vuorokaudessa vähemmän - jostakin se aika pitää kumminkin aina nipistää). Rahaa on mennyt 50e, kun hassasin salihanskoihin (turhat), hyppynaruun (kun se lasten on hankala) ja uuteen tankoon jossa voi roikkua (kun vanhaa ei ole saatu neljään vuoteen paikalleen kun jokin tärkeä osa puuttuu). Kotoa löytyi jalkapallo jonka täyttää riisillä ja teipata ilmastointiteipillä umpeen, raput löytyy, piha ja metsä löytyy, lattia ja pehmustetta lattialle löytyy, 8kg kahvakuula löytyy, ja kevyet (3kg) ja painavammat (8kg) puntit löytyy. Vähemmälläkin pärjäisi. Ainoa välttämätön tuntuu olevan urheiluliivien olemassaolo. Juosta voi näköjään vaikka vaelluskengillä, kun matkaa on maksimissaan se 800m kerrallaan. Hoo! On hauska tunne kun osaa ja jaksaa jotain vaikka ajatteli ettei osaa ja jaksa. Ja koko homma tuntuu leikiltä.
Me keskitymme seuraavan viikon nyt lomailuun ja matkusteluun ja nukkumiseen ja syömiseen, eli jatkukoon työt ja urheilut ja koneella olot tuota tuonnempana. Keksin uuden projektin tuohon sivupalkkiin loman jälkeen. Tuntuu siltä, että kuukausi on vielä lyhyt aika ja liikuntaan totuttelu on vielä pahasti kesken. Pitänee jatkaa tavoitteellisena oloa. Jos vaikka jouluun mennessä saisi ne päivittäiset harjoitteet tehtyä vielä enemmän ohjeiden mukaan? Ja edelleen tuntuisi leikiltä?
Eli siis aloitin kuukausi sitten kevyesti lenkkeillä ja mietin mitä sitä tekisi. Vannon tässä elämäntilanteessa nopeuden ja helppouden nimiin, eli ei mitään sellaista johon menee neljä tuntia kerrallaan ja/tai pitää lähteä jonnekin liikkumaan. Paitsi ehkä joskus, ratsastaminen esimerkiksi on kuitenkin niin luksusta. Nopeuteen ja helppouteen kuuluu osana hyvä valmistautuminen, eli kaivelin helposti saataville tietoa uimahallien aukioloajoista, milloin sinne ja sinne voisi mennä ohjatulle kuntosalitunnille, milloin on jousiammunnan yleiset harkat ja missä onkaan suunnistuskartta ja kompassi. Ja listattiin lasten kanssa mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä. Nopeuden ja helppouden lisäksi liikuntaan innostamisessa lienee tärkeää monipuolisuus, hauskuus ja se että ainakin välillä sitä voisi tehdä lasten ja puolison kanssa. Tähän sopi kuin nyrkki päähän että seurakunnalliset sähly/futsal -vuorot alkoivat sunnuntaisi-iltaisin - siellä voi heilua koko porukalla.
Tärkeintä tähän astisen onnistumisen kannalta oli kuitenkin se, että avasin suuni täällä blogissa ja valitin liikuntaharrastamattomuutta. Ja Hanna V heitti minut sivulle CrossFit Mamas. Älkää pelästykö fittejä naisia kuvissa. Kommenttilaatikosta löytyvät treenaavat äidit - ympäri maailmaa, pienemmän tai isomman lapsikatraan kanssa kotona tai töissä ja kotona, hyväkuntoisia tai ekan kerran keski-iässä liikunnan aloittavia. Äideillä riittää kekseliäisyyttä välineiden hankintaan - jos puuttuu painotettu pallo, sen voi tehdä lasten vanhasta pallosta täyttämällä esim. riisillä, ja työkalupakki käy hyvin 10kg painosta. Ajanottoa häiritsevät kaksivuotias tai puoliso joka soittaa just kun on keskellä punnerrussarjaa. Kummasti äidit tuntuvat tosin innostuvan kuntonsa noustessa, ja hankkivan puntit tai leuanvetotangon. Jos aluksi on hypätty ekalle rappuselle, kohta hypätään jo keittiön tuolille ja mietitään mistä löytyisi tukevampi alusta.
Aloitin kuukausi sitten harjoitteella, jossa tehtiin aikaa vastaan kolme kierrosta sarja painavan pallon heittoja, sarja vatsalihasliikkeitä ja sarja punnerruksia - ihan perusjuttuja siis. Kas kun oli vaikeaa. Mutta tavallaan kivaa ja haastavaa ja sain sarjat tehtyä joten kuten loppuun. Seuraavana päivänä oli tarjolla jotain hieman helpompaa, joskin tyttären hyppynaruun tuli sotkeuduttua oikein kunnolla ja hämmästeltyä miten vaikeaksi hyppynaruhyppiminen on tullutkaan kun pitää 20 vuotta taukoa. Sitten piti jo vähän juostakin, ja kun välillä sai taas heittää palloa, ei se ollutkaan niin kamalaa. Samalla tulin lukeneeksi paljon vaikkapa nostamistekniikasta ja oppineeksi erilaisia liikkeitä.
Juttuun jäi tosi äkkiä koukkuun ja hankalaa on ollut kaksi: lepopäivien pitäminen (pitäisi pitää!) ja nostamisen tekniikka - vaikka nostaakin pieniä painoja. Näen, että lähitulevaisuudessa on mentävä jonkun asiaa osaavan tykö ja pyydettävä opettamaan.
Aikaa on mennyt päivässä 5-25 minuuttia, yleensä aamulla lasten lähdettyä kouluihin ja hoitoon ja ennen kuin itse olen aloittanut työt (tai meneehän kaikkeen perehtymiseen enemmän, eli esim. lukeminen on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana, ja ehkä untakin on tullut saatua se puoli tuntia vuorokaudessa vähemmän - jostakin se aika pitää kumminkin aina nipistää). Rahaa on mennyt 50e, kun hassasin salihanskoihin (turhat), hyppynaruun (kun se lasten on hankala) ja uuteen tankoon jossa voi roikkua (kun vanhaa ei ole saatu neljään vuoteen paikalleen kun jokin tärkeä osa puuttuu). Kotoa löytyi jalkapallo jonka täyttää riisillä ja teipata ilmastointiteipillä umpeen, raput löytyy, piha ja metsä löytyy, lattia ja pehmustetta lattialle löytyy, 8kg kahvakuula löytyy, ja kevyet (3kg) ja painavammat (8kg) puntit löytyy. Vähemmälläkin pärjäisi. Ainoa välttämätön tuntuu olevan urheiluliivien olemassaolo. Juosta voi näköjään vaikka vaelluskengillä, kun matkaa on maksimissaan se 800m kerrallaan. Hoo! On hauska tunne kun osaa ja jaksaa jotain vaikka ajatteli ettei osaa ja jaksa. Ja koko homma tuntuu leikiltä.
Me keskitymme seuraavan viikon nyt lomailuun ja matkusteluun ja nukkumiseen ja syömiseen, eli jatkukoon työt ja urheilut ja koneella olot tuota tuonnempana. Keksin uuden projektin tuohon sivupalkkiin loman jälkeen. Tuntuu siltä, että kuukausi on vielä lyhyt aika ja liikuntaan totuttelu on vielä pahasti kesken. Pitänee jatkaa tavoitteellisena oloa. Jos vaikka jouluun mennessä saisi ne päivittäiset harjoitteet tehtyä vielä enemmän ohjeiden mukaan? Ja edelleen tuntuisi leikiltä?
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Urheilujorinaa, osa I
Meitä on siunattu urheilullisilla lapsilla ja lapsiamme viisailla ohjaajilla/opettajilla/valmentajilla liikunnan maailmassa. Jo esikoisen uimakouluista jäi mieleen kaikille elämän osa-alueille sovellettavissa oleva ohje:
"Sun ei tarvii uskaltaa sitä mitä kaveri uskaltaa! Sun pitää uskaltaa se mitä SÄ uskallat!"
Eilen seurasin taas ihastuksella 11-vuotiaan yleisurheilutreenejä. Monipuolista, aika kovaakin harjoitusta ja hirmu huolelliset venyttelyt mukavine rupatteluineen. (Ja valmentajat antoivat luvan vanhemmillekin treenata omatoimisesti siinä sivussa, juosta saa radalla ja lainata painavia palloja ynnä muita seuran tavaroita, kunhan pysyy poissa toiminnan tieltä, toim.huom.). Kun toiset toivoivat seuraavaksi kerraksi vielä kovempaa treeniä ja toisen sanoivat että EI, EI JAKSA KOVEMPAA, tuli sama ohje hiukan eri muodossa:
"No, jokainen menee oman kunnon mukaan. Niin kovasti kuin jaksaa. Silloinkin kun hypätään, jokainen hyppää vaan niin korkealle kuin pääsee."
Toimitus huomauttaa, että aloitin tänään aamuni käymällä ensimmäisen kerran elämässäni fysioterapeutilla. Olkapää on ollut välillä kipeä siitä asti, kun puolison kanssa raahattiin elokuun lopulla vanhoja valurautaviemäreitä talon alta peräkärryyn. Lisäksi nyt kun on hiukan entistä enemmän alkanut harjoittaa liikuntaa (siis siinä mielessä, että lihasten ja nivelten ja sen sellaisten olisi hyvä olla kunnossa) (JEE JEE!), oli mukava varmistaa ettei olkapäässä ole mitään vakavaa, saako nostaa sitä sun tätä ja miten ja onko muuta mitä olisi hyvä tietää. Kaikenlaista oli, ristiselän jäykkyydestä, työskentelyasennosta, nostamistekniikasta ja olkapään kuntoutuksesta. Joku kalvo se oli ehkä revähtänyt, ja venyttämällä sen pitäisi palautua muutamassa viikossa.
Minä jorisen joskus lisää tästä urheilu-aiheesta, olin tosi epäileväinen silloin noin kuukausi sitten saisinko itseni innostumaan lisäliikuntaan mutta nyt näyttää hyvältä. Eikös se niin mene, että kun projektihakuiselle 2010-luvun tietotyöläiselle rakentaa minkä tahansa tehtävän projekti-muotoon, siihen paneutuu ja saattaa jopa innostuakin... (Etenkin kun tietoisesti päättää välttää lajeja joista ei kerta kaikkiaan pidä, eli ei yritäkään taas sen kymmenennen kerran aloittaa juoksua "kun se on niin helppoa".)
"Sun ei tarvii uskaltaa sitä mitä kaveri uskaltaa! Sun pitää uskaltaa se mitä SÄ uskallat!"
Eilen seurasin taas ihastuksella 11-vuotiaan yleisurheilutreenejä. Monipuolista, aika kovaakin harjoitusta ja hirmu huolelliset venyttelyt mukavine rupatteluineen. (Ja valmentajat antoivat luvan vanhemmillekin treenata omatoimisesti siinä sivussa, juosta saa radalla ja lainata painavia palloja ynnä muita seuran tavaroita, kunhan pysyy poissa toiminnan tieltä, toim.huom.). Kun toiset toivoivat seuraavaksi kerraksi vielä kovempaa treeniä ja toisen sanoivat että EI, EI JAKSA KOVEMPAA, tuli sama ohje hiukan eri muodossa:
"No, jokainen menee oman kunnon mukaan. Niin kovasti kuin jaksaa. Silloinkin kun hypätään, jokainen hyppää vaan niin korkealle kuin pääsee."
Toimitus huomauttaa, että aloitin tänään aamuni käymällä ensimmäisen kerran elämässäni fysioterapeutilla. Olkapää on ollut välillä kipeä siitä asti, kun puolison kanssa raahattiin elokuun lopulla vanhoja valurautaviemäreitä talon alta peräkärryyn. Lisäksi nyt kun on hiukan entistä enemmän alkanut harjoittaa liikuntaa (siis siinä mielessä, että lihasten ja nivelten ja sen sellaisten olisi hyvä olla kunnossa) (JEE JEE!), oli mukava varmistaa ettei olkapäässä ole mitään vakavaa, saako nostaa sitä sun tätä ja miten ja onko muuta mitä olisi hyvä tietää. Kaikenlaista oli, ristiselän jäykkyydestä, työskentelyasennosta, nostamistekniikasta ja olkapään kuntoutuksesta. Joku kalvo se oli ehkä revähtänyt, ja venyttämällä sen pitäisi palautua muutamassa viikossa.
Minä jorisen joskus lisää tästä urheilu-aiheesta, olin tosi epäileväinen silloin noin kuukausi sitten saisinko itseni innostumaan lisäliikuntaan mutta nyt näyttää hyvältä. Eikös se niin mene, että kun projektihakuiselle 2010-luvun tietotyöläiselle rakentaa minkä tahansa tehtävän projekti-muotoon, siihen paneutuu ja saattaa jopa innostuakin... (Etenkin kun tietoisesti päättää välttää lajeja joista ei kerta kaikkiaan pidä, eli ei yritäkään taas sen kymmenennen kerran aloittaa juoksua "kun se on niin helppoa".)
maanantai 8. lokakuuta 2012
Kivikauden ihmisenä
Lueskelin jo syyskuun puolella - en tosin ihan sanasta sanaan - Matti Huurre -nimisen asiantuntijan kokoamaa kirjaa Kivikauden Suomi. Jos on lukenut varhaisnuoruudessaan kirjan Kova mies ja Nimetön (Sakari Pälsi, 1949), ei tässä ole kovin paljon uutta vaikka muutama kymmen vuotta lisätutkimuksia tuorein menetelmin onkin tarkentanut aikoja ja kuvaa tuon ajan elämästä. Epätarkaksi se toki jää, ymmärrettävästi, jos se mille rakentaa on joukko astianjäänteitä, erilaisia aseita ja työkaluja, punamultaisia hautapainaumia (edes luut eivät ole meidän maaperässämme säilyneet), muutama kalliomaalaus ja epämääräisiä asumusten paikkoja.
Kirjan teksti on kiihkotonta ja pohtivaa, ja kautta linjan kirjoittaja korosi käsitystään sitä, että kivikauden Suomessa asui yhtä älykästä, pystyvää, tasa-arvoista ja tyytyväistä/tyytymätöntä väkeä kuin nykyäänkin. Elintapa oli toki pyyntikansan tapa ja väkeä vähän, mutta ilmasto ei ollut mikään kammottavan kylmä, riistaa ja muuta ravintoa piisasi ja aikaa näytti olleen taiteen viljelemiseen, uskonnon harjoittamiseen ja leikkikalujen väsäämiseen asti.
Muutama kirjassa kuvattu tai pohdiskeltu asia liikutti, vihastutti tai kutkutti mielikuvitusta:
Punamultahautoja oli tehty niin miehille, naisille kuin lapsillekin. Tanskasta, missä luitakin on säilynyt, oli löydetty synnytykseen kuolleen nuoren naisen ja hänen vauvansa luurangot samasta haudasta. Lapsi oli asetettu äitinsä kainaloon joutsenen siiven päälle.
Meidän Raamatussamme esiintyvät p-alkuiset sielunvihollisen nimet ovat alun perin joidenkin naapurinkansojemme kielissä merkinneet pääjumaluuden nimeä. Missä vaiheessa historiaa tällainen käännöskukkanen on päässyt syntymään, ja onko se ollut tahallinen vai tahaton?
Mielikuvitusta kutkuttava oli se ajatus, että jossakin ei-ehkä-niinkään-kaukaisessa menneisyydessä meikäläisten rinnalla on saattanut elää neanderthalilaisia. Entä jos sadut maahisista, peikoista ja muista tyhmänkankeista hahmoista ovatkin tosipohjaisia, hyvin vanhoja muistoja? Tämä osuus taitaa mennä historiantutkimuksen ja fantasiakirjallisuuden välimaastoon.
Kirjan teksti on kiihkotonta ja pohtivaa, ja kautta linjan kirjoittaja korosi käsitystään sitä, että kivikauden Suomessa asui yhtä älykästä, pystyvää, tasa-arvoista ja tyytyväistä/tyytymätöntä väkeä kuin nykyäänkin. Elintapa oli toki pyyntikansan tapa ja väkeä vähän, mutta ilmasto ei ollut mikään kammottavan kylmä, riistaa ja muuta ravintoa piisasi ja aikaa näytti olleen taiteen viljelemiseen, uskonnon harjoittamiseen ja leikkikalujen väsäämiseen asti.
Muutama kirjassa kuvattu tai pohdiskeltu asia liikutti, vihastutti tai kutkutti mielikuvitusta:
Punamultahautoja oli tehty niin miehille, naisille kuin lapsillekin. Tanskasta, missä luitakin on säilynyt, oli löydetty synnytykseen kuolleen nuoren naisen ja hänen vauvansa luurangot samasta haudasta. Lapsi oli asetettu äitinsä kainaloon joutsenen siiven päälle.
Meidän Raamatussamme esiintyvät p-alkuiset sielunvihollisen nimet ovat alun perin joidenkin naapurinkansojemme kielissä merkinneet pääjumaluuden nimeä. Missä vaiheessa historiaa tällainen käännöskukkanen on päässyt syntymään, ja onko se ollut tahallinen vai tahaton?
Mielikuvitusta kutkuttava oli se ajatus, että jossakin ei-ehkä-niinkään-kaukaisessa menneisyydessä meikäläisten rinnalla on saattanut elää neanderthalilaisia. Entä jos sadut maahisista, peikoista ja muista tyhmänkankeista hahmoista ovatkin tosipohjaisia, hyvin vanhoja muistoja? Tämä osuus taitaa mennä historiantutkimuksen ja fantasiakirjallisuuden välimaastoon.
Tanssia
Laitoin autoradion päälle ja ajoin epätasaisuuksiin kotikadun päällystyksissä. Kolmevuotias kysyy: "Tanssiiko auto nyt kun tuo setä laulaa?"
Oli tarkoitus ajaa kerholle pyörällä, mutta sitten soitti koulun terveydenhoitaja just 20 vaille 9 ja alkoi antaa kotikonsteja syylien hoidolle (8-vuotiaalla on komeita). Ei tarvitse haudata vuohenkarvoja vanhan tammen taakse täysikuulla (vai miten se nyt meni) eikä välttämättä mennä edes kylmähoitoon terveysasemalle, vaan joko ostaa apteekista salvaa, luontaistuotekaupasta osterivinokasvalmistetta tai hautoa ilmastointiteipillä. Niin ne ajat muuttuu.
Oli tarkoitus ajaa kerholle pyörällä, mutta sitten soitti koulun terveydenhoitaja just 20 vaille 9 ja alkoi antaa kotikonsteja syylien hoidolle (8-vuotiaalla on komeita). Ei tarvitse haudata vuohenkarvoja vanhan tammen taakse täysikuulla (vai miten se nyt meni) eikä välttämättä mennä edes kylmähoitoon terveysasemalle, vaan joko ostaa apteekista salvaa, luontaistuotekaupasta osterivinokasvalmistetta tai hautoa ilmastointiteipillä. Niin ne ajat muuttuu.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Oppimisiässä
Olen kirjoittanut useasti matkimalla oppimisesta. Se on luontaista vauvoille, taaperoille ja leikki-ikäisille, ja on mahdollista kun lapsi saa olla useiden eri-ikäisten ja eritaitoisten kanssa lähikontaktissa ilman kiirettä, ja tehdä paljon samoja asioita IHAN ITE kuin ne taitavammatkin. Tähän kuuluu se raivostuttava hitaus, epätarkkuus ja sotkuisuus, samoin kuin haluttomuus ottaa vastaan apua ja joissain tapauksessa neuvoja ja opastustakin.
Mutta tulos palkitsee omatoimisuuden muodossa.
Kolmevuotias on klassisessa MINÄ ITE iässä edelleen, ja on liikuttavan innokkasti mukana tiskikoneen tyhjentämisessä, haravoinnissa, kaupassa asioinnissa (joskin tuon ikäisen kanssa kaupassa käynnin yrittää pitäää minimissään, on niin paljon haluttavia asioita ja niin vähän ymmärrystä miksi niitä ei ostetakaan), isän pienoishelikopterin korjaamisessa, jalkapallon pelaamisessa ja niin ja niin edelleen.
Mutta aika kiinnostavaa on ollut huomata, että juuri yläkoulun aloittanut tytär on tullut taas samaan vaiheeseen. Voi, tästä olisi nyt yritettävä pitää kiinni! En nyt väitä, että kotitöihin iskettäisiin haukkana kiinni, mutta jos isä lähtee harrastamaan elektronisia asennuksia, tytär tahtoo asentaa myös ja kyselee että tämäkö piuha ja tämäkö pikku ruuvi. Jos äiti koettaa jumpata, tytär tahtoo tehdä saman ja paremmin. Samat kirjat, TV-ohjelmat ja tekemisen tavat kiinnostavat. Pikkusiskoa hoidetaan edelleen innokkaasti, nähdyn mallin mukaan tai viisaammin. Vanhempien töistä ja opiskeluista kysellään. Hmm. Tämä on jonkinlaista vahvistusta sille, että teini-ikään ja aikuisuuteen asti olisi luontevaa opppia aikuisten mallista. Ehkä ei olisi niin valtavaa tarvetta kaivaa sukupolvien välistä kuilua ja kapinoida kapinoinnin vuoksi, jos tie aikuisuuteen olisi luonteva, houkutteleva ja sillä tiellä saisi tehdä IHAN ITE paljon samoja asioita kun ne taitavammatkin.
Jossain sanottiin, missä lie, että teini-ikäiselle tekee ison palveluksen jos omalla esimerkillä näyttää aikuisuuden olevan tavoiteltava asia. Että aikuisuus ja vanhemmuus eivät ole pelkkää toisten palvelemista, toisten tahtoon alistumista ja tyytymättömyyttä, eikä toisaalta myöskään pienempien ja heikompien käskyttämistä, vihaa ja sääntölistojen vahtimista. Kumpikaan noista elämäntavoista ei teinin silmissä ole kovin houkutteleva tähtäin. Pelkkä huvittelu saattaa päältäpäin ollakin houkuttelevaa, mutta haluan ajatella että aikuisen tunne omasta hyödyllisyydestä yhteisössään ja terve vastuunotto voisi myös olla kunnioitusta ja mallioppimista herättäviä asioita.
Siinäpä taas tähtäintä aikaiselle perjantaiaamulle. Pitäisikö mennä takaisin nukkumaan, ennen kuin laittaa rimaa liian ylös? (Viikko enää syyslomaan, viikko enää syyslomaan ja sitten karkaamme puolison kanssa ekan kerran moneen vuoteen muutaman päivän lomalle...)
Mutta tulos palkitsee omatoimisuuden muodossa.
Kolmevuotias on klassisessa MINÄ ITE iässä edelleen, ja on liikuttavan innokkasti mukana tiskikoneen tyhjentämisessä, haravoinnissa, kaupassa asioinnissa (joskin tuon ikäisen kanssa kaupassa käynnin yrittää pitäää minimissään, on niin paljon haluttavia asioita ja niin vähän ymmärrystä miksi niitä ei ostetakaan), isän pienoishelikopterin korjaamisessa, jalkapallon pelaamisessa ja niin ja niin edelleen.
Mutta aika kiinnostavaa on ollut huomata, että juuri yläkoulun aloittanut tytär on tullut taas samaan vaiheeseen. Voi, tästä olisi nyt yritettävä pitää kiinni! En nyt väitä, että kotitöihin iskettäisiin haukkana kiinni, mutta jos isä lähtee harrastamaan elektronisia asennuksia, tytär tahtoo asentaa myös ja kyselee että tämäkö piuha ja tämäkö pikku ruuvi. Jos äiti koettaa jumpata, tytär tahtoo tehdä saman ja paremmin. Samat kirjat, TV-ohjelmat ja tekemisen tavat kiinnostavat. Pikkusiskoa hoidetaan edelleen innokkaasti, nähdyn mallin mukaan tai viisaammin. Vanhempien töistä ja opiskeluista kysellään. Hmm. Tämä on jonkinlaista vahvistusta sille, että teini-ikään ja aikuisuuteen asti olisi luontevaa opppia aikuisten mallista. Ehkä ei olisi niin valtavaa tarvetta kaivaa sukupolvien välistä kuilua ja kapinoida kapinoinnin vuoksi, jos tie aikuisuuteen olisi luonteva, houkutteleva ja sillä tiellä saisi tehdä IHAN ITE paljon samoja asioita kun ne taitavammatkin.
Jossain sanottiin, missä lie, että teini-ikäiselle tekee ison palveluksen jos omalla esimerkillä näyttää aikuisuuden olevan tavoiteltava asia. Että aikuisuus ja vanhemmuus eivät ole pelkkää toisten palvelemista, toisten tahtoon alistumista ja tyytymättömyyttä, eikä toisaalta myöskään pienempien ja heikompien käskyttämistä, vihaa ja sääntölistojen vahtimista. Kumpikaan noista elämäntavoista ei teinin silmissä ole kovin houkutteleva tähtäin. Pelkkä huvittelu saattaa päältäpäin ollakin houkuttelevaa, mutta haluan ajatella että aikuisen tunne omasta hyödyllisyydestä yhteisössään ja terve vastuunotto voisi myös olla kunnioitusta ja mallioppimista herättäviä asioita.
Siinäpä taas tähtäintä aikaiselle perjantaiaamulle. Pitäisikö mennä takaisin nukkumaan, ennen kuin laittaa rimaa liian ylös? (Viikko enää syyslomaan, viikko enää syyslomaan ja sitten karkaamme puolison kanssa ekan kerran moneen vuoteen muutaman päivän lomalle...)
torstai 4. lokakuuta 2012
Aika hassua
On aika hassua, kun on pysäköinyt pientä sinistä autoa viikon verran ison vaahteran alla, eikä muista harjata sitä puhtaaksi kuin lumesta ikään ennen liikkeelle lähtöä. Kiihdyttäessä pöllähtää lehtipilvi joka suuntaan kadun asukkaiden iloksi. Tai kait lähinnä taakse ja sivuille päin.
On aika hassua, kun kakkosluokkalainen kulkee ensin päivän ympäriinsä kuristelemassa tuolien alle ja valittamassa miten hänen punainen kouluvihkonsa on kadonnut, ja sitten seuraavana päivänä isoveli tulee koulusta ja sanoo vihkon olevan hänen pulpetissaan. "Se oli mun kaverin repussa, ja se antoi sen minulle."
On hassu näky, kun kolmevuotias juoksee kädet takana ja pää eteenpäin työnnettynä urheiluhallin juoksusuoraa isojen poikien perässä.
On aika hassua, kun kakkosluokkalainen kulkee ensin päivän ympäriinsä kuristelemassa tuolien alle ja valittamassa miten hänen punainen kouluvihkonsa on kadonnut, ja sitten seuraavana päivänä isoveli tulee koulusta ja sanoo vihkon olevan hänen pulpetissaan. "Se oli mun kaverin repussa, ja se antoi sen minulle."
On hassu näky, kun kolmevuotias juoksee kädet takana ja pää eteenpäin työnnettynä urheiluhallin juoksusuoraa isojen poikien perässä.
keskiviikko 3. lokakuuta 2012
Paha yö töissä
Viime yön uni meni jotenkin näin.
Olin yötöissä, ja olin jostakin syystä ottanut päivystykseen mukaan nuorimmaisen. Nuorimmaista piti nukuttaa, ja menin itsekin hetkeksi vaan hänen viereensä pitkälleen. Havahduin siihen kaameaan tunteeseen, että aikaa on kulunut arvaamattoman paljon ja seuraavat lentopaikkaennusteet olisi pitänyt aikapäiviä lähettää. Ja totta se oli! Kömmittyäni oikean ruudun ääreen melkein koko Suomi oli punaisena, sillä minun piti unessa kirjoittaa ennusteet melkein kaikille kentille ja ne olivat myöhässä jo kohta kaksi tuntia. Kaiken lisäksi en osannut ollenkaan kirjoittaa niitä, en löytänyt mistään edellisiä ennusteita enkä edes havaintoja ko. paikoilta. Ja kohta oli aika SEURAAVIEN ennusteiden, eivätkä nekään ehtineet lähteä ajoissa, ja kartan punaiset pisteet alkoivat VILKKUA!
Heräsin. Seuraavaan uneen, jossa kerroin miten ikävästi oli päässyt käymään ja missä ylin johtajani nyökytteli ja myönteli miten ikävää on kun noin käy.
Heräsin. Iltayöstä kuumeillut nuorimmainenkin oli jo viilennyt.
Olin yötöissä, ja olin jostakin syystä ottanut päivystykseen mukaan nuorimmaisen. Nuorimmaista piti nukuttaa, ja menin itsekin hetkeksi vaan hänen viereensä pitkälleen. Havahduin siihen kaameaan tunteeseen, että aikaa on kulunut arvaamattoman paljon ja seuraavat lentopaikkaennusteet olisi pitänyt aikapäiviä lähettää. Ja totta se oli! Kömmittyäni oikean ruudun ääreen melkein koko Suomi oli punaisena, sillä minun piti unessa kirjoittaa ennusteet melkein kaikille kentille ja ne olivat myöhässä jo kohta kaksi tuntia. Kaiken lisäksi en osannut ollenkaan kirjoittaa niitä, en löytänyt mistään edellisiä ennusteita enkä edes havaintoja ko. paikoilta. Ja kohta oli aika SEURAAVIEN ennusteiden, eivätkä nekään ehtineet lähteä ajoissa, ja kartan punaiset pisteet alkoivat VILKKUA!
Heräsin. Seuraavaan uneen, jossa kerroin miten ikävästi oli päässyt käymään ja missä ylin johtajani nyökytteli ja myönteli miten ikävää on kun noin käy.
Heräsin. Iltayöstä kuumeillut nuorimmainenkin oli jo viilennyt.
maanantai 1. lokakuuta 2012
Liikkumista paikasta toiseen
Oli aika pitkä ajomatka Rovaniemeltä ensin Savoon ja sitten vielä samana iltana Kesi-Suomeen. Mutta jaksettiin, Yle X:n ja erittäin viihdyttävän 90-luvun musiikkia kammoittavasti valikoivan ohjalman tuella.
Märkää on. Ei oikein saa itseään motivoitua haravoimaan. Onneksi sunnuntaina motivoimme koko perheen pelaamaan sählyä seurakuntaporukan kanssa. Kolmevuotias pidettiin enimmäkseen vaihtopenkillä, mutta sen verran hän pääsi kentälle että pääsi näyttämään ymmärtäneensä jutun jujun täysin. Sählyssä on maila kädessä, ja sitten juostaan satunnaisiin suuntiin niin kovaa kun jaksaa.
Laaja menojen kirjo jatkuu päivästä toiseen. Huomenna pitäisi mennä arkistolle. Ja tänä iltana perheen miesväki oli perinteikkäästi myöhäissyksyn Veikkausliiga-ottelussa. Tulivat kotiin kylmissään ja vettä tippuen. Pojat olivat märkiä alushousuja myöten, vaikka kuinka oli puettu järkevästi. Mutta 11-vuotias (joukkue oli siis pallopoikavuorossa) oli saanut kantaa Veikkausliiga-lippua kentälle ja päässyt edustusjoukkuetta kosketusetäisyydelle. Ei kai silloin haittaa, että otteluohjelma menee taskussa mössöksi vesisateessa.
Märkää on. Ei oikein saa itseään motivoitua haravoimaan. Onneksi sunnuntaina motivoimme koko perheen pelaamaan sählyä seurakuntaporukan kanssa. Kolmevuotias pidettiin enimmäkseen vaihtopenkillä, mutta sen verran hän pääsi kentälle että pääsi näyttämään ymmärtäneensä jutun jujun täysin. Sählyssä on maila kädessä, ja sitten juostaan satunnaisiin suuntiin niin kovaa kun jaksaa.
Laaja menojen kirjo jatkuu päivästä toiseen. Huomenna pitäisi mennä arkistolle. Ja tänä iltana perheen miesväki oli perinteikkäästi myöhäissyksyn Veikkausliiga-ottelussa. Tulivat kotiin kylmissään ja vettä tippuen. Pojat olivat märkiä alushousuja myöten, vaikka kuinka oli puettu järkevästi. Mutta 11-vuotias (joukkue oli siis pallopoikavuorossa) oli saanut kantaa Veikkausliiga-lippua kentälle ja päässyt edustusjoukkuetta kosketusetäisyydelle. Ei kai silloin haittaa, että otteluohjelma menee taskussa mössöksi vesisateessa.
perjantai 28. syyskuuta 2012
Tänään tähän mennessä
Tänään nukuttu pitkään mummun ja tyttären kanssa. Pidetty hiukan sadetta. Valmisteltu hiukan mökkiä talven varalle. Jumpattu tyttären kanssa. (Huomio: älä haasta 13-vuotiasta kovakuntoista mihinkään missä pitää hypätä. Häviät taatusti, ja saat halveksivan tuhahduksen päälle. Jos on pakko haastaa jossain, niin vaikka ihan perus-vatsalihasliikkeissä.) Ajettu 60km Rovaniemelle ja pidetty ihana kokous muutaman poro- ja ilmastoihmisen kanssa. Opittu uutta luposta, ahmoista ja keskusteltu laskennasta, mallintamisesta ja talvisäästä. Tultu oikeisiin töihin, jääty ihmettelemään syyssäätä.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Untuvahousut jalassa saunan lauteilla
Kun pääsimme eilen perille - äitini, 13-vuotias ja minä - puimme hiukan lisää päälle, laitoimme kynttilöitä ja otsalamput valoksi ja tulet erinäisiin tulisijoihin ja haimme vettä ja purimme tavarat ja asetuimme taloksi.
Harvemmin olen istunut untuvahousut jalassa saunan lauteilla.
Kun lähdin tänään aamulla töihin, jäivät mummu ja tyttö nukkumaan. Elän siinä toivossa, että mökki on saatu lämpimäksi työpäiväni aikana.
Syksy on tullut tänne, pimeää on illalla ja aamulla ja luntakin oli jossain satanut viime yönä. Onneksi sää on ollut tänään helppo, olen päässyt taas orientoitumaan tähän työhön.
Harvemmin olen istunut untuvahousut jalassa saunan lauteilla.
Kun lähdin tänään aamulla töihin, jäivät mummu ja tyttö nukkumaan. Elän siinä toivossa, että mökki on saatu lämpimäksi työpäiväni aikana.
Syksy on tullut tänne, pimeää on illalla ja aamulla ja luntakin oli jossain satanut viime yönä. Onneksi sää on ollut tänään helppo, olen päässyt taas orientoitumaan tähän työhön.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Sateenvarjot auki
Sade ropisee.
Kolmevuotias tuli äärimmäisen hiljaa ja reippaasti alakertaan aamukahdeksalta, tahtoi aamupalaa, kävi vessassa itse ja puki. Ja sanoi että nyt voitaisiin lähteä kerhoon. Ah, kerhoaamut!
11-vuotias lähti kivikauden kylään luokan kanssa. Jospa siellä ei sada. Mitä ihmiset tekivät kivikaudella sateen sattuessa? Pitikö katto? Mitä leikittiin? Arvausleikkiä? Vai pitikö töitä jatkaa vaikka ulkona oli märkä ja kylmä?
Huomenna otan 13-vuotiaan ja ajamme mummua hakemaan ja sitten pohjoiseen. Menemme tälleen naisporukalla laittamaan mökin talvikuntoon ja minä teen siinä samalla kolme vuoroa päivystystöitä.
Kolmevuotias tuli äärimmäisen hiljaa ja reippaasti alakertaan aamukahdeksalta, tahtoi aamupalaa, kävi vessassa itse ja puki. Ja sanoi että nyt voitaisiin lähteä kerhoon. Ah, kerhoaamut!
11-vuotias lähti kivikauden kylään luokan kanssa. Jospa siellä ei sada. Mitä ihmiset tekivät kivikaudella sateen sattuessa? Pitikö katto? Mitä leikittiin? Arvausleikkiä? Vai pitikö töitä jatkaa vaikka ulkona oli märkä ja kylmä?
Huomenna otan 13-vuotiaan ja ajamme mummua hakemaan ja sitten pohjoiseen. Menemme tälleen naisporukalla laittamaan mökin talvikuntoon ja minä teen siinä samalla kolme vuoroa päivystystöitä.
perjantai 21. syyskuuta 2012
torstai 20. syyskuuta 2012
Lennossa
Työnantaja vaihtui lennossa, mutta saman keittiönpöydän äärellä tässä työskennellään edelleen, ja melkein samojen asioiden parissa. Otetaan tuohon vähän toisenlaista kirjoitusta ja lukemista oheen ja jatketaan. Vuoden loppuun on siis taas enemmän säähän keskittyvää työtä tiedossa ja kuukausien viimeiset viikot päivystystä siellä pohjoisessa.
Ehdin välissä kaksi ja puoli viikkoa korjata niihin ns. omiin töihin liittyvää artikkelia ja järjestellä ensi vuoden alussa alkavaa uutta hanketta. Tätä työtä riittää pitkin syksyä, mutta sen ei tarvitse olla kovin kuormittavaa. Maanantai tulee kyllä menemään sen nimissä, sain nimittäin Oulun maakunta-arkistosta kaukolainana isot läjät vanhaa tietoa pohjoisen Suomen poronhoito-oloista. Sitä lukemaan ja kopioimaan siis.
11-vuotias edustaa kouluaan tänään koulujen välisissä yleisurheilukisoissa, lajeina tällä kertaa pituus ja tonni. Eivät ihan pojan leipälajeja, mutta laji kuin laji, kyllä se aina luokkahuoneen voittaa.
Liikunnasta sen verran, että illalla menemme puolison kanssa pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Tarkoitus olisi syksyn aikana siis ihan oikeasti liikkua jonkin verran joka päivä, ja jotta sen jaksaisi, sen on oltava hauskaa ja monipuolista ja helppo toteuttaa. Sulkapallon toteuttaminen ei ole helppoa, mutta menköön hauskuuden piikkiin se.
Ehdin välissä kaksi ja puoli viikkoa korjata niihin ns. omiin töihin liittyvää artikkelia ja järjestellä ensi vuoden alussa alkavaa uutta hanketta. Tätä työtä riittää pitkin syksyä, mutta sen ei tarvitse olla kovin kuormittavaa. Maanantai tulee kyllä menemään sen nimissä, sain nimittäin Oulun maakunta-arkistosta kaukolainana isot läjät vanhaa tietoa pohjoisen Suomen poronhoito-oloista. Sitä lukemaan ja kopioimaan siis.
11-vuotias edustaa kouluaan tänään koulujen välisissä yleisurheilukisoissa, lajeina tällä kertaa pituus ja tonni. Eivät ihan pojan leipälajeja, mutta laji kuin laji, kyllä se aina luokkahuoneen voittaa.
Liikunnasta sen verran, että illalla menemme puolison kanssa pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Tarkoitus olisi syksyn aikana siis ihan oikeasti liikkua jonkin verran joka päivä, ja jotta sen jaksaisi, sen on oltava hauskaa ja monipuolista ja helppo toteuttaa. Sulkapallon toteuttaminen ei ole helppoa, mutta menköön hauskuuden piikkiin se.
tiistai 18. syyskuuta 2012
Alitajunnalta terveisiä
Ensimmäisessä unessa olin ollut puolison kanssa naimisissa sen 15 vuotta kuten tosielämässäkin, mutta unen juju oli joka tapauksessa se, että jännitin ja kipuilin sitä miten saisin ilmaistua hänelle sen että olen häneen ihastunut. Niin kuin joskus yläasteikäisenä.
Unikirja? Onko tämä hyvä vai huono uutinen alitajunnalta?
Toisessa unessa olin puolison ja poikien kanssa matkalla Davosiin. Olimme jo päässeet Sveitsiin jonnekin lentokentälle, mutta emme millään saaneet ostettua junalippuja. Yhteydet olivat huonot, emme ymmärtäneet lipunmyyjien puhetta ja rahaa oli liian vähän. Iltakin oli tulossa. Sitten huomasin, että olimme onnistuneet matkustamaan sinne saakka ilman passeja. Poikienkin uudet hienot passit olivat unohtuneet kotiin! Miten me pääsisimme takaisin? Kenet värvättäsiin etsimään passit ja pikapostittamaan ne Davosin majapaikkaamme?
Oli mukava herätä ihan tavalliseen aamuun, jonka suurin haaste oli 11-vuotiaan saaminen ajoissa kouluun. Kohtuullisen kokoinen haaste toki sekin.
Unikirja? Onko tämä hyvä vai huono uutinen alitajunnalta?
Toisessa unessa olin puolison ja poikien kanssa matkalla Davosiin. Olimme jo päässeet Sveitsiin jonnekin lentokentälle, mutta emme millään saaneet ostettua junalippuja. Yhteydet olivat huonot, emme ymmärtäneet lipunmyyjien puhetta ja rahaa oli liian vähän. Iltakin oli tulossa. Sitten huomasin, että olimme onnistuneet matkustamaan sinne saakka ilman passeja. Poikienkin uudet hienot passit olivat unohtuneet kotiin! Miten me pääsisimme takaisin? Kenet värvättäsiin etsimään passit ja pikapostittamaan ne Davosin majapaikkaamme?
Oli mukava herätä ihan tavalliseen aamuun, jonka suurin haaste oli 11-vuotiaan saaminen ajoissa kouluun. Kohtuullisen kokoinen haaste toki sekin.
maanantai 17. syyskuuta 2012
Tyytyväisenä syksyyn
Olipa miellyttävä pikaloma Savossa. Nyt on yli puoli vuotta tottunut siihen, että mennään sukulaisiin vain koska on "pakko" (lasten hoidon järjestämiseksi tms), ja ihan huvikseen olo oli oikein rentouttavaa. Lapset olivat pakanneet mukaan pieniä asioita kuten itse tehdyt korkeushyppytelineet, keihäitä ja ompelutarvikkeita, ja heillä oli kyllä ihan yhtä aktiiviset kaksi päivää kuin tavaramäärästä ja tavaroiden laadusta voi päätelläkin.
Olin kaksi tuntia serkun tyrnipuissa, ja suvun avustuksella sain kotiin viemisiksi pari litraa vitamiineja.
Tässä kirjoittaessa vierellä on maltillisesti oman pihan satoa, eli kaksi omenaa, kaksi luumua (pieniä mutta hyviä) ja kaksi puutarhamustikkaa (vetisiä). Voisiko syksystä ihan pitää?
Olin kaksi tuntia serkun tyrnipuissa, ja suvun avustuksella sain kotiin viemisiksi pari litraa vitamiineja.
Tässä kirjoittaessa vierellä on maltillisesti oman pihan satoa, eli kaksi omenaa, kaksi luumua (pieniä mutta hyviä) ja kaksi puutarhamustikkaa (vetisiä). Voisiko syksystä ihan pitää?
perjantai 14. syyskuuta 2012
Vieras mies ovella
Olisi paljon kaikkea, uutisia pitäisi kommentoida ja lasten kouluasioista kirjoittaa, mutta joskus toiste, joskus toiste. Olisi nimittäin myös töitäkin tehtävänä ja pakkauksia pakattavana - illalla ajamme ihan vaan huvikseen mummun luokse Savoon. Milloinkahan siellä olisi viimeksi tullut käytyä huvikseen ja koko perheen voimin? Viime jouluna?
Kerrotaan siis eilinen tapahtuma. Ovikello soi kymmeneltä aamulla. Oven takana oli jotenkin vaivaantuneen näköinen vanha setä kävelysauvoineen, ja ajattelin heti että nyt sieltä tulee jotain tyyliin "pakko on kyllä tulla sanomaan kun tuo teidän lasten riehuminen pihalla niin häiritsee", mutta ei. (Miksi tämä oli ensimmäinen reaktio?) "Minä olen rakentanut tuon teidän autotallin vuonna 57 ja minä olen huomannut että sitä on remontoitu. Onkohan siellä vielä se vaijeri katossa, jonka minä laitoin että se talli pysyisi kasassa?"
Hauska yllätys! Setä on siis aikoinaan asunut tässä, ja hänen isänsä on talon rakentanut. Autotallin setä rakensi Java-moottoripyörän pakkauslaatikoista ja muusta joutavasta, vaijeri oli suht välttämätön. Tallissa pidettiin aikoinaan Skoda Octaviaa. On se kumma, miten autot vuosien varrella kasvaa. Ei nykyinen Octavia mahtuisi vaikka tyhjentäisi pois kaikki puutavaran, pyörät ja puuhevoset.
Puolisokin sattui olemaan kotona, ja kävivät tuttavallisesti kopistelemassa autotallin nurkkia, olivathan he nyt molemmat sen kertaalleen rakentaneet. Ja kyllä, lattia oli entinen, ja ikkuna, eikä me vaijeriakaan oltu mihinkään otettu.
Setä muisteli myös talon rakennusaikaa vuonna 53. Puutavara kuulemma oli ollut hyvää ja sirkkeli meidän pihalla. Muutamia muita naapuruston taloja oli tehty samaan aikaan.
Kunhan syksy tästä entisestään etenee eikä iltaisin ole niin vilkasta, on kutsuttava setä kahvikupilliselle ja kirjattava ylös talon historiaa oikein kunnolla!
Kerrotaan siis eilinen tapahtuma. Ovikello soi kymmeneltä aamulla. Oven takana oli jotenkin vaivaantuneen näköinen vanha setä kävelysauvoineen, ja ajattelin heti että nyt sieltä tulee jotain tyyliin "pakko on kyllä tulla sanomaan kun tuo teidän lasten riehuminen pihalla niin häiritsee", mutta ei. (Miksi tämä oli ensimmäinen reaktio?) "Minä olen rakentanut tuon teidän autotallin vuonna 57 ja minä olen huomannut että sitä on remontoitu. Onkohan siellä vielä se vaijeri katossa, jonka minä laitoin että se talli pysyisi kasassa?"
Hauska yllätys! Setä on siis aikoinaan asunut tässä, ja hänen isänsä on talon rakentanut. Autotallin setä rakensi Java-moottoripyörän pakkauslaatikoista ja muusta joutavasta, vaijeri oli suht välttämätön. Tallissa pidettiin aikoinaan Skoda Octaviaa. On se kumma, miten autot vuosien varrella kasvaa. Ei nykyinen Octavia mahtuisi vaikka tyhjentäisi pois kaikki puutavaran, pyörät ja puuhevoset.
Puolisokin sattui olemaan kotona, ja kävivät tuttavallisesti kopistelemassa autotallin nurkkia, olivathan he nyt molemmat sen kertaalleen rakentaneet. Ja kyllä, lattia oli entinen, ja ikkuna, eikä me vaijeriakaan oltu mihinkään otettu.
Setä muisteli myös talon rakennusaikaa vuonna 53. Puutavara kuulemma oli ollut hyvää ja sirkkeli meidän pihalla. Muutamia muita naapuruston taloja oli tehty samaan aikaan.
Kunhan syksy tästä entisestään etenee eikä iltaisin ole niin vilkasta, on kutsuttava setä kahvikupilliselle ja kirjattava ylös talon historiaa oikein kunnolla!
tiistai 11. syyskuuta 2012
Toimistolla
Olen lainannut kaksi päivää tietokonetta, jossa on Oikea Ohjelma tiettyjä artikkelin korjaamisessa välttämättömiä laskentoja varten. Koneen (tai siis työhuoneen) lainaaminen onnistui sujuvasti vuoden takaiselta työnantajalta, kun joku työmatkalainen oli sopivasti työmatkalla.
Onpa ollut kummaa istua hiljaisessa työhuoneeessa, joka on ihan suunniteltu tietojen käsittelyä ja kirjoittamista silmällä pitäen. Ainakin puolet ajasta on mennyt torkkumiseen ja netissä roikkumiseen, kun on ollut niin rauhallista eikä koululaisten kotiinpaluu ole antanut sopivaa pontta työskentelyyn (äkkiä nyt, puolen tunnin päästä ne tulee). Kait minä olen riittävästi laskenutkin, niin että huomenna voin kotoa jatkaa itse kirjoitustyötä.
Muutamana iltapäivänä on kyllä tullut kysyttyä itseltäni, että ihanko tosissani halusin työskennellä syksyn nimenomaan kotoa käsin. Toimiston nurkka olisi varmasti jostain järjestynyt koko kaudelle. Olen tolkuttanut puolisolle, lapsille ja itselle, että nyt kun voin, haluan hoitaa työt kotoa ja olla paikalla kun lapset lähtevät kouluun ja palaavat koulusta. Keväällä tilanne kuitenkin taas muuttuu, kun olen ns. toimistotyöajat yliopistolla. Onhan siinä hyviä puolia, ja kanssakäyminen nuorison kanssa on ainakin virkeää ja eloisaa ja sitä varmasti muistelee lämmöllä tulevina vuosina. Mutta tee siinä työtä, kun 1-3 omaa ja 0-n vierasta lasta laittaa välipalaa, syö, selittää, pyytää lupaa, vonkuu, lähtee sinne tänne ja etsii sitä tätä. Viisas on se, joka tekee tehokkaasti siihen asti ja säästää netissä roikkumisen siihen kun tämä härdelli alkaa.
Pee ja Äs. Koko kesän on pitänyt alkaa liikkua enemmän. Ja vähemmän olen liikkunut, kuten taisin jo päivystysluontoisesta työstä selittäessäni valitella. Joku suunnitelma pitäisi olla. Luin jostain, että kun aloittaa liikkumaan enemmän, olisi hyvä pitää noin kolmen viikon totuttelujakso, jonka aikana joka päivä esim. kävelee tai pyöräilee noin puoli tuntia, ei enempää mutta ei vähempääkään. Sen jälkeen vasta kannattaa tehdä kerralla enemmän mutta harvemmin. Kuulostaa aika naurettavalta, ettei muka viime kuukausina olisi tehnyt edes tuota, mutta jotenkin tuntuu että ei. Hyötyliikunta on ollut kovin matalatempoista sekin. Nyt olen kolme päivää saanut riittävän annoksen liikuntaa. Minkälainen projekti tuonne sivupalkkiin nyt pitäisi laittaa, että tämä suunnitelma olisi lainvoimainen ja riittävän sitova? Vaikka sellainen, johon pitäisi syyslomaan mennessä kertyä 30 rastia?
Onpa ollut kummaa istua hiljaisessa työhuoneeessa, joka on ihan suunniteltu tietojen käsittelyä ja kirjoittamista silmällä pitäen. Ainakin puolet ajasta on mennyt torkkumiseen ja netissä roikkumiseen, kun on ollut niin rauhallista eikä koululaisten kotiinpaluu ole antanut sopivaa pontta työskentelyyn (äkkiä nyt, puolen tunnin päästä ne tulee). Kait minä olen riittävästi laskenutkin, niin että huomenna voin kotoa jatkaa itse kirjoitustyötä.
Muutamana iltapäivänä on kyllä tullut kysyttyä itseltäni, että ihanko tosissani halusin työskennellä syksyn nimenomaan kotoa käsin. Toimiston nurkka olisi varmasti jostain järjestynyt koko kaudelle. Olen tolkuttanut puolisolle, lapsille ja itselle, että nyt kun voin, haluan hoitaa työt kotoa ja olla paikalla kun lapset lähtevät kouluun ja palaavat koulusta. Keväällä tilanne kuitenkin taas muuttuu, kun olen ns. toimistotyöajat yliopistolla. Onhan siinä hyviä puolia, ja kanssakäyminen nuorison kanssa on ainakin virkeää ja eloisaa ja sitä varmasti muistelee lämmöllä tulevina vuosina. Mutta tee siinä työtä, kun 1-3 omaa ja 0-n vierasta lasta laittaa välipalaa, syö, selittää, pyytää lupaa, vonkuu, lähtee sinne tänne ja etsii sitä tätä. Viisas on se, joka tekee tehokkaasti siihen asti ja säästää netissä roikkumisen siihen kun tämä härdelli alkaa.
Pee ja Äs. Koko kesän on pitänyt alkaa liikkua enemmän. Ja vähemmän olen liikkunut, kuten taisin jo päivystysluontoisesta työstä selittäessäni valitella. Joku suunnitelma pitäisi olla. Luin jostain, että kun aloittaa liikkumaan enemmän, olisi hyvä pitää noin kolmen viikon totuttelujakso, jonka aikana joka päivä esim. kävelee tai pyöräilee noin puoli tuntia, ei enempää mutta ei vähempääkään. Sen jälkeen vasta kannattaa tehdä kerralla enemmän mutta harvemmin. Kuulostaa aika naurettavalta, ettei muka viime kuukausina olisi tehnyt edes tuota, mutta jotenkin tuntuu että ei. Hyötyliikunta on ollut kovin matalatempoista sekin. Nyt olen kolme päivää saanut riittävän annoksen liikuntaa. Minkälainen projekti tuonne sivupalkkiin nyt pitäisi laittaa, että tämä suunnitelma olisi lainvoimainen ja riittävän sitova? Vaikka sellainen, johon pitäisi syyslomaan mennessä kertyä 30 rastia?
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Taas keittiössä
Ei mikään Master Chef, vaan ihan arkinen postaus vaan.
Launtai-iltapäivät ja illat tuntuvat olevan ainoa aika viikossa, kun meillä on aikaa, virtaa ja halua olla keittiössä muissakin puuhissa kuin läksyjä tekemässä, lehtiä lukemassa, askartelemassa, työskentelemässä tai järjestämässä itselle tai toisille pikaista aamu-, väli- tai iltapalaa. Voi vaikka laittaa ihan oikeaa ruokaa ja hauskaa siinä on se, että hiljalleen kaksi vanhinta lasta on alkanut tulla tähän mukaan.
11-vuotiashan on pienestä pitäen ollut ruokamyönteinen ja osaa laittaa kokkelia ja jotain muutakin. Laittaa ja syö salaattia ja sen sellaista myös. Kaikista on hauskaa leipoa sämpylöitä, sekin on hyvä (kolmevuotiasta myöten). Uutta on se, että alkaneen yläkoulun ja kotitaloustuntien myötä myös 13-vuotias haluaa välillä laittaa ruokaa tai leipoa alusta saakka itse - vaikkapa valita jonkun ohjeen ja sitten ihan ilman apua toteuttaa sen.
Tähän aikaan vuodesta on omenoita, ja monta onkin. Esimerkiksi kaura-hunaja-voi-omenapöperöä on mahdollista olla tarjolla enemmän ja useammin kuin tahtoisi, vaikea uskoa mutta totta se on. Lauantaina kaivettiin esiin mehustin, ja 11-vuotiaan kunnioittavalla avustuksella (tarpeeksi iso ja vaarallinen kattila antaa ruoanlaitolle miehiset mittasuhteet) pilkottiin, höyrytettiin ja pullotettiin. No puolitoista pulloa ehkä, mutta jotain kumminkin. Ja sosetta tehtiin maltillisesti, kun sitäkään ei talven aikana kovin paljon kulu.
Kait niitä jonnekin pitää lahjoittaa. Kauemmas kuin naapurille - kadun varrella näyttää kaikilla olevan monen omenan myönteinen ongelma.
PS. Tänään kävimme pikaisilla sunnuntai-kaupoilla, ja ostimme halvimman kapean hyllyn mitä löytyi. Nuoriso kasasi sen ihan ilman apua (Eikö tässä ole jo syytä kylliksi lasten hankkimiseen? Ei tarvitse enää itse koota huonekaluja.) ja nyt meillä seisoo keittiössä tukiasema kaikille niille 13-vuotiaan ompeluharrasteille, mitkä ovat viimeiset kuukaudet tuntuneen valtaavan koko huoneen. Totesin, että on ihan turha koettaa pitää tämän sortin tekemistä lapsen omassa huoneessa tai muuten poissa silmistä. Ei se pysy. Eikä sen tarvitsekaan. Laitetaan sitten ihan selkeästi paikka tavaroille siihen mihin ne tuntuvat luonnostaankin jäävän.
Launtai-iltapäivät ja illat tuntuvat olevan ainoa aika viikossa, kun meillä on aikaa, virtaa ja halua olla keittiössä muissakin puuhissa kuin läksyjä tekemässä, lehtiä lukemassa, askartelemassa, työskentelemässä tai järjestämässä itselle tai toisille pikaista aamu-, väli- tai iltapalaa. Voi vaikka laittaa ihan oikeaa ruokaa ja hauskaa siinä on se, että hiljalleen kaksi vanhinta lasta on alkanut tulla tähän mukaan.
11-vuotiashan on pienestä pitäen ollut ruokamyönteinen ja osaa laittaa kokkelia ja jotain muutakin. Laittaa ja syö salaattia ja sen sellaista myös. Kaikista on hauskaa leipoa sämpylöitä, sekin on hyvä (kolmevuotiasta myöten). Uutta on se, että alkaneen yläkoulun ja kotitaloustuntien myötä myös 13-vuotias haluaa välillä laittaa ruokaa tai leipoa alusta saakka itse - vaikkapa valita jonkun ohjeen ja sitten ihan ilman apua toteuttaa sen.
Tähän aikaan vuodesta on omenoita, ja monta onkin. Esimerkiksi kaura-hunaja-voi-omenapöperöä on mahdollista olla tarjolla enemmän ja useammin kuin tahtoisi, vaikea uskoa mutta totta se on. Lauantaina kaivettiin esiin mehustin, ja 11-vuotiaan kunnioittavalla avustuksella (tarpeeksi iso ja vaarallinen kattila antaa ruoanlaitolle miehiset mittasuhteet) pilkottiin, höyrytettiin ja pullotettiin. No puolitoista pulloa ehkä, mutta jotain kumminkin. Ja sosetta tehtiin maltillisesti, kun sitäkään ei talven aikana kovin paljon kulu.
Kait niitä jonnekin pitää lahjoittaa. Kauemmas kuin naapurille - kadun varrella näyttää kaikilla olevan monen omenan myönteinen ongelma.
PS. Tänään kävimme pikaisilla sunnuntai-kaupoilla, ja ostimme halvimman kapean hyllyn mitä löytyi. Nuoriso kasasi sen ihan ilman apua (Eikö tässä ole jo syytä kylliksi lasten hankkimiseen? Ei tarvitse enää itse koota huonekaluja.) ja nyt meillä seisoo keittiössä tukiasema kaikille niille 13-vuotiaan ompeluharrasteille, mitkä ovat viimeiset kuukaudet tuntuneen valtaavan koko huoneen. Totesin, että on ihan turha koettaa pitää tämän sortin tekemistä lapsen omassa huoneessa tai muuten poissa silmistä. Ei se pysy. Eikä sen tarvitsekaan. Laitetaan sitten ihan selkeästi paikka tavaroille siihen mihin ne tuntuvat luonnostaankin jäävän.
torstai 6. syyskuuta 2012
Meikitön päivä - vai elämä?
On kuulemma Meikitön päivä. En nyt jaksa etsiä linkkiä, jostakin toisesta blogista se taatusti löytyy.
No on meikitön päivä. Oli eilen ja toissapäivänäkin. Ja aika kauas taapäin pitää mennä, ennen kuin tulee muistissa vastaan päivä jonka aikana laitoin muistaakseni sävyttävää naamarasvaa ja vähän huulipunaa (ja pyyhin sitten suurimman osan pois kun näytin niin kummalta), varmaan niihin aikoihin kun tutkimusryhmäläisemme väitteli ja olin illalla karonkassa.
Joskus teininä piti olla meikkaavinaan, kun kaveritkin meikkasi. Olen kuitenkin perinyt äidiltä täydellisen kyvyttömyyden kiinnostua koruista ja kasvojen kaunistamisesta, ehkä jotain peitepuikkoa lukuunottamatta. Ja sen kyllä huomaa, näytän ihan 1800-luvun savolaisnaiselta.
On minulla jossain silmänrajauskynä, mutta en osaa käyttää sitä. Lapsille voi piirtää sillä kuonon ja viikset, jos on naamiaiset tulossa. Ripsiväri ja luomiväri eivät ole koskaan tuottaneet muuta kuin suurta sotkua, enkä ole sellaisia omistanut sitten teinivuosien. Yksi huulipuna minulla on, mutta kuten sanottu, se tekee minusta vieraan näköisen. Jossakin on puuteri (on kai?) ja se sävyttävä voide ja peitepuikko. Huulipuna ja voide ovat kotoisin ekokaupan ekohyllystä, eli ne varmaan homehtuvat ennen kuin saan ne loppuun käytetyksi.
Että silleen. 1800-lukulaisen näköisenä eteenpäin kohti puhtaampaa ympäristöä.
PS. Tytär 13-vuotta on perinyt samat geenit. Ei koruja, ei mitään naamaan, hiukset hän sentään leikkautti muutama viikko sitten ja taitaa nykyään jopa kammata ne.
No on meikitön päivä. Oli eilen ja toissapäivänäkin. Ja aika kauas taapäin pitää mennä, ennen kuin tulee muistissa vastaan päivä jonka aikana laitoin muistaakseni sävyttävää naamarasvaa ja vähän huulipunaa (ja pyyhin sitten suurimman osan pois kun näytin niin kummalta), varmaan niihin aikoihin kun tutkimusryhmäläisemme väitteli ja olin illalla karonkassa.
Joskus teininä piti olla meikkaavinaan, kun kaveritkin meikkasi. Olen kuitenkin perinyt äidiltä täydellisen kyvyttömyyden kiinnostua koruista ja kasvojen kaunistamisesta, ehkä jotain peitepuikkoa lukuunottamatta. Ja sen kyllä huomaa, näytän ihan 1800-luvun savolaisnaiselta.
On minulla jossain silmänrajauskynä, mutta en osaa käyttää sitä. Lapsille voi piirtää sillä kuonon ja viikset, jos on naamiaiset tulossa. Ripsiväri ja luomiväri eivät ole koskaan tuottaneet muuta kuin suurta sotkua, enkä ole sellaisia omistanut sitten teinivuosien. Yksi huulipuna minulla on, mutta kuten sanottu, se tekee minusta vieraan näköisen. Jossakin on puuteri (on kai?) ja se sävyttävä voide ja peitepuikko. Huulipuna ja voide ovat kotoisin ekokaupan ekohyllystä, eli ne varmaan homehtuvat ennen kuin saan ne loppuun käytetyksi.
Että silleen. 1800-lukulaisen näköisenä eteenpäin kohti puhtaampaa ympäristöä.
PS. Tytär 13-vuotta on perinyt samat geenit. Ei koruja, ei mitään naamaan, hiukset hän sentään leikkautti muutama viikko sitten ja taitaa nykyään jopa kammata ne.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
Laita lapsi metsään, mene itse perässä
Eilen olimme kolmevuotiaan kanssa 11-vuotiaan futisharkkoja katsomassa. Tai siis tarkoitus oli ottaa aurinkoa ja raitista ilmaa se reilu tunti. Kentän laidasta alkoi metsää, joutomaata ja pusikkoa. Jossain päin meni myös reitti pururata- ja latuverkostolle, en ollut ihan varma missä.
Hyväksi havaittu konsti virikkeelliseen lenkkeilyyn on tämä: laitetaan pieni lapsi nenä luontoon päin ja seurataan perässä. Lapsen kanssa löydettiin hyvin pian puskaan johtava polku, joka oli tallattu keskelle vattupöheikköjä pitkin sähkölinjaa. Hyvin meni. Polku ylitti jonkin tien, ja maasto muuttui kallioiseksi metsäksi. Ei kun parempaa! Kallioilla on kiva kiivetä ja siellä oli puolukoita. Hiukan mietin jaksaako pienet jalat takaisinkin, poluilla kantaminen on vähän riskaabelia puuhaa.
Alkoi häämöttää puiden välistä joku niityn tai suon tapainen. Siellähän on pitkospuut ja soinen lampi! Täällä kaupungin kupeessa? Mentiin siihen nuotiopaikalle, istuttiin, syötiin puolukoita ja laukusta rusinoita, oli olo kuin Lapissa. Lammen vieressä istui penkillä joku setä, käytiin ihmettelemässä vettä ja siihen heijastuvia pilviä ja vaihtamassa muutama sana sedän kanssa. Ja takaisin.
Olin ääneen huolissani lapsen jaksamisesta takaisin, mutta hän selitti että kyllä hän jaksa, hänhän voi hyppiä. Ja niin hypittiin kivien ja juurien yli koko matka kentälle takaisin.
Pikavaellus pohjoisessa!
Menkää kaikki tarkistamaan joku polku, vaikka tänä iltana. Yleensä ne johtavat johonkin paikkaan, jonne kannattaa mennä! (Tosin kaupunkiluonnossa usein oikotietä Siwalle tai bussipysäkille.)
PS. Liikutti ja suretti tämä pienten lasten aivan oikeutettu varovaisuus ja ennakkoluulo toisia ihmisiä kohtaan. Oltiin lähdetty sedän luota menemään, kun kolmevuotias totesi: "Sehän oli ihan kiltti se setä. Se ei tehnyt mitään pahaa. Se vaan jutteli mukavia asioita."
Hyväksi havaittu konsti virikkeelliseen lenkkeilyyn on tämä: laitetaan pieni lapsi nenä luontoon päin ja seurataan perässä. Lapsen kanssa löydettiin hyvin pian puskaan johtava polku, joka oli tallattu keskelle vattupöheikköjä pitkin sähkölinjaa. Hyvin meni. Polku ylitti jonkin tien, ja maasto muuttui kallioiseksi metsäksi. Ei kun parempaa! Kallioilla on kiva kiivetä ja siellä oli puolukoita. Hiukan mietin jaksaako pienet jalat takaisinkin, poluilla kantaminen on vähän riskaabelia puuhaa.
Alkoi häämöttää puiden välistä joku niityn tai suon tapainen. Siellähän on pitkospuut ja soinen lampi! Täällä kaupungin kupeessa? Mentiin siihen nuotiopaikalle, istuttiin, syötiin puolukoita ja laukusta rusinoita, oli olo kuin Lapissa. Lammen vieressä istui penkillä joku setä, käytiin ihmettelemässä vettä ja siihen heijastuvia pilviä ja vaihtamassa muutama sana sedän kanssa. Ja takaisin.
Olin ääneen huolissani lapsen jaksamisesta takaisin, mutta hän selitti että kyllä hän jaksa, hänhän voi hyppiä. Ja niin hypittiin kivien ja juurien yli koko matka kentälle takaisin.
Pikavaellus pohjoisessa!
Menkää kaikki tarkistamaan joku polku, vaikka tänä iltana. Yleensä ne johtavat johonkin paikkaan, jonne kannattaa mennä! (Tosin kaupunkiluonnossa usein oikotietä Siwalle tai bussipysäkille.)
PS. Liikutti ja suretti tämä pienten lasten aivan oikeutettu varovaisuus ja ennakkoluulo toisia ihmisiä kohtaan. Oltiin lähdetty sedän luota menemään, kun kolmevuotias totesi: "Sehän oli ihan kiltti se setä. Se ei tehnyt mitään pahaa. Se vaan jutteli mukavia asioita."
maanantai 3. syyskuuta 2012
Pupun paluu
Niin, kun saavuin kotiin, oli vanha kunnon pupu löydetty ja tiukasti taas kainalossa. Mutta kun se taas jonain iltana katosi, vihreäraitainen kelpasi jälleen unikaveriksi.
Mitäs muuta päivänpolttavaa. No, pitää koettaa asettua syksyn työtilaan eli keittiön pöydän ääreen kirjoitustensa kanssa. Lapsilla on kovasti menoja ja koulua on ja uinteja ja vanhempainiltoja ja sen sellaista syksyistä. Kesä oli pitkälti keskityttävä siihen että työt sai tehtyä, niin että syksyllä olisi tosi mukava käydä isovanhemmilla ja parin ystäväpariskunnan luona, ihan huvikseen.
Eli kalenterin luvuksi menee.
Mitäs muuta päivänpolttavaa. No, pitää koettaa asettua syksyn työtilaan eli keittiön pöydän ääreen kirjoitustensa kanssa. Lapsilla on kovasti menoja ja koulua on ja uinteja ja vanhempainiltoja ja sen sellaista syksyistä. Kesä oli pitkälti keskityttävä siihen että työt sai tehtyä, niin että syksyllä olisi tosi mukava käydä isovanhemmilla ja parin ystäväpariskunnan luona, ihan huvikseen.
Eli kalenterin luvuksi menee.
perjantai 31. elokuuta 2012
Jorinaa työstä
Viimeinen yö- ja samalla viimeinen työvuoro päivystyksessä tälle kesälle menossa. Täysikuu.
Seuraavan kerran palaan tänne syyskuun lopulla; tässä välillä saan viettää aikaa kotitoimistolla kirjoitustöiden parissa.
Syksyn tavoitteita: pysyä töiden suhteen aikataulussa, aloittaa taas kerran liikkumaan enemmän, ja olla paitsi enemmän kotona ihan oikeasti läsnä tuolle jälkikasvulle.
Kun katson eteenpäin, näen palkattua työtä noin kahden vuoden päähän. Tuntuu hyvältä. Työnantajia tässä tulee olemaan ainakin viisi, mutta pätkistä tuntuu muodostuvan mielekäs kokonaisuus. Pohjana on aika kivan mittainen tutkimuspätkä ja mausteena päivystystä ja opetusta.
Seuraavan kerran palaan tänne syyskuun lopulla; tässä välillä saan viettää aikaa kotitoimistolla kirjoitustöiden parissa.
Syksyn tavoitteita: pysyä töiden suhteen aikataulussa, aloittaa taas kerran liikkumaan enemmän, ja olla paitsi enemmän kotona ihan oikeasti läsnä tuolle jälkikasvulle.
Kun katson eteenpäin, näen palkattua työtä noin kahden vuoden päähän. Tuntuu hyvältä. Työnantajia tässä tulee olemaan ainakin viisi, mutta pätkistä tuntuu muodostuvan mielekäs kokonaisuus. Pohjana on aika kivan mittainen tutkimuspätkä ja mausteena päivystystä ja opetusta.
torstai 30. elokuuta 2012
Missä pupu?
Taapero kasvaa. Siis siinä määrin, että hänestä ei ole enää mitään tolkkua käyttää nimitystä taapero. Kolmevuotias on leikki-ikäinen.
Kolmevuotias on myös hyvin ylpeä, jos hänet huolitaan mukaan johonkin isojen lasten hurjaan leikkiin - vaikka sellaiseen, jossa juostaan paljon, tai mennään piiloon, tai ryömitään pahvilaatikon alle ja sitten toiset heittelee laatikkoa tyynyillä. Tämmöisen kokemuksen jälkeen tullaan kehumaan äidille miten "minä olin isossa leikissä, minä päljäsin siinä KOVASSA leikissä."
Pupu on ollut hukassa monta päivää. Siis puoliso tai minä ei kumpikaan laitettu sitä jonnekin ja sitten kirkkain silmin väitetty pupun hävinneen - tätäkin metodia harkittiin, kun pupuriippuvaisuus oli ylimmillään ja peukalon imeminen kiihtyi mahdottomasti aina kun pupu tuli otettua syliin.
Nyt pupu on kadonnut rauhassa ja omia aikojaan, ja ekan illan jälkeen kolmevuotias ei ole jaksanut kiihtyä asiasta. Joku vihreäraitainen pupu löytyi sängyssä pidettäväksi, ja hoitoon vanha kunnon pupu ei ole kulkenut oikeastaan kesäloman jälkeen ollenkaan. Tässä taisi tulla kasvun paikka ihan suunnittelematta ja ongelmattomasti.
Peukalo maistuu toki nukkumaan käydessä edelleen.
Muita kehitysvaiheita tuoreella leikki-ikäisellä? Yövaippoja ei ole käytetty kesän reissujen jälkeen. Hampaiden pesu on vastenmielistä, tukan pesusta puhumattakaan. Vaatteet menevät päälle välillä itsekin. Puhe on selkeää, ärrä tosin puuttuu ja taitaa puuttua deekin. Draamaa on välillä elämässä niin kuin tuossa iässä yleensä onkin - uhmaikä-käsitteestä olen luopunut hiljalleen jo muutamia vuosia sitten.
Kolmevuotias on myös hyvin ylpeä, jos hänet huolitaan mukaan johonkin isojen lasten hurjaan leikkiin - vaikka sellaiseen, jossa juostaan paljon, tai mennään piiloon, tai ryömitään pahvilaatikon alle ja sitten toiset heittelee laatikkoa tyynyillä. Tämmöisen kokemuksen jälkeen tullaan kehumaan äidille miten "minä olin isossa leikissä, minä päljäsin siinä KOVASSA leikissä."
Pupu on ollut hukassa monta päivää. Siis puoliso tai minä ei kumpikaan laitettu sitä jonnekin ja sitten kirkkain silmin väitetty pupun hävinneen - tätäkin metodia harkittiin, kun pupuriippuvaisuus oli ylimmillään ja peukalon imeminen kiihtyi mahdottomasti aina kun pupu tuli otettua syliin.
Nyt pupu on kadonnut rauhassa ja omia aikojaan, ja ekan illan jälkeen kolmevuotias ei ole jaksanut kiihtyä asiasta. Joku vihreäraitainen pupu löytyi sängyssä pidettäväksi, ja hoitoon vanha kunnon pupu ei ole kulkenut oikeastaan kesäloman jälkeen ollenkaan. Tässä taisi tulla kasvun paikka ihan suunnittelematta ja ongelmattomasti.
Peukalo maistuu toki nukkumaan käydessä edelleen.
Muita kehitysvaiheita tuoreella leikki-ikäisellä? Yövaippoja ei ole käytetty kesän reissujen jälkeen. Hampaiden pesu on vastenmielistä, tukan pesusta puhumattakaan. Vaatteet menevät päälle välillä itsekin. Puhe on selkeää, ärrä tosin puuttuu ja taitaa puuttua deekin. Draamaa on välillä elämässä niin kuin tuossa iässä yleensä onkin - uhmaikä-käsitteestä olen luopunut hiljalleen jo muutamia vuosia sitten.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Haisevaa
Ennen eilistä pohjoiseen ajoa ehdimme tehdä vastenmielisen kotityön. Ajoimme puolison kanssa peräkärryn kaatopaikalle, ja lajittelimme lajittelupihalla liian kauan autotallissa säilytetyt maalipurkkijätteet ja liuotinjämät, samoin kuin ihanasti tuosahtavat vanhat viemäriputket taannoisen remontin jäljiltä. Keveni kärry ja keveni mieli. Kohta kevenee pankkitili, kun aletaan maksaa putkimiehelle.
Ajelin Veikko Huovisen Lampaansyöjien kanssa samaa matkaa, he tosin suuntasivat välillä Koillismaalle ja Käsivarteenkin.
Ajelin Veikko Huovisen Lampaansyöjien kanssa samaa matkaa, he tosin suuntasivat välillä Koillismaalle ja Käsivarteenkin.
lauantai 25. elokuuta 2012
Oppia ikä kaikki
Taas istuin tovin vieressä kun kylän yleismies purki vesipumpun ja laittoi taas uuden käynnistysnarun. Vika ei kuulemma ole koneessa eikä korjauksessa, vaan väärässä vetotekniikassa. Olen siis liian vahva! Sitähän se puoliso sanoo, että paikat menee rikki kun väellä ja voimalla koetetaan kaikki laittaa ojennukseen – verhonnipsut, kattilankorvat ja sen sellaiset.
Käytiin läpi vielä tulpat ja ilmansuodatin ja irrotettiin polttoainesäiliö ja väänneltiin polttoainehanaa, eli ensi kerralla osaan varmaan huoltaa rakkineen itsekin. Samalla keskusteltiin tärkeät aiheet kuten lapset ja työkalut (hyvä yhdistelmä), isät ja autoradat (kuten myös tämä) sekä Nokian ongelmat.
On aika banaalia ryhtyä erittelemään miten monella tapaa hyödyllistä ja opettavaista IHMISENÄ KASVUN KANNALTA on ollut viettää tässä elämänvaiheessa ja iässä tämmöinen ihan erilainen kesä. Mutta ihan hiukan erittelen kumminkin. Olen siis ollut paljon poissa kotoa ja yksin, mikä tarkoittaa aikaa ilman perhettä ja aikaa ilman juttukavereita, mistä luonnollisesti seuraa se että välillä on joutunut muistelemaan, suunnittelemaan ja ajattelemaan ihan itsekseen. Olen myös viettänyt vapaa-aikaa yksin ja kotikuvioista irrallaan, mikä on antanut hauskan mahdollisuuden tarkistaa miten sitä oikein aikansa viettääkään kun ei ole kukaan esittämässä vaatimuksia – ovatko tarpeet ja mielihalut lainkaan muuttuneet siitä kun oli paljon paljon nuorempi. Eipä juuri.
Sellainen olo on, että kesästä jäi ehdottomasti kokemus- ja oppimismielessä plussan puolelle. Vaikkei edes miettisi ammatillisia oppeja. Tässä vaiheessa kesää on jo mukavaa mennä takaisin kotiin ja oma perhe, puoliso ja jälkikasvu tuntuvat hyvältä seuralta. Tämä on tärkeä lopputulema. Tutkimustyö on asia jota kannattaa arvostaa, ja iloitsen kun pääsen siihen taas kunnolla käsiksi ensi vuoden alusta. Ja ehkä minulle tärkein oppi on ollut juuri tuo ”mitä teen jos saan tehdä ihan mitä minua huvittaa”. Aika silmät avaava kokemus. Tästä lisää joskus toiste.
Käytiin läpi vielä tulpat ja ilmansuodatin ja irrotettiin polttoainesäiliö ja väänneltiin polttoainehanaa, eli ensi kerralla osaan varmaan huoltaa rakkineen itsekin. Samalla keskusteltiin tärkeät aiheet kuten lapset ja työkalut (hyvä yhdistelmä), isät ja autoradat (kuten myös tämä) sekä Nokian ongelmat.
On aika banaalia ryhtyä erittelemään miten monella tapaa hyödyllistä ja opettavaista IHMISENÄ KASVUN KANNALTA on ollut viettää tässä elämänvaiheessa ja iässä tämmöinen ihan erilainen kesä. Mutta ihan hiukan erittelen kumminkin. Olen siis ollut paljon poissa kotoa ja yksin, mikä tarkoittaa aikaa ilman perhettä ja aikaa ilman juttukavereita, mistä luonnollisesti seuraa se että välillä on joutunut muistelemaan, suunnittelemaan ja ajattelemaan ihan itsekseen. Olen myös viettänyt vapaa-aikaa yksin ja kotikuvioista irrallaan, mikä on antanut hauskan mahdollisuuden tarkistaa miten sitä oikein aikansa viettääkään kun ei ole kukaan esittämässä vaatimuksia – ovatko tarpeet ja mielihalut lainkaan muuttuneet siitä kun oli paljon paljon nuorempi. Eipä juuri.
Sellainen olo on, että kesästä jäi ehdottomasti kokemus- ja oppimismielessä plussan puolelle. Vaikkei edes miettisi ammatillisia oppeja. Tässä vaiheessa kesää on jo mukavaa mennä takaisin kotiin ja oma perhe, puoliso ja jälkikasvu tuntuvat hyvältä seuralta. Tämä on tärkeä lopputulema. Tutkimustyö on asia jota kannattaa arvostaa, ja iloitsen kun pääsen siihen taas kunnolla käsiksi ensi vuoden alusta. Ja ehkä minulle tärkein oppi on ollut juuri tuo ”mitä teen jos saan tehdä ihan mitä minua huvittaa”. Aika silmät avaava kokemus. Tästä lisää joskus toiste.
perjantai 24. elokuuta 2012
Esineet kiukuttelee
Luen paraikaa Fred Vargasin aivan pöhköä ja oikein suositeltavaa dekkaria (Dekkari? Historiallinen jännäri? Ihmissuhdekirja? Humoreski?) Painu tiehesi ja pysy poissa. Aivan kuten Jossilla on joskus huonoja päiviä esineiden kanssa, mökin esineistö ei oikein ollut eilen kanssani samalla aaltopituudella. Vesipumpun käynnistysnaru katkesi (Taas! Reklamaatio korjaajalle heti illalla!), kaasujääkaappi ei tahtonut käynnistyä ja uuni savutti. No, tuli vettä kantamallakin, saunassa oli lämmintä ja ulkona kylmää eli uuni ja jääkaappi olisivat olleetkin turhaa ylellisyyttä.
Mökkielämän lisäksi olen kuunnellut niin paljon Veikko Huovisen 50-luvulle sijoittuneita jutusteluja, että asenne on hiukan 50-lukulaistunut ja juuri nyt nykyelämä kosketusnäyttöineen, koirien kiinnipitosääntöineen ja liukuportaineen tuntuu kovin rajoittuneelta. Hyvä muistaa tässä kohden, että aidolla 50-luvulla minulla olisi paljon vähemmän aikaa lukea enkä ainakaan pystyisi yhtä sujuvasti suhaamaan töihin puolen Suomen halki.
PS. Tein hienon analyysin vuoden aikana luetuista kirjoista ja aloitin seuraavaa vuodenkiertoa varten jo uuden lukulistan. Voi olla, että 2011-2012 lista vielä elää, mutta sieltä voi jo nyt huvikseen käydä katsomassa viisi viiden tähden kirjaa, joita suosittelen. Niistä kaksi on lasten kasvatukseen liittyvää, yksi scifiä, yksi matkakirja ja yksi juttukokoelma.
Mökkielämän lisäksi olen kuunnellut niin paljon Veikko Huovisen 50-luvulle sijoittuneita jutusteluja, että asenne on hiukan 50-lukulaistunut ja juuri nyt nykyelämä kosketusnäyttöineen, koirien kiinnipitosääntöineen ja liukuportaineen tuntuu kovin rajoittuneelta. Hyvä muistaa tässä kohden, että aidolla 50-luvulla minulla olisi paljon vähemmän aikaa lukea enkä ainakaan pystyisi yhtä sujuvasti suhaamaan töihin puolen Suomen halki.
PS. Tein hienon analyysin vuoden aikana luetuista kirjoista ja aloitin seuraavaa vuodenkiertoa varten jo uuden lukulistan. Voi olla, että 2011-2012 lista vielä elää, mutta sieltä voi jo nyt huvikseen käydä katsomassa viisi viiden tähden kirjaa, joita suosittelen. Niistä kaksi on lasten kasvatukseen liittyvää, yksi scifiä, yksi matkakirja ja yksi juttukokoelma.
torstai 23. elokuuta 2012
Totta vieköön
Iltapäivää kohden alan jo vähän piristyä. Yö jäi lyhyeksi, ja kun ei ole enää niin valoisaa, väsymys tuntuu täydellä teholla.
Totta vieköön. Syksy se alkaa tulla. Näin pitkästä aikaa ihan oikeita muuttolintujen auroja, kun ajoin eilen pohjoiseen. Ja viljaa pelloilla, ja pimeän yön tuulilasin takana.
Totta vieköön. Syksy se alkaa tulla. Näin pitkästä aikaa ihan oikeita muuttolintujen auroja, kun ajoin eilen pohjoiseen. Ja viljaa pelloilla, ja pimeän yön tuulilasin takana.
tiistai 21. elokuuta 2012
Heinää
Huomenna toiseksi viimeistä kertaa kesän nimissä pohjoiseen. Mukaan Veikko Huovisen Hamsterit äänikirjana, lämpimämpää vaatetta ja mökin avaimet.
Täällä päässä on nautittu kesän viime lämpimistä (Kun kello kolme on vielä auringonpaisteessa hiekkarannalla, kello seitsemältä puhaltaa jo hyinen tuuli pohjoisesta. Hyvä ajoitus.), kuunneltu kun suuri määrä kongolaisia puhuu yhtä aikaa kinyarwandaa kirkon alakerrassa, seurattu miten mussukkainen kolmevuotias osaa kuin osaakin raivostua ja huutaa kovalla äänellä julkisella paikalla, jatkettu koulunalun aikataulujen opettelua ja kirjoitettua iänikuisia artikkeleja.
Ja tehty heinää pensasaidassa. Kun kiskoo täyden kottikärryllisen heiniä, hiukan masentavaa on se ettei työn jälki näy millään lailla.
Täällä päässä on nautittu kesän viime lämpimistä (Kun kello kolme on vielä auringonpaisteessa hiekkarannalla, kello seitsemältä puhaltaa jo hyinen tuuli pohjoisesta. Hyvä ajoitus.), kuunneltu kun suuri määrä kongolaisia puhuu yhtä aikaa kinyarwandaa kirkon alakerrassa, seurattu miten mussukkainen kolmevuotias osaa kuin osaakin raivostua ja huutaa kovalla äänellä julkisella paikalla, jatkettu koulunalun aikataulujen opettelua ja kirjoitettua iänikuisia artikkeleja.
Ja tehty heinää pensasaidassa. Kun kiskoo täyden kottikärryllisen heiniä, hiukan masentavaa on se ettei työn jälki näy millään lailla.
perjantai 17. elokuuta 2012
Keittiöstä, päivää
Ihan työstä käy tämä lasten koulunaloitus kaikkine aikataulun opettelemisineen ja aamuheräämisineen.
Satokausi on jo alkanut. Mustikoita tuli metsään mukavasti, pakastimeen ei niinkään. Salaattia on syöty maalta samoin kuin herneenpalkoja. Omenapuut notkuvat ja karviaisia ja luumujakin tulee, porkkanoista ja lantuista en vielä tiedä. Kolmevuotiaan kanssa on hauska kiertää pihaa ja lähimaastoa pikku sankon kanssa ja kerätä vähäisiä määriä vadelmaa, puna-, musta- ja valkoherukoita, lillukoita (takauma lapsuuteen) ja mansikoita. Samalla vaivalla on käyty ihmettelemässä saunan eduksen kieloja ja puhumassa siitä, että kielon marjoja ei sitten saa syödä kun ne ovat myrkyllisiä.
Keittiössä alkaa varmaan omenoiden kypsyessä jonkinlainen säilöntä-show, tähän saakka on rajoituttu mustikkapiirakoihin (jopa 13-vuotias teki yhden ihan itse). Ja kuten epäilimmekin, pihlajanmarjoista ja kirsikoista ei tule hyviä marmeladimakeisia. Tämän todisti eilen tehty 50g koe-erä.
Satokausi on jo alkanut. Mustikoita tuli metsään mukavasti, pakastimeen ei niinkään. Salaattia on syöty maalta samoin kuin herneenpalkoja. Omenapuut notkuvat ja karviaisia ja luumujakin tulee, porkkanoista ja lantuista en vielä tiedä. Kolmevuotiaan kanssa on hauska kiertää pihaa ja lähimaastoa pikku sankon kanssa ja kerätä vähäisiä määriä vadelmaa, puna-, musta- ja valkoherukoita, lillukoita (takauma lapsuuteen) ja mansikoita. Samalla vaivalla on käyty ihmettelemässä saunan eduksen kieloja ja puhumassa siitä, että kielon marjoja ei sitten saa syödä kun ne ovat myrkyllisiä.
Keittiössä alkaa varmaan omenoiden kypsyessä jonkinlainen säilöntä-show, tähän saakka on rajoituttu mustikkapiirakoihin (jopa 13-vuotias teki yhden ihan itse). Ja kuten epäilimmekin, pihlajanmarjoista ja kirsikoista ei tule hyviä marmeladimakeisia. Tämän todisti eilen tehty 50g koe-erä.
torstai 16. elokuuta 2012
Vanha talo kiittää
Ny on uudet vesi- ja viemäriputket koko huushollissa, siis talon alla ja kaupungin liittymään asti myös. Hyvä hyvä. Tänään on pari poikaa vielä ollut kellarissa paikkailemassa erikoisella lattiarakenteella siunattua vanhaa talouskellarihuonetta. (Jätettiin osittain maapohjalle edelleen, mutta ne osat jotka oletettavasti pitäisi olla betonia on nyt kokonaan betonia. Ja lattiassa on nyt viemäriin yhdistetty lattiakaivo.)
Meille jäi hiukan pihan nurkan tamppausta ja nurmikon siemenien levitystä, ja roskan ja romun toimittamista kaatopaikalle, ja yhden lämpöpatterin osto, mutta eiköhän ne ennen lumien tuloa saada aikaiseksi.
Puolisolla syyhyttää sormia kellarin ikkunat ja minulla alapohjan lämpöeristeet, mutta nyt pitää säästää taas rahaa ja aikaa vuosi tai pari.
Meille jäi hiukan pihan nurkan tamppausta ja nurmikon siemenien levitystä, ja roskan ja romun toimittamista kaatopaikalle, ja yhden lämpöpatterin osto, mutta eiköhän ne ennen lumien tuloa saada aikaiseksi.
Puolisolla syyhyttää sormia kellarin ikkunat ja minulla alapohjan lämpöeristeet, mutta nyt pitää säästää taas rahaa ja aikaa vuosi tai pari.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Pihasuunnittelua vältellen
Pihalla on paraikaa kaivinkone. Onneksi aika pieni. Kaivaa muutaman metrin ojaa tontin reunalta talon seinään. Tavoitteena saada esille 50-60 vuotta vanha viemärinpätkä ja uusia se. Kaivurimies on oikein mukava ja lunki tapaus. Hyvä näin. Sillä putkimies joka touhuaa kellarin sisäpuolella tarkoituksenaan tarkistaa mitä tehdään muutamalle lisämetrille yhtä vanhaa sisäviemäriä, on keskittynyt ja vakava kuin vaikeaa leikkausta suorittava kirurgi.
Minä olen pois jaloista ja kirjoitan muka artikkelia.
Kun on kaivuri pihalla, kaduttaa ettei investoinut viime vuonna sataa euroa pihasuunnitelmaan. Mutta sitten muistaa sen, mitä luki Suomen Luonto -lehdestä. Jokainen nokkonen ja pusikkoinen nurkka tällä pihalla on plussaa koko maan biodiversiteetille - ötököille, perhosille, linnuille ja nisäkkäillekin. Tasaiset nurmikot ja järjestyksessä olevat istutukset, kivikoista ja laatoista puhumattakaan, ovat paljon lähempänä kuollutta tilaa.
Olkoot sitten niin.
Minä olen pois jaloista ja kirjoitan muka artikkelia.
Kun on kaivuri pihalla, kaduttaa ettei investoinut viime vuonna sataa euroa pihasuunnitelmaan. Mutta sitten muistaa sen, mitä luki Suomen Luonto -lehdestä. Jokainen nokkonen ja pusikkoinen nurkka tällä pihalla on plussaa koko maan biodiversiteetille - ötököille, perhosille, linnuille ja nisäkkäillekin. Tasaiset nurmikot ja järjestyksessä olevat istutukset, kivikoista ja laatoista puhumattakaan, ovat paljon lähempänä kuollutta tilaa.
Olkoot sitten niin.
tiistai 14. elokuuta 2012
Viimeinen kesälomapäivä
Koululaiset ovat viettäneet viimeistä lomapäivää hermostuneesti riehuen, muun muassa vetämällä pihalle kevytpressun ja kastelemalla sen ja liukumalla sitä pitkin.
Pitää joskus kokeilla, onko se hyvä stressinalennuskonsti.
Yksi lähtee toiselle luokalle, yksi viidennelle ja yksi peräti yläkouluun. Viimeksi mainittu on soittanut erinäisiä puheluita kavereille ja varmistanut että MISSÄ bussissa ja mihin aikaan. Jännää. Hän ei ole kyllä yhtään niin avuton, kuin itse olin tuossa vaiheessa.
Kolmevuotias on jo hoitonsa aloittanut, ja hassua kyllä on porukkansa vanhin tällä hetkellä. Hoidossa on ollut vain pikkuinen varahoitotyttö ja juuri aloittanut aivan ihana pulleroinen maahanmuuttajaperheen poika. Meidän iso tyttö saa hoitaa vauvoja sydämensä kyllyydestä.
Huomenna koulunalun lisäksi meitä jännittää putkimies ja kaivurimies. Laittavat 8m vanhaa viemäriputkea uusiksi. Sitten voi olla tosi tyytyväinen tämän kesän remonttihommiin.
Tätä odotellessa olen nauttinut valtavasti lomasta ja järjestänyt autotallin, kellarin, pienen ulkovaraston ja puuvajan. Hauskaa vai mitä? Ja työkalut. Oikeasti, on ollut hurjan tyydyttävää vihdoinkin oppia tietämään mitä kaikkea meillä on, ja nyt jopa sen missä kaikki vasarat, hiomakoneet, vanhat laatat ja moottorisahan bensat on.
Toinen tyydyttävä asia on ollut se, kun kesän aikana pakatut ja puretut (kesä 2012 jää mieleen myös monista pakatuista ja puretuista reissukasseista) laukut, pyykit, makuupussit, teltat, futiskamat ynnä muut on myös saatu puhtaaksi ja paikoilleen. Antaa koulujen vaan alkaa!
Pitää joskus kokeilla, onko se hyvä stressinalennuskonsti.
Yksi lähtee toiselle luokalle, yksi viidennelle ja yksi peräti yläkouluun. Viimeksi mainittu on soittanut erinäisiä puheluita kavereille ja varmistanut että MISSÄ bussissa ja mihin aikaan. Jännää. Hän ei ole kyllä yhtään niin avuton, kuin itse olin tuossa vaiheessa.
Kolmevuotias on jo hoitonsa aloittanut, ja hassua kyllä on porukkansa vanhin tällä hetkellä. Hoidossa on ollut vain pikkuinen varahoitotyttö ja juuri aloittanut aivan ihana pulleroinen maahanmuuttajaperheen poika. Meidän iso tyttö saa hoitaa vauvoja sydämensä kyllyydestä.
Huomenna koulunalun lisäksi meitä jännittää putkimies ja kaivurimies. Laittavat 8m vanhaa viemäriputkea uusiksi. Sitten voi olla tosi tyytyväinen tämän kesän remonttihommiin.
Tätä odotellessa olen nauttinut valtavasti lomasta ja järjestänyt autotallin, kellarin, pienen ulkovaraston ja puuvajan. Hauskaa vai mitä? Ja työkalut. Oikeasti, on ollut hurjan tyydyttävää vihdoinkin oppia tietämään mitä kaikkea meillä on, ja nyt jopa sen missä kaikki vasarat, hiomakoneet, vanhat laatat ja moottorisahan bensat on.
Toinen tyydyttävä asia on ollut se, kun kesän aikana pakatut ja puretut (kesä 2012 jää mieleen myös monista pakatuista ja puretuista reissukasseista) laukut, pyykit, makuupussit, teltat, futiskamat ynnä muut on myös saatu puhtaaksi ja paikoilleen. Antaa koulujen vaan alkaa!
Nils-Aslak katsoo maisemaa
Tulee kunnon postauspläjäys, kun kotona "lomailun" aikana viitsin istahtaa alas päivittämään kuulumisia. Kyllä taas kuuluukin, niin että ei oikein tekstiviestiin tai facebook-päivitykseen mahtuisi. Ei mitään kummaa, tätä perusjuttua vaa, mutta sitä on tietenkin itsessään jo aika paljon.
Sitten viimenäkemän olen tullut pohjoisesta pitkälle kahden viikon vapaalle kotiin. Ja edellisellä työpätkällä elämää väritti se, että yllättäen paikkakunnalla oli Rouva, tuttu jo Itä-Helsingin ajoilta. Meillä oli silloin - ja olen tainnut asiasta joskus kirjoittaakin - sellainen ensin enemmän ja jatkossa vähemmän hengellinen pienryhmä. Neljästä kuuteen Rouvan voimin parannettiin maailmaa varmaan kolmisen vuotta. Tuntui jännältä tavata ihan muissa ympyröissä ja pitää nuotiota ja saunoa, mutta juttu luisti kyllä hyvin. Vaikka ei ehkä olekaan kysymys sydänystävästä, pitkän aikavälin luottamuksellinen suhde ja tottumus puhua hankalistakin asioista eivät onneksi karise ihan heti.
Kävimme myös kävelyllä mökin läheisissä puskissa, ja pääsimme jopa mäen päälle. Sieltä näkyi vaaroja, metsiä, joku järvi, ja paljon suota. Ja kun oltiin vielä puhuttu jokamiehenoikeuksista ja marjastamisesta ja miten metsästetyt linnut käsitellään, tuntuisi ihan luontevalta laittaa tähän Nils-Aslak Valkeapään yksi runo. Laitetaan vaan. Vaikka ei oltaisikaan enää niin nuoria kuin runon minä.
169. minulla ei ole kuin nuoruus
silmieni valo
tienoot
hillat
lohet
porot
joutsenet
sinirinnat
raudut
siiat
aurinko
kuu
kevätkesäsyksytalvi
silmät taivaantähdet hopeakulta
tyhjät kädet
minulla on
Sitten viimenäkemän olen tullut pohjoisesta pitkälle kahden viikon vapaalle kotiin. Ja edellisellä työpätkällä elämää väritti se, että yllättäen paikkakunnalla oli Rouva, tuttu jo Itä-Helsingin ajoilta. Meillä oli silloin - ja olen tainnut asiasta joskus kirjoittaakin - sellainen ensin enemmän ja jatkossa vähemmän hengellinen pienryhmä. Neljästä kuuteen Rouvan voimin parannettiin maailmaa varmaan kolmisen vuotta. Tuntui jännältä tavata ihan muissa ympyröissä ja pitää nuotiota ja saunoa, mutta juttu luisti kyllä hyvin. Vaikka ei ehkä olekaan kysymys sydänystävästä, pitkän aikavälin luottamuksellinen suhde ja tottumus puhua hankalistakin asioista eivät onneksi karise ihan heti.
Kävimme myös kävelyllä mökin läheisissä puskissa, ja pääsimme jopa mäen päälle. Sieltä näkyi vaaroja, metsiä, joku järvi, ja paljon suota. Ja kun oltiin vielä puhuttu jokamiehenoikeuksista ja marjastamisesta ja miten metsästetyt linnut käsitellään, tuntuisi ihan luontevalta laittaa tähän Nils-Aslak Valkeapään yksi runo. Laitetaan vaan. Vaikka ei oltaisikaan enää niin nuoria kuin runon minä.
169. minulla ei ole kuin nuoruus
silmieni valo
tienoot
hillat
lohet
porot
joutsenet
sinirinnat
raudut
siiat
aurinko
kuu
kevätkesäsyksytalvi
silmät taivaantähdet hopeakulta
tyhjät kädet
minulla on
maanantai 6. elokuuta 2012
Kompurointia
Puhelin keksi, että jos kosketusnäytössä painaa keskimmäisen rivin näppäimiä, se onkin vasemman rivin toiminto joka aktivoituu. Joskus, ollessaan pahalla tuulella, ei puhelin teekään tällä painalluksella mitään, sen sijaan oikean rivin näppäin aktivoi vasemman rivin toiminnon. Seuraus - päivästä riippuen pystyn tekemään puhelimella niitä asioita, jotka sattuvat olemaan vasemmassa ja keskirivissä TAI vain vasemmassa rivissä. Tämä on tehnyt yksinkertaisista asioista kuten tekstiviestiin vastaaminen hiukan kuin Super Mario -peliä. Mitä minun on tehtävä, jotta saan poistettua tuon väärän kirjaimen viestistä ja entä kun tahdon valita osoitekirjasta viestin saajan?
Huokaus. Miksi kosketusnäyttö, miksi????
Suomalaiset urheilijat kompuroivat aitajuoksussa eivätkä pääse riman yli. Onneksi löytyy aurinkoisia urheilutähtiä muista maista, ja heidän haastattelujaan on hauska kuunnella huippusuorituksen jälkeen.
Huokaus. Miksi kosketusnäyttö, miksi????
Suomalaiset urheilijat kompuroivat aitajuoksussa eivätkä pääse riman yli. Onneksi löytyy aurinkoisia urheilutähtiä muista maista, ja heidän haastattelujaan on hauska kuunnella huippusuorituksen jälkeen.
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Ne muuttuu
Lasten kasvatuksessa on hauskaa muun muassa se, että lapset aina välillä muuttuvat. Kaikki tietävät sen, että vauvoilla on kaikenlaisia vaiheita ja just kun tottuu yhteen, tuleekin uusi. Mutta näköjään kouluikäisillä on omansa. Ja jos lapsia on useita, lasten väliset suhteet muuttuvat, ja valtasuhteet ja ongelmat niissä suhteissa jännästi vähenevät tai lisääntyvät, ja eri tavalla eri lasten välisten suhteiden ollessa kysymyksessä.
Onneksi nämä ovat paljolti asioita joihin ei vanhemman tarvitse puuttua, sen kun observoi ja seuraa.
Lähinnä tämä tuli mieleen siitä, kun olen taas kesän seurannut tuota 11-vuotiasta, totunnaisesti levottomana, kovin aktiivisena ja hankalanakin koettua poikaa, ja isosisartaan, jonka kanssa poika on tullut kovin huonosti toimeen. Mitä on tapahtunut? Poika on ollut aika rauhallinen. Välillä iloisen ja tasapainoisen oloinen. Siskon kanssa on tullut tapeltua, mutta oikeastaan niin harvoin että niihin harvoihin kertoihin tulee kiinnitettyä huomiota. Sisko ja veli jopa puhuvat keskenään, ja tekevät välillä asioita yhdessä.
Vastapainoksi isosisko ja SEURAAVA pikkuveli, 8-vuotias, ovat alkaneet käydä toistensa hermoille, eikä 8-vuotias oikein jaksaisi pikkusiskoakaan. Vaikka 8-vuotias on ollut aina se pehmoinen ja helppo mussukka.
Ne muuttuu!
Onneksi nämä ovat paljolti asioita joihin ei vanhemman tarvitse puuttua, sen kun observoi ja seuraa.
Lähinnä tämä tuli mieleen siitä, kun olen taas kesän seurannut tuota 11-vuotiasta, totunnaisesti levottomana, kovin aktiivisena ja hankalanakin koettua poikaa, ja isosisartaan, jonka kanssa poika on tullut kovin huonosti toimeen. Mitä on tapahtunut? Poika on ollut aika rauhallinen. Välillä iloisen ja tasapainoisen oloinen. Siskon kanssa on tullut tapeltua, mutta oikeastaan niin harvoin että niihin harvoihin kertoihin tulee kiinnitettyä huomiota. Sisko ja veli jopa puhuvat keskenään, ja tekevät välillä asioita yhdessä.
Vastapainoksi isosisko ja SEURAAVA pikkuveli, 8-vuotias, ovat alkaneet käydä toistensa hermoille, eikä 8-vuotias oikein jaksaisi pikkusiskoakaan. Vaikka 8-vuotias on ollut aina se pehmoinen ja helppo mussukka.
Ne muuttuu!
torstai 2. elokuuta 2012
Olympic Games
Yövuoro ja olympialaiset. Mikäs siinä. Jotenkin se vaan toimii paremmin radion kautta. Yle Puheella on mahtavat selostajat, ja puhe menee välillä juuri sopivasti ohi tapahtumista.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Hämärtyy
Kolmanneksi viimeinen pohjoisen keikka työn alla. Siis ennen niitä syys-, loka-, marras- ja joulukuun todennäköisiä viikkoja, joita ei lasketa kun ne on vaan osa-aikaista päivystystyötä ja loput ajat tulisin olemaan kotona töissä.
Kylläpä oli viikossa illat pimenneet. Äh. Mitä se nyt on, että tarvitaan yöllä autossa pitkiä ajovaloja?
Hämärtymiseen sopii se, että isäni sisaruksista toiseksi viimeinen, viimeinen veli, kuoli muutama päivä sitten. Kun lukiossa piti kirjoittaa aine otsikolla "Kasvattajani", ohitin tyylikkäästi vanhempani ja kirjoitin perhepäivähoitajastani ja tästä sedästä. Kun olin pieni, hän vietti paljon aikaa meillä, asuikin kaksi kesää meidän pihapiirissämme olleessa vanhassa talossa. Hän oli vanhapoika, ja muistoissani aina melko vanha. Hän ajoi ihanalla vaaleansinisellä Opel Kadettilla (jolla minäkin ajoin sitten hiukan vanhempana, ja jolla isäni ja eräs toinekin hänen veljistään oli ajanut), poltti aivan liikaa, kärsi psoriaksesta, käytti luovasti sanoja kuten "arkiharmaa", oli vasemmistolainen, erosi kirkosta ja liittyi siihen sitten myöhemmin uudelleen, isäni mielestä ei ollut elämässään tehnyt päivääkään oikeaa työtä - enkä oikeastaan tiedä millä hän eli, luki paljon, tiesi politiikasta ja maailmanmenosta viimeisiin päiviinsä saakka enemmän kuin moni muu, opetti kuuntelemaan radioteatterin komedioita. Laitan osaksi hänen syykseen sen, että innostuin kirjoista ja luonnontutkimuksesta. Pienenä ollessani komusimme pihalla ja lähimetsässä nenät maassa. Jos en tiennyt jotain, eikä hänkään tiennyt, luimme tietosanakirjaa tai sivistyssanakirjaa. Puhuimme paljon asioista.
Kun hän vanheni hieman lisää, isälleni ja hänelle tuli jostain sille suvulle tyypillisestä olemattomasta syystä riitaa, emmekä olleet juuri lainkaan pitkiin aikoihin tekemisissä. Muutettuani opiskelemaan ja niin edelleen kontaktit vähenivät vieläkin, vaikka joskus kesäisin kävinkin näyttämässä lapsia. Olisi tietysti pitänyt käydä enemmän hänen luonaan - täm alituinen huono omatunto vanhoista sukulaisista. Etenkin, kun olin hänelle vissiin loppuun asti nolosti yksi ylpeydenaihe jonka valokuvia ja joulukortteja esiteltiin joka viikko kodinhoitajille ja siivousapulaisille. No, onneksi niitä aiheita oli hänellä muutama muukin, ja yksi serkuistani päätyi jopa tämän sedän lähiomaiseksi. Sen verran yksinäinen tämä oli, kun ei ollut vaimoa, lapsia tai läheisiä suhteita sisaruksiin.
Tai ei hän ollut yksinäinen - sellaista kuvaa hänestä ei koskaan saanut. Hän oli yksineläjä. Kiinni maailmassa kirjojen, lehtien ja ajankohtaisohjelmien kautta. Kiinnostunut, hyvä keskustelija, omilla aivoillaan ajatteleva ihminen joka viihtyi hyvin omissa nahoissaan.
Eräällä tavalla esimerkillinen henkilö.
Tästä tuli kamalan ulkokohtainen ja tunteeton kirjoitus. Mutta kun sekä isäni että setäni että hoitotädin tapauksessa sairaudet ovat olleet ne, joita olen surrut ja jotka ovat vieneet sen tärkeän ihmisen. Hukanneet sen yhteyden joka joskus on ollut. Ei sitä yhteyttä ole ollut sen jälkeen suuntaan eikä toiseen. En minä osaa olla surullinen kuolemasta enää sairauksien päätteeksi.
Kylläpä oli viikossa illat pimenneet. Äh. Mitä se nyt on, että tarvitaan yöllä autossa pitkiä ajovaloja?
Hämärtymiseen sopii se, että isäni sisaruksista toiseksi viimeinen, viimeinen veli, kuoli muutama päivä sitten. Kun lukiossa piti kirjoittaa aine otsikolla "Kasvattajani", ohitin tyylikkäästi vanhempani ja kirjoitin perhepäivähoitajastani ja tästä sedästä. Kun olin pieni, hän vietti paljon aikaa meillä, asuikin kaksi kesää meidän pihapiirissämme olleessa vanhassa talossa. Hän oli vanhapoika, ja muistoissani aina melko vanha. Hän ajoi ihanalla vaaleansinisellä Opel Kadettilla (jolla minäkin ajoin sitten hiukan vanhempana, ja jolla isäni ja eräs toinekin hänen veljistään oli ajanut), poltti aivan liikaa, kärsi psoriaksesta, käytti luovasti sanoja kuten "arkiharmaa", oli vasemmistolainen, erosi kirkosta ja liittyi siihen sitten myöhemmin uudelleen, isäni mielestä ei ollut elämässään tehnyt päivääkään oikeaa työtä - enkä oikeastaan tiedä millä hän eli, luki paljon, tiesi politiikasta ja maailmanmenosta viimeisiin päiviinsä saakka enemmän kuin moni muu, opetti kuuntelemaan radioteatterin komedioita. Laitan osaksi hänen syykseen sen, että innostuin kirjoista ja luonnontutkimuksesta. Pienenä ollessani komusimme pihalla ja lähimetsässä nenät maassa. Jos en tiennyt jotain, eikä hänkään tiennyt, luimme tietosanakirjaa tai sivistyssanakirjaa. Puhuimme paljon asioista.
Kun hän vanheni hieman lisää, isälleni ja hänelle tuli jostain sille suvulle tyypillisestä olemattomasta syystä riitaa, emmekä olleet juuri lainkaan pitkiin aikoihin tekemisissä. Muutettuani opiskelemaan ja niin edelleen kontaktit vähenivät vieläkin, vaikka joskus kesäisin kävinkin näyttämässä lapsia. Olisi tietysti pitänyt käydä enemmän hänen luonaan - täm alituinen huono omatunto vanhoista sukulaisista. Etenkin, kun olin hänelle vissiin loppuun asti nolosti yksi ylpeydenaihe jonka valokuvia ja joulukortteja esiteltiin joka viikko kodinhoitajille ja siivousapulaisille. No, onneksi niitä aiheita oli hänellä muutama muukin, ja yksi serkuistani päätyi jopa tämän sedän lähiomaiseksi. Sen verran yksinäinen tämä oli, kun ei ollut vaimoa, lapsia tai läheisiä suhteita sisaruksiin.
Tai ei hän ollut yksinäinen - sellaista kuvaa hänestä ei koskaan saanut. Hän oli yksineläjä. Kiinni maailmassa kirjojen, lehtien ja ajankohtaisohjelmien kautta. Kiinnostunut, hyvä keskustelija, omilla aivoillaan ajatteleva ihminen joka viihtyi hyvin omissa nahoissaan.
Eräällä tavalla esimerkillinen henkilö.
Tästä tuli kamalan ulkokohtainen ja tunteeton kirjoitus. Mutta kun sekä isäni että setäni että hoitotädin tapauksessa sairaudet ovat olleet ne, joita olen surrut ja jotka ovat vieneet sen tärkeän ihmisen. Hukanneet sen yhteyden joka joskus on ollut. Ei sitä yhteyttä ole ollut sen jälkeen suuntaan eikä toiseen. En minä osaa olla surullinen kuolemasta enää sairauksien päätteeksi.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Tropiikissa
Viisi työvuoroa on aika monta, kun ne tekee tiheään tahtiin.
Löysin kaksi lasta Savosta hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja äitini samaten. Ajoimme eilen kotiin ja olemme nauttineet yli vuorokaudesta hiljaisesta huushollista. Kun on vain kaksi lasta kotona, tuntuu että paikatkaan ei sotkeudu heti kun ne järjestää. Olemme järjestelleet - siivoamiseksi sitä ei viitsi kutsua. Ja käännettiin keittiön pöytä eri päin.
Pohjoisessa ei ole ollut ukkosia, mutta tänään on ollut kyllä just sellainen hautovan trooppinen ilma. Ja viime yönä heräsin kunnon jytinään ja paukkeeseen. Ei oikein voi täysin rinnoin nauttia ukonilmasta, kun vähän jännittää kolmevuotiaan heräämistä. Hän on aika ukkospelkoinen.
8-vuotias rakastaa olympialaisia. On katsottu säilää, uintia, painonnostoa ja nyrkkeilyä. Vielä ei ole kokeiltu muuta kuin uintia, vaikka poika mainostikin olevansa tosi vahva.
3-vuotias on jaksanut kesän jatkuvan muutoksen ja matkustelevat vanhemmat ihmeen hyvin. Onneksi hoito ja arki alkavat ensi viikolla! Tuttu täti ja samanlaisena toistuva rutiini tasoittaa pienen elämää kuitenkin ihmeesti.
Löysin kaksi lasta Savosta hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja äitini samaten. Ajoimme eilen kotiin ja olemme nauttineet yli vuorokaudesta hiljaisesta huushollista. Kun on vain kaksi lasta kotona, tuntuu että paikatkaan ei sotkeudu heti kun ne järjestää. Olemme järjestelleet - siivoamiseksi sitä ei viitsi kutsua. Ja käännettiin keittiön pöytä eri päin.
Pohjoisessa ei ole ollut ukkosia, mutta tänään on ollut kyllä just sellainen hautovan trooppinen ilma. Ja viime yönä heräsin kunnon jytinään ja paukkeeseen. Ei oikein voi täysin rinnoin nauttia ukonilmasta, kun vähän jännittää kolmevuotiaan heräämistä. Hän on aika ukkospelkoinen.
8-vuotias rakastaa olympialaisia. On katsottu säilää, uintia, painonnostoa ja nyrkkeilyä. Vielä ei ole kokeiltu muuta kuin uintia, vaikka poika mainostikin olevansa tosi vahva.
3-vuotias on jaksanut kesän jatkuvan muutoksen ja matkustelevat vanhemmat ihmeen hyvin. Onneksi hoito ja arki alkavat ensi viikolla! Tuttu täti ja samanlaisena toistuva rutiini tasoittaa pienen elämää kuitenkin ihmeesti.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Tämän illan Lappi, menneen maailman Etelä-Amerikka
Lappi oli tänä iltana sinisen pilvinen, matkailijat liikkeellä heinäkuussa, niin kuin vanhempani ja minäkin olimme silloin 70- ja 80-luvuilla. Turistit kuvaavat niitä harvoja poroja, jotka tienvarsilla mennä lönköttävät. Mutta tämä seutuhan on vasta alkua - matkailuautot, henkilöautot, moottoripyörät ja bussit suuntaavat yhä pohjoisemmaksi.
Kesä on mennyt äänikirjojen parissa, mutta nyt olen lukenut pitkiä rupeamia kerrallaan Paul Therouxin klassista junamatkaa Paikallisjunalla Patagoniaan. Yhdysvallat, Meksiko, Guatemala, El Salvador ja Panama on jo nähty. Vuorossa Kolumbia, jonka näkemistä kirjoittaja ei varsinaisesti odota.
Kesä on mennyt äänikirjojen parissa, mutta nyt olen lukenut pitkiä rupeamia kerrallaan Paul Therouxin klassista junamatkaa Paikallisjunalla Patagoniaan. Yhdysvallat, Meksiko, Guatemala, El Salvador ja Panama on jo nähty. Vuorossa Kolumbia, jonka näkemistä kirjoittaja ei varsinaisesti odota.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Juttukaveri
Olen siis viikon verran ihan yksin pohjoisessa ja teen töitä joka päivä. Tai vaihtoehtoisesti yö. Tavoitteena olisi vuorokaudesta jäljellejäävien 12 tunnin aikana myös nukkua, lenkkeillä ja tavata muutamia tuttuja. Jospa tämä flunssainen olo olisi siis menossa pois eikä tulossa pahemmaksi.
Puoliso ja kaksi vanhinta reissusivat Ruotsiin viettämään leirielämää, kaksi nuorinta ja mummu saivat tarpeekseen itikoista ja päättivät olla tämän viikon sähkön ja sivistyksen parissa Savossa. Rauha on siis suuri.
Etenkin kun tämä päivystystyö on aika yksinäistä puuhaa, ainakin öisin ja viikonloppupäivisin. Vuorojen vaihtuessa näkee toisen ihmisen viiden minuutin ajan eikä puhelinkaan soi. Ei siis ollenkaan haitannut, kun eilen illalla tuli mökin lähellä asuva yleismies sopimuksemme mukaan traktorin kanssa hakemaan roinaa ja romua mökin nurkista ja vähän rupattelemaan. Olin vähällä vain maksaa ja sanoa kiitos kiitos, kunnes muistin että sehän olisi aikamoinen etikettivirhe. Piti kysyä haluaako hän kahvia, sitten piti keittää se kahvi, tarjota palasokeria ja rinkeleitä ja istua vähintään kolme varttia puhumassa niitä näitä, sitten vasta maksu!
Ilta vahvisti tosiasian, jonka olen tiennyt jo kauan. Olen erittäin huono keskustelemaan harrastuksista, TV-ohjelmista, kodinsisustuksesta, ruoasta, pihanlaitosta, musiikista, vaatteista, työpaikkojen ongelmista, koirista ja uusista puhelinmalleista. Hiukan kauemmin jaksan matkailua, lasten päivähoitoa, remonttihommia ja urheilua, mutta kyllä kymmenen minuuttia riittää näistäkin. Nämä ovat aiheita, joita usein on tarjolla ns. kaupunkilaisissa yhteyksissä. Mutta annas olla kun penkin päässä istuu joku lippispäinen setä, jolla on likaiset haalarit ja joka ajaa traktorilla! Saadaan puhua Oikeista Asioista ja aika kuluu kuin siivillä! Hyvin usein näillä miehillä on runsaasti omia ajatuksia, avara mieli ja kokemuksia asioista jotka kiinnostavat minua enemmän kuin I-phonen ominaisuudet tai grillaaminen. Ja saanko sanoa, että ne asiat tuntuvat myös jotenkin todellisemmilta ja tärkeämmiltä.
Kolmessa vartissa puhuttiin ainakin luonnosta, säästä ja ilmastosta (Golf-virta, mahdollinen jääkausi, kauriin pikkuruiset sorkat, pahat itikkakesät 70-luvulla), petopolitiikasta ja luonnonsuojelusta monelta kantilta (etelän herrojen yleinen vieraantuneisuus, salakaadot, karhukokemukset, ilvesten herttaisuus) ja yhteiskunnasta yleensä (afrikkalaisuus ja siihen liittyvä viisaus, diktatuurin mahdollisuudet ilmasto-ongelman ratkaisussa, eduskunnalliset päätökset), rakentamisesta ja portaiden mittasuhteista ja myyräkuumeesta (Aika rajun taudin saattaa saada niitä myyränjätöksiä sisäänhengitellessään. Ja asian vierestä, itikat voivat kantaa ainakin Pogostantautia ja jänisruttoa, eli ei tämä Suomen luontokaan niin viaton ja puhtoinen ole.)
Puoliso ja kaksi vanhinta reissusivat Ruotsiin viettämään leirielämää, kaksi nuorinta ja mummu saivat tarpeekseen itikoista ja päättivät olla tämän viikon sähkön ja sivistyksen parissa Savossa. Rauha on siis suuri.
Etenkin kun tämä päivystystyö on aika yksinäistä puuhaa, ainakin öisin ja viikonloppupäivisin. Vuorojen vaihtuessa näkee toisen ihmisen viiden minuutin ajan eikä puhelinkaan soi. Ei siis ollenkaan haitannut, kun eilen illalla tuli mökin lähellä asuva yleismies sopimuksemme mukaan traktorin kanssa hakemaan roinaa ja romua mökin nurkista ja vähän rupattelemaan. Olin vähällä vain maksaa ja sanoa kiitos kiitos, kunnes muistin että sehän olisi aikamoinen etikettivirhe. Piti kysyä haluaako hän kahvia, sitten piti keittää se kahvi, tarjota palasokeria ja rinkeleitä ja istua vähintään kolme varttia puhumassa niitä näitä, sitten vasta maksu!
Ilta vahvisti tosiasian, jonka olen tiennyt jo kauan. Olen erittäin huono keskustelemaan harrastuksista, TV-ohjelmista, kodinsisustuksesta, ruoasta, pihanlaitosta, musiikista, vaatteista, työpaikkojen ongelmista, koirista ja uusista puhelinmalleista. Hiukan kauemmin jaksan matkailua, lasten päivähoitoa, remonttihommia ja urheilua, mutta kyllä kymmenen minuuttia riittää näistäkin. Nämä ovat aiheita, joita usein on tarjolla ns. kaupunkilaisissa yhteyksissä. Mutta annas olla kun penkin päässä istuu joku lippispäinen setä, jolla on likaiset haalarit ja joka ajaa traktorilla! Saadaan puhua Oikeista Asioista ja aika kuluu kuin siivillä! Hyvin usein näillä miehillä on runsaasti omia ajatuksia, avara mieli ja kokemuksia asioista jotka kiinnostavat minua enemmän kuin I-phonen ominaisuudet tai grillaaminen. Ja saanko sanoa, että ne asiat tuntuvat myös jotenkin todellisemmilta ja tärkeämmiltä.
Kolmessa vartissa puhuttiin ainakin luonnosta, säästä ja ilmastosta (Golf-virta, mahdollinen jääkausi, kauriin pikkuruiset sorkat, pahat itikkakesät 70-luvulla), petopolitiikasta ja luonnonsuojelusta monelta kantilta (etelän herrojen yleinen vieraantuneisuus, salakaadot, karhukokemukset, ilvesten herttaisuus) ja yhteiskunnasta yleensä (afrikkalaisuus ja siihen liittyvä viisaus, diktatuurin mahdollisuudet ilmasto-ongelman ratkaisussa, eduskunnalliset päätökset), rakentamisesta ja portaiden mittasuhteista ja myyräkuumeesta (Aika rajun taudin saattaa saada niitä myyränjätöksiä sisäänhengitellessään. Ja asian vierestä, itikat voivat kantaa ainakin Pogostantautia ja jänisruttoa, eli ei tämä Suomen luontokaan niin viaton ja puhtoinen ole.)
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Tekniikan maailma testaa
Kun on tullut ajettua erinäisiä kilometrejä ja sama meno jatkuu vielä ainakin yli kuukauden, on aika klassisen autovertailun. Miten pärjää pitkillä matkoilla iso Volkkarin bussi? Miten pikkuruinen nelipaikkainen?
Ajomukavuus
Tässä transportteri voittaa pikkufordin kevyesti. Tilaa on joka suuntaan, ajoasento on ryhdikäs ja penkki napakka, pienikin ihminen istuu korkealla. Matalalla istuminen on ongelma pikku kipossa, mutta niin se on kalliimmissa maantienielijöissäkin. Jos tarvitsee liki asuntoautoa, kuten minä olen kesän tarvinnut, on tietenkin upeaa kun autoon mahtuu kylmälaukku, vaihtovaatteet, työkamat, kirjat, ja peräpenkillä voi olla jatkuvasti sänky valmiina.
Tekniikka
Autot ovat samaa ikäluokkaa, ei ihan uusia mutta eivät vanhojakaan. Fordissa on ajotietokone ja ehkä muutama nappula enemmän, mutta bussissa sen sijaan vakionopeudensäädin. Jota en käytä. Ja navigaattoreitahan ei meidän autoihin tule. Jos ei osata ajaa kartan ja opasteiden avulla, soitetaan apua joltakulta tai mennään takaisin kotiin.
Suorituskyky
Lyhyesti: vaikka fordikaan ei ole hullumpi eikä täristä moottoritielläkään, ja onhan siinä turbo-diesel (joka kieltämättä ujeltaa välillä aika lujaa), kyllä transportterilla on vakaata ja helppoa ajaa ihan niin lujaa tai niin hiljaa kuin haluaa tai on tarvis. Se on kuin juna.
Turvallisuus
Kyllä noilla molemmilla hengestään pääsisi, mutta porokolarin ajaisin mieluummin korkealla ja painavalla bussilla kuin kipolla jossa naama on suunnilleen poron mahan korkeudella.
Hinta
Transportteri on aika kallis kun sen ostaa, mutta jos saa uudehkon käytettynä ja lainaehdot on sopivat niin mikäs siinä. Sen jälleenmyyntiarvo pysyy korkealla ja sillä voi ajaa suunnilleen miljoona kilometriä. Pikkufordi oli edullinen, mutta ei sitä varmaan koskaan kannata enää myydä. Huollot ja vakuutukset ja käyttömaksut ja renkaat ja kaikki on tietenkin isossa autossa aika kalliita.
Taloudellisuus ja ekologisuus
Ford hakkaa polttoaineenkulutuksessa ja vähäpäästöisyydessä bussin mennen tullen. Sillä ajaessa omatunto on siis AAVISTUKSEN kevyempi. Silti tietenkin takaraivossa on kysymys siitä miksi en silti koettanut mennä junalla tai jotain. Bussi kuluttaa dieseliä pahimmillaan ehkä jopa tuplaten, mutta käytännössä ajaja ei tätä huomaa muuta kuin pankkikorttilaskustaan. Tankki on nimittäin niin iso, että yhdellä tankkauksella ajaa pidempään kuin fordilla.
Ulkonäkö ja imago
Pikkufordi on kuin karkki, just sellainen naisten auto. On melkein pakko nauraa ääneen, kun sen näkee ensimmäistä kertaa. Moottoritiellä väki menee siitä ohi väkisin ja päällehän ne meinaa ajaa koko ajan. Transportteristakin jotkut haluavat väkisin ohi, kun ne luulevat että se menee vain 80km/h. Toisaalta jotkut luulevat sitä poliisiautoksi ja hiljentävät. Imago-mielessä transportterin ajaminen on kuin moottorisahalla ajaisi, se on sellainen miehinen työkalu autoksi. Nättihän se ei ole sisältä eikä ulkoa. Valkoinen maali on aina likaisen näköinen, ja sisältä puuttuu pehmusteet ja peitteet seiniltä ja katoista. Toisaalta sitä ei tarvitse varoa edes kuraisilla jalkineilla tai puutavaraa kuljettaessa.
Näppäryys
Jos joku sanoo että transportteri on näppärä, hän ei ole koskaan nukkunut sellaisessa parkkipaikan perimmäisessä nurkassa ja herännyt motissa joka suunnalta. Kyllä sillä ryömii ahtaastakin välistä, mutta välillä on ruuvattava ikkuna auki ja kieli, se on pidettävä keskellä suuta.
Oheishyödyt
Ison auton hyöty ja haitta on sen monikäyttöisyys - myös ystävien, tuttavien ja työkavereiden ajoissa. Autoamme on lainattu muuttoihin ja työmatkoihin ja sillä on roudattu lapsilaumoja harrastuksiin, tavaroita sinne ja tänne. Eli se hoitaa osansa perheemme yhteiskuntavastuusta. Pienellä autolla vastaavia hyötyjä (tai haittoja) ei ole.
Yhteenveto: pitkälle matkalle ehdottomasti iso auto.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Haikeus
Heinäkuu on jo puolessa, ja minulla on haikeus siitä kun kesä on jo puolessa. Kohta kait täällä alkaa aurinkokin laskea, ja itikat vähetä ja vuosi kellahtaa sinne syksyyn ja pimeään päin katsovaksi. Pihlajan kukat oli ja meni, linnut ei laula samalla innolla ja kaiken kaikkiaan kukista ollaan siirtymässä sinne marjojen suuntaan. Hedelmällinen heinäkuu ei ole mielestäni samalla tavalla viehättävä kuin virkeä ja eteenpäinkatsova alkukesä.
Huokaus.
Tästä tulee mieleen Viivi ja Wagner -strippi, jossa Wagner kulkee suruissaan kesällä miettimässä miten kohta on taas lunta ja lumitöitä.
Huokaus.
Tästä tulee mieleen Viivi ja Wagner -strippi, jossa Wagner kulkee suruissaan kesällä miettimässä miten kohta on taas lunta ja lumitöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)